torstai 30. tammikuuta 2014

Uteliaisuus sen kissankin hengiltä sai

Kiitos ja anteeksi, Ambra. Vähän aikaa taas kesti, ennen kuin maltoin vastata kyselyyn.

”Määrätynlainen uteliaisuus on johtanut meidät bloggaamaan, liittyy se sitten ympäristöön, luontoon tai maailmanmenoon, omaan elämäämme, harrastuksiimme tai lemmikkeihimme. Monipuolisuus on valttia blogeissa! Jos vastaat kysymyksiini ja jaat viidelle eteenpäin saat viedä pullakahvit mukanasi (kopioi kuva).


(Ei ole aivan pakko jakaa kuitenkaan.)

Esitän kysymyksiä jotka saattavat tulla esille kahvikupposen ääressä ystävän kanssa keskusteltaessa.
Mitä sinä vastaat seuraaviin kysymyksiin? Voit vastata myös pelkästään valokuvin!"

1. Mikä on sisustustyylisi?
Edullinen, musta, punainen ja harmaa. Tarvittavat tavarat pullahtelevat vastaan ennemmin tai myöhemmin.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustaessasi?
Jestas. Huoneisiin! Vastataan nyt sitten näin, että tahtoisin panostaa keittokomerooni ja räjäyttää vanhan pipareiksi. Muuten ei paljon panostuksia ole näkynyt. Kallein yksittäinen esine on sänky, sen ostin Iikkeasta uutena, mutta sekin on jo pian kuusi vuotta vanha. Petauspatja nyt ainakin pitäisi vaihtaa!

Hetkinen, tuli mieleen, itse asiassa eniten rahaa olen panostanut ulko-oveen. Siihen on kuitenkin asennettu kaksi turvalukkoa. ;-D

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Minä en paljon huonoa omatuntoa koe rahaa käyttäessäni. Ensinnäkin suurissa ostoksissa mietin ja puntaroin, pienissä annan mennä, koska kukaan ei saa mitään mukaansa ja itsepähän oman katastrofini korjaan.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Katso aiempi vastaus.

5. Mistä ajasta unelmoit?
Enää ei tule sitkuteltua. Nuorempana tuli, yleensä se johtui rahan puutteesta. En haaveile ajasta, vaan tapahtumista. Tahtoisin joskus asua kuukauden päivät jossain muussa maassa. Elää sellaista kvasitavallista elämää, se olisi kivaa. Sitten olisi ihanaa tulla takaisin kotiin. Ja se rakastava tärkeä tietysti olisi kiva, mutta sen alan jo pikkuhiljaa haudata haaveiden kaatopaikalle.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Joutua yksin unohdettuna letkuissa vaipoissa sänkyyn ilman tapaa tappaa itsensä.

7. Missä asiassa olet tunnollinen?
Kaikessa. Minä vaan olen. Se on mun luonto.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?
Anteeksiantoa on paljon liikkeellä, mutta unohtamisestahan kukaan ei kysynyt mitään. Sen verran tunnen itseäni, että voin kuvitella myös muiden tekevän samoja töllöntöitä, joita teen/ tekisin itsekin. Vääriä valintoja, itsekkyyttä, ajattelemattomuutta, seikkailunhalua, vihaa, impulsiivisuutta… Lohdutuksen sananen, en minä keneltäkään vaadi enempää kuin itseltäni, mutta varoituksen sananen perään, itseltäni vaadin aika h*lvetisti.

Kaiken muun minulta saa anteeksi, mutta ei väkivaltaa. Siinä se raja taitaa kulkea. Koskee myös henkistä väkivaltaa ja kaikkia väkivallan seuraamuksia (alistaminen, raiskaus, murha, tappo, eristäminen, kiusaaminen muutamia mainitakseni).

9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
Voi ei, ei taas! Tästä on joskus tullut väännettyä kättä ihmisten kanssa. Nimittäin...

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
Puhutaanko ihmisen parhaista ominaisuuksista mieluummin? Minusta nimittäin ihmiset ovat samanlaisia, en osaa erotella heitä miehiksi ja naisiksi.

Ihmisen parhaita ominaisuuksia ovat uteliaisuus, huumorintaju, anteeksianto ja rakkaus. Zen.

Ottakaa, olkaa hyvä, jos kiinnostaa! Mutta kertokaa toki, jos otatte, että voin käydä lukemassa vastauksenne.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kutistettu tuleva astmaatikko

Terveisiä kaupungin järjestämältä kuntokurssilta. Kävin polkemassa Mariassa rasituskokeen. Uutiset ovat vihollisilleni huonoja, en kuolekaan sepelvaltimotautiin. Itse asiassa siitä ei ole merkkiäkään, taidan juhlistaa tapahtumaa viikonloppuna ottamalla tyttönimellisen alkoholia, on nimittäin ollut aika vähissä lutraaminen viime aikoina. Sattuu vielä sopivasti veli olemaan tulossa kylille mopomessuaikeissa, seuraakin olisi tarjolla.

