lauantai 31. joulukuuta 2011

Ilmeellinen elämä

Kulunut vuosi mullisti kaiken. Ei rytinällä, vaan salakavalasti hivuttaen.

Alku vaikutti normaalin tasaiselta, mitä nyt terveyteni pitkästä aikaa ryhtyi paranemaan, kroonikkolääkitystä ei kuitenkaan kokonaan pois saatu, mutta nappien popsiminen normitiloissa on vähäisempää kuin vuosiin. Muuten ruumiini voi suhteellisen hyvin, en ole lihonut enkä laihtunut. Karva kiiltää ja ryppyjen määrä on pysynyt kurissa (siitä kyllä kiitän hyaluroni-voiteita). Unet palasivat välillä lähes normaaleiksi, mutta syksyn stressi toi unettomuuden takaisin.

Taloudellinen tilanteeni korjaantui, kun sain maksettua avioliiton aikaiset velat pois. Kerrankin palkka jäi omaan käyttöön - ja minähän kulutin. Tuli käytyä rokkikeikoilla, syömässä, pariin otteeseen baarissakin ja matkalla. Edinburgh rakkaan ystävän seurassa oli kesän huipentuma! Olin niin onnellinen. Noita asioita tahtoisin pienesti harrastella jatkossakin.

Sitten tuli syksy ja Omahoitaja. Minä en uskonut, että sellaista tapahtuu muualla kuin elokuvissa. Olen tullut siihen tulokseen, että joku koominen jumalhahmo tekee parhaansa huvittaakseen itseään kustannuksellani ja viskoo tielleni asioita, joita muiden elämään ei aina ole tarjolla. Mutta ei se mitään, meillä on sen kohtalottaren kanssa samanlainen huumorintaju. Kivaa riittää, ihmissuhde on ihmeellinen asia. Samoin ystävät, joita olen saanut takaisin pikkuhiljaa, kiitollinen olen jokaisesta. He ovat yksilöitä kaikki, riemastuttavia ja upeita, etten edes ymmärrä mitä olen tehnyt ansaitakseni heidät elämääni! Suuri on kiitollisuus, kun heitä ajattelen.

Työtä ei ole. Olen elämäni ensimmäistä kertaa työttömyysuhan alla. Siinä olivat huonot uutiset, aika vähän, mutta merkittävästi. Ensi viikolla ryhdyn ihmettelemään asiaa enemmän, eiköhän minulle vielä joku paikka jostain löydy. Mistä ja koska, ne ratkaisen sitten aikanaan. (Viime yönä taas tein soveltuvuustestejä, joissa muunmuassa valjastin koiravaljakkoa reen eteen ja sitten suoritin jotain salapoliisitehtäviä. Luottamus outplacement-palveluun on ilmiselvästi suuri alitajuntani mielestä.)

***

Uuden tuoreen vuoden vastaanotan naapurilähiössä. Siellä me rakentelemme syntiä koko rahan edestä, frittiruokaa nimittäin. Tarjolla vihersalaatin kaveriksi on ainakin kanaa, lihaa, kasviksia ja jälkiruuaksi mars-patukoita, banaania ja ananasta sekä jäätelöä. Voin vain kuvitella, että närästyslääke on huomenna tarpeen, mutta voin myös toisaalta kuvitella, että olen nauranut itseni tärviölle ja nauttinut illasta, mikäli koirat vain eivät saa paniikki- ja paskahalvausta ilotulitteista. Huomenna Omahoitaja saapuu sitten jälleen hoitamaan (tai niin kuin hän itse äsken lähtiessään totesi, voi olla, että on minun vuoroni hoitaa häntä). Mikä ihana tapa aloittaa tuore vuosi!

(Ei, en tee lupauksia. En vietä tipatonta enkä laihduta. Tai no yhden lupauksen voisin tehdä, pidän hauskaa niin pitkään kuin vaan pystyn. Tähän saattaisi kyllä olla hyvä lopettaa koko blogi, mutta koska olen typerä oma itseni todennäköisesti tulen jatkamaan tätä naurettavaa saagaani.)

Sitten vielä poliisitiedote uudenvuoden viettäjille. Kelpaa myös tällaisen savo-karjalalaisen ohjeeksi ja ojennukseksi vähäpäisille riemuidiooteille, te lukijanihan että sellaisia tietenkään ole, ettehän?

torstai 29. joulukuuta 2011

Joka yö sama virsi

Näen painajaisia irtisanomisesta. Sitä on jo jatkunut aika pitkään. Viime yönä kokeilin jopa ottaa nukkumatille kemikaaliavustajan mukaan geimeihin, mutta ei sekään auttanut. Tai auttoi sillä tavoin, että nukuin 7,5 h, mutta aamusta tulivat painajaiset. Ei ole kiva nukkua, kun ahdistaa heräämisen jälkeen. Saa nähdä miten kaua tätä kestää tai miten kauan minä kestän. (Ärsyttävän tyhmää olla työorientoitunut persoona. Ja sitten kun vielä kaikki kyselevät, että no joko ja aina vaan pitää sanoa, että paljon olen kieltäviä vastauksia jo kerennyt saada.)

Tänään pitäisi hoitaa puhelinasia, muuten minulla ei ole puhelinliittymää 4.1. alkaen. Välttelen vastenmielisten asioiden toimittamista. Koko irtisanomisjupakka on vastenmielinen. Koitan kyllä tolkuttaa itselleni, ettei minun ihmisarvoni työstä ole kiinni, mutta alitajunta on huomattavasti vahvempi kuin päiväminäni, rautainen tyyppi, sen kun saisin valjastettua avukseni enkä vastaani.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Autenttinen huono elämä

Missä nuoret miehet ja vanhat naiset kokoontuvat ruuan ja alkoholin ääreen, on vaarana, että koko sakki liioittelee ja joutuu kaamean kankkusen kynsiin. Näin kävi, kun Tapaninpäivänä kutsuin pari ystävääni kylään. Ensimmäinen virhe tapahtui jo siinä, että vieraat saapuivat melkoisen myöhään. Toinen virhe olivat ruuan kanssa tarjotut vodkanapsuset. Kolmatta virhettä ei kannata enää edes muistella, peli oli menetetty.

Nukkumaan menin kuuden maissa aamulla, vieraat jäivät vielä pariksi tunniksi viihdyttämään itseään. Oli kuulema ollut melkoisen vinkeätä saapua kotiin kahdeksan maissa tuhannen päissään, kun muu väki oli lähdössä töihin. Mutta onneksi tuollaista tapahtuu enää erittäin harvoin. Ja onneksi oli hauskaa! Tanssia, laulua, muisteloita ja ruokailua juopottelun lisäksi, mikäs ihme siinä, että aika venähtää.

Eilinen sitten meni krapulan merkeissä. Makasin sängyn pohjalla voihkien ja torkkuen, en edes puhelimeen voinut vastata. Omahoitaja tuli onneksi pelastamaan ruokintapuolen, tilasi meile roskaruokaa, jonka tosin sain syötyä vasta joskus keskiyön paikkeilla. Sitä ennen nautin paljon buranaa ja vettä. Ainvan infernaalinen olo! Onneksi en enää moiseen itseäni turhan usein houkuttele, joku järki päässä yleensä, mutta nyt oli sen verran harvinainen herraseura kylässä, että tuli sitten pantua parasta pöytään. Neitiseurasta olen saanut nauttia useammin, hauskaa että ystäväni tuntuvat tulevan toimeen myös keskenään.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Tuulee, pidä mua kädestä!*

Koska Valon Juhlani on ollut täydellinen, en aio kiusata ketään kertomalla siitä mitään. Sanonpahan vaan, että sain vihdoinkin lahjaksi Kimble-pelin (juomapelivaroitus kaikille kylääntulijoille!). Muitakin lahjoja tuli, olen siis ollut tuhma vain toivottaessa, josta Omahoitaja on minua kiitellyt taajaan. (Hihihi.)

Eilen matkustimme kissavahtikylään. Siellä odottelivat kummikissani Kirppu ja yrmy-Winston varsin malttamattomina. Vastaanotto oli lämmin! Tyhjensin kissanhiekka-astiasta kilosotalla paskaa ja kusipalleroita samalla kun Omahoitaja pesi vesiastiat ja täytti ne puhtaalla vedellä. Raksuja oli vielä niin runsaasti, ettemme edes kuvitelleet lisäävämme niitä yhteenkään kippoon. Hyvin syöneiltä näyttivät molemmat muunkin kuin kakkamäärän perusteella. Hetki parvekeulkoilua herroille riitti, sitten leikittiin narupeliä, samalla kun me ihmiset katselimme televisiota. Lopuksi Winston piiloutui ihan varuilta sängyn alle, etteivät vaan epäilyttävät vieraat raahaisi häntä minnekään. Sen sijaan maailman ihmisrakkain Kirppu karvasi meidät perusteellisesti, pörisi luitaanrakentavasti ja lujaa sekä raapi mennessään molempien polvet verille.

Matkustimme illalla vihdoin Omahoitajan luokse. Totesimme sen parhaaksi vaihtoehdoksi, että hän pääsi tänä aamuna lähtemään töihin, mutta silti saimme vielä viettää yön yhdessä. Ruokaa raahasimme luotani sen verran mukana, ettei tarvinnut muuta kuin mikroaaltouunin ja Omahoitaja sai vielä eväät töihinkin. Aamupäivän vietin sohvalla kahvin ja kinkkupasteijoiden kera, tuijotin kaikki saippuasarjat, ennen kuin kotiin läksin. Ihana ilma! Aurinkoa! Mitä nyt tupee meinasi tuulessa irrota, mutta yhtään puuta ei päälleni kaatunut, vaikka siitäkin sain varoituksen aamusella, kiitos siitä!

Kaiken hyvän lisäksi meillä on ystävättäreni kanssa suunnitteilla pieni Keski-Euroopan kaupunkiloma. Nyt kun halvalla pääsee ja aikaa on. Ans´ kattoo, kuinka katastrofimatkailijoiden käy. Ja ans´ katsoa, saanko iltasella vieraita vai ihanko nautiskelen olostani itsekseni. Olen niin iloinen! Kaikki on juuri nyt hyvin! Työttömyyttä en tahdo ajatella ihan vielä, vasta joskus tammikuussa sitten.

* otsikkolainasta kiitos Kauko Röyhkä ja Narttu-yhtyeelle.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulu tuli jo eilen

Omahoitaja ilmestyi luokseni jo eilenillalla. Voi iloa! Koristelimme kuusen ja natustelimme hillitysti jouluherkkuja. Nyt väännämme päivälliseväitä, sitten sauna ja sitten syödään vasta.

Nauttikaa Valon Juhlasta tahtomallanne tavalla, yksin tai seurassa! Voikaa hyvin! Minulla on nyt joulu, parhaan lahjan sain jo.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Ei toinne valittaa

Tuijottelin eilisen päivän HASO:lta saapunutta kirjettä. Päältäpäin, kun en uskaltanut avata. Pelkäsin, että nyt ne tarjoavat minulle hakemaani unelma-asuntoa, kun uuden lainan saaminen on aika lailla arveluttava asia. Toinen pelkäämäni asia oli vuokrankorotus.

Iltasella kun kävin tekemässä piristävän ulkoilutehtävän (hain kissanhoitoavaimet joulua varten) ja kävelin kotiin osan matkasta, niin ajattelin, että nyt syteen tai saveen. Olisipahan ainakin jotain itkemistä blogissaan, jos ei muuta. Mutta katsopas, perkele, jo toisena vuonna peräkkäin vuokrani laskee, tällä kertaa kympillä. Minä en ymmärrä, mitä tässä taloyhtiössä tapahtuu, mutta jotain täällä tehdään oikein. Uskomaton juttu!

Sen verran riemastuttaa pienikin säästönpoikanen, että eiköhän tästä hyvä joulu tule. Eilen jo katkesi pimeän selkä, vielä kun musta kuu kääntyy kasvamaan, niin suomenuskoinen pakana riemuitsee vuoden loppumisesta ja uuden rapean alkamisesta. Ennusmerkit ovat hyvät; taivaalta sataa mannaa, lottovoittoja tulee tusinoittain ja nuorenen noin kymmenen vuotta. Ai ei vai? Mutta eipä haittaa vielä, lällällää.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Kallispalkkainen pyykkäri

Minä pesen nyt pyykkiä. Huomenna aion siivota, olen todennäköisesti melkoisen kallispalkkainen kotityöntekijä. Ylihuomenna varmaan pitäisi käydä hallissa. Eilen paransin maailman yhdessä ystävättäreni kanssa. Tänään minulla ei ole edes krapulaa, mutta veikkaisin, että uni maistuu ensi yönä. Rommia en kuitenkaan kiskonut pullosotalla, vaikka se eilisen päivityksen päättikin. Ihan pärjäsimme pizzalla ja viinillä.

Omahoitaja valmistuu tänään ammattiinsa. Juhlimme sitä jouluna. Tänään hän kuljailee kylillä ystäviensä kanssa. Nuoret miehet ja nuorten miesten vinkeet... <3

Sitten vielä sananen Andy Rooney-vainaalta. Nappasin tämän ystävän naamakirjapäivityksestä, minua nauratti kovin.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Ohi on

Työvelvoitteeni loppui juuri, lupasin kyllä vastata työtyyppisiin kysymyksiin puhelimitse, mikäli niitä tulee. Eivät minun suomalaiset kollegani mitään pahaa ole tehneet. Eivät amerikkalaisetkaan noin periaatteessa, heillä on vain pomoinaan osakkeenomistajia, jotka tahtovat kapitalismin iänikuisten lakien mukaan tuottoa sijoitukselleen. Sen enempää en talouspolitiikasta puhu, voi olla, että puhuisin rumia jossain vaiheessa.

Työttömyys koittaa kesäkuussa. Jotain hyötyä pitkästä urastani kuitenkin. On kuusi kuukautta aikaa etsiä töitä. Tai miettiä, että mitä tahdon tehdä. Vai heittäydynkö vapaaherrattareksi ja Omahoitajan elätettäväksi? Just joo, lehmät lentävät ja joulupukkikin on olemassa. Mutta vakavasti puhuen, tämä tuntuu muultakin kuin kohtalon sormelta, taikauskoisempi puhuisi ennusmerkeistä. Minulle on myönnetty ihan yksityinen etsikkoaika, kannattaa käyttää hyväkseen.

Mutta nyt, armaat toverit, ei ihan vielä. Minä juon nyt rommia. Itkettivät perkelleet vielä viimeisenä työpäivänä töissä kauniilla sanoilla, lahjoilla ja ystävyydenosoituksilla. Kyllä kuulkaa suomalainenkin halaa sitten loppupelissä. Ja vänisee. Minä vänisen nyt vasta kotona kunnolla. Räkäliinat vaan pinoutuvat.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Löysässä hirressä

Mineen ny. Ameriikan maalla ei saatukaan kuponkeja vielä kuntoon. Mie mitään lappua vielä tänään saa, vaan vasta huomenna. Mutta enpä aio kustannuspaikallani kauan notkua, otan käyttöön saldotuntivarantoni ja lähden pian kotiin. Nyt ei enää hirveästi huvita.

