tiistai 31. toukokuuta 2016

Kuolleet miehet

Isäni ja S kuljeskelevat unissani vuoron perään, välillä jopa samassa unessa. Viime yönä isäukko istui sängynlaidalle ja alkoi selittää jotain oleellisen tärkeää. En vaan muista tietenkään, mitä. Sen sijaan muistan seuraavasta unesta miehen, joka oli kuulemma keksinyt aivan mielettömän ihanan ja upean s*ihinottotekniikan naisille, että oli kuulemma tyydytys taattu. Siinä minä sitten katselin jotain opasvideota ja mietin, etten kyllä tahtoisi kaveria alapäätäni nuohoamaan, sen verran amatöörimaista meininki oli.
 
Vahingossa ylitin tilini viikonloppuna. Taimikauppa ja IM:n isän haudalla vierailu sotkivat ajatukset sen verran pahasti, että tuli sitten kympin vahinko. Paljonkohan ne siitä rankaisevat nykyään? Mutta on tuo tulevien appivanhempien tapaaminen tällä tavalla tosi kätevää, kovin ovat hiljaisia eivätkä pistä vastaan. (Älkää nyt säikähtäkö, se on vitsi, en ole vielä suostunut mihinkään peruuttamattomaan) Parvekkeelleni majoittuivat salvia, rosmariini, pari erilaista basilikaa, suklaaminttu ja timjami. Laventelin olisin tahtonut, viime vuotinen ei kestänyt talvea.
 
Kollegan läksiäiset perjantaina olivat juuri sopivan lyhyet. Olin kotosalla jo kuuden jälkeen. Oli ihanaa hoidella kotihommia kaikessa rauhassa ja ilman huolta huomisesta. Minä vaan olen vähän kateellinen kaikille, jotka pääsevät pois meiltä töistä. Joku osa minusta toivoo jopa irtisanomista tai lomautusta, koska nekin ovat hyvä vaihtoehto burnout-sairaslomalle, joka minua tässä vielä uhkaa, jos moista menoa kauan kestää. Alan olla venymiskykyni äärirajoilla, unet ovat menneet, pinna kireällä ja viihdevuosioireet ovat taas villiintyneet. Vettä valuu pitkin kulmia ja kupeita.
 
Tänään kuitenkin on kampaajan vuoro. Ja ehkä pienet drinksut kampaajani viimeisen työpäivän kunniaksi. Hän muuttaa Australiaan, sai mokoma sinne työluvan. Tulee kuulkaa kalliiksi jatkossa hiustenhoito – tai sitten annan vain tukan kasvaa.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Mielenhäiriöisiä tunnustuksia

Vastoin parempaa tietoani jatkan Ihmemiehen tapailua, nyt kun hän on palannut jotakuinkin järkiinsä. Asiassa on kovin monta mutkaa ja muttaa. Ainakin vähäksi aikaa, en usko, että tässä enää mitään ruusunpunaista lasilinnaa saadaan aikaan, mutta jos nyt vähän jotain. Hänessä kuitenkin on paljon hyvääkin ja nyt toisaalta tiedän hänestä enemmän, osaan lukea merkkejä tarpeen tullen.

Asiaa tönäisi eteenpäin fakta, että IM ilmestyi hakemaan tavaroitaan keuhkokuumeessa. En minä vaan jostain syystä osannut laittaa 40 asteen kuumeessa hourivaa ihmistä takaisin taipaleelle. Siinä samalla taisi joku jenga mennä takaisin oikealle uralleen, kun taudista tokeni lähes se ihminen, jonka tapasin pari kuukautta sitten. Minä puhun koeajasta, testistä, katson hetken nyt, mitä tässä tapahtuu. Asetan rajoja ja teen sääntöjä, se olisi pitänyt tehdä jo alun perin. Eikä hukkua siihen me-mereen.

Muu maailma jatkaa kulkuaan. Äidin tauti etenee. Nyt ovat tulleet kivut, lääkitystä ryhdytään nostamaan kodeiinin kautta morfiiniin. Lääkäri oli painokkaasti todennut, että jos on hoitamattomia asioita, niin nyt alkaisi olla niiden hoitamisen aika. Nyt ei minunkaan kannata tehdä kovin pitkän tähtäimen suunnitelmia, mene tiedä, koska ne ryhtyvät elämään omaa elämäänsä.