Sen sijaan hyviä uutisia vihollisilleni ovat, että minulla on ehkä rasitusastma. Meinasi nääs happi loppua, tuli hinku, vinku ja yskä rasittumisen loppuvaiheessa. En saanut siihen mitään kivaa, hmph. Sen seurantaa ja tutkimista pääsen kinuamaan työterveyshuollosta. Paljosta vetoa, sekään ei kuulu meillä tutkittaviin asioihin. Sen jälkeen on taas ryhdyttävä määkymään tutkimusta kunnalliselta puolelta. On tämä saat*nasta, en paremmin sano. Tarttis saada parempi työnantaja.

Kävi selville pari omituista asiaa, minun olisi pitänyt olla kokonaan rasittamatta itseäni nämä pari kuukautta. Ehkä oli parempi, etten tiennyt sitä, ei pelottanut niin paljon odottelu. ja eipähän tullut jätettyä kävelyä, koska sitä tahdon jatkaa. Minusta on kiva, kun kunto edes pikkuisen paranee. Toinen kummallinen juttu on, että olen kutistunut kolme senttiä. Tästä se vanhuus alkaa. Seuraavaksi kutistan aivoni.

Voin hyvin. Huhut ennenaikaisesta poismenostani ovat jälleen vääriä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Terveet kädet - laivakorpusta seuraavat

Olen viettänyt tänään niin tervehenkistä elämää, että oikein pahaa tekee. Olin kävelemässä aamulla pari tuntia kävelykaverin kanssa, kun vihdoin pakkanen oli helpottanut. Minulla oli liikaa päällä, koska kokeilin uutta kerrospukeutumismallia. Seuraavaa kertaa varten on vähennettävä välikerroksia. Pakkasilla haikailin jopa tapetun elukan nahkojen perään.

Sitten käväisin kaupassa. Kotiin tullessani napsautin uunin, ei kun saunan tulille. Imuroin ja luuttusin, koska vihdoin muistin ostaa laminaatinpesuainetta. Suihkuttelin ystävän neuvosta hankitulla ihmevaahdolla myös keittiön tasot, tiskasin tiskit. Kädet ovat nippu raastinrautoja - minulla, jolla koskaan eivät kädet sitten teini-iän atopian jälkeen kuivuneet.

Samoin kuivuvat polvet ja sääret, huomasin saunan jälkeen. Päänahasta puhumattakaan, sitä yritin hoitaa XZ öljyhoidolla, mutta paha tapani on ajattellessani rapsutella hilsekasautumia pois ja sitten tulee päänahkaan reikiä. Joku päivä saan vielä jonkun kamalan yleistulehduksen ja kuolen pois. (Niin kuin minulla ei riittäisi muitakin kuolinsyitä ehdokkaiksi.)

Saunan jälkeen nauratin puhelimessa toipilasta. Olen onnellinen, kun ystävät pysyvät elossa ja hoitavat itseään. Sitten avasin viinipullon. Tästä on hyvä lähteä. En kyllä tiedä vielä minne. Vaihtoehtoja ovat nojatuoli (kiitos Kauko, edelleen rakstan sitä), sänky, baari tai joku muu ravitsemusliike. En aio rajoittaa itseäni, vaan menen sinne, minne tahdon.

***
Aamun viimeisessä unessa näin miehen, kenen kanssa ryhdyin harrastamaan pitkäaikaista kanssakäymistä. Alku oli vähän tahmea, herra oli ilmeisesti joillain jatkoilla nukahtanut luokseni, eikä oikein saanut itseään hereille. Minä touhuilin unessa kotihommia, kun hän vihdoin tokeni. Vaikka ulkonäkö oli kuvottavasti Hynysmäinen, niin puheet olivat fiksut. Hän opiskeli musiikinopettajaksi ja suoritti harjoitteluaan kiertämällä kolmessa koulussa. Sitten läksin hänen seurakseen, koska hän sai hoitoa johonkin vakavaan sairauteen, mietin mielessäni, että tätäkö se ennustus nyt sitten tiesi. Löydän jonkun ja se joku kuolee pois.

Tapahtumarikas uni, mutta muuten kyllä taas niin p*skaa unihiekkaa ollut tarjolla, että jos saan sen sininutun kiinni, niin siinä ei kunnian kukko laula. Eikä moni muukaan lintu. Lento voi olla yhtä lyhyt kuin kanalla.