Käämit palavat.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Etikettiongelma

Omahoitaja läksi taas roolipelailemaan ja jäin pohtimaan huomista. Onneksi hän lupasi tulla luokseni iltasella, sillä huomenna on se merkittävä päivä, kun saan potkut. Elämäni ensimmäiset, mutta johan tuo oli aikakin tähän ikään mennessä. Naureskelin mielessäni, että mitenhän potkujen saamista varten pukeudutaan. Onko olemassa etikettikoodistoa? Vai varaudunko vain diapameilla ja nenäliinoilla sekä repulla, että saan loput tavarat töistä kotiin? Vai ajelisinko herroiksi taksilla ja nyyhkyttäisin koko matkan kotiin elämän kurjuutta?

Hitsi, kun ei yhtään tiedä, millaisen olon siitä saa. Olen melkoinen provosoituja, mitä itkemiseen tulee. Jos kollegat alkavat nyyhkyttämään, niin se on menoa sitten minullakin. Ja eihän ole pakko suorittaa mitään hyvää joulua ja kiitos -kierrosta, vaan saahan lähteä ilman pitkiä jäähyväisiä? Sähköposti lähemmille kollegoille uuden sp-osoitteen kera odottaa jo drafteissa. Ystäville asiasta on jo kerrottu aikaisemmin.Kaapit ja tietokone ovat melkein siivottu, loput saavat hoitaa keskenään. Ei ole enää minun ongelmani.

Minä ryhdyn ajattelemaan tulevaisuutta ja sitä mitä oikeasti tahdon tehdä isona. Ja joulua! Kasasimme nimittäin kuusen ennen kuin läksimme Töölönrannan joulubuffettia nauttimaan (alkuruuat ihania, pääruuaksi otin tortelloneja, jotka olivat päässeet valitettavasti kuivumaan, sen sijaan Omahoitajan nieriä oli tosi hyvää, jälkiruokatarjonta oli ihanan namia, vaikken juustoja enää jaksanutkaan). Musta muovikuusi näyttää aika ravakalta. Lupasin Omahoitajalle, että koristelemme sen yhdessä.Muutenkin se ihmeellinen ihminen on saanut vakuutettua minut todellisesta kiintymyksestään. Onni on kovin pieni sana kuvamaan suurta tunnetta.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Erinomaisen tyhmä

Minä sitä en ole ihan viisas. Koitin tekstiviesteilläni saada jotain tosi tyhmää aikaiseksi, eroa nimittäin ikään ja yleiseen tilanteeseen vedoten. En onneksi onnistunut, minulle pantiin jauhot suuhun, samoin tekstiviestillä. R-sanalla. Siinä vähän ennen viisasteluani tapasin ystäviäni baarissa ja olin humalassa. Meni muuten koko päivä meni pienessä pilvessä, on tuo onneksi aika alhanen, meikäläisen pillereiden sietokyky.

Hihih, itse asiassa koko juttu vaikutti melkein vanhan kertaukselta, kun nyt tarkemmin ajattelen. Aivan samaa yritti yksi vanha rakkauteni joskus silloin kun nuoria olimme. Totesin hänelle puhelimessa, että ei tässä mitään eroamaan ruveta, ennen kuin kasvotusten olemme. Emme sitten sillä kertaa eronneetkaan. Minä olen tainnut saada huonoa oppia, kun yritän tyhmäksi heretä.

Jos näette aivojani jossain kylillä, käskekää ne kotiin. Tarvitsen niitä vielä.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Henkilökohtainen uniavustaja

Viime öisen koeuniponnistuksen perusteella väittäisin saavani unirytmini kohdalleen muutamassa päivässä ensi viikolla. Otin vaan pillerin ohjeen mukaan kaksi tuntia ennen suunnittelemaani nukkumaanmenoaikaa, simahdin jo tunnin päästä siitä. Heräsin pari kertaa, mutta uni tuli heti uudelleen! Jippii!!! Nyt viikonloppuna en viitsi pillereiden kanssa urheilla, kun luvassa on tänään toistaiseksi urani viimeinen lahjontatilaisuus ja huomenna menemme Omahoitajan kanssa syömään. Tulee siinä sitä viiniäkin otettua, enkä siis jaksa innostua enää tämän ikäisenä mistään sekakäytöstä.

Olen tutkinut elämäni ensimmäistä omaa kännykkää varten erinäisiä vaihtoehtoja. Mainittu ovat sanat Android ja äly. Onneksi on Omahoitaja! Möisivät minulle vaikka millaisia sikoja säkissä, kun minä vain tahdon edullisen puhelimen, jolla voin myös surffailla netissä. Mutta puhelin ei tule olemaan Applen ihmevärkki eikä myöskään Nokia.

Vähän on tokkurainen olo ja suuta kuivaa. Ihmelääkkeestä lisätietoa täältä, näköjään suurimmaksi osaksi sitä käytetään kivunhoitoon ja joskus menneinä aikoina hevoiskuurina mielipuolilääkityksenä, kertoi omalääkärini.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Ihmisen ja maailman väliin tarvitaan jotain pehmeätä

...nimittäin empaattisen omalääkärin kirjoittamia reseptejä. Unilelujen lisäksi sain väliaikaisesti nautittavaa verenpainelääkitystä, betasalpaajia. Verenpaineeni ei oikein pidä vallitsevasta tilanteesta. (En ymmärrä, miten ruumiini pettää minut joka kerta! Nytkin oikein vänisemään piti ruveta, kun tilannetta selitin. Jumalauta, että voi olla ihmisen kyynelkanavissa huonot rusetit.) Vaikutuksista kerron sitten, kun olen niitä kokeillut.

Ja mikä ihmeen hinku kaikilla on tunkea minut sairaslomalle? Enhän minä sairas ole. Vähän väsynyt ehkä.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Voisiko joku sytyttää valot?

Käämit paloivat. Jumalauta näiden energiasäästölamppujen kanssa! Kun on oppinut kantapään kautta ja päätä seinään kalauttelemalla, että valot sammutetaan, kun huoneesta lähdetään ja ne sytytetään, kun huoneeseen saavutaan, niin näiden uusien polttimoiden kanssa ei Eero-setäkään jaksa puljata. Mikä ihmeen tietoyhteiskunta se tällaisessa hämärässä kasvaa ja kehittyy? Minä vaan sanon, että lähempänä on rötöstely ja huorinteko, kun eletään ikuisessa hämärässä.

Minusta on aivan se ja sama, onko ulkona valoa vai ei, mutta silloin jos vanha tätiraasu alkaa jotain tarkkaa työtä tehdä, niin syytä olisi valoa olla. Hämärähyssytouhut menevät vaikka pimeässä, mutta kirjoittaessa, siivotessa, tiskatessa, meikatessa tai neuloessa olisi syytä sitä energiantuottoa olla tarjolla valon muodossa. Jo muinaiset roomalaiset, ei kun entinen ystäväni lupasi toimittaa minut rokkenroll-kuuluisuutta, rahaa ja mainetta saatuaan pimeään ja lämpimään paikkaan. Pimeyttä piisaa, mutta missä se lämpö ja cocktail-sateenvarjolla koristeltu drinkkini oikein luuraavat?

Tulee mieleen äitini vanhempien pilttuu joskus kälyisellä 60-luvulla, kun kääpiönä (2 - 4-vuotiaana) ihmettelin heidän kaasusukkalamppujaan. Seinissä pitkin kuparijohtoja kulki nimittäin kattolamppuihin kaasu. Kun sen lampun sytytti, meni viitisen minuuttia, ennen kuin sukka saavutti täyden tehonsa ja valaisi edes jotain. Nämä nykuiset energiansäästöv*tun lamput ovat aivan samanlaisia. Tällaiselta suhteellisen äkäisesti liikuvalta akalta menevät niiden kanssa hermot. Asia on jo suoritettu puolihämärässä, ennen kuin valaistus olisi kohdallaan. Ja kuulkaas, kun tällainen vanhempi ämmä tarvitsee valoa! Jopa tiskatessaan! Tai jos en saa valoa, niin sitten antakaa lämmintä, verkkokeinu ja drinkki käteen. Kyllä minä sitten voin söpö olla ja hymyillä.

Parisuhteen kannalta toki on parempi, jos siirrymme takaisn kynttilöihin tai kaasuvaloon. Ette kuulkaas arvaakaan, kuinka silmäni loistavat kynttilöiden valossa. Olen söpö. Mutta antakaa sitten sitä rahaa kanssa, ettei tarvitse mitään joutavia, niin kuin kotihommia, tehdä. Kiitos ja perkele. Hyvää Luussian päivää vain teillekin.

Erootillista juhlavalmistautumista

Olin ystävättäreni tapaamisesta niin tohkeissani lauantaina, niin onnistuin ottamaan kaupasta extraminisuperhyperpienen villatakin mukaani, vaikka tarkoitus oli ottaa se suurin tarjolla oleva numero. Niinpä eilen töiden jälkeen kirmasin takaisin kauppaan vaihtamaan alennustuotteen oikean kokoiseen. Sitten kun ostoshelvetissä olin, tuli mieleen myös joulukuusi.

Olen kuuselle allerginen (piikit aiheuttavat iho-oireita), niinpä selkeä ratkaisu minua varten on muovikuusi. Clas Ohlssonissa näin ensin vain valkoisia, mutta sitten kun törmäsin mustaan muovikuuseen, oli kohtaloni sinetöity. Nyt minulla on sitten loppuikäni 180 senttinen musta muovikuusi. Valoja en vielä ostanut, täytyy ensin miettiä, millaiset tahdon. Nyt onneksi saa ledejä, jotka eivät edes vie paljon sähköä. Kertainvestointi tulee olemaan suhteellisen suuri, mutta tiedän olevani onnellinen kuusestani myös tulevina vuosina. Kuusen koristelu kun on yksi joulun hauskimpia traditioita - vaikkei se meillä lapsuuskodissani siltä usein tuntunutkaan, kun isäni makasi krapuloissaan eikä metelöidä saanut. Sillloin minäkin allergiastani huolimatta vedin kuuseen valoja ja asensin sitä pikkuveljeni kanssa jalkaan. Omahoitajan kommentti kuusenhankintaan oli ihana: Musta joulukuusi on pornoa. Vastausviestissäni totesin, etteikö hän ole huomannut, että hänellä on piiloporno ystävätär. :-D

Tajusin eilen, että minullahan on 6 kk irtisanomisaika, kun firma minut ulos keikauttaa. Hiphei! Ei mitään hätää. Tai ei ainakaan niin suurta hätää, ehkä voin jopa jonkun reissunkin tehdä jossain välissä. Mutta töissä kyllä harmittaa, kun yt-lain mukaanhan ennen neuvottelujen loppumista ei mitään listoja saisi olla, mutta silti minut on jo tipautettu kaikista ameriikan ihmisiltä tulevista viesteistä pois. Nyt tiedän miltä tuntuisi, jos tämä johtuisi kiusaamisesta. On aika untelo olo, mutta jospa minä vaikka kestäisin tämän. Vielä viikko! Tsemp tsemp.

Uni on edelleen vähissä. Onneksi huomenna on aika omalääkärille, taidan konsultoida häntä. Jos jaksan.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Junaa saa käyttää vain vessan kissa

Ihanaa, kun ulkona vähän pakastaa. Oikeastaan tämän syksyn loska on ollut harvinaisen vähäistä. Nyt kun vielä sellainen kaunis pysyvä lumikerros roiskahtaisi taivaalta, olisi maailma taas puhtoinen. Omahoitajan kanssa suunnittelimme eilen joulua. Minä en ihan oikeasti osannut odottaa saatikka toivoa, että viettäisin sen hänen kanssaan. Niinpä en edes puhunut koko jutusta, ennen kuin hän otti sen puheeksi. Se tekee minut kovin iloiseksi, mutta samalla pelottaa, koska ainahan minä vain enemmän häneen kiinnyn ja sitten tulee suru, kun tämä loppuu.

Muuten nukun huonosti. Se ei ole enää mikään uutinen.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Raskasta joulua minullekin

Olen nähnyt sellaisen joulun, jonka tahdon!

Kun Nosturilla pienessä hiprakassa kuuntelee heavykliseillä höystettyä ja tyyliin sovitettua joulupotpurria, laulajina eturivin heavysolistit ja seurana rakas ystävätär ja Omahoitaja, niin siinä se oli. Sitä ennen nautiskelimme herkkuruokaa ja juomaa luonani ja sitä ennen vierailimme vielä ohkaisesti ostoshelvetissä. Olihan iltamat! Ihanaa! Millainen lopetus oli keikalle, kun Marco H. kiekaisi Ave Marian, siinä karvat nousivat väkisten pystyyn, vaikka uskonnollisuus yleensä on minulle kovin kaukainen asia! Mutta musiikki ei, se on rakas ja raskas! Olisittepa nähneet loppuunmyydyn Nosturillisen ihmisiä hoilaamassa kädet pystyssä rakkaimpia joululaulujamme, mikä näky ja tunnelma. Ainoa pilaava asia oli parvella muutaman keski-ikäsen ämmän (anteeksi nyt vain, mutta ämmiä ne olivat käytöksensä perusteella) koko keikan kestävä kähinä eturivin paikoista, siinä jo meinasi meiltä rauhallisemmiltakin käämi palaa. Käsittämätöntä meininkiä.

Keikan jälkeen kävelimme halki kaupungin. Mikäs siellä oli ulkoillessa, kun kaikilla olivat hyvä kengät jalassa, kadut kuivia, tuuli ja räntäsadekin olivat kaikonneet. Suuntasimme matkan Prkleeseen, jonne taisi suunnata muutama muukin upean keikan jälkeen. Siellä vielä iltadrinksu naamariin, ennen kuin laskimme ystävättären hotelliin unille ja itse hyppäsimme yöbussiin. Mieli oli hyvä, maailma parantunut piirun verran, asiat oli laitettu tärkeysjärjestykseen.

