sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Kesän mökkireissu

Lauantaina kerkesin istuttaa kesäkukkani parvekkeelle. Tai kukat ja kukat, yrttejähän sinne meni; timjami, basilika, rakuuna, Marokon minttu, sitruunamelissa, ruohosipuli, rosmariini. Sen lisäksi siirsin muutaman kukkasen nauttimaan kesästään parvekkeelle, sillä tavoin saan joulukaktukset kukkimaan komeasti syksyllä, kun siirrän ne takaisin sisälle.

Kävin yrttiostoksilla entisen asuinlähiön laitamilla Pirkkolassa. Sinne pääsee niin näppärästi 550:lla. Avioliiton aikoina tuli käytyä siellä enemmänkin, kun roudasimme kasvatettavaa viljelypalstalle. Välillä kaipaan sitä touhua, sitten tajuan, miten paljon se sitoisi minua. Eipä paljon tarvitsisi ajanvietetta keksiä.

Saunasta kun pääsin, entinen poikaystävä soitti. Hänelle ehkö pitäisi keksiä joku nimi, vaikka Dervissi, tuntuu viime aikoina esiintyneen aika taajaan päiväkirjassani. Hän kutsui saareen ja koska minua ei huvittanut lähteä kaupungille, otin taksin, ajelin itäiseen Helsinkiin rantaan odottelemaan kyytiä. Olin luvannut soittaa, kun olisin taksisissa, että hän voisi tulla vastaan, mutta eihän se perkele vastannut puhelimeensa. Kerkesin jo lähettää kiukkuisen tekstarin, jotta joko hän unohti kutsuneensa minut kylään. Kävi ilmi, että hän oli hukannut puhelimensa eikä meinannut löytää sitä.

Loppu hyvin, hän saapui vain muutaman minuutin myöhässä, hyppäsin veneeseen pyyhekasseineni, sielläkin oli sauna lämpenemässä. Viisi minuuttia meni matkaan, aurinko paistoi. Ensin sain turistikierroksen saaressa. Kauniita maisemia, ihanaa metsää, kielot melkein kukassa, merenrantaa, kalliossa jääkauden raastamat merkit, orvokkeja silmänkantamattomiin, jäkälää(!), söpöjän vanhoja rakennuksia, vaihtelevaa maisemaa. Dervissi kysyi ennen lähtöä tahtoisinko vaihtaa kengät, minä totesin, että minne ei bootseilla pääse, niin ei tarvitse päästäkään. Kaduin vähän lausuntoa, kun alkoi hämärtyä pois tullessamme, meinasivat puiden juuret ryhtyä kettuilemaan minulle. Dervissi kuitenkin auttoi minut läpi ryteikköjen.
Paikallisen nuorison 90-luvulla askastelema jatulintarha.

Pääsimme mokille yhtenä kappaleena. Seuraavaksi menimme saunaan, olipa ihanaa ravata nakuna terassille viilentävään sateeseen ja takaisin kuumaan saunaan. Ja puhetta riitti. Siinä puitiin uusia ja vanhoja asioita, kiusasin Dervissiä Hankalalla, siitähän sai omaa lääkettään. Olen onnellinen, että hän on elämässäni ystävänä, mutta paria meistä ei enää tule koskaan. Silti nukuimme samassa sängyssä. Aamupäivällä aamupalan jälkeen hän ajelutti minut parin mutkan kautta Herttoniemen rantaan. Oli aika mukavaa istuskella veneessä, sitä herkkua ei ole juurikaan ollut tarjolla, pelastusliivejä tosin kaipasin. Rannasta kävelin bussille, aurinko paistoi, olo oli hyvä.
Todennäköisesti kevätlinnunherne - Otavan värikasvio on ihana kirja!

Äitini soitti. Isä on taas maanisessa vaiheessa. Hän oli kuulemma päättänyt järjestää koko taloyhtiölle ruokakalaasit. Paikalle oli ilmestynyt vain yksi henkilö. Ruokaa oli rykmentille, sitä on kuulemma nyt jaettu ympäri kyliä sukulaisille. Voin vain kuvitella. Onneksi en ole lähistöllä. Minä paha ihminen kieltäydyin ottamasta äitiäni mukaan lomaretkelleni Dubliniin, kun hän sitä kysyi. En tahdo olla viikkoa lapsenvahtina, vaan tahdon olla lomalla. Loma saattaa sisältää valvomistä ja baareilua, sitä hän ei olisi ymmärtänyt. Tahdon vetelehtiä omaan tahtiini.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Ei onnistu tänään eikä onnistunut eilenkään

Töiden jälkeen kävin palauttamassa Kappahliin farkut. En kertakaikkiaan jaksanut ajatella, että ryhtyisin askartelemaan uusien pöksyjen lahkeita pidemmäksi. Itäkeskuksessa tein puolihuolimattoman kierroksen muissakin kaupoissa, mutta missään ei osunut oikeata tavaraa silmiini. Halosella onnistuin pilaamaan fiiliksen totaalisesti, kun kävin sovittamassa kahta löytämääni kesäpaitaa. En minä yleensä niin rumalta ole näyttänyt sovituskoppien peileissäkään, mutta uskottava kai se on silmiään.

Näkemästäni masentuneena tulin kotiin, tein kupillisen nuudeleita, join lasillisen viiniä ja aloin pilkkiä. Ensin nojatuoli, sitten sohva ja puolen yön aikaan siirryin suosiolla sänkyyn. En arvannutkaan, miten väsynyt voin olla. Nyt aamulla tietysti olisin taas pirpsakkana, mutta minulla on suunnitelmissa uinahtaa vielä hetkeksi.

Ärsyttää, kun nettivarausjärjestelmät eivät toimi. Olen yrittänyt tutkiskella yönyliretkimahdollisuuksia Tallinnaan, homma vaan on niin hidasta, että hermot tahtovat mennä. Etenkin kun tiedän, että nyt en tee varausta loppuun, tahdon vain katsoa, onko siellä vapaata ja paljonko lysti maksaa. Samoin jäi kesken eräässä nettikaupassa ostosten teko, kun en itse päässyt korjaamaan toimitusosoitettani, asiakaspalvelu aukeaa vasta kymmeneltä. Äkkisempi kerkeää siinä ajassa etsiä jo toisen toimituspaikan, sanokaas mun sanoneen.