Offtopic: Päivittyyköhän mun blogini jossain naamakirjan sivuilla, kun aina ilmestyy noita naamakirjan vakoilijaosoitteita ameriikoista ja Irlannista tilastolaskuriin? Outoa. En muistaakseni ole omaa sivua sinne nimittäin perustanut. Missään ei saa rauhassa olla, äsken kollegakin tavoitti, vaikka olen salannut vihdoin numeroni onnistuneesti. Minä kyllä samalla vihjaisin, että jos minulle maksaa, niin kannan firman kännykkääkin mukana.

torstai 23. tammikuuta 2014

Kamalan päivän hieno ilta

Tiistai-iltapäivänä iski typerä vanha sotavamma, pikkuystäväni migreeni. Onneksi kerkesin kotiin, ennen kuin pahasti alkoi silmissä vilkkua. Vilkuttelua, hakkaamista, tuskaa ja ahdistusta kesti aina puolille öin. Sitten helpotti. Unta tuli heikosti ja aamulla kun heräsin, oli tolkuton nälkä. Piti oikein puuroa keittää, että jaksoi töihin. Minä kuitenkin olen ihminen, joka ei syö herättyään mitään. Paitsi pillereitä ja vettä.

Töissä taas oli yksi räyhäkkäimmistä päivistä varmaan koko firmassa oloaikanani. Minä lensin. Jalkapohjissani oli siivet, pienet harmaat aivosynapsini olivat kehittäneet aikamatkustamisen periaatteet. Keksin ratkaisuja, jaoin aikaa, järjestin palikoita, ajattelin tulevaisuutta. Tiesin, että pakkasta oli sen verran, ettei edes kävelemään voinut lähteä, koska vinkuva hengitys. Työpäivän päälle olisi puuskuttaminen sopinut. Toisaalta oli kyllä ihanaa vaan olla kotona, rauhoittua ja laskea kierroksia. Tosin omnipotentiapäivän päälle sitä saman tietn tahtoisi ratkaista kaikki maailman ongelman, siihen onneksi vielä en ole ryhtynyt. Kai joku voima vielä toteaa, ettei minusta siihen olisi. Tyydyn tavanomaiseen, teen ruokaa ja katson telkkarista omituisia ohjelmia.

Ensin tosin juttelin ystävättären kanssa, joka toipui operaatiosta. Hyvin oli mennyt! Bileet! Juhlaa! Sitten juttelin toisen kanssa, jolla oli niin haastavia touhuja töissä, että ihmetellä vain pitää, kun hän niitä hoitelee. Ei minusta olisi isoilla asioilla pelaamaan, mutta olen niin ylpeä ihmisistä, jotka pystyvät ja osaavat! Etenkin minusta on riemukasta huomata, että minuun pidetään yhteyttä. Vaikka en itse osaakaan kuin kirjoitella.

Mietiskelin erinäisiä persoonallisuustestituloksia, joihin viime aikoina olen törmännyt. Ne kertovat, että olen avoin, sosiaalinen, bilettäjä, avulias ja lämminhenkinen. Kun ihmiselle on vanhempi sukukööri tolkuttanut lapsesta saakka, että hän on hiljainen, vaikea, epäsosiaalinen, ei osaa mitään, ei opi mitään, ei ole kelpo ihminen ja isäkin on vielä, mitä on, ja että hänestä tulee samanlainen, niin on kovin kovin vaikea ymmärtää, että ei minusta isäni tullutkaan. Eikä äitini. Ei minusta tosin tullut vertailukohtana käytetty serkkukaan (jonka kivuus ja kohteliaisuus olivat melkoista silmänpalvontaa, hirveä sadisti oli/ on hän). Minusta tuli jotain aivan muuta, vaikka kovasti minua yritettin valmiisiin muotteihin ajaa. En vaan ymmärrä, miten minusta sellainen pääsi tulemaan, sellainen melkein mukava ja lähes tehokas. Vai onko niin, että minä vaan taas kuvittelen ja vanhempi suku kuitenkin oli oikeassa?

Pitänee todeta, että koska minulla ei perinteistä perhettä ole, ystävät saavat varsin vahvan painoarvon elämässäni. En nyt sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta yksinkään en osaa elää. Välillä kyllä mietin, että se olisi hirveän näppärää, jos osaisi. En vaan ole sellainen - enkä suurinta osaa ajasta tahtoisikaan olla. Ehkä minun sittenkin olisi pitänyt tehdä ne 1,7 lasta, puolisoa en tosin varmasti olisi saanut silloinkaan, koska minä vaan en törmää oikeanlaisiin ihmisiin. (Nonnih, sinä typerä itsesääli, mene koloosi ja jätä minut rauhaan. Ajattele, miten kieroutuneita niistä kakaroista olisi tullut sinun kasvattaminasi. Hyi helevetti, sarjamurhaajakamaa!)