Syytä olikin jo piristyä. Perjantai-iltainen murjottaminen ei vaan ole se minun teekupilliseni. Vaikka unien määrä ei ole juurikaan lisääntynyt, piristää jo seura ja keskustelu. Väittelyistä en ikinä ole perustanut, kun olen niin onneton vänkäämään, mutta kiihkottomasta mielipiteiden vaihdosta innostun koska vain. Nyt menenkin herättämään Omahoitajan, tahdon ulkoilemaan ja aamupalaa. Minä kuulkaas kohta juon kahvia.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Väsymys, kooma, kuolo

Ei nyt mene kamalan hyvin. Vaikka päiväminäni on suhteellisen sinut irtisanomisjupakan kanssa, aamuöinen alitajuntani on täysin vastakkaista mieltä. Minä en kerta kaikkiaan jaksa juuri nyt mitään. Kolme yötä viiden tunnin unilla ei vain riitä. Neljän aikaan herääminen ei sovi silmänalusilleni. Aion ryhtyä huumaamaan itseäni aivan pikapuoliin, että saan edes yhden yön unta. Ihan sama kuin vähän ennen avioeroa, ensin menevät unet, sitten järki.

Tänään olen hoitanut IPR asioita koko päivän niin, etteivät ne kenenkään kontolle jää. Sitten kävin kaupassa ja pitkästä aikaa katselin oikeasti asioiden hintoja, mineen, kuulkaas, kauan enää törsöttele. Kotiin tultuani pesin vielä pyykkiä, onneksi siivosin maanantaina. Ja onneksi Omahoitaja tulee vasta huomenna! Huomenna on muutakin riemuisaa ohjelmaa, siihen mennessä on toettava ihmiseksi!

Nukkua! Kenties uneksia...

torstai 8. joulukuuta 2011

Vain ihminen, ei mikään jumalolento

Eilisen alkuhaastattelun perusteella hakemaani paikkaan ei etsitäkään alempaa toimihenkilöä vaan jumalaisia voimia omaavaa omnipotenttia. Minulla kun on vielä se ennustaja-parantaja-kurssikin käymättä, niin onpa ihme, jos pääsen edes seuraavaan osioon. Se olisi päivän kestävä soveltuvuustesti, josta sitten parhaat pääsisivät tapaamaan mahdollista tulevaa työnantajaa. Hui hai, sen pituinen se. Siellä on jonossa monta erinomaista ja nuorempaa, taitaa olla parempi, että minä jatkan jonkun matalamman profiilin paikan etsiskelyä. Huhhuh.

Viime yönä kusella käydessäni meinasin saada sydänkohtauksen, kun sivusilmäisä katseeni osui pönttöön. Punaista! Pökr! Mietin, että minkä helkkarin itäintialaisen hyppykupan minä oikein olen saanut, kun ei virtsatientulehduksen oireitakaan ollut. Sitten mä hokasin; söin illalla suuren määrän alkuviikosta jääneitä uunipaahdettuja punajuuria (olivat muuten jumalaisia!). Huhhuh toisen kerran.

Hätkähdys herätti, en saanut enää uudelleen unta, niinpä nousin puolen tunnin pyöriskelyn ja laskeskelun jälkeen ylös sängystä. Stressiä pukkaa. En minä yleensä vielä neljältä aamulla valpastu. Mutta mikäs tässä, tulin töihin jo seitsemäksi, perkaamista riittää 13 vuoden hamstraamisen jäljiltä. (Jo tuo nyt on saatana aikakin häipyä, ei kukaan ole noin pitkään missään. Haloo!!!)

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Mistähän aloittaisin?

Varmaan pitäisi aloittaa koneen siivoaminen ja tarpeellisten asioiden kotisähköpostiin lähettely. Hyvänen aika, kun meinaa lamaannuttaa. Kaapitkin pitäisi siivota. Ja tehdä loput hommat pois alta, ettei kenenkään niiden kanssa tarvitse taistella. Varsinaiset yt:t alkavat huomenna.

Pitäkää minulle iltapäivällä peukkuja. Menen alkuhaastatteluun.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Vapaa jatkuu

Lauantaiset jouluruuat ja -juomat roolipeliporukan kanssa tyrmäsivät minut. Jotain tekemistä saattoi olla parin edellisen yön vähäisillä unillakin. Niinpä kampesin kotiin jo ennen puolta yötä kuin sadun prinsessa konsanaan. Se olikin ainoa merkki prinsessasta, kun kaaduin sänkyyn ja nukahdin pariksi tunniksi, ennen kuin edes meikit sain naamastani. Aamulla väsytti edelleen, niinpä päätin antaa kiusaukselle periksi ja nukuin koko päivän. Televisio auki, sohvalla koristen, hereilläoloaikani käytin natusteluun. Vatsakin tuli kipeäksi.

Senhän arvaa, ettei viime yönä enää unta sitten ollutkaan luvassa kuin pätkissä. Niissäkin elelin painajaisissa, muun muassa vanha tuttavani holtittomasti kerrosten välillä liikkuva hissi ilmeistui repertuaariin mukaan. Ajelin ylös ja alas, muttei se suostunut pysähtymään oikeassa kerroksessa. Kuvannee työelämäni levotonta suuntaa. Mutta parin tunnin aamuöisen valvontasession jälkeen sain taas katkounta, hyvin jaksan tänään siivota ja käydä kaupasta herkkuruokia. Yöllä laskin rahojani ja suunnittelin taloutta, räknäsin lopputilissä tulevaa lomarahojen määrää, tulin siihen tulokseen, ettei minulla mitään akuuttia hätää tule olemaan, mikäli liiton korvaukset vain ryhtyvät juoksemaan suhteellisen nopeasti. Pitää siis ottaa yhteyttä toimistoon heti keskiviikkona.

Samoin mietin, että työpaikkalääkärillä on käytävä uusimassa reseptit. Ehkä muutama rauhoittavakin olisi paikallaan, veisi sitten aikanaan pahimman terän tapahtumalta. Potkuilta. Minä saan potkut. Oho, jänskää. Ei kyllä pelota vieläkään hirveästi, mutta kestää muutaman päivän, ennen kuin sopeudun tilanteeseen. Läksiäisiä ei tietenkään vietetä, ei pidetä kauniita puheita, mutta toisaalta enpä niitä enää työpaikastani taida tahtoakaan, eihän siellä ole edes esi-ihmettä niitä puhumassa.

Ennen potkuja aion viettää itsenäisyyspäivän Omahoitajan kanssa. Hänellä ovat viimeiset opiskelupäivät menossa, cv:n tekoa ja opintorekisterin tarkistelua. Hassua, pääsemme yhtä aikaa työnhakuhommiin, paitsi että hänelle on jo keikkatöitä luvassa. Onneksi ei vielä jouluksi, senkin aioimme viettää yhdessä. (On tämä kyllä hassua, en ole pyydellyt häntä juhlapäiviksi luokseni, kun olen ajatellut, että varmaan viettävät niitä perheen kesken, mutta hänpä onkin aivan itse järjestänyt aikataulunsa niin, että on tarjoutunut minun luokseni saapumaan. Suloista. Uusivuosi kuulema menee kuitenkin ystävien kanssa, hyvä niin.)

On tämä elämä aika vinkeä paikka. Juuri kun kuvittelee, että nyt rauhoitutaan ja että nyt ei enää mitään tapahdu, kaikki myllistyy ja mullistuu. Jännää. Mitähän muuta on vielä varastossa? Ainakin minun on suunniteltava itselleni päivärutiini työttömyysajalle, etten ryhdy rellestämään eikä elämä mene makoiluksi. Olen jopa varovaisesti ajatellut, että kai se on liikkumaankin ruvettava. Tsiisus! Minä nimittäin uskon siihen, että aktiivinen pitää olla, jos ei henkistä ole tarjolla, niin vedän sitten fyysisesti.

Aktiivisuus alkakoon heti. Ensin pesen pyykit, sitten siivoan ja sitten suihkuun. Sen jälkeen kaupasta evästä ja odottelemaan apukokkia paikalle.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kiss-Kiss

Kun Tampereella kerroin Omahoitajalle, että lapsena suorastaan tuli tapeltua siitä, kuka saa Fazerin parhaista Kiss-Kiss karkit, enpä olisi arvannut saavani niitä pussillista, kun hän eilen saapui luokseni. Ihana mies! Ja kissakarkit ovat edelleen hyviä.

Entisen pomoni läksiäisissä sain tietää saavani vielä ennen joulua kenkää. Kiristin tiedon ulos yhdestä kollegastani, jonka tiesin asiasta olevan perillä. Hän vain sanoi, että kieltää ikinä kertoneensa mitään, mutta jos olisi minä, hän ei juuri nyt ottaisi isoa lainaa. Selvä. Kävinkin sitten vähän vessassa pillittämässä. Tai oikeastaan pillitin aika paljon, mutta itkuntyrskeen välissä otin myös alkoholia. Jopa niin paljon, että aamulla soitin töihin, etten tule sinne. Mitäs tuota enää, ryhdyn pitämään saldovapaita saman tien pois. Ensi viikolla pitää sitten tyhjentää kaapit ja tietokone. Itse tapahtuma on joskus parin viikon päästä.

Olen kyllä yllättävän rauhallinen, en koe potkuja minään maailmanloppuna. Onneksi sain kulutusluotot maksettua eikä asuntolainaakaan ole kuin kymppitonni. Ja kyllä minä vielä jostain töitä saan, kun vain pääsen haastatteluun. Siihen asiaan taisi tosin löytyä joku ratkaisu, opin tekemään oikeanlaisen hakemuksen.

Eilinen vierailu ystävä-rakkaiden luona oli mukavaa. Saimme evästä ja juomaa, mutta kummallista kyllä, minulla oli niin kamala kanuuna, ettei ollut syöjäksi. Vähän näkertelin, vaikka ruoka oli uskomattoman maukasta (täytettyjä paprikoita ja kanaa). Oikein harmitti. Koska Ambra oli lähdössä tänään töihin, puolenyön aikaan ryhdyimme tekemään lähtöä. Ville lyöttäytyi seuraamme, poikkesimme vielä Manskulla parissa baarissa ennen kuin ajelimme herroiksi taksilla kotiin. Sitä ennen kävimme aamupalatarpeita 24 h Alepasta. Oli muuten vinkeä tunne ostaa leipää ja maitoa puoli kahden jälkeen yöllä.

Hyvä olo ja onnellisuus ovat edelleen voimissaan. Minä kuulkaas taidan tottua tähän, kun tämä on niin kivaa. Omahoitajan kanssa juttelimme meistä, ihan vakavasti, molemmat olemme tyytyväisiä asioiden tilaan. Naureskelimme ylimmäisen nopanheittäjan ja pelijohtajan mukavitsikkyydelle, kun on meille laittanut muutamia esteitä, jotka piti ylittää, ennen kuin pystyimme edes itsellemme myöntämään, että suhteemme on pysyvä ja kestävä eikä kummallakaan ole siitä kiire minnekään. Mutta en minä onneksi mikään 80-vuotias vielä ole, se olisi jo ollut vaikeahkoa.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mustaa jäätä

Tänä aamuna alkoi liukastelu. Joulukalenterin ensimmäisestä luukusta pitäisi siis kaivella joko talvikengät tai sitten liukastelunestoraudat. Sellaisia minulla ei ole, siksi siirryn talvikenkäkauteen. Kelien puolesta pärjäisin vielä kesäkengilläni, ne kun eivät mitään heppoisia rimpuloita ole, vaan nilkkureita.

Tänään alkaa myös muutaman päivän rillutteluputki. Ensin esihenkilön ja muutaman muun läksiäiset, jotka olen järjestänyt korporaation ja uuden esihenkilöni selän takana ja saanut hänen vihansa niskoilleni, kun kieltäydyin yhdestä iltapuhelusta. Huomenna pääsen rakkaiden ystävien ruokittavaksi ja kissaterapiaan, lauantaina taas joko roolipelitämme tai sitten vietämme pikkujouluja, ajatus on vielä vähän auki.

Sunnuntaina minä kuolen. Mutta ei se mitään, se on vasta sunnuntaina. Sitä ennen voin jo hyvinkin katkoa jäseniäni, ellen ryhdy toimenpiteisiin kenkärintamalla. Let´s be careful out there!


Minä sitten rakastin Hill Street Bluesia nuorna tyttönä. Arvatkaas, onko ollut kivaa silloin tällöin seurata sitä FST5:ltä.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Laiska töitään luettelee

Hokasin, että Finlaysonin lahjakortti oli menossa vanhaksi kuun vaihteessa. Jäi aika viime tippaan, mutta kerkesinpäs töiden jälkeen pistäytyä Arabian liikkeessä. Nappasin mukaani 180 cm leveän vaaleansinisen lakanan ja uudet patakintaat, edelliset olivatkin jo aikansa eläneet, palaneet eivätkä enää pesussakaan saavuttaneet siistiä ulkonäköä. Uudet ovat ihanan punaiset. Tajusin, että olin vetkutellut turhaan, kun koko reissuun meni reilu puoli tuntia, Arabiaan ei ole kotoani kovin pitkä matka ja bussit kulkevat iltapäivällä taajaan.

Kylpyhuoneen viemäri sai raehoitoa, kun suihkutelllessa rupesi ritilä nousemaan veden mukana. Hiukset ja gaga olivat muodostaneet aika kuvottavat tupon aivan näkysälle ritilän alle. Mutta minähän en siihen käsineni koske, koska en tahdo oksennella. Minulla on erinomaisen herkkä oksennusreaktio, minkä huomasin jo aikoinaan nuorisotyötä tehdessäni. Siinä minä oksentelin, jos joku kääpiöistä rylläsi tai jouduin siivoilemaan kissan oksennusta. Juu, ei voi auttaa, olen vaan sillä tavoin viallinen. Onneksi osaan ravistella rakeita purkista, ei tarvitse leikkiä heikkoa naista ja kysellä miehiä apuun. Tuskin se heistäkään sen mukavampaa touhua on.

Sokerina pohjalla pesin vielä viime viikkoiset tiskinikin. Ilta sujui aika sukkelaan. Tänään saan sitten kokonaan omistautua sille yhdelle tyypille, joka tulee yökylään. Minusta on kiva, ettei kukaan asu luonani vakituiseen, mutta vierailee riittävän usein. Tosin minulle vihjaistiin, että pitäisi siellä toisessa osoitteessakin ryhtyä vierailemaan. Mutta kun minun kotini on kivempi - ja kaikki minun tavarani ovat siellä... Kyllä minä jo vähän niin kuin lupasin, mutta ei vielä tänään.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Yhteistä retkeilyä

Kannattaa lopettaa lukeminen juuri nyt, jos on kateelliseksi herkeävää sorttia. Nimittäin luvassa on hehkutusta, hehkumista ja hyvää oloa.

Perjantain haastatteluhetki oli kovin positiivinen. Sain jopa rekrytointikonsultille tikistettuä pitkäaikaisen salaisen uratoiveeni, mutta se siitä, kerron vasta sitten, jos joskus sellaiseen työhön ajaudun. Hän puolestaan haastattelun lopuksi totesi olevansa positiivisella tuulella, koki saaneensa potentiaalisen kandidaatin juuri niihin hommeleihin, joita olen haikailemassa. (Aluksi ihan pienesti: jipii, tästä se lähtee.)