Joo, en ole hyvällä tuulella. Ehkä ne uusiounet ovat ihan paikallaan. Sitten pitäisi päästä puutarhaliikkeeseen, se kuulemma rauhoittaa mieltä. Sitten voin ajatella, että onko minulla muutakin elämää kuin vain työ ja seurustelu makuuttavien huonekalujen kanssa.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Tytön paras tavara

Tytön paras ystävä on kampaaja. Vaikka se tahtoisikin erinomaisen värjäys-, pesu- ja leikkaussession jälkeen vääntää tukkasi omituisille käkkäröille ja haaveilisi vielä kampauksia tekevänsä hiuksiisi. Just joo, minä ja kampaukset olemme aika kaukana toistamme. Jos olisin toisenlainen nainen, varmaan ottaisin hänen tarjouksestaan vaarin. Seuraavalla kerralla vaihdamme värimaailmaa kupariin, kun kuulemma tukkani luontainen pigmentti vastustaa sinistä ja puskee keltaisen pintaan. Minä kuuntelen silmät pyöreinä ja nyökyttelen.

Muutenkin kampaajani on hauska heppu. Hänen kasvuaan aikuiseksi on kyllä ollut ihana seurata.Olemme seurustelleet maksullisesti jo yli neljä vuotta. Hän tuntee minut päällisin puolin, meillä on hauskaa ja hän on ammattitaitoinen. Voiko enempää toivoa? Hän kertoilee retkistään maailmalla, vanhemmistaan (nuorempia kuin minä), ihmissuhdeseikkailuistaan, ruuanlaitosta. Kivaa seuraa, puhe tulee pakottomasti puolin ja toisin.

Eilen olisi ollut jossain Kalliossa tarjolla hyvää naisseuraa, mutta en enää kello puoli kahdeksan minnekään jaksanut, väsytti armottomasti. Sitten kuitenkin kotona kukuin ohi luontaisen nukahtamisaikani ja viimeisen kerran vilkaisin aikarautaa joskus yhdentoista jälkeen. Ei mitenkään ilahduttanut herätä täydessä iskussa tuntia ennen kellonoittelua. Saldo jäi aika vähiin, viisi tuntia ei pitkälle riitä. Mutta - vähemmälläkin on pärjätty ja ehkä iltasella töiden jälkeen otan tupluurit.

Jos löydätte jostain vaaleansinisiä aikuiskokoisia bootcutfarkkuja, kertokaa. Tiedoksi: aikuiskoot alkavat numerosta 44 ja lahjepituus on ainakin 80 senttiä.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Meillä kaikilla on totuutemme

Voi tympeyden tympeys, joudun kaivelemaan ompelukoneen esille. Ensinnäkin, polkupyöräkyyti tuhosi myös yhdet vaaleat farkkuni. Tarakka  repi sisäreiden puolelle reiän. Siitä harmistuneena kävin Kappahlista vaaleat farkut, kun niitä siellä taas oli. Naurettavuuden multihuipentuma on, että kokeilin kyllä farkkuja ja kiitollisena totesin, että sama koko sopii edelleen, mutta arvatkaas ymmärsinkö katsoa lahkeiden pituutta. Voi villu tamme, ne ovat jotkut high tide pöksyt, vaikka ovatkin bootcut mallia. Eli, etsitään vanhat farkut, leikataan niistä sopivat palat ja jatketaan uusia housuja. Uskomatonta!

Mutta hei, löysin yhden kesäpaidan halvennusmyynnistä. Lisää tekisi mieli, koska aika kauhtunutta tavaraa tuolla kaapeissani on. Pitäisi vaan jotenkin löytää tasapaino työ- ja vapaa-aikavaatetuksen välille. Mielellään pitäisi löytää vaatteita, joita voi käyttää molemmissa elämänsä huipputapahtumissa.

Miljoonannen kerran totesin, että on se luojan lykky, etten ole lisääntynyt. Töissä saa sitä lajia aivan tarpeeksi. Laita lapsi asialle, tee itse perässä. Enempää en aio siihen puoleen tarttua. Kotona olen parhaimmillani leikkiessäni lahnaa. Sillä tavoin saan mahdollisimman vähän vahinkoa aikaiseksi. Alamme töissä pian kaikki olla niin kireitä, että käymme toistemme kimppuun. Jotenkin kauhistuttaa, kun tiedän, että kaikki tilanteet ennustavat uutta työttömyysjaksoa elämässäni. Kääpiöiden tilanne huononee huomattavasti ensi hallituskaudella, mutta niin huononee työttömienkin. Voi hyvää päivää, mikä maailma meillä on luvassa! (Mie muuten taas nousuhumalassa tallille ajellessani ratkaisin Suomen ongelmat taksikuskille, hän kohteliaana miehenä kannusti minua hakeutumaan oligarkiksi. Joko liitytte minuun tai itkette ja liitytte - vai miten se meni?)

Tekisi mieli polttaa tupakki.


maanantai 25. toukokuuta 2015

Arkijargoniaa

Päivät kulkevat kuin kärpäsparvi, paskan ympärillä pörräten. Työ on saatanallista paahtamista, kyllähän sitä kestäisi, jos sille olisi joku loppu näkyvissä, mutta kun ei ole. Iltapäivällä töistä lähtiessä suma jää odottamaan ja aamuun mennessä se on kasvanut tulvivaksi joeksi. Tukon räjäyttämiseen tarvitsisi dynamiittia, eikä minulla sitä ole. Minulta puuttuu myös suuri määrä kärsivällisyyttä, lisämuisti, käsipari ja kolmas näyttö. Silti jaksan nauraa, ihme kyllä, ei sinne itkemään kannata jäädä.