***
On muuten suorastaan kuvottavaa, miten nykyään on ryhtynyt roskapostiosastolle tulemaan engaldinkielisiä pashakommentteja. Onneksi eivät pääse läpi roskasuodattimesta. En tiedä, jaksaisinko pitää kommenttiloodaa avoimena, mikäli ne läpi puskisivat. Ei nyt sillä, että sitä muutenkaan tarvitsisi avoinna pitää. Ei tänne ole kommenttitunkua ollut ennenkään. Eikä se ole edes syy, miksi kirjoitan. Itsellenihän minä tätä rustaan - samalla muistutan itseäni. Tämä on se ystävä, jolle kerrotaan kuulumiset keveässä sävyssä, välillä tummalle puolelle puikaten.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Hyvin mää vedän

Kiitän itse itseäni viikonlopusta. Ja ystäviä kanssa. Perjantaina töiden jälkeen treffasin ystävän pohjoisesta kaupungilla. Siirryimme suoraan Juttutupaan, missä muutaman juoman jälkeen päätimme myös syödä. Varoitus tuleville polville, siellä on sitten rekkamiehen annoksia. Me hullut söimme alkuun rapukakkusia ja sitten olimme tukehtua pääruokaan. Sitä nimittäin oli melkoinen kasa, minulle maksaa ja ystävälle maggaraa.. Jälkiruuaksi kelpasi vain espresso, ennen kuin vyöryimme kotosohvalle seurustelemaan.

Rapukakkuja - näitä pitää kokeilla joskus itsekin tehdä
Hivenen kummallisen näköinen kaggara, mutta kuulemma maukasta

Kasa maksaa
Lauantaina taas oli vuorossa toinen ystäväpariskunta. Siitä tulikin melkoinen baarikierros. Tapasimme Molly Malonessa, missä herrahenkilö tahtoi katsoa Englannin liigan potkupallopelin. Sieltä jatkoimme Milenkan ja Majavabaarin kautta Populukseen. Se taas oli rouvan valinta. Itse en välttämättä olisi tahtonut karaokebaariin, mutta koska tiedän heidän sen verran harvoin yhdessä minnekään pääsevän, kestin kohtaloni kuin naiset konsanaan. Ja Populuksen laulajat eivät yleensä huonoimmasta päästä ole.

Valomerkkikin tuli nähtyä, ennen kuin kotiin pääsin. Siellä olikin pakko ryhtyä pastan keittoon, koska en ollut syönyt koko päivänä kuin aamupalan. Suolisto huuteli kiinteätä ruokaa pelkän keittojuoman lisukkeeksi. Sen jälkeen unta riitti. Ei tietenkään riittävästi, mutta kohtuullinen määrä.

Sunnuntaina pesin pyykit ja kävin kävelemässä. Ja katso, avaimetkin löytyivät päivänvalolla. Siinä turvalukkoepisodissahan se ei enää auttanut, mutta eipähän tarvitse teetättää uutta kotiavainta, eikä potentiaalisessa poismuuttotilanteessa joudu korvaamaan lukkojen uudelleensarjoittamista. Olin hyvillä mielin, vaikka turvalukko tänään uusiksi meneekin. Mutta elämä on, ei täältä mitään mukaansa saa. Jätän vain sen talvitakin tänä talvena ostamatta.

Surua aiheutti viimeinen Poirot. Snif. Niinpä vähän söin suruuni pizzaa. Näistä ulko- ja kotiruokintahetkistä huolimatta olen kolmelta ihmiseltä kuullut kasvojeni kaventuneen. Kiloja ei ole liikahdellut mihinkään, mutta ehkä nesteet ovat lähteneet liikkeelle. Hyvä niin, se riittää minulle, että hapenottokyky paranee ja kunto vähän nousee.

torstai 16. tammikuuta 2014

Kallis harrastus

Jos iltasella kävellessään pudottaa avaimensa, joutuu maksamaan aika paljon rahaa, että lukkoseppä poraa turvalukon auki. Sen lisäksi päälle tietysti vielä tulee uuden lukon hankintakulu. Sen minä vaan sanon, että seuraavasta lähtee oma kappaleensa myös huoltoyhtiölle.

Miesseura on maksettua, aikaa meni, pissitti ja nauratti kalliit harrastukset, mutta suoraan sanottuna nyt ei harmita kovinkaan hirveästi. En kuitenkaan päissäni kadottanut mitään ja harraste on hyvä. Se oli vahinko, olen itselleni armollinen, vaikka toki sillä rahallakin olisin jotain kivaa bileisiin saanut hankittua. Tai vaikka käytyä jonkun ystävän luona kylässä yläkylillä.