Omahoitaja saapui seitsemän jälkeen, perjantaita vietimme rauhaisasti. Lauantaiaamuna keräsimme kimpsut kasaan ja suuntasimme rautatieasemalle. Juna lähti kahdentoista maissa ja jo ennen kahta olimme Tampereella. Sinne olimme suunnitelleet aivan aluksi visiitin Kauppahalliin, missä kumpikaan meistä ei aikaisemmin ollut käynyt. Ihana paikka! Isompi kuin kuvittelin. Ja mitä tarjoomuksia! Meitä kuitenkin tällä kertaa kiinnosti vain kalatiski, sieltä nappasimme mukaamme vajaan puoli kiloa ahvenfileitä. Ennen kaupparetkeä joimme vielä hallissa kahvit suolaisen purtavan kanssa, aamupalasta oli siinä vaiheessa jo reilusti aikaa, emmekä kumpikaan ole sitä mallia, että tykkäisimme tyhjin vatsoin pitkään vaeltaa.

Kaupasta keräsimme mukaan muut ruoka-ainekset ja soveltuvia juomia. Niitä tarttui lisää Alkosta, jonka jälkeen kamelikaravaanimme matkasi Paapan baariin. Siellä oli mukavaa kosteiden nautintoaineiden kanssa odotella hotelliin pääsyä. Siinä vaiheessa valitettavasti selvisi myös se, ettei K-ystäväisemme pääsisi illalla liittymään seuraamme, sairastelu vaati veronsa. Harmitti vietävästi!

Pikaisen hotellivisiitin jälkeen matkasimme T:n luokse. Siellä emäntä oli jo pilkkonut kasan juureksia, joille hän keitteli juustokastiketta. Ne menivät padassa uuniin pariksi tunniksi, Omahoitajan kanssa ryhdyimme valmistelemaan alkukeittoa, ohjeen nappasin Vartti-lehdestä ja, jälleen kerran, vähän modifioin sitä.

Omena-palsternakkakeitto

2 kirpeätä omenaa
300 g palsternakkaa
1 sipuli
1 valkosipuli
voita
currya ja paprikajauhetta
timjamia
kasvisliemikuutio + vettä
n. 100 g creme fraichea (meillä pestomaustettua)
tarkista suola, vähän piti lisätä
paahdettuja pähkinöitä keiton pinnalle

Kuori ja pilko ainekset. Freesaa sipuleita kattilan pohjalla muutama minuutti, ennen kuin lisäät maustet. Kaada omena- ja palsternakkapalat perään, pyöräyttele taas muutama minuutti, ennen kuin lisäät veden ja kasvisliemikuution. Keitä kypsäksi/ pehmeäksi.

Soseuta keitto, lisää creme fraiche. Paahda pähkinät ja nosta pöytään, että syöjät saavat itse annostella ne keittonsa päälle. Hyvää tuli!

Pääruuaksi juuresruukun kera tarjottavaksi teimme pekoni-ahven-kesäkurpitsarullia. Ahvenelle roiskaistaan vähän pippuria, vähän suolaa ja rullataan kesäkurpitsasiivun kanssa rullalle. Sitten vedetään nätisti pakettiin pekonilla. Pekoniin otetaan väri pannulla, nyytit siirretään uuniastiaan ja käytetään 10 minuuttia 200 C uunissa. Sillä välin voi vielä tehdä kermakastikkeen sipulin kera paistinpannulla. Pekonista on kuitenkin irronnut siihen hyviä makuja, lisätään vähän pippuria, suolaa ja timjamia kaveriksi. Tillikin kävisi. Tai persilja.

Ilta oli hauska! T ja O ovat aivan erinomaista seuraa! Naurua ja mielenkiintoisia juttuja piisasi. Vähän ennen yhtä ymmärsimme kuitenkin lähteä keskustaan, ettemme aivan väsyttäisi isäntäpariskuntaamme. Poikkesimme vielä yksillä ennen kuin vetäydyimme hotelliin. Omenahotellit eivät ole mitään luksuspaikkoja, mutta ajavat asiansa aivan uskomattoman hyvin, jos vain tarkoituksena ei ole viettää huoneessa aikaa eikä hotelliaamupalakaan kiinnosta. Aamulla nimittäin nukuimme mahdollisimman pitkään, luovutimme huoneen vasta kahdeltatoista (vaikka siivoojanperkana kävikin jo pariin kertaan kokeilemassa onneaan, siitä miinusta).

Ennen junaanastumista kävimme vielä syömässä epäterveellisen lounaan Coyotessa. Mutta oli se vaan hyvää, kun ei ollut mitään aamulla syönyt... Tosin ei mitään huippuevästä, tuskinpa muistan kuukauden päästä mitä tulin syöneeksi, perusmättöä siinä mielessä. Ruuan jälkeen meillä oli ajatuksena käpöstellä vielä ympäri Tamperetta, mutta vesisade pilasi sen huvin, niinpä kiersimme pari kauppaa. Mukaan tarttui muutama mausteastia ruokapöytään katettavaksi.

Ihana retki! Omahoitaja on suloinen ja uskomattoman hauskaa matkaseuraa, joustava, mutta ei mikään nössö. Ja miten kiva oli tavata ystäviään! Hekin tykkäsivät Omahoitajasta, kukaan ei kyllä toistaiseksi ole vielä kertonut, ettei pitäisi hänestä, enkä yhtään ihmettele! Ainoa surku, oli ettei K päässyt geimeihin mukaan, mutta jospa seuraavalla kerralla olisi parempi tuuri.

Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia. Olen edelleen väsynyt. Ja ymmärrän miksi. Mutta onnellinen, senkin ymmärrän miksi. Nyt vaan alkaa pelottamaan, että kun on näin kivaa, niin kohta se loppuu kuitenkin. Koitan tolkuttaa itselleni, että kannattaako tuo etukäteen surra, että suren sitten, jos/ kun tulee aika. Enimmäkseen onnistun, mutta välillä tulee sellainen haikeus, että voi kun olisin tuollaisen ihmisen joskus nuorna tyttönä tavannut. Sitten totean itselleni, että parempi myöhään kuin ei ikuna ja porskuttelen eteen päin elämässäni.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Sähköjänes

Kun eilen läksin tutustumisretkelle, tajusin heittää hyvästit yöunille jo siinä vaiheessa kun hokasin, että saavumme pääkaupunkiseudulle takaisin kymmenen maissa illalla. Senhän arvaa, etten minä ymmärrä kotiinpäästyäni heti unille heittäytyä, vaan vetkuttelin hereillä lähemmäs puoliyötä. Sitten näen vähäpäisiä unia jostain BB-Saulista, kampaajastani, nakkikioskin jonosta, nahkatakista ja maggarasta, että jo olisi homokammoisempi  kauhuissaan. Minua vaan nauratti, kun aamulla heräsin jo ennen kellon soittoa. Unisaldoksi jäi viisi tuntia. Jotta tässä sitä aika heikoilla silmillä vedetään sitten työt, haastattelut ja pakkaamiset, kunpa en ottaisi tavakseni.

Ehjää-korjaa-henkilö oli käynyt tutkimassa hellaani sekä jääkaappipakastinta. Reviirinmerkitsemiseksi hän oli jättänyt valot keittiöön sekä vanhat lieden levyt paketissa pöydälle. Pitää kai olla tyytyväinen, ettei hän ollut vaihtanut jääkaappipakastinta, se olisi varmaan nakottanut vieressä... Noh, minulla on nyt sitten taas ongelma ratkaistavana, mihin roskikseen kuuluvat käytetyt ja rikkinäiset lieden levyt. Jepjep. Kun sitten siinä sähköjäniksenä ympäri residenssiä pyöriessäni päätin kokeilla uusien levyjen lämpenemistä, niin meinasin saada hermoromahduksen. Kumpikaan uusi levy ei lämmennyt, eivät myöskään vaihtamatta jääneet levyt, eikä uuniin tullut edes valo! Ennen kuin aloin hyppimään tasajalkaa, ajattelin vielä varuilta vilkaista sulakekaappiin ja kappas, siellähän se suurin vika piileskeli, virrat olivat kääntämättä päälle. Kaikenlaisilla käytännön källeillä sitä blondia kiusataankin!

Rekrytoijan tapaaminen ei tarkoita vielä töitä, mutta jos teen häneen vaikutuksen, voi hän ottaa asiani omaksensa ja auttaa minua saavuttamaan oman agendani (vaikken totta puhuen ole aivan varma edes siitä, mikä minun agendani on). Niinpä vilkaisin peiliin toisenkin kerran ennen kuin töihin läksin. Tarkistin myös vaatteiden sopivuuden - kerrankin! Mutta mikään määrä pakkeleita ei piilota komeita silmä- ja bulldog-pussejani. Pitäisikö käydä vielä paperipussikaupan kautta?

torstai 24. marraskuuta 2011

Aamupahoinvointia

Tahdon likaisen työn lisää! Bongasin taukotilamme jääkaapista reilun puolisen vuotta sitten parasta ennen päivänsä ohittaneen jugurttipurkin. Jo rakosesta tihkuva haju oli niin etova, että päätin tyhjentää purkin suoraan vessanpyttyyn alapesusuihkua avuksi käyttäen. Vähänpä tiesin, että löyhkä saisi silti silmäni vettymään ja oksennusreaktion aikaiseksi. Hyvästi aamupala! Hyvästi aamumeikit! Ja voitte muuten olla varmoja, että ihan juuri nyt en tahdo jugurttia myöskään syötäväksi.

Aamupahoinvointini kaikui vessasta tietysti avotoimistossa kauas. Voitte vain kuvitella ne mukavitsikkäät jutut pahoinvoinnin syystä. Niitä tuli sen verran monta, että kerroin sitten kovaan ääneen, että kohtuni on viety jo kuutisen vuotta sitten, mutta että uusimpana laihdutustapana olen päättänyt kokeilla bulimiaa. Näsäviisastelussa minä olen aina parempi - ja kärkäs. (Tuli muuten mieleen, että se oksentaminen oli aika helppoa. Jos olisin nuorempana sen keksinyt, voi olla, että olisin joutunut kiusaukseen. Nyt ei saavutetuista linjoista enää kannata luopua. Niihin on sijoitettu paljon rahaa ja aikaa.)

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jotkut vaan tykkäävät

Minulla on lämmin! Todennäköisesti en voi antaa kaikkea kunniaa talvitakilleni, aamulämpötilallakin saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, mutta on se takki hyvä! Se ei ole kaunis, mutta käytännöllinen musta. (Jotenkin kyllä toivoin sen muuttuneen kauniimmaksi matkalla kaupasta minun luokseni, mutta eihän nyt kaikkea voi saada. Sitä paitsi onpahan takki naista myöten, enhän minäkään ole kaunis, vaan käytännöllinen ja lämmin, mutta en musta. Haarhaarhaar.)

Jotenkin tekisi mieli kertoa lisääntyvästä kolotuksesta poskinontelossa, murtuneissa ruumiinosissa, olkapäissä ja polvissa, mutta se on kaikki turhaa väninää. Eivät ne kivut siitää minnekään katoa, eikä kukaan jaksa edes toisten kivuista kiinnostua. Jotta antaa olla, se on talvi tulossa, sitten tulee taas kevät, jospa ne paikat taas vertyisivät. Mutta tuo poskiontelon polyypinperkele kyllä taas kiukuttelee ja säteilyttää kipua kasvoihin, tuntuu, että hiuksetkin poskeen osuessaan sattuvat. Auau. (Koko tämän kappaleen voisi - ja kannattaisi - poistaa, mutta antaa nyt olla, minunhan on päiväkirjani edelleen.)

Olen unohtanut jakaa kanssanne yhden ystäväni kommentin, kun hänelle tilitin tuskaani ikäerosta omahoitajan ja itseni välillä. Ystävälläni on vanhempi puoliso, hän totesi, ettei suhde ikää katso, vaan yhteneväisiä intressejä ja kiintymystä. Ja että hän esimerkiksi on aina pitänyt vanhemmista ihmisistä. Keskustelun loppukaneetti oli parhautta: "Jotkut vain tykkäävät muhkummasta." *reps*

tiistai 22. marraskuuta 2011

Iltavuorossa

Rakas päiväkirja, tänään teen pitkän päivän. Aamusella kävin Marimekon asiakastilaisuudessa törsäämässä rahani baskeriin ja pitkähihaisiin hansikkaisiin (väri ei ole linkin takana oleva) Tulevat sopimaan erinomaisen hienosti uuteen talvitakkiini. Tai oikeastaan myös mihin tahansa mustista takeistani. Olisin minä sen tissinlämmittimenkin eli Kiepin tahtonut, mutta sitten tuli järki päähän.

Illan tulen viettämään bisnestiimimme puhelukokouksessa. Herra hyvää päivää, että kiviäkin taas kiinnostaisi. Olen huomannut, että englanninkielen taitoni, tai siis se olematon, rapistuu entisestään, kun minun pitäisi muistiinmerkitä tärkeitä asioita. Kirjailen epäolennaisia, huomenna sitten itken verta, hikeä ja kyyneleitä, kun mietin, että mitä hevlettiä tästäkin muistiin merkitsisi. Mutta aion kestää tämänkin. Minähän kestän mitä vaan, kunhan tiedän, ettei tapahtumien tila ole lopullinen. Jopa toive muutoksesta pitää liekkiä elossa ja perjantaiksi sainkin järjestettyä treffit yhden konsulentin kanssa. Pusken itseni pois täältä vaikka väkisten.

Onneksi kotosalla on ruoka valmiina. Omahoitaja tuli eilen kylään, teimme sen verran suuren määrän pelmeneitä ja savulohtakin jäi, ettei minun tarvitse kuin mikrottaa ne. Sitten käyn talvitakin postipisteestä. Juujuu. Käyn, käyn, tänään olen jo nimittäin ollut palelluskuoleman partaalla. Ja minä en yleensä palele, minä vain hikoilen. Mut kuulkaas, kun meillä oli taas niin mukavan ihanan tavallinen ilta, että oikein pahaa tekee.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Jokohan alkaa latu löytyä?

Positiivisia merkkejä työnhakurintamalla, olen saanut yhteyden jo kahteen konsulenttiin, joista molemmat ovat osoittaneet kiitettävää kiinnostusta. Ongelmana vain on tämä vallalla oleva talouden alamäki, ammatinkuvaani kuuluvat paikat ovat kiven alla. Toisaalta niistä myös moni avoin paikka on ns. hiljaisessa haussa, siksi on parempi, mitä useampaan rekrytoijaan saan henkilökohtaisen kontaktin. Ja onhan minulla tämä suojatyöpaikka, missä odotella kuuta nousevaa...