Huomenna on pakko muistaa tilata aika lääkärille. Estrogeeni on loppumassa, en tahdo kuumia aaltoja takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että gynekologi-vierailusta on jo vuosi. Bricanyl taas on mennyt vanhaksi, se ei enää tahdo toimia, tarvitsen uuden reseptin. Silmätipat pitää saada uudet, Lomudal kirvelee. Ai niin ja Esomeprazol on melkein loppu, aamuöisin on muutakin tekemistä kuin heräillä vielä närästykseenkin. Pää pitää huolen siitä puolesta joka tapauksessa. Olen siis ikäiseni naisihminen, joka käyttää jo melkoista määrää rohtoja. Kroonisesta lääkityksestä puhumattakaan.

Viimeiset päivät ennen kampaajalle pääsemistä ovat pitkiä. Vaikka juurikasvukin on vaaleata, se on erittäin eriväristä vaaleata kuin pikkukampaajani kädenjälki (tuhka vs. kulta). Hankala sai sanoa mielipiteensä hiusmallista, kysyin, että leikkaanko polkan, vastaus oli, ettei missään nimessä. Olisin voinut sen vastauksen arvata kysymättäkin. Ei sitten, lupasin pitää letin pitkänä, tai niin pitkänä kuin se kasvaa. Pidän siitä sellaisena itsekin, kesällä vaan niskaa hiostaa, mutta pitää hankkia kiinnitysvälineitä. (Voihan se tietysti olla, että pitkästä aikaa tulisi viileämpi kesä, se kyllä sopisi minulle - kuiskaan ihan hiljaa.)

Lomaan on pitkä aika, viisi viikkoa ensimmäiseen pätkään ja 11 seuraavaan. Tästä tulee taas pitkä kesä.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Mustelmilla

Perjantaina lämmitin saunan ja ajattelin viettää rauhallisen koti-illan. Toisin kävi, kun Hankala vonkasi tallille. Ja minä suostuin. Siellä olikin yllättävän lämmin vastaanotto, kun yhden kaverin tyttöystävä ryntäsi halaamaan minun kävellessä sisään, olin kuulemma tervetullut. Kun kyselin syytä moiseen, hän selitti, että kun Hankalan muut sinne roudaamat daamit elättelivät ties minkälaisia seurusteluajatuksia, niin olin piristävä poikkeus realistisen katsantokantani kanssa. Mutta kun me olemme vain ystäviä, tosin vähän toisenlaisia ystäviä.

Ilta sujui rattoisasti. Kivoja ihmisiähän he kaikki ovat, Hankalan ystävät ovat olleet iloisia yllätyksiä sillä saralla. Yöllä kun läksimme kotiin, Hankala maanitteli minut polkupyöränsä tarakalle, se ei ollut ihan viisas teko. Meinasimme kaatua kerran, minulle tuli sisäreiteen komeat mustelmat ja kengistä on melkein korkolaput tuhannen tuusan nuuskana. Tunnustin vasta jälkikäteen pitäneeni silmät kiinni, kun en uskaltanut ajatellakaan, mihin puskaan päädymme. Yllättävän hyvin jätkä jaksoi ja pystyi ottaen huomioon, etten ole keveimmästä päästä kyysättäviä. Mutta moponsa selkään saa pyydellä pitkään, sen olen päättänyt.

Lauantaina Hankala saattoi minut juna-asemalle. On se suloinen sille päälle sattuessaan. Kun kotiin pääsin, kutsui sohva. Vedin zetaa varmaan lähemmäs kahdeksaa iltasella. Olin jo menossa uudelleen unille, kun entinen poikaystävä taas ilmoittautui. Hän vonkasi minua saareen kanssaan, en lähtenyt, mutta juttelimme puhelimessa reilun tunnin. Sovimme, että näemme kahvillä lähitulevaisuudessa. Hän on minulle rakas, vaikkei meistä koskaan paria tullutkaan. Sekin tosin nousi taas jossittelulistalle, minä siihen tosin sanoin, että ei kannata enää, se juna meni jo.

Nyt en osaa mennä unille. Pitäisi kyllä. Kotihommia riittäisi huomiselle, en nimittäin edes muista, koska olen viimeksi siivonnut kunnolla. Toinen käytävämattokin pitäisi pestä. Ja kenties käydä jossain puutarhaliikkeessä haalimassa jotain taimia parvekkeelle. Laiska ämmä, kun ei itse jaksa edes niitäkään kasvatella.

torstai 21. toukokuuta 2015

Pyykki-iltama

Keskiviikkoinen tiimivalmennusaamupäivä tuhosi suunnitelmani töiden sujuvuuden lisääntymisestä tällä viikolla. En parhaalla tahdollanikaan ymmärrä, miten meitä hyödyttää tuhlata aikaa joutavaan jaanaamiseen, etenkin kun voin vannoa, etteivät asiat todellakaan parane ainakaan valmentajamme kyvykkyyden ansiosta. Hän on varmaan ihan pätevä ihminen (NOT!), mutta minä näen hänessä hooärhirmun vakoojan. Olen ilmeisen muutosvastarintainen, etenkin jos parannukseksi kaikkeen tarjotaan liikuntaa. Sen jälkeen lakkaan liikkumasta sitäkään vähää, terveisin koululiikunnan rampauttama ihmishirviö.

Tiistaina oli itsensähemmotteluiltapäivä. Kävin töiden päälle jalkahoidossa. Jestas, miten se voi tuntua ihanalta! Tällä kertaa valitsemani kynsilakan väri ei niin kiva ollutkaan vaan varpaissa kuin se näytti pullossa. Sen lisäksi mokoma ei ollutkaan kuivunut kunnolla, pottivarpaiden väri meni ruttuun. Uusiksi menee, kunhan vaan ensin löydän soveliaan värin. Otin samalla keikalla elämäni toisen sokeroinnin, ensimmäinen kertakaan ei pahalta tuntunut, mutta nyt oli jo suorastaan helppoa. Tahdon ilahduttaa sekä itseäni että elämäni miehiä. Ja jos se nyt meidät iloiseksi saa, niin menköön samaan konkurssiin. Hyvä on asia, kun itseään viihdyttää.