Tänään kävin kynä- ja karkkipäivillä toteamassa, että en minä tahdo matkustaa minnekään. Viihdyn kotonani, eikä minua yksin kiinnosta muualle lähteä. Jos tietysti olisi matkaseuraa, tilanne olisi toinen. Ja voihan se olla, että minä vielä joskus innostun yksinkin lähtemään. Sitten vaan pitää olla talous kunnossa, ettei jää touhu rahasta kiinni. Messuilla tapasin pari edellisen työelämän yhteistyökumppania, jotka ilahtuivat ja laittoivat minut heti soveliaille listoille. Minä tykkään lahjontatilaisuuksista (jos ruoka on hyvää ja viini maukasta).

Huomenna onneksi saan ystävärakkaan kylään, huomenna on perjantai ja huomenna korkkaan viinipullon. Kevättä odottelen, kun kerta pakastinkin on sula.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kilinkolinplomps

Pakkanen yllätti iloisesti. Jätin tänään jopa kävelyretken väliin, koska tahdon sulattaa jääkaappi-pakastimen. En luota, että näitä kelejä enää monena päivänä on luvassa tänä talvena. On siis toimittava silloin kun on mahdollisuus. Siellä ne nyt kilisevät, kolisevat, tipahtelevat, plompsahtelevat - jääpalaset. Onneksi pakastin ei ollut tolkuttoman jäässä, siinä ei kauan nokka tohise, kun saan laitettua koneen uudelleen päälle ja tavarat sisään.

En minä sitä aivan tyhjäksi saanut koskaan, aina on vähän jäätelöä, muutama pussi jäitä, hivenen ruokanöttösiä, tiikeriravun pyrstöjä ja jokin lihapala. Mutta suurin osa on huvennut. Loputkin pitää yrittää saada käytettyä, minulla on paha tapa unohtaa asioita, joita tungen pakastimen uumeniin. Huono ihminen, mutta koitan korjata tapani.

Eilen kävin ulkoilemassa ystävättären kanssa. Hän sai avec-kutsun elokuviin. Kävimme katsomassa Saving Mr. Banks -elokuvan. Todellisuuden kanssa elokuvalla ei ollut mitään tekemistä, sen verran lueskelin asiasta ympäri nettiä, mutta kyllähän tuolla istui parisen tuntia. Ja naisvoittoinen yleisö taisi jopa vuodattaa muutaman kyyneleen, kun oikein hersyteltiin Colin Farrelin (Pamelan isukin) ryyppykuolemalla ja lapsen tuskalla. Noh, elokuva on elokuva, ei niitä kannata tosissaan ottaa.

Elokuvan jälkeen kävimme syömässä Kitzensissä. Mielenkiintoinen tekninen konsepti on heillä, hauskaa oli tilailla tabletilla ruokaa ja juomaa. Mietin vaan, että ne tarjoilijatyttöset unohtelivat juomatilauksia niin taajaan, että ammattitaitoa ei ilmeisesti paikalla olevalta tarjoiluhenkilökunnalta voi vaatia, kun tilaukset kirmaavat sähköisesti keittiöön ja bongautuvat laskullekin suoraan. Silti tytsyt saivat laskujemme juomat sotkettua, uusiksi meni. Haudutettu vasikanposki oli kyllä hyvää, siitä plussaa, mutta molempien annoksiin olivat eksyneet samat lisukkeet, eikä minun lautasellani mitään munakoisokaviaaria näkynyt.

Noh, seuraavan kerran tahdon jonnekin muualle. Kyllähän tuolla kerran söi, mutta ei se mikään huippuelämys ollut. Varmaan turvallinen valinta perussuomalaiselle perheelle, kaikille jotakin. Ja vihreätä boonustakin sieltä sai.

Kotosalla olin vasta kymmenen jälkeen. Yöunet menivät, kun jälkiruuaksi join sormustimellisen espressoa petit fours-setin kanssa. Tänään töissä oli tolkuttoman kiire, joskus niin kaipaisin taustatukea ja vertaisverkkoa. Vaan niitä ei töissä näy. Ei kai kannata valittaa, onhan minulla edes töitä. Ja onhan minulla edes kollegiaalista tukea ystävissä. Hyvin ovat asiat, kunhan vaan saan jatkaa työskentelyä.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Päätöntä menoa

Kun vierailin veljenlapsen luona, kadotin paikallisjunassa Prahasta vuonna 2002 (vai oliko se 2001?) ostamani lilan samettilippalakin. Harmitti, vaikka lakki olikin jo aikansa elänyt, gumminauha niin löyhällä, että ajatukset karkasivat ja lipan sisällä oleva pahvi pehmentynyt ajan sateissa niin, ettei siinä enää paljon pitoa ollut. Olin kieltämättä jo ajatellut uuden lippalakin hankintaa, mutta ajattelin, että ottaisin taas jonkun muun värin, niin olisi useampi päähine, mistä valita.