Eilen ostin yhden joululahjan, arvaatte kyllä kenelle. Hankin jotain sellaista, josta minulle sivulauseessa vihjaistiin, en mitään tarpeetonta krääsää. Itselleni taas nappasin mukaan teräksisen Airam-termoskannun (kevät koittaa, samoin retkiaika), yhden fuksianvärisen jakunaluspaidan sekä kahdet mustat sloggit. Haikailin myös muovisen joulukuusen perään, mutta en ainakaan vielä sitä hankkinut, koska hinta oli eur 50. Se on paljon.

Tuli muuten alusvaatteista mieleen, että kuulema tutkimuksen mukaan suomalainen nainen ostaa yhden parin rintaliivejä vuodessa. Oho, sanon minä, en kyllä löytänyt sitä tutkimusta googlettamalla, joten en mene vannomaan kuulopuhetta todeksi. Aktiivikäytössä (lue: kierrätyksessä) minulla on varmaan seitsemän paria erilaisia mustia rintaliivejä ja parit värilliset juhlatilanteisiin. Ostan arkiliivejä ainakin kolmet vuodessa, koska en tahdo käyttää sellaisia liivejä, joista ei enää saa puhtaanoloisiksi, jotka ovat nuhjaantuneet tai kaaret tunkevat ulos, herkkähipiäinen kun olen. Jos kaksoset olisivat pienemmät, minä kapeampi, hyvät liivit edullisempia ja maailma täydellinen, minulla olisi suunnattomasti eri värejä ja kuoseja kaapit pullollaan. Vaan kun ei näin ole, niin tyydyn mustaan. Mustakin on väri, mutta päällysvaatteiden alle mielelläni ottaisin vaikka kaikki sateenkaaren sävyt, jos saisin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Turvonneiden silmäkassien arvoitus

Perjantain show & dinner oli itseasiassa ihan hauska tapahtuma sen jälkeen, kun työnsin takavasemmalle vastenmielisyyteni solistia kohtaan. Ruoka oli maukasta, juoma virtasi, seura oli hyvää ja musiikkikin viihdyttävää. Viihdyimme yli puoliyön tapahtumapaikalla, ennen kun pääsin sivistyneehkösti siirtymään seuraavaan osoitteeseen, missä omahoitaja odotteli ystäviensä kanssa. Minua vähän jänskätti tavata heitä, mutta onneksi oli se pieni hiprakka, niin oikeastaan sekin kauhunhetki meni nopeasti ohi. He eivät syöneet minua elävältä, eivät edes meinanneet. Ketään ei kiusattu, kaikki selvisivät kunnialla tapahtuneesta.

Eilen minulle oikeastaan piti tulla ystävätär kylään, mutta kun hän soitti ja ilmoitti potevansa dagen efteriä, olin huojentunut ja kerroinkin sen hänelle. Minulla nyt ei varsinaista krapulaa ollut, mutta uskomaton väsymys kyllä vaivasi, unta ei taas ollut tarjolla. Niinpä kun omahoitaja lähti ystävänsä syntymäpäiville, minä avasin sipsipussin ja jouluomenalimunadin. Illemmalla paistoin vielä päikkäreiden päälle pizzan. Ja sitten sattui vatsaan. Voi hyvät hyssykät, etten minä usko, etteivät elimistölleni enää aivan kaikki ainekset käy, eivät ainakaan massiivisina määrinä. Burph.

Nyt ovat silmät turvoksissa. Mutta eiköhän tämä vielä iloksi muutu, kun pääsen Pirsmaan tutkimaan onko siellä joululahjoiksi sopivia asioita. Tai minulle esimerkiksi epilaattori, sellaista nimittäin olen haikaillut, nyt jos löydän, saan siitä 15 % halvennuksen. Ainakin bussikorttiin pitää hankkia aikaa, muuten en huomenna pääse töihin. Sen lisäksi pitää taas hoitaa vähän ottoveljen raha-asioita. Luvassa on siis työteliäs sunnuntai, mutta siivota en meinaa. Se saa odottaa inspiraatiota.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Heijastimia kehiin, möröt!

Kun bussikuski taas tänä aamuna väisteli muutamaa mustaa mörköä, oli minulla etupenkillä aitiopaikka katsella ihmisten silmänvalkuaisia. kun he seisovat bussin valoissa säikähtäneinä kuin pikku pupuset. Jumalauta, kun juostaan päättöminä kanoina eikä edes sitä halvinta mahdollista henkivakuutusta oteta! Käyttäkää heijastimia! Etenkin kun meillä syksynsynkeillä suomalaisilla on aika yhtenevä vaatetus, kovin tumma. Niin se tulee olemaan minunkin uusi talvitakkini. Samoin ovat kesätakki ja välikausitakki, tahtoisin kyllä värejä, mutta kun jättilaisille tehdään vaan mustaa, että ne uppoaisivat paremmin maastoon.

Viime yönä unta riitti yli 9 tuntia! Ja millaisia unia! Edellisenä yönä sain tehtävän etsiä punaisten lupiinien siemeniä, niidenkö perässä lienen viimeöisessä unessani lentänyt jonnekin eteläiseen maahan, jossa ei kuitenkaan tuntunut tolkuttoman kuumalta. Siellä flirttailin rajavartijan kanssa, ennen kuin matkalla kotiin löysin Elvis-kissani (kuoli 90-luvun lopussa) odottamassa minua yhden puiston laidalla. Nappasin Elviksen kainaloon, ja jatkoin matkaa kotiini, joka sijaitsi ravintolan yläkerrassa. Sinne kiivettiin sellaisia luhtiportaita myöten takapihan puolelta. Hibiskukset ja jasmiinit tuoksuivat.

Ja sitten minä heräsin. Snif. Elvistä ei näkynyt.

Tänä iltana menen syömä-juoma-musiikki-lahjontatilaisuuteen keskustaan. Luvassa on yhden palveluntarjoajan kiitos kuluneesta vuodesta, puuh, jos en olisi hänen yhteyshenkilönsä ja veisi koko ryhmää mukananani, olisin jo keksinyt jonkun tekosyyn kieltäytyä retkestä. Show ja dinner loppuvat kyllä jo yhdentoista huudeilla, omahoitaja on luvannut poimia minut mukaansa sen jälkeen mistä tahansa ja kunnossa missä tahansa. Kaikki se kestää ja kärsii, nuorena jaksaa ilmeisesti. Toivottavasti ruoka on hyvää, musiikki siedettävää ja alkoholia tarjolla niin paljon, että jaksan hymyillä... (Tämä on nyt sitä sarkasmia, kyllä minä jaksaisin ilman alkoholiakin, mutta paremmin vielä jos saan tuikun murheeseen.)

Muistakaa heijastin! Kummituskin käyttää ja suosittelee!

torstai 17. marraskuuta 2011

Turvallista seuraa

Kuulun yrityksemme turvallisuusorganisaatioon. Milloin minua koulutetaan väestönsuojan hoitamiseen, milloin saan tulipalojen sammutteluun ja onnettomuuksien ehkäisyyn, tänään sain hätäensiapukoulutusta aamupäivän ajan. Anne-nukke sai taas kyytiä, samoin kääntelimme toisiamme kylkiasentoon ja nostelimme pois vaikeista paikoista. Ihan kivaa, joo, mutta jos olisin aamulla muistanut, olisin laittanut jotain kevyempää ja tummempaa päälle. Arvatkaas, onko valkoinen puuvillapaita kaunis tällä hetkellä. Sen lisäksi kouluttaja sain karvani pystyyn heti aamulla, kun kuttuili minulle voileivästäni. Minulla ei ole aamulla nälkä, nälkä tulee vasta pari tuntia heräämisen jälkeen. Meidän ruokalamme ei aloita tarjoiluaan ennen kuin kahdeksalta, jolloin myös koulutus alkoi. Pärkkele, minulle ei vituilla.

Aamu oli jälleen kerran vaikea, koska omahoitaja oli kylässä ja nukkumaanmenoaika myöhästyi. Harjakihartimeni ylikuumeni ja lakkasi toimimasta kriittisesti juuri pari kiharaa ennen kuin olin valmis. Minulla on liikaa hiuksia, kun edes ns. hyvä merkki ei meinaa jaksaa kikertää niitä. Poltin myös sormeni. Minulta tippuivat kattilan kansi, puhelin ja silmälasit, pitää kai olla tyytyväinen, ettei mikään niistä tippunut vessanpyttyyn vaan lattialle.

Nyt sitten hoidan päivän työt kolmessa tunnissa. Jotta heipä hei vaan teillekin, mitäs täällä enempää jaarittelemaan. Ai, mutta jotain hyvää tässä päivässä oli, Italian teemaviikko jatkuu ruokalassa. Nom. (Missä voisin ottaa vielä pienet unoset lounaan päälle?) Muuten olen tosi turvallista seuraa taas kaikille, luvatkaa, ettette kuitenkaan riskeeraa, joudu onnettomuuksiin, koita tukehtua mihinkään tai saa mitään sairaskohtauksia, vaikka teoria on hallussa, käytäntöä en ole viime aikoina joutunut testaamaan.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Liian vähän tai liian paljon

Kevään tulosta innostuu niin paljon, että vaihtaa aina liian aikaisin välikausitakin päällensä. Muistanpa eräälle keikalle jonottaessani tärisseeni maaliskuussa erittäinkin taajaan, kun lämpötila oli nollassa tai jopa ehkä vähän sen alle. Nyt olen saman välikausitakin kanssa tärissyt, lisännyt kerroksia, tärissyt, vaihtanut aluskerroksia ja tärissyt vähän lisää, eikä edes olla vielä päästy nollan alle. Sen lisäksi tärinä on jatkunut töissäkin. Niinpä päätin ottaa tänä aamuna järeät aseet käyttöön, tungin väliin villatakin, jota en juurikaan ole innostunut muuten käyttämään, koska se on liian kuuma. Loppui se sisäinen tärinä vähäksi aikaa, sisätiloissa lähes hiki lentää.

Koska luottokorttikausi vaihtui eilen, tilasin itselleni talvitakin nettikaupasta, vihaan kaupoissa ravaamista (onko käynyt selväksi jo? no on!), eikä niissä taida minunkokoisilleni vaatteita ollakaan. Minullahan on jo sellainen akryyliturkki, mutta lumi-räntä-vesi-loskasateella se vain on turhan hankala, siihen tarraa neste kiinni, lisää painoa ja kastelee koko härpäkkeen. Pakkasella se sen sijaan on täydellinen, mutta paria viime talvea lukuun ottamatta pääkaupunkiseudun talvi on jatkuvaa kylmää kovaa tuulta. räntäsadetta viistoon, mutta leudompi kuin mihin olen tottunut pohjoisemmassa Suomessa. Tuuliefektin takia tahdoin takkiini hupun, sellaisen myös sain. Ei ollut ilmainen takki se, mutta ei myöskään kalleimmasta päästä. (Mikä siinä on, että aina joutuu perustelemaan itselleen moneen kertaan nekin ostokset, jotka ovat aika pakollisia? Saiturigeenikö se siellä rällästää? Ei saa nauttia elämästä, hyi hyi, korkeintaan hautapaikan saa hankkia etukäteen ja hautajaistarjoilut maksaa!)

Seuraavalle luottokorttikaudelle humpsahtivat myös Tampereen matkan junaliput. Nyt on sekä matkat että majoitus järjestyksessä. Vielä kun jotain tekemistäkin ilmestyisi. Toisaalta kuten totesin ystävilleni, jos heillä on aikataulullisia yhteensopimattomuusongelmia, enköhän minä omahoitajan kanssa keksi aina jotain tekemistä. Vaikka piknikin hotellihuoneessa ja muutama baari päälle, sitten rapsakkaat valkoiset lakanat. Hmmm... Ei itse asiassa yhtään huonompi vaihtoehto...

Keksin itselleni palkintoja, että jaksan arkea. Minusta olisi kiva, jos voisin nauttia myös arjesta ja töistä. Aikaisemmin se on kyllä onnistunut. (Joko tämä jupellus kohta loppuisi? Mineen jaksa tätä itsekään!)

***
Yksi asia unohtui vielä! Hyvää suvaitsevaisuuden päivää! Minä koitan näin aluksi suvaita itseäni.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Väärä erikoistuminen

En sitten erikoistunut laskentatoimeen koulussa ollessani. Olisi ilmeisesti kannattanut, koska aina kun saan hakuehtoihini sopivia avoimia työpaikkoja, niissä on etuliitteenä talous. Olen tuomittu kitumaan nykyisessä suojatyöpaikassani hamaan eläkeikään. En opi enää mitään uutta, kun en osaa edes enää ajatella, mitä taitoja pitäisi hankkia ja mistä. Masennus.

Ajattelin omahoitajan ja minun ikäeroa. Miten uskaltaudun ikinä tapaamaan hänen ystäviään? Onko pakko? Jos nyt pitäisi esitellä hänet omille ystävilleni, näinköhän uskaltaisin sitäkään tehdä? Minä olen liian vanha, ruma ja väsynyt. Masennus.

Uni välttelee minua. Pitääkö ihan aikuisten oikeasti hankkia jotain lääkkeitä? Eivätkö d-vitamiini ja magnesium autakaan loputtomiin? En jaksaisi heräillä monta kertaa yössä ja nukkua pätkäunia. Väsyttää. Masennus.

(Kyllä minä taas tästä nousen. Jos en tänään, niin huomenna, tai heti kun saan nukuttua yhden yön. Sitten unohdan taas muutamaksi päiväksi surkeuteni. Onneksi ensimmäinen kuukausi on jo puolivälissä, vielä vajaa kolme kuukautta, oikeastaan vain kaksi. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että on tämä joskus helpompaakin ollut. Olen suorastaan tykännyt alkavasta pimeästä vuodenajasta. Satsaisinko kirkasvaloon vai korvalamppuihin?)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Känkkäränkkä

Kehtuuttaa. Alkava pimeä vuodenaika saa yliotteen, vaikka miten koittaisi kertoa itselleen, että kyllä tämä tästä. Että asiathan ovat ihan hyvin. Mutta kun. Olisi vain niin kiva jäädä kotiin touhottelemaan, eikä tulla työ-nimiseen paikkaan, jossa töitä on aika paljon. Eikä edes mitään kivoja töitä.

Sen lisäksi omahoitajalta tuli viesti, että hän on sairaana. Pikkuveli taas lähetti lisätöitä myös vapaa-ajalle. Närästää, kun tuli syötyä liikaa viikonloppuna. Housut kiristävät, vyö ei pysy kiinni. Korvaan pistää. Eläkeikä on liian kaukana.