Viikonlopusta pitäisi tulla rauhallinen, tahdon siivota ja käydä taimiostoksilla.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Kiiruhdan hitaasti

Lauantaina siivosin, oli korkea aika suoraan sanottuna, ette arvaakaan löytyneiden villadoobermannien määrää. Ostin parvekkeelle mustasilmäsusannan, se puhutteli minua Pirsmassa, kauemmas en jaksanut lähteä. Ehkä joku päivä jaksan pysähtyä bussireitin varrelle sattuvalle puutarhakaupalle ja hankkia lisärehuja, niin kuin vaikka yrttejä, isoon ruukkuun. Tuli heti vähän parempi olo, kun jaksoin kiinnittää huomiota kotiini. Se ei tunnu enää niin turvattomalta.

Tein suolaisen piirakan (aivan liian suuren) ja juopottelin viiniä, kun Dervissi soitti useampaan otteeseen. Hän kierteli ja kaarteli asioita, niinpä kun välillä ystävä laittoi viestin, että Kalliossa ollaan ja tervetuloa, niin kerkesin vastaanottaa sen kutsun, ennen kuin Dervissi pääsi itse asiaan. Hän olisi kutsunut minut saareen saunaan. Minä en kuitenkaan enää alkanut perua sopimuksiani, parempi ehkä olisi ollut taloudellisesti, mutta toisaalta teki mieli nähdä ihmisiä. Täysikuu saaristossa ei toisaalta olisi ollut mikään tyhmempi vaihtoehto. Nyt se kesäyö meni siististi sisätiloissa.

Kun neljän maissa sunnuntaiaamuna kävelin bussipysäkiltä kotiin, tunsin jotenkin olevani elossa. Oli hyvä olo, olin jutellut ihmisten kanssa, nauranut ja vakavoitunut. Olin antanut ja saanut, enkä toisaalta tehnyt mitään pahaa itseäni kohtaan, jota sitäkin tiedän tapahtuneen pettymysten jälkeen. Ehkä minä vielä opin armollisuutta itseäni kohtaan. Ainakin pitää ymmärtää edetä hitaasti, minulla ei saa olla kiire.

Juhannus menee Tampereella tavanomaiseen malliin, junaliput jo ostin, kun halvalla sain. Kyllä tämä tästä. Viime yönä näin unta isästäni ja S:stä. Molemmat nukkuivat - eli oli rauhallista. Päätin tehdä heille ruuaksi munakasta. Outo uni, etenkin kun tietää, ettei kumpikaan heistä ollut lempi-ihmisiäni, mutta ehkä alitajuntani on päättänyt antaa heille anteeksi. Johan tuo olisi aikakin.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Anna syntisten rukoilla jumaliaan

Melkoista luksusta on kuunnella musiikkia sägyssä. Sain lahjuksen, pienen mukanakuljeteltavan JBL:n kaiuttimen. Siinä on yllättävän hyvä äänentoisto. Mikä parasta, naapuritkaan eivät häiriinny. Sitä olen viime aikoina valitettavasti tehnyt. Ei kuitenkaan ole heippalappuja ilmestynyt, että ehkä liioittelen.

Olen shoppaillut työrättejä kesää varten, pakko oli. Työpaitulit olivat vähissä, onneksi ehjiä farmarihousuja riittää ainakin viittä eri mallia. Sain estrogeeniä, koska lähiapteekki hoiti asian puolestani. Ehkä olen riittävästi kantanut sinne rahaa. Olen Ihmemiehelle valehdellut olevani toisaalla, ettei tarvitsisi ihan vielä kohdata todellisuutta. Olen lakannut vastaamasta puhelimeen, koska en jaksa. En puhu, hymyilen vinoa hymyä, välillä hengittelen vessassa. Välillä nauran kuin ei huomista olisi. En kadu, vaikka kadun kaikkea. Tahtoisin karata maasta, mutta pysyn täällä, koska en kestä lämpöä enkä rahattomuutta.

Että ihan tällaista normaalia on ollut.

Onkos tässä mitään muuta tapahtunut? Mietin juhannusta ja kesää. Mietin lomaa, kaikkia niitä 5 viikkoa, jotka jossain vaiheessa voin olla poissa suolatehtaalta. Olen keksinyt lomajuttuja, toisia on ehdoteltu minulle. Nyt kun vielä saisin tietää, koska voin pitää lomani. Mitään ei voi lyödä lukkoon.