Ei sitten käynyt niin. Onhan minulla se musta, mutta kun väriä teki mieleni, niin matkasin pyykkivuoron jälkeen itään kauppahelevettiin. Olipa ahdistava retki. Ensinnäkin, ei edes Stockaan voi luottaa hattuasioissa, jumalauta. Siellä oli kuulemma tiloja niin pienennetty muuton myötä, ettei hatuille enää ollut tilaa. Onneksi oli edes Halonen, sieltä minä hattuni löysin, mutta jospa seuraavalla Tallinnnan ristiretkellä (lue risteily) saisin jonkun pipan lisää. Tai sitten on mentävä oikeasti modistille. Minä nimittäin olen hattuihminen, en mikään neulepipapää. Kutittavatkin vielä.

Olen huomannut säännöllisen epäsäännöllisesti hukkaavani asioita, joita rakastan. Kai se on karman kierrätystä. Minulta katoavat sormukset, lainaamani kirjat, hatut ja hansikkaat, ihmiset, kissat ja mielipiteet. Bändeistä puhumattakaan. Onneksi tilalle tulee uusia ja välillä voi kierrättää vanhoja.

Naamakirjassa ovat vuodenvaihteen kunniaksi tehneet listoja asioista. Mineen sinne jaksa, mutta tässä ovat tämänhetkiset mieleentulevat raskaahkot suosikkini pohjoismaisista laulu- ja soitinyhtyeistä (satunnaisjärjestyksessä):

Madrugada
Smack
D.A.D.
Backyard Babies/ Hellacopters/ Dregen
Von Herzen Brothers
Backsliders
Volbeat
Kingston Wall
Turbonegro
Alamaailman Vasarat.

Sitten satunnaisesti (nimen perusteella) valittu laulu.

On se hienoa olla täältä päin kotoisin! Mutta ei tässä kyllä mitään järkeä muuten ole.


perjantai 10. tammikuuta 2014

Silppuri

Olen tyhjennellyt työpaikan silppuria taajaan. Sitä on täyttänyt yksi tänään eläkkeelle jäänyt kollega, vain 60-vuotiaana. Juu, tietysti hän oli johtava henkilö, hänellä oli johtajasopimus ja eläke on himppasen parempi kuin kansaneläkkeen perusosa. En tuntenut kademieltä. Enhän minä eläkkeelle tahdo, kun tahdon tehdä töitä. Tuskinpa saan jäädäkään eläkkeelle, vaan kaadun suoraan sairasvuoteelle sitten joskus vajaan parinkymmenen vuoden päästä. Sitten on aikaa maata.

Koska firma on köyhä (montako kertaa olette jo tämän lukeneet?), siellä on säästetty kaikesta. Viime vuonna hätäpäissään peruivat jopa tasavuosi-, syntymäpäivä- ja eläköitymislahjat. Nyt niitä sitten palautetaan hurjalla kiireellä, mutta eiväthän ne nyt tähän hätään kerenneet. Pitää toimittaa tammikuun lahjat takakäteen. Johtava ammatinharjoittaja on edes jotain ottanut kontolleen, lahjusten hankkimisen. Muuten olen aika lailla joutunut hänen delegointinsa uhriksi. Itse asiassa olen jopa ryhtynyt salakavalaan vastahyökkäykseen, aion tehdä muutaman raportin sellaisessa muodossa, että niissä näkyy minun puumerkkini. Rajansa ne ovat minunkin hyväksikäytölläni.

Mitäs muuta? Pesin vihdoin joululahjani. Sain nimittäin vanhemmiltani kasan euroja joululahjaksi (vaikka yritin niitä vältellä). Ostin käsipyyhesetin kylpyhuoneeseen (en olisi tarvinnut, mutta värit ovat kauniit), sipulisilppurin (tarvitsen, koska valuvat silmät), terässiivilän (periaatteessa en tarvitse, mutta tarvitsen), teräksiset keittiöpihdit (oon niin ollut kateellinen yhden ystävän pihdeistä, että tarvitsen) ja punaiset keittiö-uunikintaat (noh, edelliset alkavat hiutua, että kyllä minä jossain välissä ne olisin joutunut hankkimaan ja olen aika kova täti polttamaan käsiäni).

Kävellyt olen niin, että jalat, selkä ja p*rse ovat kipeinä. Mutta ei tehdä siitä numeroa, tiedän, että innostus saattaa lakata koska tahansa. Nyt sitä on kestänyt yllättävän pitkään, mutta jos ei kävelykaveria olisi, voin tunnustaa, että siihen loppuisi sekin. Onneksi hän on samaa mieltä, lietsomme toisiamme hyville teille.