Tämän voisi lyhyemminkin ilmaista; elämme marraskuuta ja on maanantai. Kiukutikiukuti.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Lauantai-illan ratoksi

Koska en mennyt firman juhliin perjantaina, sain vapaailllan. Vietin sen sohvalla surffaillen huonojen elokuvien ja muiden ohjelmien sekä sipsipussin kera. Omahoitaja kun kuuli, etten ollutkaan kaupungilla, kysyi saisiko tulla jo perjantaiyönä luokseni. Mitenkäs minä moisesta kysymyksestä voisin kieltäytyä? Kysyin kyllä takaisin, että eivätkö hänen ystävänsä ole harmissaan, kun hän ei jääkään notkumaan heidän kanssaan. He kuulema ymmärtävät (ja kyselevät kaiken aikaa, että koska saavat tavata minut. Minä en tiedä, uskallanko tavata heidät.)

Lauantaiaamuna suuntasimme Hakaniemeen. Ensin halliin, Hakkaraiselta hankimme muutaman chilituoremakkaran sekä naudan marmoripihvit. Lentävästä lehmästä mukaan tarttui palanen manchegoa sekä sinihomejuustoa. Vielä siitä Lehmää vastapäätä olevasta kojusta nappasimme viitisenkymmentä grammaa savustettua hevosta, ihan vain siksi koska omahoitaja ei ollut koskaan eläessään syönyt hevoista, pitihän hänelle elämys tarjota, nyt kun vielä pystyin. Etolasta etsin uutta saippuatelinettä, mutta sainkin talouspaperirullatelineen (musta metallinen pitsipohja, söpö) sekä kaksi hammasmukia. Kyllä, hammasharja muutti kylpyhuoneeseen, vaikka minä sitä aikani vastustelinkin. Vielä Ympyrätalon S-marketista haalimme mukaan valkosipuliperuna- ja salaattiainekset, ennen kuin suuntasimme kotiin.

Päiväunien jälkeen minä imuroin ja omahoitaja teki valkosipuliperunat uuniin. Vuorossa oli sauna ja päivällinen pitkän kaavan mukaan, opetin herran paistamaan mediumpihvit (lämmin liha, kuuma pannu, öljyä ja voita, ensimmäinen puoli minuutti ja toinen puoli paksuuden mukaan minuutti paistoaikaa, suolaus vasta paistamisen jälkeen, sen sijaan pippurin voi taputella pihveille ennen paistamista) Täydellisen päivän kruunasi vielä iltakävely yläkylälle baariin. Rallissa oli tarjolla jopa elävää musiikkia. Harmi, että olimme niin myöhään liikkeellä, ettemme kuulleet kuin muutaman biisin. Mutta sitten viihdyimme keskenämme vielä muutaman juoman ajan, ennen kuin kävelimme kotiin. Hihittelimme hieman paikallisen jalkapallokerhon humaltuneille jäsenille, hyväntahtoisesti tietenkin, mutta sen pillin olisivat voineet jättää kotiin.

Päivä oli niin lähellä täydellistä kun vain voi olla. Minulla eivät kohta sanat riitä kertomaan yhtään mitään. Kukaan ei edes usko minua pian, en itsekään. Tänään omahoitaja lähti isänpäivävierailulle ja minä viis veisaan koko juhlapäivästä. On meissä erojakin, hyviä eroja, hän on parempi ihmisenä kuin minä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Pah - aamu viisastelee illalle

En tajunnutkaan, miten paljon stressaan siitä, etten koe oloani tervetulleeksi töissä. Eilen illalla hätäpäissäni jopa blogini sivupalkissa aloin kysellä töitä. Aamu oli iltaa viisaampi, poistin avoimen työhakemukseni. Tyhmää minulta kuvitella, että joku olisi kiinnostunut keski-ikäisestä haircut-bloggaajasta, joka ei mediasketsikkäästi kokkaa, neulo, lue, tai ei ainakaan kirjoita mistään sellaisella pieteetillä, että siitä olisi mainita. Sillä teenhän minä noita kaikkea, jopa varsin intohimoisesti, mutta on minulla muutakin elämää. Ja senkin pitää blogiin mahtua.

Sen lisäksi mene tiedä mistä päähäni pälkähteli edesmennyt avioliitto ja sen karmivat loppuajat. Koen olevani loppuunselattu korttipakka, nujuutettu ja tahrainen, ja mitä kaikkea se Tuomari Nurmio biisissään nyt sitten toteaakin. Aika harvoin sitä enää tulee ajateltua, mutta sitten kun tapahtumat päähän paukahtavat, niistä on vaikea päästä eroon. Onneksi omahoitaja oli kaukana, ettei hän joutunut terapeutin asemaan!

Nyt otan suunnan ylöspäin. Ei saa jäädä tuleen makaamaan! Minä EN ole märehtijä, vaan lihansyöjä - niin kuin kuvainnollisesti. Ruokapöydässä kelpaa lähes kaikki, joka ei karkuun juokse. Sen sijaan pahat, surkeat ja painavat asiat on parempi pureskella ja työntää taakseen (josta ne sitten taas löytää juuri huonoimmalla hetkellä).

Pah. Ja juhliakin pitäisi tänään. Ei juhlituta.

torstai 10. marraskuuta 2011

Takavasemmalta - pyytämättä ja yllätyksenä

Sitten se iskee ihan yllättäen, takavasemmalta. Epätoivo, yönmusta hirviö, joka ehdottelee, että mitä jos lopetettais koko paska. Kertarysäyksellä ja kyselemättä. Paina sitä sitten pois mielestäsi, ajattele mukavia; pusuja, katseita, yhteisiä suunnitelmia, halauksia, kosketusta, rakastavia sanoja, kaipausta. Ajattele mukavia, älä ajattele mitään, rynni eteenpäin vaikka ilman suuntaa. MUTTA ÄLÄ AJATTELE SITÄ!

Eikä tätä kai pitäisi edes kertoa, ettei kukaan huolestu. Koska se on varmaan turhaa. Sehän oli vain häivähdys, pannaan se syksyn piikkiin. Valo vähenee, enkä kuutakaan jaksa aina tuijotella. Mutta menneisyys ei katoa, vaikka miten tahtoisi, se korkeintaan painuu syvemmälle aivojen syövereihin ja nousee harvemmin pintaan, nostaa rumaa päätään. Se tekee kipeätä, sitä ei tahtoisi ajatella. (Tai sitten minä vaan olen epävakaa persoona, jossa on jotain pahempaakin vikaa. MUTTA ÄLÄ AJATTELE SITÄKÄÄN!)

Herranen aika, että me ihmiset olemme kamalia toisillemme (eläimiin ja luontoon kohdistuvasta hirviömäisyydestä puhumattakaan!). Pitäisi vain muistaa, etteivät kaikki sellaisia ole. Enhän minäkään, enhän, vaikka ajattelematon olen ollut ja varmasti tulen olemaan. Ja jos olenkin hirviö, olen vain ihan kotitekoinen, ihmisen luoma. Kunhan vain en ajattele.

Pieniä tavallisia asioita

Kävin tutustumassa Itä-Uusimaalla yhteen keväällä valmistuvaan suureen kokous- ja kulttuurikompleksiin. Siitä tulee vielä hieno, toivottavasti saavat hotellinkin sinne, niin voin jopa vannoa, että jos minusta on kiinni ja tilaa on, niin meidän sakki tulee sitä käyttämään. Matkan aluksi meille tarjottiin lounas Haikon kartanossa (nom!) ja yhdessä välissä kerkesimme piipahtamaan Brunbergin tehtaanmyymälässä. Tsissus, siellä oli  tarjolla pakkaamaton kakkosluokan erä puolukka-karpalosuukkoja erittäin edullisesti (eur 5,50), pakkohan niitä oli haalia laatikollinen mukaan Alkukarkkien ja tryffeleiden lisäksi. Eikä ryhmämme ollut ainoa, jopa paikallinen poliisi oli ostoksilla, piipaa-auto komeasti pihassa, herrat ja rouva poliisi olivat juuri ostostensa kanssa ulostautumassa.

Helsingissä tapasin retken jälkeen omahoitajan. Ei löytynyt toppia eikä talvitakkiakaan, harmitti vähän, mutta enköhän minä jotain perjantaiksi keksi vanhoista ja sitä talvitakkia on varmaan ryhdyttävä metsästämään netistä joltain suurten akkojen myymälöistä. Miksi kaikkien normitakkien koot loppuvat 46een? Eihän sellaiseen mahdu tällainen hyvinsyönyt kaksimetrinen ladonovea vähän kapeampi "hento" naisihminen. Jotta takkikaupoistakin saa vihjailla erittäin mielellään, tänä aamuna meinasin taas välikausitakissani paleltua, kun en hattuakaan ymmärtänyt päähäni laittaa.

Mutta ne treffit! Menimme Sealifeen. Siellä kulutimme parisen tuntia, sakkia oli niin vähän, että saimme henkilökohtaista opastusta ja riemuksemme myös ison altaan haita ja rauskuja syötettiin vähän, vaikkei ruokkimisaika virallisessa ohjelmassa ollutkaan. Mureenan ruokinta sen sijaan oli, mutta ne eivät olleet syömätuulella. Rumia he kyllä ovat, mutta kuulema lähes sokeita eikä nahkakaan ole vaarallinen, purema sen sijaan on. Lemppareitani edelleen ovat merihevoset sekä silakkaparvi, mutta oikeastaan tykkään mistä vain. Omahoitajaan taas vetosivat ravut, joita minä vain pahalainen suunnittelin pannullepantaviksi. Olipa hauska retki! Meillä on paljon muitakin kohteita mielessä. On niin ihanaa, kun saa jakaa asioita jonkun kanssa ja joku jaksaa lähteä koluamaan paikkoja kanssani, tahdon heittäytyä pääkaupunkituristiksi!

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Nousujohteista

Nukuin viime yönä kahdeksan tuntia heräämättä kertaakaan. Laiton ruksin naamakirjan seinälle, voinpa mainostaa asiaa täälläkin, koska nyt on hyvä ja energinen olo. Olisin nukkunut varmaan vielä lisääkin, mutta heräkello-pahalainen suoritti tehtävänsä turhan moitteettomasti. Uni on ihmiselle tärkeä asia, sitä valitettavasti oppii arvostamaan oikeastaan vasta sitten, kun se häviää omasta suoritusrepertuaarista. Minäkin vetelin kääpiönä 9 - 10 tunnin yöunia, minne ne katosivat? Elämäkö siinä tapahtui?

En päässyt ensimmäisessä hakemassani paikassa edes haastatteluun. Sinne minä kuitenkin kuvittelin saumat omaavani. Eilen laitoin toisen menemään, sinne en edes kuvittele pääsevänä haastatteluun, mutta pitää yrittää, että kokisi tekevänsä jotain. Taitaa olla enemmän hakijoita kuin sopivia paikkoja. Taloustilanne, lomautukset ja irtisanomiset näkyvät. Minua alkoi taas irrationaalisesti töissä pelottamaan, että saan potkut, että olen niin huono ja hyödytön, ettei minusta enää mihinkään ole. Huh.

Minulla on treffit illalla. Omahoitajan kanssa tietenkin. Sekin on sellainen asia, jota ei juurikaan elämässäni ole esiintynyt, treffejä baarien ulkopuolella. Luvassa on mukavaa tekemistä, sellaista, johon aina olen ollut seuraa vonkaamassa. (Minun kyllä pitäisi käydä joku kauppa perjantaita varten koluamassa, pitäisi löytää juhlava toppi. Ehkä voin vähän koukata, olisihan minulla makutuomarikin mukana.) Iltapäivällä kuitenkin vielä osallistuun yhteen ammatilliseen tapahtumaan, jotta olen jo valmiiksi huudeilla treffejämme varten.

Kuka olisi uskonut, millaiseksi minun henkilökohtainen elämäni muodostuu kaiken hirvityksen jälkeen? Olenkohan minä ihan vahingossa kuollut ja joutunut sinne paremmalle puolelle? Vai lyönyt pääni ja makaan koomassa ja kuvittelen kaiken? Vai onko tämä jonkinlainen Matrix ja meille vaan syötetään elämä ja ympäristö? Toivottavasti kukaan ei riko illuusiota, minä viihdyn tässä.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Vanha seepra

Eilisen huippukohtiin kuului vierailu kampaajalla. Se ihana pieni kampaajansittiäiseni (saakohan näin sanoa?) teki taas ihmeitä, sai minulle komeat jatkoraidat aikaiseksi juurikasvuun ja leikkasi pirpsakkaan mallin. Mutta mikä ihme hänessä sitten lienee, kun taas piti vääntää hiukseni täysin luonnottoman näköiseksi, tällä kertaa hän suoristi hiukseni. Kyllähän sekin kävisi, jos pukeutuisin jotenkin hip-pop-graafinen linja-kulmikas-laatikko-mallilla, mutta kun vaatteet nyt eivät aivan ensiluokkaisen laadukkaita ole, eikä kyllä meikkikään, niin vähän naurattaa, kun hiukset ovat kuin jostain film noir-leffasta, lentävä siipi.

Mutta kotona kun vähän pörhensin hiuksiani, niin kyllä taas kelpaa. Naisen parhaisiin ystäviin sen suutarin lisäksi kuuluu myös asiansa osaava kampaaja. Sellainen, joka saa vanhan kummituksenkin näyttämään vanhalta seepralta. Raidat ovat sopivasti paikallaan ja leikkaus on söpö. Seuraavan kerran ei varmaan tarvitse käydä ennen kuin reilusti ensi vuoden puolella. Nyt vierailin vähän ennen aikojani, koska meillä on firman juhlat perjantaina. Niistä lisää joskus toiste.

Seuraavaksi vanha seepra ryhtyy paikkamaan tekemiään mokia. Työ on aika ahdistava asia. (Viime viikolla hengähtäessäni syvään olin NIIIIIIIIN väärässä...)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Ei paljon hampaita taas naurattanut

Minä kierrätän ja lajittelen. Se on minun valintani, sillä rauhoitan omatuntoani, saarnaamaan minusta ei ole kuin ihmiselle, joka tiputtaa roskan kädestään läsnäollessani maahan, vaikka vieressä olisi roskiskin. Joskus jopa otan roskat ystävien kädestä, kun alan aistia, että kohta tippuu jotain, kun ei taas riitä kärsivällisyys roskiksen etsimiseen. Minulla ei riitä valitettavasti kärsivällisyys poimia niitä roskia maasta ja silloin taas tulee rumaa tekstiä suusta.

Olen huomannut, että pääsen vähemmällä roskien kuskaamisella, kun kerään energiajätteen ja sekajätteen eri pussukoihin. Biojätettäkin opin kierrättämään heti kun muutin sellaiseen taloyhtiöön, jossa oli biojäteroskis. Kakarasta saakka olen kerännyt lehdet, pakkausmateriaalin kierrätyskin on jo tehty helpoksi. Ärsyttää, kun taloyhtiössämme ei ole metallinkeräystä ja lasikin pitäisi viedä kauppakeskukseen. Se ei luonnistu, sekin saisi löytyä roskakatoksesta, joten en todellakaan voi kutsua itseäni mitenkään täydelliseksi (tässäkään lajissa). Onneksi omahoitaja on nopeasti oppinut kierrätyksen, en pystyisi elelemään ihmisen kanssa, joka sotkisi roskat keskenään.