Kävin illalla saunassa. Katsoin RM:n parvekkeen valoja. Hänen suhteensa tein vahingossa oikean ratkaisun. Ei ketään saa pitää roikkumassa löysässä hirressä. Giljotiini on parempi ratkaisu. Jää siisti arpi. Ihan niin kuin minulle jäi Omahoitajan kanssa. Edelleen arvostan ja ikävöin häntä. Sitä en olisi arvannut, miten lähelle hän minua pääsi. Lähes vuosi on enemmän kuin puoli vuotta, yritän lohduttaa omatuntoani. Minäkin typerys teen virheitä, niitä on kovin vaikea antaa anteeksi.


torstai 19. toukokuuta 2016

Melkein valoisaa

Tunnen itseni lähes ihmiseksi. Uni ja kodin siivoaminen saavat aikaan valheellisen rauhan ja turvan tunteen. Aion mahdollisuuksieni mukaan pitää siitä kiinni. Tiedän, ettei lihava nainen ole vielä laulanut, mutta väliaikakin on hyvästä. Show saattaa tuottaa encoreita, vaikken niitä tahtoisikaan.Muutama pitkä yö unta saa ihmeitä aikaan. Jotenkin ymmärrän jälleen kerran ihmisiä, joista tulee vaarallisia unettomina. Ette tahdo tietää suunnitelmistani. Ja nythän niitä ei enää ole.

Hivenen harmittaa, etten voi kertoa koko episodia. Sen loppu tulee olemaan suurella todennäköisyydellä ruma ja surullinen kertomus elävästä elämästä. Mutta se ei ole minun tarinani, sisältää muita eläviä ihmisiä ja joitain kovinkin vastenmielisiä piirteitä. Minua koskettavassa osiossa oli kauniitakin asioita ennen asioiden muuttumista rinnakkaistodellisuudeksi. Ex-mieheni varmaan kääntyilee haudassaan ja nauraa olemattomaan partaansa. Tai miten nyt tuhka mitään kääntyilee...

Kunpa voisin sanoa oppineeni episodista jotain. Ehkä sen verran, että olen oppinut pyrkimään pois ja karkuun nopeammin. En enää kanna pelastajan viittaa enkä pyri auttamaan, jos vaarana on, että vahingoitun itse. Voin toimia kauempaa pelastamistarkoituksessakin, ei minua etulinjassa tarvita. Hyvä oli, että kokeilin, hyvä, että ymmärsin antaa asioiden mennä. Minun täytyy olla itselleni armollinen, kukaan muu ei sitä tee. Ehkä tällä rimpuilulla on tarkoituksensa, ehkä opin taas jotain itsestäni ja kanssaeläjistä.

Juuri ennen valoisan koittamista on pimeintä. Luulen, että pian sarastaa. Toivon sitä.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Syy ja seuraus

Perjantaina työpäivän jälkeen pidin session herrojen Murdoch ja Goodman seurassa. Sessio sisälsi erittäin täytteellisen pizzan sekä pari lasillista viiniä. Kyllä muuten teki hyvää. Nukkumassa olin varmaan jo ennen kymmentä. Niinpä lauantaiaamuna olin hereillä hyvissä ajoin. Hyvä olikin, tekemistä nimittäin riitti.

Järjestimme ystävättärelle yllätyssynttärit. Lupasin huolehtia ruokapuolesta. Niinpä aloitin aamuni vääntämällä coleslawia, cuacamolea ja tomaattisalsaa. Kaikkea sellaista, joka tykkää muhimisesta ja odottelusta ennen syömistä. Yhden maissa meillä oli treffit juhlapaikan haltijan kanssa, silloin kävimme loput ruuat ja juomat. Menu koostui alkuruuan parsoista, sitten tarjolle tuotiin fajitaksia (kolme proteiinia ja vihannekset). Askarteluruokaa, jokaiselle jotain. Jälkiruuaksi tuli minieclaireja ja kahvia.

Tietämätön syntymäpäiväsankari saapui Ukko-Munkkiin  ajatuksena, että hän lähtisi vain minun kanssani baarikierrokselle. Pidin pokkani harvinaisen hyvin, hän ei aavistanut edes kyytiä tilatessani, ettei se ollutkaan taksi, joka meitä tulisi hakemaan. Siinä vaiheessa kun hänelle selvisi, että bileet olivat luvassa, pääsi sankarittarelta itku.