Onneksi huomenna on perjantai. Tänään menivät loput valmiit ruuat. Huomenna voi taas tehdä lisää jotain hyvää. Kaupassakin pitää käydä, vaikka tiistaina kävin kyllä Liiterissä. On se ihmekauppa, totesin jälleen, kun kahdellakympillä sain kasan evästä! Miksei koosta ja ässästä saa? Tai koosta en tiedä, en mie niissä käy, kun ei lähistöllä yhtäkään ole.

Kas, näin meni viimeinen koneellinen. Edelleen rakastan taloyhtiömme pesutupaa ja konetta. Harmi vain, että kuivaushuoneeksi sopivasta tilasta ovat päättäneet suuressa viisaudessaan tehdä liian pienen kerhohuoneen, joka ei sovellu suoraan sanottuna mihinkään. Mutta en valita, minulla on iso toimiva kone ja vapaita vuoroja. En tarvitse omaa konetta edelleenkään. Mattopesula tosin olisi kova sana.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Hengissä läpi Helsingin*

Perjantaista kun selvisin (helposti, koska alkoholia tulin nauttineeksi harvinaisen vähän), siivoilin kotona, tein ruokaa, kävin kaupassa, istutin yrttejä, lämmitin saunan. Sitten taas tuli se kohtaus, tuttu ja turvallinen, tahdon nähdä ihmisiä. Kivaa oli, entisen poikaystävän kanssa rumusimme pitkin kyliä, hänen monologejaan en vaan kyllästy kuuntelemaan, siinä on kaveri, jolle sattuu ja tapahtuu. Jossain välissä hän kuitenkin muistaa minutkin. Ensiksi tosin sen jälkeen joudun kuuntelemaan kitkerän vuodatuksen, miten olen ainoa nainen, joka on hänet jättänyt. Hyvä, että joku on, totean siihen.

Sunnuntaiaamuna oli varhainen herätys, yhdeksältä olin rautatieasemalla odottelemassa sisko-rakasta. Kävelimme hiljaisen Helsingin läpi Kallioon, nopeammin kuin arvelin, niinpä menimme baarin terassille odottamaan kello kymmentä, meillä oli pöytävaraus Sandron sunnuntaibrunssille. Se vasta nautinnollinen kokemus olikin! Jo ensimmäinen kattaus oli lähes täynnä, pöytävaraus on erittäin suosilteltavaa.

Eipä paljon punaista lihaa tullut ikävä, vegaanina olisi pärjännyt paremmin kuin hyvin. Suosittelen erittäin lämpimästi, upeita makuja, tekstuureja eikä hintakaan pahimmasta päästä ollut; 26,90/ hlö ja siihen sisältyi tilkkanen kuohuviiniäkin. Meille tosin tilkkanen oli liian vähän, tilasimme pullollisen samaa ainetta. Sillä oli ihanaa huuhdella alas ensin salaattipöydän tuotteita, s9itten lämmintä ruokaa (otin lohta ja soijabolognesea). Jälkiruokien kanssa maistui jo kahvi (lautaselleni päätyi vegaanista piirakkaa, suklaakakkua ja juustokakkua).

Sitten meni blondien hortoiluksi. Muutama baari brunssin päälle, vielä kotona lipitimme juomia aina Veran kakkosjakson loppuun saakka. Huh, onneksi tuli syötyä, onneksi valmistin ruuan jo lauantaina! Oli muuten melkoinen olo ja elämä eilen töissä, hyvä puoli asiassa oli se, että päivä suorastaan lensi käsistä. Mutta ihanaa oli, tuli taas purettua sydäntään puolin ja toisin, sovimme myös jo alustavasti, että jos askelmerkit sattuvat lankulle, meillä on parikin kohdetta, joihin matkustamme. Toivottavasti sattuvat, koska vaikka minulla ei ole mitään yksin lähtemistä vastaan, on hyvä matkaseura aina tervetullutta.

* Otsikosta voimme kiittää yhtä nuoruusaikain lempiyhtyettäni.


(klo 11:00 Oho, unohdin painaa julkaise-nappulaa... :-o Noh, parempi myöhään kuin ei ikuna.)

lauantai 16. toukokuuta 2015

Lauantain toivotut

Mihinkäs minä jäin? Joo, keskiviikkona oli vähän niin kuin perjantai, kipitimme ystävän kanssa Tavastialle tsekkaamaan Steve ´n´ Seagullsin keikan. Ja mitenkäs minä tämän sanoisin? Erittäin hyvin soitettua, laulettua ja esitettyä, mutta kun biisit ovat covereita, niin ei varmaan tarvitse toista kertaa keikalle mennä, elleivät pojat keksi ryhtyä omaa musiikkia tekemään. Kivaa oli ja hauskaa kanssa, mutta silti jäi kaihertamaan. Kun potentiaalia herroissa on musiikillisesti, äärettömän taitavia muusikoita. Onneksi ystävää on aina hauska nähdä, siltä osin pikkulauantai oli erittäin sovelias iltama.

Keskiviikkona kun ajelin bussilla töistä kotiin entisen kotilähiön läpi, ääss-marketin portailla seisoi ex-mieheni. Sekaisin, onnettoman näköisenä, kumarassa, laihtuneena, tukka sekaisin, silmät nälkäiset, odottaen jotain. Melkein hyppäsin pois bussista kysymään, voinko auttaa jotenkin. En onneksi hypännyt, mutta kyyneleet tirahtivat silmiin. Ei minusta ollut häntä pelastamaan, kaikkeni yritin ja päädyin melkein kuoliaaksi. Kamalaa huomata omaavansa tunteita sitä ihmisraasua kohtaan, mutta kun ei itselleen mitään voi.

Torstaiaamuna heräsin ajoissa, kerkesin rakentaa savuporopiirakan valmiiksi. Pakkasin sen hyvin ja matkustin itään. Roolipeli-iltama oli erittäin antoisa, sen päälle päätimme perustaa suljetun naamakirjaryhmän, että nekin, jotka eivät pääse pelikerralla paikalle, pysyvät kärryillä pelin kulusta. Tapoimme aivan lopuksi yhdessä toisen taistelijan kanssa yhden demigoddessin, jota pelinjohtajan mukaan ei meidän koskaan olisi pitänyt onnistua kukistamaan. Siitäpä taas expaa tipahti mukavasti, taso nousi.