Pahoille teille yritin lietsoa tänään kavereita naamakirjassa, mutta kukaan ei suostunut. Juon siis kalsarikännit. Tai sellaiset kännit, jossa lähdetään kylille kello vähän ennen valomerkkiä, hankkiudutaan ongelmiin ja raahataan niitä vielä kotiinkin. Kyllähän te tiedätte, mihin se minun kohdallani johtaa, itseruoskintaan, häpeään tai sitten vaan pankkitilin tyhjenemiseen. Sen lajin olen aina osannut. Itsetuntemus on kuulemma tärkeätä ihmiselle.

Edit 11.1. 09:25 En minä sitten joutunutkaan huonoille teille. Join kolme lasillista viiniä ja pari drinkkiä. Tajusin olevani tolkuttoman väsynyt. Harrastin kanavasurffailua tunnin pari ja menin nukkumaan.  Eivät edes naiset enää ole rautaa.Vanitas vanitatum et omnia vanitas!

Edit 14.2. Aion yrittää huijata roskapostikoneita ja julkaista tämän tekstin uudelleen vähän eri aikaan. Olen kyllästynyt poistamaan pashaa sivutolkulla. Harmi on, että oikeita ihmisten kommentteja en saa siirrettyä, mutta ei voi auttaa.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Takaisin todellisuuteen

Olen nauttinut vapaapäivistä.

Sunnuntaina kävimme taas kävelemässä. Olipa ihanaa, kun aurinkokin näyttäytyi! Sen jälkeen sain jopa nukuttua päiväunet. Se on kokemus, josta olen haaveillut pitkään. Öisinkin unta on riittänyt kohtuullisesti. Ei voi valittaa. Nyt olisi sitten ahkeroitava pääsiäiseen saakka, mikäli en raski ottaa niitä toivomiani palkattomia vapaapäiviä. Pitää miettiä, tekisi kyllä mieli. Toisaalta kyllähän minä jaksan, olen jaksanut tähänkin saakka. Ja kun en vaan ajattele, niin miksipä en jaksaisi? Minä olen aika hyvä ajattelemattomuudessa.

Viikonloppuna käväisin veljenlapsen ja avopuolisonsa luona. Sain iltapäiväkahvit, ja mikä parasta, minulle tarjottiin suolaista. Ihania lämpimiä itse tehtyjä sämpylöitä! Vein mukanani syntymäpäivälahjan ja tupaantuliaislahjan. Samalla kutsuin heidätkin kylään kuukaudenvaihteessa, kun tiedän veljeni saapuvan kylille mopomessuillle.

Itse itseäni ilahduttaen nappasin kevään (?) ensimmäiset punaiset tulppaanit mukaani Pirsmasta. Yllättävän hyvin ovat kestäneet, äsken leikkasin varsia ja vaihdoin veden. Ruokaakin tuli tehtyä. liian hyvää, sain aikaan avocadopastan koston yhtenä päivänä. Eilen kaivelin kasapäin vihannesjämiä laarien pohjilta, tekaisin suomalaistyyppisen wokin (pyttipannu itämaisella tvistillä). Sinne upposi pari pientä perunaa, kaksi porkkanaa, kaksi vartta varsiselleriä, lanttupala, palsternakkapala ja vielä suippopaprikaakin. Tuli sellainen annos, ettei pariin päivään tarvitse miettiä, mitä iltaruuaksi nauttii. Hyvää herkkua, vatsa kiittää ja toimii.

Maailman julmuutta tuli vänistyä. kun luin yhden pikkukissan poismenosta. Miksei kaikkia voi pelastaa? Etenkin eläimiä, ihmisistä nyt niin väliä ole, me olemme sen lajin paskiaisia, että paremmin olisivat asiat koko pallolla, jos meitä ei olisi. Onneksi voin nykyhetkellä edes hivenen auttaa lahjoituksilla. Muuta hyötyä minusta ei ole, ei oikeastaan millekään asialle tai ismille. Laiska ja veltto paskiainen.

Tänään on taas hiustenraidoituspäivä. Karva on kasvanut 3 senttimetriä reilussa kahdessa kuukaudessa. Käyn kalliiksi itselleni. Mutta mielellänihän minä sen maksan, koska tahdon näyttää ihmiseltä töissä. Siistiltä ihmiseltä. Työrintamalla on ollut rauhallista. Sellaisena saisi jatkuakin. Muita töitä olisi tosin taas ryhdyttävä metsästämään. Jotenkin minua  surkuhupaisasti naurattaa keinotekoinen tilanne, jossa esihenkilöni on ihminen, joka ei edes päätä palkastani. Neuvottelepa siinä sitten kehityskeskustelun aikana ansiotulon kehityksestä. Hah! Pääasia tietysti on, että minulla on töitä. Siitä olen edelleen kiitollinen kaikille jumalallisille voimille, kohtalolle ja onnenpotkuille!