Juhlat olivat hauskat, kosteat, railakkaat, musiikkipitoiset. Laseja rikkoontui, ihmisiä ei. Kuviakin tuli otettua koko poppoosta. Läksin taksilla kotiin joskus vähän ennen kolmea. Vettä tuli kuin aisaa ja vielä kompastuin polvilleni juuri ennen kuin taksiin pääsin könyämään. Minun pitäisi uskoa, että kannattaa katsoa jalkoihinsa, kun en kerta omaa hämärä- enkä stereonäköä. Onneksi eivät menneet rikki housut eivätkä polvet. Ei paljon tarvinnut unta houkutella kotona, vaikka taisin kyllä pari tyhmää tekstaria keretä lähettää. Idiootti.

Sunnuntaina raahustin pelaamaan roolipelia. Olipa hauska sessio sekin! Naurua piisasi, etenkin kun hahmoni pääsi kurmoottamaan toista henkisesti uhkaamalla jättää pinteeseen. Otakohan mie välillä turhan henkilökohtaisesti asiat? Ainakin jos ryhmän teiniäkäinen haukkuu kokkaukseni päin naamaa, ilmoitin, etten hänelle enää ruokaa tee. Syököön eväitä.

Su-ma-yö oli helvetistä. Yritin taas auttaa. Turhaan. Mutta kun eilen tulin kotiin, söin palan pizzaa ja nukahdin sohvalle. Heräsin 20:30, pesin meikit naamasta ja menin sänkyyn. Heräsin 15 minuuttia ennen kellonsoittoa. Minua väsyttää edelleen, olen vihainen kuin ampiainen ja pääni on kipeä, sieltä varmaan napsahtaa pian jotain. Ja hyvä niin. Mie en enää jaksa.

torstai 12. toukokuuta 2016

Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Unitauti

Torkun saman tien, kun suljen silmäni. Torkun töissä wcssä (en käy siellä kuin kahdesti päivässä, älkää peljätkö), torkun bussissa, nojatuolissa ja sohvalla. Hyvä, etten nukahda seisaaltani. Mutta yöllä en nuku, silloin pyörittelen ajatuksia. Niitä synkkiä ja surkeita. Unenpätkät tuntuvat olevan täynnä viestejä, varoituksia ja ennusmerkkejä - enkä minä muista niistä ainoatakaan.

Olen hetkellisesti erittäin väsynyt elämään. Tiedän tämän menevän ohi. Nauran, vaikka tekisi mieli kirkua. Hymyilen ja salaa pyyhin kyyneleen. Puhun, vaikka tekisi mieli huutaa. Voi minua tyhmää, raivoaisin. Miten minulle nyt muka hyvin voisi käydä? Ja koska olen täynnä surua, en voi enkä tahdo puhua tästä kenellekään, ennen kuin olen käsitellyt asian ihmisen kokoiseksi. Nyt se on vielä liian suuri.

Onneksi viikonloppuna on ensin yksi kokkikeikka ja sitten roolipeli. Täytyy pitää itsensä kiireisenä. Työ auttaa, sellainen hullunmylly kun siellä onkin. Eilen kun kysyin kesälomatuurauksestani, minulle todettiin sen olevan hallinnollisia palveluita tuottavan yksikön asia. Vaikka sisään nyt välittömästi otettaisiin joku, en tiedä, kerkeäisinkö opettaa tuurauksen.

Hullun hommaa kaikki tyynni.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Lopun alku

Ei tästä hyvä tule. Reilussa kuukaudessa suhteellisen hyvinvoivasta vanhemmasta naisihmisestä on tullut harmaa, läpinäkyvä, hiljainen ja sairas. Nyt ei enää kauan mene, pahoin pelkään. Sen äitini tietää itsekin, eikä se kivaa ole kenestäkään.

Kaikkihan me kuolemme. Mielelläni luovuttaisin vaikka kaikki jäljellä olevat vuoteni hänelle, jos voisin. Mie olen jo tätä tahkoa suhteellisen ravakkaan kiertänyt, hänellä saattaisi olla paljon koettavaa, elämätöntä elämää. Valitettavasti siirto ei nykyteknologialla onnistu.