Perjantain työpäivä piti olla sellainen, että kerkeäisin tekemään rästihommia, mutta kun se perkeleen esihenkilö oli poissa, niin meni hänen hommiaan tuuratessa lähes koko päivä. Että minua syletti. Mutta koitan olla välittämättä asiasta, sehän on vain työtä. Nauratti tosin kun rakentelin viisumipapereita yhteen maahan, jolla on yhtä huono maine kuin meillä firmana. Kummallekaan ei myydä kuin etukäteismaksulla, nyt me odottelemme maksua, ennen kuin delegaation sinne matkaa, mutta viisumipaperit on syytä hoitaa kuntoon ennen sitä.

Töiden jälkeen kävin tapaamassa entisiä kollegoja. Paljon on vettä virrannut siitä, kun minäkin potkut firmasta sain. Siitä on jo yli kolme vuotta! Kävimme syömässä Raffaellossa, emme nyt muutakaan keksineet siihen hätään, Bolly-tarjous oli maukas, mutta kun pastaan piti erikseen pyytää pippuria ja parmesania, ja tarjoiluhenkilökunta vielä vituili siitä laskua tuodessaan, jätin poikkeuksellisesti tipin pois ohjelmanumeroista. Minulle ei kettuilla, kun pyydän itsestäänselvyyksiä.

Sitten Imelda-osastomme terveiset. Kun huomasin, että ennen palkkapäivää oli vielä rahaa tilillä, niin jo alkoi metsästäminen. Löysin kahdet ihanat, vaaleanpunaiset Neosensin nahkakengät ja Anna Fieldin kankaiset punaiset makuuhuonekengät (työkaverin lausunto, kun näki kengät ensimmäisen kerran jalassani, minä kyllä käytän niitä ihan julkisesti, makuuhuoneessa ei olisi ketään niitä katselemassa). Molemmat istuvat jalkaani kuin hansikkaat ja jumalauta, ne ovat kauniit! Arvatkaa vaan, kyllä ryhti suorenee, kun noissa lähtee liikkeelle.



Huonot uutiset, BB oli minulle ensimmäisiä kitaristeja, joita ihailin. Ja Lucille soi kauniisti. Siellä toisen hiippakunnan bändissä saivat tosi tyylikkään kitaristin ja laulajan. Onneksi meillekin jäi jotain, oheinen levy oli yksi ensimmäisiä ostamiani blueslevyjä, edelleen puolustaa paikkaansa tyylin huipentumana.

tiistai 12. toukokuuta 2015

On raitis ilma tärkeää

Kun saa harvinaisen tilaisuuden nähdä ystäväänsä pitkästä aikaa, on melko lailla valmis tekemään lähes mitä tahansa sen eteen. Onneksi minulta ei kovin kummoisia vaadittu, vain lenkkarit ja verkkarit jalkaan ja menoksi. Vantaanjoen varressa meni tunti, pari tuntia lisää rooibospannun ääressä ja jo vot, kyllä on taas parempi maailma.

Jotenkin aina ihmettelen, kun ystävät eivät pidäkään minua moraalittomana hirviönä sotkuisten ihmissuhdekeittojeni keskellä hääriessäni. Päinvastoin nauravat, että en ainakaan kärsi puutetta. Tottahan se on, mutta kai sitä itsessään elättelee pientä moralistia, joka kuitenkaan ei ole aivan varma, että miten tässä käy. Tai että käy huonosti, jää luu vetävän käteen. Mutta hyvää niistä tekee puhua.

Samoin tekee kuunteleminen hyvää, mutta vaikka asiat olivat vakavia, jälleen kerran näin ne humoristin silmin. Liekö johtunut kertojasta? Nauratti ja kauhistutti yhtä aikaa, tarinassa olivat ainekset katastrofiin, mutta, kiitos päähenkilöiden, todennäköisesti tarina sisälsi opetuksen, joka painui erittäin otolliseen maaperään. Samalle maaperälle muuten keräsimme herbaarion täytettä, löysimme keltavuokkoja ja pähkinäpensaan. Mäntyjäkin bongasimme, mutta perkeleet eivät luovuttaneet neulasiaan, kun oksansa huojuskelivat useampien kymmenien metrien korkeudessa.

Vielä ennen vieraan poistumista kerkesimme vilkaista läpi syntymäpäivävalokuvakansion ja muistella lämmintä syyskuista iltaa. Jotain taianomaista ystävissäni on. Sen lisäksi että he tulevat keskenään toimeen erinomaisesti, en jaksa olla ihmettelemättä, että he ovat minun ystäviäni. Ajatelkaa, minulla on ystäviä! (Terveisiä sille teini-ikäiselle minulle, joka ajatteli kuolevansa sadan vuoden yksinäisyyteen.)

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Henkisiä yhteyksiä vai vahinkolaukauksia?

Koska en luota enää kehenkään, enkä tahdo olla riippuvainen yhdestäkään miehestä, päätin, että minähän en ota yhteyttä. Tehköön mitä tekee, jos ei ymmärrä itse omaa parastaan. Niinpä perjantai-iltana siirryin itsekseni baarikierrokselle, niin kivaa oli, että jatkoillekin päädyin. Kivassa mielenkiintoisessa seurassa vietin iltani, hauska tunne, kun ryhdyin henkilön kanssa juttelemaan baaritiskillä, niin oli kuin olisimme tunteneet toisemme jo aikaisemmasta elämästä. Kaikki vaan jotenkin loksahteli kohdalleen. Nauroimme samoille asioille ja vakavoiduimme samojen äärellä. Hyvä kattaus. Puhelinnumerotkin tuli vaihdettua, jos vaikka kahvilla tapaisimme jossain välissä.