Tänä aamuna kiersin työmatkalle roskakatoksen kautta. Vihdoinkin sain ison ruukun mullat ja kukkien rangat kerättyä parvekkeelta biojätepussiin, samoin energiajätepussi oli täynnä ja sekajätepussissa haisivat useamman viikon tupakantumpit. Yök. Ja yök sitä roskakatostakin! Voihan vitalis, että ihmiset ovat possuja! Toinen voihan vitalis isännöitsijälle, joka on tainnut säästää vähän liikaa roskisten tyhjennysvuorojen tilaamisessa. Huhhuh! Täpötäysiä roskiksia, etenkin sekajätelaatikko, pahviroskiin ei olisi mahtunut edes maitopurkkia, kun herrasväki oli viskonut laatikkonsa sinne purkamattomina. Ällöttävä iso vanha likainen matto jätetty mukakierrätykseen roskakatoksen lattialle, rikkinäinen matkalaukku ja kaljakeissikärry pönöttivät toisessa nurkassa, miksi niitä ei voinut tunkea suoraan roskikseen? Ai niin, siksi ei, koska se laatikko tursuili.

Tiedän, että aika suurella osalla talojemme asukkaista on autot, onko se nyt sitten niin suuri vaiva Sortti-asemalla käydä? Keväällä meille tuodaan roskalavat pihalle, niihin suorastaan kehoitetaan siivoamaan isommat roskat, rikkinäiset huonekalut ja muu sellainen. Eikö niitä romujaan vähän aikaa voisi säilyttää vaikka verkkokomerossa? Tai viedä ehjät kierrätykseen? Ei kai sitten voi. Annetaan vaan maailman hukkua paskaan ja ilmaston lämmetä. Ihmiskunta todellakin on pahemmanlaatuinen syöpäkasvain maapallon pinnalla. Mitä minäkään välitän, eihän minulla edes ole kääpiöitä, joita varten tätä palloa suojella... (Koitan kuitenkin suojella, en vaan voi olla tekemättä jotain!)

Edit 10:45. Kappas, osui Hesarista uutinen silmiin. Mut ei meillä vaan lasia tai metallia ainakaan vielä kerätä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Mielenkiintoisia aikoja

Huh, mikä ilta perjantaina! Ystävättäreni on kovin viehättävä, mutta myös jossain määrin pelottavan impulsiivinen. Kotosalla tarjosin meille rucolasalaattia, savukalapiirakkaa sekä kuplajuomaa ennen kuin kaupngille pääsimme. Sitten oli meno hurjaa, ravintoloita, keskusteluja, flirttiä, tanssia, juomia ja vielä vähän lisää flirttiä. Itse kun on kovin harkitsevainen, ainakin ystävättäreensä verranttuna, niin heikkoa teki sivusta seurattuna. Pluspuolena on sanottava, että tuli juteltua sellaisten ihmisten kanssa, joita en itse olisi tullut lähestyneeksi. Eräänkin ravintolan baaritiskillä sellaisen kovin dekadentin oloisen komean nelikymppisen kanssa, joka sanoi kyllästyneensä seksiin ja vaihtaneensa naiset alkoholiin. Kun kyselin millä hän rahoittaa juomisensa, kertoi hän tekevänsä huumekauppaa. Huh, minua pelotti. Entinen minäni olisi innostunut haasteesta, nyt vain siirryin kauemmas. Sen sijaan ystävättäreni otti koko paletista ilon irti, melkein oli pelottavaa sellainen avoimuus.

Yöbussi lohdutti vähän kukkaroani. Tämäkin kuukausi on ollut taloudellisesti hivenen heikohko, olen elellyt aika leveästi, vaikka säästämäänhän minun piti ryhtyä. Kotona laitoin omahoitajalle lupaukseni mukaisesti viestin ennen kuin simahdin. Heräsin hyvissä ajoin ennen kuin omahoitaja saapui, etsin parvekevalot valmiiksi esille ja lämmitin saunan. Onneksi minun alkoholinkulutukseni pysyi aisoissa, eikä tarvinnut krapulassa kärvistellä.

Omahoitaja viritti valot parvekkeelle. Juttelimme joulusta, ulkoruokinnasta, Tampereen retkestä, ulkomaan matkasta, ystävistä ja vähän suhteestammekin. Ihanan rauhaisaa. Sama rauha jatkui saunassakin ja saunan jälkeen Komisario Lewistä katsellen. Sitten kasasimme raclette-pannun pöydälle, keräsimme paistettavat kulhoihin ja varalta irroitimme palovaroittimen katosta, ennen kuin pannu pantiin tulille. Hauskaa askarteluruokaa, mutta suuremmalla porukalla jos sitä tekisi, pitäisi olla myös jotain valmista tarjottavaa, koska ei siihen pikkupannuun paljon tavaraa mahdu. Hyvänä puolena tietysti on se, että tulee syötyä hitaasti, periaatteessa voisi kuunnella kylläisyyskeskustaan. Juu, emme kuunnelleet. Jälkiruuaksi vielä porkkanakakkua ja mansikkamelbaa soveliaan jälkiruokaviinin kera.

Loppuilta menikin vähän usvassa. Vatsa täynnä soittelimme musiikkia ja kikatimme stand up komiikalle. Olimme ajoissa yöpuulle menossa, molempia väsytti. Tänään taas vietimme kiireetöntä aamupäivää, pitkä aamupala ja vielä pienet nokosetkin, ennen kuin nuori herra taas lähti tekemään viimeiset opiskelutehtävänsä. Harjoittelun jälkeen ei enää koulua ole, sitten vain hän odottelee papereitaan ennen kuin ryhtyy vakituisen työn hakuun.

Ainakin yhdellä elämäni osa-alueella kaikki on hyvin. Sen voimin jaksan muitakin hoitaa.

torstai 3. marraskuuta 2011

Liennytystä

Olen leppynyt työmaailmalle. Minulla on melkein normaalia töissä. Voi olla, että olen tulossa sairaaksi jälleen ja vastustuskykyni henkisellä puolella on myös laskenut. En kuitenkaan aio sairastua, sillä minulla on myös huomiseksi kivaa ja hauskaa ohjelmaa ystävättäreni kanssa tiedossa. Taivas kuitenkin varjelkoon minua pysymästä kaukana mummotunnelista, viimeksi hänen kanssaan ulkoillessamme jouduin sinne. Sanoin jo silloin ja sanon sen uudelleen, vaarallinen paikka!

Otsa- ja pääonteloissa tuntuu joku jännä. En oikein tiedä onko siellä kehittymässä migreeni vai räkätauti. En siis kiinnitä asiaan mitään huomiota, koska viime yönä nukuin yhden yöheräämisen taktiikalla kahdeksan tuntia. Minä ihan oikeasti olen paranemassa hermoromahduksen ja masennuksen aiheuttamasta unettomuudesta. Voi olla, että minusta tulee kokonainen ihminen, joka tekee kokonaisia ja ihmismäisiä ratkaisuja.

Tai sitten kaikki hajoaa käsiin heti seuraavan viikon aikana. Mut hei, töissä on melkein mielenkiintoista! Hyvä onkin, sillä uusia sopivia hakukohteita ei ole ilmestynyt.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Marrastelua - melkein kuin harrastelua, vaikken niin harras olekaan

Rakas päiväkirja, ei kaikki ole aina p*skaa, vaikka välillä siltä töissä tuntuukin. Joskus vaan annetaan niin typeriä tehtäviä, etteivät tehtävien antajat välttämättä ymmärrä mitä niiden suorittaminen vaatisi. Niin kuin esimerkiksi oikeudet johonkin ohjelmaan, johon ei ole pääsyä suurinpiirtein muilla kuin HR-ihmisillä. Että elä näitten kanssa sitten säällisesti.

Eilen kävin verikokeessa, minun piti käydä siellä jo 2,5 kk sitten, mutta kun oli tuota sairastelua reilu kuukausi ja sitten tätä muuta stressiä, niin pääsi totuus unohtumaan. Nyt odottelen omalääkärini soittoa, että saanko luopua kokonaan kolestrolilääkityksestä vai pitääkö se nostaa ennalleen. Olen nimittäin reilun puolisen vuotta natustanut kevyempää lääkitystä ja jättänyt kissanrasvat sekä pahimmat valkoiset jauhomössät sikseen, nyt pitäisi jo tulosten näkyä. Edit 11:10 Noh, jotain valoa tunnelin päässä, joo, mutta lääkitystä ei kuulema toinne kokonaan jättää. Paha kolestroli on 2,5 ja paastosokeri 5,6. Hmph, olen kuitenkin terveempi kuin vuosiin.

Marraskuu alkoi, seuraavat neljä kuukautta on pimeämpää, sitten taas valo voittaa. Omahoitaja lupasi auttaa minua asentamaan kaamosvalot parvekkeelle lauantaina. Sen lisäksi ohjelmassa on raclette-ruuan rakentelua, yksi kollega tahtoi väenvängällä lainata pannunsa minulle. Eipä silti, että minulla olisi mitään sitä vastaan, joskus avioliitossakin sellainen oli käytössä, mutta jätin sinne minne muutkin avioliiton aikaiset romut, ex-puolisolleni, joka selkeästi rakastaa enemmän tavaraa kuin minä. Mie osaan olla ilmankin, mutta silti joskus välillä harmittaa. Etenkin sienikuivurin kohtalo, vaikken tänä syksynä sieneen päässytkään (no, mahtuisinko muka sinne, haar haar haar). Hyvä pakkopyhäohjelma kuitenkin tiedossa!

(Olen väsynyt, sen kyllä huomaa. Tuli taas valvottua omahoitajan kanssa iltaa myöten. Sen takia ehkä töissäkin vähän kiukustuttaa, kun unesta on pula. Mutta kun oli kotona niin kivaa. Taas!)

maanantai 31. lokakuuta 2011

Kellojen siirtely on syvältä ja sieltä

Eikö Suomi voisi tehdä päätöstä, että unohdetaan se typerä kesäaika-hömpötys ja mennään vaan tällä tutulla ja turvallisella talviajalla? Minua alkaa rassata kellojen siirtely kahdesti vuodessa, aina on ensin mietittävä, että minne päin on kesään päin ja miten mikäkin kello siirtyy. Työkelloja ei edes itse saa siirreltyä, joutuu viikkosotalla odottamaan, että koska ne ovat oikeassa ajassa muun maailman kanssa. Sen lisäksi puhelin-pc-synkronointi ei toimi ja sokerina pohjalla äitini on eilisen puhelunsa perusteella todennäköisesti aivan eri ajassa kuin koko loppu-Suomi. (Tai sitten hän on seonnut lopullisesti, mikä sekään ei ole välttämättä väärä tulkinta.)

Muuten tästä varmaan tulee parempi viikko kuin viime viikko, vaikka luvassa onkin kaksi iltavuoroa erinäisten työpuheluiden takia. Uusi luuta on siirtynyt ison rapakon taakse ja tulee toivon mukaan seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Jospa minä jo silloin olisin löytänyt jotain mielekästä tekemistä jossain toisessa firmassa tai sitten meillä jossain toisissa tehtävissä.

Nukuin viime yönä kuni tukki. Heräsin tosin ennen puoli kuutta, mutta elimistöni ilmeisesti edelleen elelee kesäajassa, joten sitäkään ei voi kauhistella. Omahoitaja aloittaa viimeisen harjoittelujaksonsa tänään, saa nähdä millaiset työvuorot hänelle tulevat. Vaarana on, että tapaamisemme jäävät vähemmälle, se on kyllä harmi, koska ihan aikuisten oikeasti pidän hänen seurastaan ja ikävä tulee, ellei näe. (Tulee jo nytkin välillä.)

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

On sitten viikonloppua vietetty

Perjantaina rumusin ystävättäreni kanssa vanhan kaavan mukaan meillä kotona. Söimme, saunoimme, tupakoinne, nauroimme, vakavistelimme ja joimme noin tyttönimelliseni viinaa. Se sitten kostautui heti lauantaina, päätä jumputti niin, että en uskaltanut edes aamupalaa syödä. Ja se on jo aika vakavaa, kun minusta on kysymys, minä nimittäin en yleensä syömättä jätä. Ensin kokeilin buranaa, sitten nappasin yhden diapamin, parin tunnin päästä vetäisin vielä yhden miranaxin ennen kuin hätäpäissäni join yhden lonkeron. Sekakäyttäjien kuningatar. mutta kun minä vain en kestä kipua!

Tokenin sen verran, että sain cuacamolen tehtyä ja kaupasta lisää tex mex-mättöä ennen kuin siirryin naapurilähiöön roolipelailuiltamiin. Oli meillä taas herkkuja, mulla vain päätä särki. Omahoitaja ilmestyi paikalle vasta seitsemän maissa, mutta sitten saimmekin pitkästä aikaa tosi tehokkaan peli-illan vietettyä. Pisteitä vain ropisi, kun vapautimme karhun ja 14 sutta, hobittivarkaani sai aukoa lukkoja ja loppujen lopuksi löysimme vielä teleportaatiolaitteen, jolla ilmeisesti seuraavalla kerralla pääsemme suoraan pelipaikoille. Naurua riitti, älyttömiä vitsejä (mm. suurisuisen sammakon marmeladin ostokeikka tai maggaratasseleiden käyttö susien rauhoittimena), hauskoja tarinoita ja yleistä ylensyöntiä.

Päänsärkykin katosi vihdoin viimein, mutta kun omahoitajan kanssa kotiin pääsin, niin nukkumaan kampesimme todella ajoissa, hän oli fyysisestä työstä väsynyt ja minä taas krapuloitsin. Nukuimme uskomattomat 11 tuntia. Minä kuulkaas jo ihan tuon unen takia olen aivan lätkässä siihen ihmiseen, nukun hänen kanssaan rauhallisesti ja lähes heräilemättä. Ja kai minun on vain alettava sisäistää se juttu, että ei hän ole minnekään lähdössä, vaan kiintyy minuun kaiken aikaa enemmän. Suorastaan järkytyin, kun minulta kysyttiin mitä tahdon joululahjaksi. Siis minä! Lahjaksi! Pökr...

perjantai 28. lokakuuta 2011

Sininuttuinen kitupiikki

Valvottaa. Viime yönä sain viisi ja puoli tuntia unta. Arvasin sen kyllä, kun tämä viikko rupesi kääntymään kärsimysnäytelmäksi töissä, että tämä vielä näkyy unessa. Viime yönä nukuin ensin 2,5 tuntia, sitten valvoin, ennen kun sain taas kolmeksi tunniksi unta. Herätys oli jo ennen viittä. Nyt vähän ahdistaa lisää, tämä päivä ei näytä kokoustensa puolesta yhtään sen paremmalta. Illalla taidan palkita itseni herkkuruualla ja juomalla, omahoitajakin kun saapuu vasta lauantaina. Tänään hän menee tekemään keittiöremonttia vanhemmilleen. Minä taidan vetää kännin toteen ja korista koomassa ensi yön.