Itse suren Ihmemiestä. Tahtoisin tietää, onko hän elossa. Itseäni märehdin pimeässä yksin, en enää uskalla kenellekään kertoa, että minuun sattuu. Kaikki.

torstai 5. toukokuuta 2016

Lääkärin määräyksestä

Jos entisiä poikaystäviä ei olisi, ne pitäisi keksiä. Takana lempeä pärskeinen päivä pääkaupunkiseudulla. Hetkittäin itkin ja hetkittäin tunsin olevani tolkuttoman onnellinen. Normihommaa. Paitsi että sitten kerroin kaiken. Oli varmaan ihanaa.

Olin siis merellä. Saaristossa. Mikä toi v*tun rapakko tossa nyt oikein on? Mulla oli pelastusliivit ja kaikki vermeet järjestävän tahon puolesta. Terveisin nimim. "Kyllä kivikossa bootseilla pärjää"

Rauha

Ihmemies sairastui. Mielenterveys ryhtyi järkkymään pari vkoa sitten. Nyt hän on niin aggressiivisessa ja maanisessa vaiheessa, etten uskalla olla hänen kanssaan missään tekemisissä enää. Eivät kyllä enää uskalla muutkaan ystävät. Selvisin suhteellisen vähällä fyysisesti, psyyke nyt kolahti enemmän. Eilen illalla pelkäsin henkeni puolesta ihan oikeasti.

Häntä on yritetty saada hoitoon useampien ihmisten toimesta. Mutta kun hullun mieli on ovela, niin karkuun hän on luikahdellut. Joudun siis hylkäämään hänet hädän hetkellä, ehkä vaihtoehtojen puute vie hänet päivystävälle. Tai sitten hautaan. Mutta kukin tekee ratkaisunsa itse enkä minä voi omaishoitajaksikaan ryhtyä. Olisi hienoa, kun voisi sanoa, että jos hän paranee, voisin miettiä uudelleen, mutta taisi koko jumalan juna mennä jo.

Olen surullinen, on tässä osa itsesääliäkin, mitäs taas läksin. Onneksi töihin pitää mennä vasta maanantaina. Saan levättyä. Jätän kirjoittamisen hetkeksi vähemmälle, minulla kun ei taida olla mitään sanottavaa. Paitsi että on ihanaa olla kuitenkin elossa ja rauhassa.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Rakennan

Rakennan elämääni takaisin normaaliin hitaasti ja varmasti. Yritän olla tekemättä mitään radikaalia, koska radikaali on pahasta. Vähän niin kuin sellainen vapaa happiradikaali. Joskus minusta tuntuu, että ne miehet, joihin kiinnyn, omaavat samanlaisia piirteitä. Pyrkivät iholle, pyrkivät täydentämään itsensä ja samalla tuhoavat minut. Käenpoikia.

Lauantain kinkerit ystävien luona olivat niin parhautta. Nauroimme lähes k*set housussa elämän hulluudelle. Ja etenkin minulle. Välillä tulee mieleen, että olen komedian sankaritan, ikuinen luuseri ja surkeiden sattumusten sarja. Onneksi osaan itselleni edes suurimmaksi osaksi nauraa. Ruuaksi tein Indonesian ja Hollannin lahjan maailmalle, rijsttafelin, tosin en jaksanut väkertää kuin viisi ruokalajia. Oikeasti niitä on parikymmentä. Mutta riittivät ne viisikin meille neljälle; porsasta, kanaa, nautaa, tiikerirapuja ja kasviksia kasapäin. Eivätkä Iikkean lahja maailmalle, prinsessaleivokset ja suklaakakkukaan, yhtään pahiksia olleet.

Sitten seurasi taas aivan tolkuton seikkailuosio pitkin baareja, terveyskeskuksen päivystystä, maita ja mantuja. Se ei enää ollut hyvä, vaikka keikalla tulinkin törmänneeksi yhteen tuttuun yli 20 vuoden takaa. Hän oli aivan yhtä viehättävä itsensä, tapaaminen oli kovin lämmin.

Ostin junaliput pohjoisempaan Suomeen. Olin niin myöhään liikkeellä, että kävi taas kalliiksi. Mutta käyköön. Jos minä nyt sitten oikeasti kaikkien taiteen sääntöjen ja sovinnaisuuden nimissä olisin paikalla sekä äitini syntymäpäivänä että äitienpäivänä. (Se rupusakkikoomikko minussa sanoo, ettei muori kuole kiusallaankaan, kun alkaa tällaista herkkua saada. Joudun toistamaan tämän vielä useasti. Sittenpähän joudun, tekee minullekin hyvää elämän tarjoama katumuspilleri.)