Lauantaina tein kotihommia, ajattelin, ettei taida tarvita kylille vaivautua, kun Hankala yks´kaks muisti olemassaoloni. Tuli bongattua hänen kanssaan taas uusi lähiöbaari ja uusi lähiö. Elävää musiikkiakin oli tarjolla, 70-80-luvun kamaa (Juicea, Tabula Rasaa, Tuomari Nurmiota, Maaritia) helkkarin taitavan kombon esittämänä. Ja sitten tallin kautta kotiin. Naureskelin hänelle aamulla, että olemme tapailleet vihdoinkin niin pitkään, että osaan nukkua hänen vieressään. Posottelimme nimittäin kahdeksan tuntia unta kuulaan, en edes muista koska viimeksi niin paljon olisin nukkunut yksin, saatikka kenenkään toisen vieressä. Iltapäivällä tuli tuska ja karkuutus. Olinkin jo sitä mieltä, että pitää saada olla itsekseen, että jaksaa taas töissä ihmisten kanssa seurustella.

Äsken Vera Stanhopea katsellessa mietin yhtä entistä tärkeätä. Muistan ensitapaamisemme päivämäärän siksi, että se oli ystävättäreni syntymäpäivä. Menin sokkotreffeille 15 vuotta sitten, hän lupasi tulla pelastamaan minut tarvittaessa. Kävi niin, että en tarvnnut pelastusta, tai en ainakaan kuvitellut, siinä sitten meni nelisen vuotta eipäs-joopas-leikkiä pelatessa. Mutta asiaan, kuinkas ollakaan, kyseinen henkilö soittaa minulle varmaan kymmenisen minuuttia pohdiskeluni jälkeen! Nauratti, kerroinkin hänelle syyn.

Sieltä taas tuli puhetta kymmenellä. On se ihanaa, kun joidenkin miesten kanssa ei tarvitse paljon itseään vaivata, kun vaan jaksaa kuunnella. Hän tahtoisi tavata kahvilla, se onkin ihan hyvä tapa tavata, koska meitä ei edelleenkään saa laskea privaattitiloihin kahdestaan. Vanhasta muistista alkavat vaatteet lennellä päältä. Valitettavasti. Mutta ei kai julkisilla paikoilla voi mitään pahaa tapahtua? Niinpä lupasin, että yritämme tapaamisen järjestää tulevalla viikolla.

Jos tämä nyt on se viidenkympin villitys, että miehiä elässäni tuntuu riittävän, niin ei harmita yhtään. Vaikkei yksikään heistä ole pysyvä, niin antaa sitten määrän korvata laatu.

torstai 7. toukokuuta 2015

Killisilmän tunnustukset - puolisokea tunnustelee näkevien elämää

Kun olin lapsi, minua kiusattiin. Erityisesti on jäänyt mieleen, kun sain silmälasit yhdeksänvuotiaana. Haukkuivat minua killisilmäksi. Se ei tuntunut mitenkään kivalta, etenkin kun sai jopa tuta fyysisen kontaktin ikätoveriin. Eivätkä lasit ainoa asia olleet, jota ne tyypit keksivät pääni menoksi, siinä mainittiin köyhyys, alkoholistin lapsi, ujous, punastelu, mykkyys, pituus, tissit, vähät vaatteet. Minä vaan olin helppo kohde, rikkinäinen. Tiesin, ettei minua kukaan puolustaisi.

En uskaltanut käydä käsiksi kiusaajiini, kun päässä takoi ajatus, etteivät lasit saa mennä rikki. Olin kamala menoerä vanhemmilleni, kasvoin liian nopeasti, olin aina sairas ja sitten vielä puolisokea. Ensimmäisen kerran kävin silmälääkärissä Helsingissä saakka, koska kotipaikkakuntaani lähellä ei lasten silmiä ei vain siihen maailmanaikaan tutkittu. Retkestä jäi mieleen yöllinen junamatka, tuudittava jyskytys, vaikka usein, aina asemalla, tuli herättyäkin kovassa junahytin sängyssä. Huopa kutitti eikä lakana tahtonut pysyä kohdallaan. Ja minua kauhistutti rahanmeno, sitä niin paljon tolkutettiin.

Silmälaseja ei noin vain vaihdeltu. Samoihin kehyksiin vaihdettiin korkeintaan linssit, se oli aina pettymys, vaikka miten tiesi, ettei uusia saisi, etenkin kun pahimmillaan linssejä jouduttiin vaihtamaan kahdet vuodessa, näkökyky huononi nopsaan. Ensimmäiset vahvuuksilla olevat aurinkolasini sain joskus päälle parikymppisenä ihan omilla rahoillani. Otin pyöreät John Lennon-kehykset, joista olin kovin ylpeä. Minulla oli aurinkolasit, niin kuin muillakin! Voi sitä onnen tunnetta!

Samoilla aurinkolaseilla menin kymmenisen vuotta varmaan, kunnes vain lakkasin käyttämästä niitä, rikki olivat ja vahvuudet katollaan. Vasta 2000-luvulla alkoi tulla edullisia kahdet yksien hinnalla tarjouksia. Tai ne mitään edullisia olleet, mutta kun tahdoin minäkin, niin säästin muualta. Minulla on edelleen kahdet vahvuuksilla olevat aurinkolasit olemassa, ymmärsin ottaa suhteellisen neutraalit lasit, ovat olleet ajattomat. Ongelmana vain on se, ettei niissä ole monitehoefektiä, joka tällä hetkellä on minulle päivän sana. Viimeksi huomasin sen Hankalan luota joku päivä lähtiessäni, kun yritin kaupassa lukea paketin kyljestä oleellisia asioita. Jestas, että syletti, ei vaan näe. Naurettavaa.