Työn lisäksi piti sitten unettomana hetkenä pohtia tätä hyvää asiaa elämässäni ja pilata sekin. Nimittäin ikäero-juttu iski taas. En kuvittele, että suhteeni omahoitajan kanssa tulee kovin kauan kestämään, vaikka olemmekin ihastuneita toisimme, kaikki sujuu paremmin kuin hyvin sekä sängyssä että sängyn ulkopuolella. Meillä on hauskaa, puhumme tuntemuksistamme, mutta tästä asiasta en osaa/ tahdo puhua. Hänelle tulee joko lisääntymistarve tai sitten ikä ihan oikeasti tulee väliin, sitten meidän pitää erota. Ja koska olen kova täti kiintymään, on seurauksena itku ja parku. Sen lisäksi minulta menee kallisarvoista aikaa hukkaan, jos tahdon löytää sellaisen pysyvän, vaikka loppuikäni kestävän suhteen, juna menee koko ajan!

Niinpä kieroontunut mieleni yrittää ehdottaa minulle, että eikö nyt olisi parempi lopettaa suhde jo nyt, kun en ehkä vielä ole niin kiintynyt kun sitten vaikkapa vuoden päästä, kun on jo varmasti muitakin tunteita pelissä. Toisaalta voin toki odotella vielä muutaman kuukauden, jospa omahoitajan ihastuminen minuun menee ohi. Eikös ihastumisella ole sellainen tapa?

Minuahan surkustuttaa jo nyt välillä, kun tajuan oman ikäni. Olen fyysisestikin jo brakaamisen partaalla, tiedän, että ne pienet kolotukset muuttuvat pikapuoliin suuriksi kolotuksiksi, luunmurtumat sykyttävät jo nyt, iskiashermot muistuttavat olemassaolostaan, polvi paukkuu ja rutisee, kohta en saa sukkia jalkaani istumatta. Naama ja tissit tipahtavat, karvaa ja patteja alkaa löytyä sieltä minne niitä ei normaali-ihmisellä kasva, krooniset taudit pahenevat, tukka lähtee ja selluliitin määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Minusta tulee vanhan näköinenkin, vaikka tähän saakka olen pienillä tukitoimilla saanut pidettyä itseni hämäävän nuoren näköisenä. Ja siihen loppuu yhdessäliikkuminen julkisilla paikoilla, en kuitenkaan tahdo olla mikään äiti-poika-yhdistelmän vanhempi osapuoli.

Jotta eiköhän tuo ole sama lyödä kaikki ihan lössiksi. Jos ensin irtisanoisin itseni ihan noin vaan ja sitten lopettaisin suhteen ihan noin vaan. Sitten kävisin litrasotalla viinaa ja joisin itseni kuoliaaksi. Kun eihän millään ole mitään väliä ja tämä ei tästä enää korjaannu kuitenkaan. Mutta enpä niin tee kuitenkaan, aion antaaa itselleni tilaisuuden nauttia nuoren ihmisen seurasta niin pitkään kuin mahdollista, samoin pysyn töissä, kunnes saan uuden työn. Sitäkin edesautoin laittamalla eilen ensimmäisen hakemuksen vetämään.

Kyllä se tästä lähtee. Pakko lähteä. Mutta sille sininuttuiselle kitupiikille terveisiä, että jos tuo worst case scenario joskus toteutuu, niin saa ihan syyttää itseään, kun ei unihiekkaa jakele. Unenpuute tekee ihmisestä epävakaan. Minusta etenkin.

torstai 27. lokakuuta 2011

Alatyylistä huumoria työnhaun kustannuksella

Sitä kun aikansa ystävilleen vänisee, että keksisivät minulle jotain töitä, niin saa mitä tilaa, ehdotuksia alkaa sataa. Ystävättäreni soitti minulle eilen innoissaan, että hän tietää minulle täydelllisen työpaikan, mutta että minun pitäisi muuttaa Ähtäriin. Siinä vaiheessa alkoi pelottamaan, mutta kun hän vielä mainitsi nimen Keskinen, olin lyödä luurin hänen korvaansa. Mutta maltoin kuitenkin kuunnella, miten hän oli suunnitellut minulle uran Vesukin PR-psykiatrinen-hoitaja-assistentti-johtajana, suomalaisittain Justiina ja kaulin.

Jos kerta ihmisellä on rahaa niin, ettei meinaa kakalle taipua, mutta ei minkään valtakunnan hajua siitä, kuinka imagoa hoidetaan, suusta tulee sammakoita, kännilausuntoja annetaan, tyttöystäviä tilaillaan ties mistä eksoottisista maailmankolkista, niin pitäisi ymmärtää hankkia palvelukseensa ainakin sellainen henkilö, joka osaisi pitää pahimmat mokat piilossa, hankkia kavereiden kanssa ryyppäilyä varten aution saaren, jossa ei ole kameroita tai nettiyhteyttä, katsoisi missä kunnossa mennään tv-ohjelmiin lausuntoja antamaan ja osaisi titrata lääkityksen kohdalleen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ystäväni mielestä se henkilö olisin minä.

Piruuttamme siinä sitten laadimme minulle luontaisetulistaa, koska palkan lisäksihän työssäni tulisin tarvitsemaan kullitettua luottokorttia, auton ja ja kuskin, puhelin ja asuntoedusta puhumattakaan. Alaisia tarvitsisin kolme, aina yksi olisi vuorossa vahtimassa Vesukkia, koska minähän tekisin hommia tietenkin vain virastoaikana, muuna aikana olisi aina joku kyttäämässä Vesun perään, ettei hän aivan mahdottomia kerkeäisi touhuta sillä välillä kun minä viettäisin ansaittua vapaa-aikaa.

Jotta niin kai tässä on nyt sitten laadittava avoin hakemus ja lähetettävä se Tuurin kyläkauppaan. Tulee kohta muutto Keski-Suomeen ajankohtaiseksi. Onkohan siellä omahoitajalle hommia? Hän tuskin kuskikseni kuitenkaan tahtoo...

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ylämäki, alamäki - melkoista elämänmenoa*

Uusi esihenkilöni kuvitteli olevansa kovinkin sketsikäs ja suututti sitten minut. Kilahdin huolella ennen kun poistuin toimistosta. Huomenna on kiva taas siitä jatkaa. Nyt on ihan aikuisten oikeasti hyvä aika ryhtyä etsimään töitä, minua ei enää naurata yhtään. Sen lisäksi jos tuonne jään, hän tahtoisi minusta jonkin valtakunnan markkinointipelleä. Se on kuulkaas vähän liikaa, minä en myy mitään muuta kuin oman ammattitaitoni.

Onneksi omahoitaja kyläili taas eilen. Teimme pakastepelmeneille sieni-paprika-sipuli-cremefraiche-kastikkeen. Erinomaista evästä, ihanaa lämmintä huolehtivaista seuraa. Ei voi ihminen enempää toivoa. Tai noh, se lottovoitto tietysti, hän kyllä toisaalta lupasi, että jos voittaa, minun ei enää päivääkään tarvitse töitä tehdä. Johan nyt, sanoin minä.

Toisaalla siis onnea ja iloa, toisaalla tuskaa ja turhautumista. Tätä kai se elämä sitten on. Miten tätäkin jaksaa, jatkuvaa hullunmyllyä? Ja viikko vasta puolessa.

* Otsikosta kiitos Leevi & Leavingisille.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Maanantaiaamut ovat terroristiainesta

Väkivaltainen, julma, epäinhimillinen. Kaikki ovat sopivia sanoja kuvamaan maanantaiaamuja, ovat selkeästi terroristiainesta. Vastustan. Voisimmeko poistaa maanantain ja siirtyä suoraan tiistaihin?

Turkoosit hansikkaat Tallinnasta
Noista hansikkaista, ne muuten ihan oikeasti istuvat kuin hansikkaat. Ja ovat melkein tuon väriset. Omahoitajan mielestä väri on perverssi, minusta taas piristävä. Olen huomannut, että värit ovat saapuneet elämääni pitkän musta-harmaan kauden jälkeen. Mutta on mulla niitäkin, minä vaan teen niihin väriläiskiä välillä. Etenkin ovat tarpeen maanantaiaamuisin. Toiset ostamani hansikkaat ovat neulotut ja turvallisesti väriltään tummaa laventelia, olisko sitten vaalea lila? Kolmas ostamani asia oli Mexxin neulesaali, se taas on luumunvärinen.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Usvan keskeltä huomenta

Ulkona on ihan kummitusten ilma, pitää varmaan lähteä siitä nauttimaan pikapuoliin. Vaikka todennäköisesti usva kyllä hälvenee, ennen kuin kauppareissulle pääsen, taitaa jäädä visuaalisen nautiskelun varaan. Sitä ennen voisin tehdä kotihommia, joita olen taas vältellyt koko viikon, kotona olen nimittäin käynyt suurinpiirtein nukkumassa. Tiskit ovat jo virumassa vedessä, odottelen inspiraatiota.

Hesarissa kerrottiin, että moni googlaa treffikumppaninsa ennen treffeille menoa. Totta helkkarissa! Minä ainakin tekisin! Itse asiassa tsekkasin omahoitajankin ennen kuin ryhdyin hänen kanssaan yhteyttä pitämään. Ihan vain siltä varalta, että olisikin ollut vaikka väärän puolueen jäsenkirja plakkarissa tai jotain muuta hämärää takataskussa. Ei tosin ollut.

Minusta taas ei omalla nimelläni mitään löydy. Tietysti olen googlannut itsenikin. Asiaa auttavat käyttämäni pseudonyymit, sekä se, että silloin kun olin nuori, olin toisenniminen kuin nykyään. Avioliitosta kuitenkin jotain hyötyä, vaihtui sukunimi, enkä ole viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että vaihtaisin sen takaisin entiseksi. Etenkin kun en koskaan pitänyt sukunimestäni, mieluummin siis pidän status quon asian suhteen, vaikka senkin suhteen koen suunnatonta ahdistusta välillä, kun mietin millaisen ihmissuvun sukunimeä oikein kannan. Mutta enimmäkseen en ajattele koko asiaa, kuten tiedätte, siinä lajissa olen aika hyvä, ajattelemattomuudessa.

Usva hajoaa. Vuorokauden keskilämpötila laskee vakaasti, syksy etenee. Sain kuitenkin kannettua ison jukkapalmuni sisätiloihin parvekkeelta. Sen sijaan timjami nakottaa edelleen parvekepöydällä. Hyvin siitä on vielä makua soppaan, jos toiseenkin, irronnut. Omahoitaja oli eilen tarjonnut herraseuralleen omatekemiä lihapullia, arvatkaas kuka opetti luottoreseptinsä, jossa ensin kuiva leipä hukutetaan punaviiniin, ennen kuin lisätään mausteet (timjami, mustapippuri, paprika, curry, murskattu jeera, korianterin ja fenkolinsiemenet) ja sitten vasta liha.

(Ja naapuri narisuttaa sänkyään. Onkohan se vituilua vai vuoroin vieraissa-ilmiö? Minun sänkyni ei kyllä narise.)

lauantai 22. lokakuuta 2011

Onnellinen hetki elämässä

Vaikka harmitti, etten päässytkään nauttimaan illallista ystävättäreni kanssa, niin kuin oli alunperin tarkoitus, niin olipa eilinen ilta ihana! Kävin omahoitajan kanssa nauttimassa illallisen Saagassa pitkän kaavan mukaan (maksoimme vain juomat, ruuat kustantuivat lahjakortilla). Ihanan romantillista ja jotenkin sellaista, mitä en koskaan ole päässyt kenenkään miehen kanssa kokemaan, onnellista ja tasapainoista seurustelua. Ei liikaa drinksuja, eli välijuomia, ei melskaamista, liioittelua, vaan ihanan rauhallista makustelua, leikinlaskua, huumoria, kevyttä keskustelua, käsi- ja jalkapeliä.

Miten onnelliseksi ihminen voi tuntea itsensä? Ei edes U. Kalevan terassilla kauhistuttanut, julkisilla paikoilla pussailua, muutama siideri ja joutavanpäiväistä tupakointia ennen kuin ajelimme bussilla kotiin. Hihittelimme alle parikymppisten nuorten miesten perjantai-uhoamiselle. Kauan emme enää kotosalla notkuneet hereillä, molemmat olimme aika poikki. Kuitenkin kävimme pari sellaista keskustelua, jotka ovat roikkuneet varmaan molempien mielenperukoilla. Olimme niistä yllättävän samaa mieltä, niin kuin esimerkiksi yksinoikeudesta (ettei vehdata sinne tänne, kun kerta jotain hyvää on jo saatu), mutta en enempää niitä repostele, koska ne ovat aika yksityisiä aatoksia. Jos olisin tavannut tuollaisen miehen joskus parikymppisenä, olisin varmaan ollut ikäni naimisissa, meillä olisi omakotitalo, kesämökki, koira ja katteja talo täynnä. Mutta ei muuta pikkujalkojen tepsutusta, en minä kuitenkaan sellaiseen olisi herennyt.

Nyt omahoitaja ulkoilee ikäistensä kanssa, minä taas olen viettänyt löhöilypäivää. Huomenna odottavat kotihommat. Olen todella kaivannut omaa aikaa, on ollut vähän turhan hektistä viime aikoina. Olen niin tottunut kuitenkin siihen, että minulla on oma elämäni, omaa aikaa ja omaa tilaa. Mutta muuten ovat asiat hyvin. Olen onnellinen. Kaikki on hyvin. (Paitsi työ, mutta en ajattele sitä nyt.)

perjantai 21. lokakuuta 2011

Terveisiä naapurista

Komea ilma

Kauniit näkymät

KGB:n offiisi Virun 23. kerroksessa



Eilinen retki Tallinnaan oli kovin onnistunut, sen tarjosi kaksi yhteistyökumppania, kiitos heille! Ohjelmaan kuului mm. tutustuminen Viru-hotellissa sijaitsevaan KGB museoon. Museo sinänsä on pieni, mutta kuulema tv-ohjelman avulla/ kautta valittu opas oli aivan loistava! Hienoja tarinoita!

Ilma oli kaunis, seura hyvää, ostoksia tein ehkä vähän liikaa, ruoka maistui, juomia oli muutama, mutta unta oli sitten vähemmän. Nyt väsyttää ja illalla pitäisi omahoitajan kanssa taas touhuta. Onneksi lepoa on luvassa lauantaista alkaen. Mie ehkä käyn nyt vähän ylikierroksilla. Ja koska olin eilen poissa, on syytä keskittyä tekemättömiin töihin.