***
Hesarin luokkakoneen mukaan olen leipätyöläinen. Hmph. Minä kyllä otan työni ihan vakavissani. Minulla on jopa koulutus siihen. Akateeminen, jos saan sanoa, saamari. Vähän suorastaan loukkaannutti, mutta sitten ajattelin asiaa uudelleen ja mietin, että eihän se minun ongelmani ole, jos ei yksi maan valtamedioista ymmärrä minunlaistani.


lauantai 4. tammikuuta 2014

Pähee pössis (suom. huom. hyvä keikka)

Kun lähtee pitkästä aikaa tutun ja turvallisen keikkakaverin kanssa liikkeelle, niin jo alkuasetelma on kohdallaan. Vaikka edellisestä tapaamisesta oli aikaa, niin taas loksahtivat palaset paikalleen.Kyllä sen täytyy joku merkki olla. Sitten kun vielä saa kuunnella harvinaista herkkua, Alamaailman Vasaroita yhdessä lempikeikkapaikassaan, niin ei muuta voi sanoa kuin, että täydellinen ilta! Hieno oli keikka! Harvoin on tunnelma niin kohdallaan, emmekä muuten olleet ainoita, jotka innostuivat, siellä karjuttiin kuin yhdestä suusta.

Hyvät olivat jutut ja pössis. Erityisesti ilahdutti kuulla, että kirjoittamiseenkin on aktivoiduttu! Keikan jälkeen ymmärsin ajella julkisen liikenteen avustamana kotiin, niin ei pääkään ole kamalan kipeä. Päinvastoin se suorastaan tulvii keikkaehdotuksia, että tuonne pitäisi päästä ja tänne kans. Katsotaan nyt, kunhan sinne saakka päästään. Sinne Pat Methenyn keikalle nyt ainakin. On se hieno asia, että omaa laajan musiikkimaun, on valinnanvaraa eikä kyllästy.

Uudet talvikenkäni olivat ensimmäistä kertaa jalassa. Ei sattunut mihinkään eikä hiertänyt. Kelpo ostos. Mutta nyt lupaan ainakin harkita ennen kuin hankin seuraavat, että tarvitsenko kenkiä ihan oikeasti. Muuten minusta tulee vielä joku Imelda. Mutta voihan sitä ihminen tyhmempiinkin asioihin rahansa tunkea, lohduttelen itseäni. Ja ihan minä ne itse maksan kuitenkin.

Alamaailman Vasarat muuten sopisi Tuskaan kuin nenä päähän. Näin jo muutaman kerran keikan aikana suorastaan sieluni silmin, kun pitti alkaisi pyörimään keikan aikana. Nauratti vanhaa naista sitä miettiessä.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Parhaita asioita maailmassa

Mietin juuri äsken katsoessani Yle Areenasta Neiti Marplen viimeisintä jaksoa, että minä sitä en koskaan tule olemaan yksinäinen. Tai tuntemaan oloani yksinäiseksi niin kauan kun minulla ovat englantilaiset ystäväni seuranani

Nykyisiä ystäviä neiti Marplen lisäksi ovat Nuori Morse, Aidensfieldin kylän sakki, Alcantaran perhe, Doctor Who, Hercule Poirot ja monet muut vaihtuvat toverit (jotta eivät ne kaikki kuitenkaan englanninkielisiä ole). Ei enää tarvitse kytätä, koska mikäkin juttu telkkarista tulee, ei harmitella vierailulle lähtiessään, että nyt ne harvat katsomani ohjelmat menevät sivu suun, kun voin katsastaa ne Areenan kautta. Tietenkään en loputtomiin saakka, mutta yleensä löydän jonkun rakosen viikon aikana, jolloin tahdon ja kerkeän istahtaa koneelle pidemmäksi aikaa ja lyödä aivot narikkaan.

Eilen illalla ennen treffejäni nukkumatin kanssa (p*skaa hiekkaa, pai tö vei) katsoin 21.12. tulleen Nuori Morse -jakson. Vielä on tälle päivälle luvassa viime viikonlopun pläjäys. Siinä on niin ihana musiikkikin, että herkeän suorastaan sentimentaaliseksi. Morse vanhempana versionakin on niin mies minun makuuni. Muuten olisin varmaan nukkunut sen päälle varsin hyvin, mutta kun infernaalinen sotapauke tunki jopa läpi korvatulppien. Mieluusti olisin ollut jossain sitä vaikka seuraamassa, nyt oli sen verran epäsosiaalinen olo, ettei juuri kiinnostanut muiden fiilistä mennä murentamaan. Onneksi sitä edes jotain puolia on oppinut itsestään näiden vuosien aikana.