Ystävä näytti baarissa aurinkolaseja, jotka asettuvat lasien päälle. Outo konsepti, mietin mielessäni, onhan se nyt kummallista, että ihminen pyörii kahdet lasit päällekkäin. Mutta jotenkin se ajatus jäi päähän pyörimään. Sitten kun pari kollegaa oli käynyt työpaikan lähistöllä olevassa Iberon Outletissä riehaantumassa, mokomat tulivat esittelemään ostoksiaan, niin olin myyty. Jos halvalla saa, niin kaikkea voi kokeilla. Sitten minä menin ja kokeilin. Tulin neljien aurinkolasien kanssa ulos (ruskeat, mustat ja kahdet siniset - ihan vaan siksi, jos ensimmäiset hajoavat). Kaulakorun (kulkuavainta varten tuunaan sen), hiushärpäkkeen, piikkikamman ja ripsikampa-harja-yhdistelmän kanssa. Mutta kun halavalla sain, koko pumpsi kustansi alle 24 euroa.

Kannattaa käydä, kauppa on auki tiistaisin ja keskiviikkoisin klo 11 - 17. Valikoima kuulemma vaihtuu joka kerta, ikinä ei voi tietää, mitä sieltä saa ja mihin hintaan. Vierestä löytyy Halvan tehtaanmyymälä, sinne en ole uskaltautunut, koska olen liian perso. Ei kannata. Mutta menkää te, jos uskallatte. Pitskusta ne löytyvät molemmat.

Kiusaamisesta vielä, olen edelleen aika arka sille, ylitulkitsen ihmisten lausuntoja. Mieluummin nolaan itse itseni, teen itsestäni narrin, lyön kaiken leikiksi. Edelleen olen luokan pelle. En luota itseeni, vihaan itseäni, en arvosta itseäni, ymmärrän hyvin ja helposti, miksi minusta ei pidetä. Silti minussa elää iso tarve tulla hyväksytyksi. Toisaalta arvostan muita, ihailen yksilöllisiä piirteitä ihmisissä, kuuntelen, kannustan, suojelen ja varjelen, oli siitä lapsuuskokemuksesta jotain hyötyäkin. Ainoa paha puoli on se, että välillä jeesus minussa ottaa vallan, kuvittelen osaavani ratkaista kaikkien ongelmat. Sehän ei todellakaan pidä paikkaansa, sen olemme jo huomanneet, miten h*lvetin vinoon osaan siinä puolessa mennä. Idiootti, kannattaisi pysyä kolossaan.

Hyvä puoli sokeudessa on, kun ottaa lasit pois eikä näe ketään, on näkymätön ja uskaltaa katsoa ihmisiä. Sama efekti joskus valtaa mielen kolmen promillen humalassa, silloinkaan ei enää näe itseään, vain toisen. Ja se toinen näyttää kovin kauniilta. Kyseinen ajattelutapa on minut saattanut useasti ongelmiin, usein myös uskomattoman hienoihin tilainteisiin. Puolensa, kuten kaikissa asioissa, minussakin.


"Mä olen ruma, ei rumat saa rakastaa."

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Myöhässä

Äitini täyttää tänään 77 vuotta. Olen koko ajan valehdellut häntä vuoden nuoremmaksi (en siis muista syntymävuotta). Hän ei tosin vieläkään näytä ikäiseltään, on aina ollut sen 10 - 20 vuotta nuoremman näköinen, mutta vanhentunut hänkin jo on viimeisen kolmen neljän vuoden aikana. Ja jotenkin höperöitynyt - ei nyt sillä, höperö hän on ollut aina, mutta jotenkin se on alkanut korostumaan viime aikoina.

Sairastuminen tosin on saanut hänet skarppaamaan. Viimeksi kun soittelimme, hän kertoi kasvisravinnon olevan hyvästä, kun ihminen sairastaa syöpää. Punainen liha on kuulemma pahasta, samoin muistaakseni rasvainen ruoka. Varmasti, mutta sillä linnunannosruokavaliolla on vaarana lähinnä nälkäkuolema. Solumyrkkyhoito kun jatkuu edelleen eikä se mitenkään lisää ruokahalua. Ihme kyllä, muuten hoito on sujunut ilman suurempia sivuoireita, jonkun verran pahoinvointia, tukka on pysynyt päässä ja jonkin valtakunnan järki samoin.

En ole juurikaan tullut äitiini, mutta minulla on muutamia erittäin huonoja opittuja käytösmalleja, jotka ovat peräisin häneltä. Erityisesti vihaan itsesäälistä marttyyria itsessäni. Siihen perustuu muun muassa se, että kerron lähisuvulle vasta jälkikäteen, jos olen ollut sairaana tai muuten raastavissa tilanteissa, hoidan mieluummin homman itse pois tieltä. Hän taas tahtoisi meidän ihan vaikka muodon vuoksi pysyttelevän noin viiden metrin päässä itsestään, siitä johtuu tarpeeni kasvattaa välimatka ainakin 500 kilometriin. Myös 5000 on ollut harkinnan alla.

Mutta asiaan, äitee. Joo. Olin taas myöhässä lahjanhankintapuuhissani, kun maanantaina heräsin siihen, että päivään ei enää kauan ole. Itse lahjanhankinta ei vaiketa ollut, olen jo monena vuonna hankkinut yhdistetyn äitienpäivä-syntymäpäivälahjan, tilannut jonkun akkojen lehden. Tällä kertaa valinta osui ET-lehteen. Eilen askartelin töissä kortin ja pakkasin sen pikakirjekuoreen, nyt on vain syytä elää toivossa, että kortti kerkeään tänään ajoissa perille. Pitänee soittaa töiden jälkeen ja varuilta onnitella. Muuten loukkaantumisen määrä on suunnaton - ja uskokaa tai älkää - en minä tahdo hänen viimeisiä vuosiaan hankaloittaa, vaikka vanhemmuudelliset tunteeni ovat poistuneet jo päästäni aikoja sitten. En tahdo pahoittaa hänen mieltään, vaan antaa hänelle valheellisen tunteen, että hänellä ehkä sittenkin on tytär. Minun ongelmani on sitten se, miten asian kanssa elän itseni kanssa.

Muita ongelmia viime aikoina ovat aiheuttaneet erinäiset terävät esineet, mm. veitset, kaappien kulmat, paperit ja kirjojen sivut, käteni ovat täynnä haavoja. Sattuu. Kivun lisäksi ihon paranemiskyky on heikentynyt, iho ohenee ja rypistyy, käyn kohti vanhuutta. Kun tuo pääparkakin oppisi vanhetessaan, mutta ei taida olla niin hyvä tuuri.

