torstai 12. toukokuuta 2016

Kaikki kukkii

Vahingossa huomasin kaiken puhkeavan kukkaan keskiviikkona. On se hetki vuodesta, kun tavallisesti koķisin olevan elossa enemmän kuin koskaan. On se hetki vuodesta, kun tekisi mieli olla jollekulle jotain ja nyt kun tajusin sen olevan mahdotonta, pieni osa minusta kuolee jälleen. Onneksi minua on paljon ja onneksi minua syntyy kaiken aikaa lisää, en tiedä vielä mitä, mutta jotain toisenlaista. Antaa luonnon kukoistaa, ei se siitä minnekään katoa, ensi keväänä on sama saatanan rumba taas edessä. Tiput karjuvat, luonto riipoo kauneudellaan.

Olen täyttänyt päiviäni avajaisilla, asiakastilaisuuksilla, työllä, ystävien asioilla. Kuten arvaatte, itseäni en voi ajatella. Jos hetkeksikin pysähdyn, taivas putoaa niskaani. Se minulla ja gallialaisilla on yhteistä, olemme kovin rohkeita, mutta meilläkin on Akilleen kantapäämme. Minun taivaani on suru. Kollegalle kun avauduin hivenen, hän totesi, että se juna meni jo. Tiedän, mutta silti säälin ihmistä. Säälin sitä tilaa, jossa hän on ja elää. Suren, etten voi tehdä mitään, enkä voi auttaa. Näen, tai oikeastaan kuulen ihmisen ajautuvan kohti itsemurhaa, murhaa tai tahatonta kuolemaa. Mikä hirvittävä kohtalo, vaikka hän sitä jo osittain toivookin.

Elämä tällaisena, kun sen nyt näen, on kovin lohduton paikka. Niin paljon suuria odotuksia, niin paljon lahjakkuutta voi kaatua mielen kipeyteen. Ja toisaalla sitten elämätön elämä potkii tutkainta vastaan, toivoo, että saisi vielä mahdollisuuden kääntää laivan, tehdä jotain tässä maailmassa. Mietin vaan, että mitä. Ja millä eväillä? Vai onko niin, että minuakin alkavat elämän rippeet vielä kiinnostamaan 60 ja kuoleman välissä? Sinne ei kyllä enää pitkä aika ole. Ehkä kuitenkin pidempään rimpuilen kuin äitini. En todennäköisesti elinvuosissa häntä tule voittamaan kuitenkaan.

Puhutaanko vielä vähän työstä? Taas yksi kollega, joka sai työpaikan toisaalta. Tilalle otetaan onneton puolivillainen temppi, kun halvalla saadaan. Minun töilleni tosin nyt saadaan kokopäiväinen tekijä, opettamiseen menee jonkun aikaa. Mitähän minä sitten teen? Onko minun vuoroni saada kenkää vai keksitäänkö minulle jotain muuta? Tekemistä kyllä riittäisi, mutta kun tilanne on, mikä on, niin se ei välttämättä edesauta työllistymistäni. Pakka on sekaisin kuin se tarot-pakka, jolla ystävä minulle ennustuksensa teki. Siinähän luvattiin tuskaa ja ahdistusta. Sitä on nyt ollut tarjolla. Oikeassa olivat kortit.

Minun pitäisi pysähtyä.

4 kommenttia:

ambra kirjoitti...

Voi miten surullinen ja hienosti kirjoitettu postaus. Voimia!

-kummitus- kirjoitti...

Surulliset asiat harvoin ovat kauniita, mutta niistä saa liikuttavia postauksia. Kiitos, taidan nyt tarvita voimaa.

Puhuri kirjoitti...

Kaikki kukkii tänä keväänä liian nopeasti.
Lueskelin kerralla useamman postauksen taaksepäin, en keksi mitään hienoa kommenttia, mutta voimia minultakin.

-kummitus- kirjoitti...

Eikö totta, Puhuri? Kiitos.