Itseäni huvittaakseni korjaan talteen muistiltani Hankalan kommentin torstaisen keikan jälkeen. "Olin ostaa sinulle ruusun, mutta en sitten ostanutkaan." Joku olisi saattanut tästä loukkaantua, mutta kun samalla hän ojentaa minulle kipollisen jallua ja jatkaa: "...mutta ajattelin, että pitäisit tästä enemmän. Ja minne sinä sen olisit vienyt, kun minun luokse tulet kuitenkin yöksi." Miehet. Ovat ne ihania. Siis ihan oikeasti.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Pitkä kaava valpurina

Olivat tarpeen ne päiväunet, huomasin torstaina, kun yöuni vihdoin saapui silmään. Sitä ennen olimme istuneet useammassa baarissa, kuunnelleet keikan, joka toi mieleen nuoruuden. Stefan Piesnack nykyisen kokoonpanonsa kanssa veivasi ensin perusrockia asenteella, keikan lopussa sitten jo kuulimme punk-klassikoitakin. Voi sitä nostalgiarymäystä, joka aivoihin jytkähti! Jäi hyvä mieli keikasta, vaikka tuli taas mieleen, että itsekseni en olisi uskaltanut lähiön baareissa liikkua, sen verran kosteat olivat olleet yleisön etkot. Mutta mikäs siinä nyt, kun pääsin Hankalan selän taakse tarvittaessa piiloon.

Perjantaiaamuna sain aamupalaksi nakkeja ja perunasalaattia. Simaa ei kuitenkaan ollut tarjolla. Sen sijaan kun Hankalaa vongattiin useammasta suusta tallille, laahustelimme sinne. Pojat keskittyivät puuhasteluunsa, minä taas seurustelin avecien ja muiden satunnaisten vieraiden kanssa. Kenelläkään ei ollut kiire, ei pois eikä humalaan. Mukavaa, ihan kuin olisi jonkun olohuoneessa istunut, vähän olivat tosin askeettisemmat olosuhteet.

Baariinhan sieltä kuitenkin jouduimme, herrat katsoivat jääkiekkomatsin, minä taas seurasin katsojia. Jotenkin nautin ihmisten seuraamisesta, etenkin kun saan tehdä sitä puolisalaa. Matsin jälkeen aggressiotaso tosin nousi sen verran, että poishan sieltä oli karattava. Tarkoitus oli mennä jatkoille Vuosaareen yhden kaverin luokse, mutta suunnitelma hivenen muuttui, kun emme enää saaneetkaan evästä ja Hankalalta menivät hermot. Aamupalasta oli liian pitkä aika molemmilla. Luvassa olikin todella pikainen poistuminen, kun hän päätti tahtoa ulos. Ihme kun muisti minut napata mukaansa.

Ennen taksikyytiä pysähdyimme Pub Ulappasillassa. Sepäs vaikutti kovin viihtyisältä paikalta, juomat olivat soveliaita, paikalliset ystävällisiä ja baarihenkilökunta soitti toivomuksesta musiikkia. Jäi hyvä mieli Vuosaaresta, eikä vähiten siksi, että yksi baaritiskin herroista ojensi minulle vaaleanpunaisen tikkarin, se oli aika söpöä. Hankalan kanssa tuli juteltua pitkästä aikaa syntyjä syviä, ehkäpä minä opin häntä sittenkin tuntemaan. Sain koottuja selityksiä miehen psyykestä ja motivaatiosta.

Itiksessä pistäydyimme vielä yksillä Black Birdissä, ennen kuin ymmärsimme ottaa läheisestä ruokkimosta pizzat ja ajella Hankalan luokse kotiin. Siellä ei enää muuta ollut ruuan jälkeen tehtävissä kuin painua unille. Ruoka painui suoraan jäseniin. Ja hyvä niin, olihan tuota rumuamista taas tullut aivan riittävästi. Lauantaina minut valtasi suuri kotiinlähdön kaipuu, eikä Hankalallakaan tainnut enää olla mitään sitä vastaan. Luojan kiitos meillä suurimmaksi osaksi osuu rytmi yksiin, molemmilla löytyy vahvaa tarvetta päästä itsekseen.

Koska ystäväiseni jatkoi harmillisesti sairastamista, minulla oli vielä edessä tehtävä, piti saada myytyä eteenpäin Korjaamon Tundramatiks-keikan lippu. Harmitti kovin, mutta onneksi myymiseksi riitti se, kun laitoin naamakirjaan viestin, niin yksi uusista kavereistani nappasi tarjouksesta kiinni. Itse riipaisin kolmen tunnin päikkärit ennen kuin uskaltauduin edes suihkua ajattelemaan, mutta sain itseni ihmiskuntoon. Ja sitten ei kun keikalle. Näimme 3,5 biisiä Sydän sydämeltä. Edelleenkään en osaa sanoa, pidänkö bändistä vai en, mutta kyllähän tuota kuunteli ennen kuin selkäänsä otti.

Tundramatiksin jäähyväiskeikka oli lievästi sanottuna hypnoottisen ekstaattinen. Melkoista menoa, vaikka kieltämättä se rumpalin vituilu jossain välissä vähän sylettikin. Muuten meni hyvin ja harmi, että meni hyvä bändi, mutta mistäs sen tietää, mitä pojat vielä keksivät tulevaisuudessa, sen verran nuorta sakkia ovat. Armotonta paahtoa, tunnetta ja tanssijalan vipatusta oli liikkeellä. Ja keikan jälkeen taksilla kotiin, olin nimittäin aivan poikki.

On se luojan lykky, ettei vappu ole monesti vuodessa. Eilen meni makoiluksi. Torkuin useaan otteeseen erinäisissä paikoissa, ihme kyllä vielä yöllekin unta riitti. Ihanaa päästä töihin lepäämään! Olen vanha nainen.