maanantai 31. lokakuuta 2011

Kellojen siirtely on syvältä ja sieltä

Eikö Suomi voisi tehdä päätöstä, että unohdetaan se typerä kesäaika-hömpötys ja mennään vaan tällä tutulla ja turvallisella talviajalla? Minua alkaa rassata kellojen siirtely kahdesti vuodessa, aina on ensin mietittävä, että minne päin on kesään päin ja miten mikäkin kello siirtyy. Työkelloja ei edes itse saa siirreltyä, joutuu viikkosotalla odottamaan, että koska ne ovat oikeassa ajassa muun maailman kanssa. Sen lisäksi puhelin-pc-synkronointi ei toimi ja sokerina pohjalla äitini on eilisen puhelunsa perusteella todennäköisesti aivan eri ajassa kuin koko loppu-Suomi. (Tai sitten hän on seonnut lopullisesti, mikä sekään ei ole välttämättä väärä tulkinta.)

Muuten tästä varmaan tulee parempi viikko kuin viime viikko, vaikka luvassa onkin kaksi iltavuoroa erinäisten työpuheluiden takia. Uusi luuta on siirtynyt ison rapakon taakse ja tulee toivon mukaan seuraavan kerran vasta ensi vuonna. Jospa minä jo silloin olisin löytänyt jotain mielekästä tekemistä jossain toisessa firmassa tai sitten meillä jossain toisissa tehtävissä.

Nukuin viime yönä kuni tukki. Heräsin tosin ennen puoli kuutta, mutta elimistöni ilmeisesti edelleen elelee kesäajassa, joten sitäkään ei voi kauhistella. Omahoitaja aloittaa viimeisen harjoittelujaksonsa tänään, saa nähdä millaiset työvuorot hänelle tulevat. Vaarana on, että tapaamisemme jäävät vähemmälle, se on kyllä harmi, koska ihan aikuisten oikeasti pidän hänen seurastaan ja ikävä tulee, ellei näe. (Tulee jo nytkin välillä.)

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

On sitten viikonloppua vietetty

Perjantaina rumusin ystävättäreni kanssa vanhan kaavan mukaan meillä kotona. Söimme, saunoimme, tupakoinne, nauroimme, vakavistelimme ja joimme noin tyttönimelliseni viinaa. Se sitten kostautui heti lauantaina, päätä jumputti niin, että en uskaltanut edes aamupalaa syödä. Ja se on jo aika vakavaa, kun minusta on kysymys, minä nimittäin en yleensä syömättä jätä. Ensin kokeilin buranaa, sitten nappasin yhden diapamin, parin tunnin päästä vetäisin vielä yhden miranaxin ennen kuin hätäpäissäni join yhden lonkeron. Sekakäyttäjien kuningatar. mutta kun minä vain en kestä kipua!

Tokenin sen verran, että sain cuacamolen tehtyä ja kaupasta lisää tex mex-mättöä ennen kuin siirryin naapurilähiöön roolipelailuiltamiin. Oli meillä taas herkkuja, mulla vain päätä särki. Omahoitaja ilmestyi paikalle vasta seitsemän maissa, mutta sitten saimmekin pitkästä aikaa tosi tehokkaan peli-illan vietettyä. Pisteitä vain ropisi, kun vapautimme karhun ja 14 sutta, hobittivarkaani sai aukoa lukkoja ja loppujen lopuksi löysimme vielä teleportaatiolaitteen, jolla ilmeisesti seuraavalla kerralla pääsemme suoraan pelipaikoille. Naurua riitti, älyttömiä vitsejä (mm. suurisuisen sammakon marmeladin ostokeikka tai maggaratasseleiden käyttö susien rauhoittimena), hauskoja tarinoita ja yleistä ylensyöntiä.

Päänsärkykin katosi vihdoin viimein, mutta kun omahoitajan kanssa kotiin pääsin, niin nukkumaan kampesimme todella ajoissa, hän oli fyysisestä työstä väsynyt ja minä taas krapuloitsin. Nukuimme uskomattomat 11 tuntia. Minä kuulkaas jo ihan tuon unen takia olen aivan lätkässä siihen ihmiseen, nukun hänen kanssaan rauhallisesti ja lähes heräilemättä. Ja kai minun on vain alettava sisäistää se juttu, että ei hän ole minnekään lähdössä, vaan kiintyy minuun kaiken aikaa enemmän. Suorastaan järkytyin, kun minulta kysyttiin mitä tahdon joululahjaksi. Siis minä! Lahjaksi! Pökr...

perjantai 28. lokakuuta 2011

Sininuttuinen kitupiikki

Valvottaa. Viime yönä sain viisi ja puoli tuntia unta. Arvasin sen kyllä, kun tämä viikko rupesi kääntymään kärsimysnäytelmäksi töissä, että tämä vielä näkyy unessa. Viime yönä nukuin ensin 2,5 tuntia, sitten valvoin, ennen kun sain taas kolmeksi tunniksi unta. Herätys oli jo ennen viittä. Nyt vähän ahdistaa lisää, tämä päivä ei näytä kokoustensa puolesta yhtään sen paremmalta. Illalla taidan palkita itseni herkkuruualla ja juomalla, omahoitajakin kun saapuu vasta lauantaina. Tänään hän menee tekemään keittiöremonttia vanhemmilleen. Minä taidan vetää kännin toteen ja korista koomassa ensi yön.

Työn lisäksi piti sitten unettomana hetkenä pohtia tätä hyvää asiaa elämässäni ja pilata sekin. Nimittäin ikäero-juttu iski taas. En kuvittele, että suhteeni omahoitajan kanssa tulee kovin kauan kestämään, vaikka olemmekin ihastuneita toisimme, kaikki sujuu paremmin kuin hyvin sekä sängyssä että sängyn ulkopuolella. Meillä on hauskaa, puhumme tuntemuksistamme, mutta tästä asiasta en osaa/ tahdo puhua. Hänelle tulee joko lisääntymistarve tai sitten ikä ihan oikeasti tulee väliin, sitten meidän pitää erota. Ja koska olen kova täti kiintymään, on seurauksena itku ja parku. Sen lisäksi minulta menee kallisarvoista aikaa hukkaan, jos tahdon löytää sellaisen pysyvän, vaikka loppuikäni kestävän suhteen, juna menee koko ajan!

Niinpä kieroontunut mieleni yrittää ehdottaa minulle, että eikö nyt olisi parempi lopettaa suhde jo nyt, kun en ehkä vielä ole niin kiintynyt kun sitten vaikkapa vuoden päästä, kun on jo varmasti muitakin tunteita pelissä. Toisaalta voin toki odotella vielä muutaman kuukauden, jospa omahoitajan ihastuminen minuun menee ohi. Eikös ihastumisella ole sellainen tapa?

Minuahan surkustuttaa jo nyt välillä, kun tajuan oman ikäni. Olen fyysisestikin jo brakaamisen partaalla, tiedän, että ne pienet kolotukset muuttuvat pikapuoliin suuriksi kolotuksiksi, luunmurtumat sykyttävät jo nyt, iskiashermot muistuttavat olemassaolostaan, polvi paukkuu ja rutisee, kohta en saa sukkia jalkaani istumatta. Naama ja tissit tipahtavat, karvaa ja patteja alkaa löytyä sieltä minne niitä ei normaali-ihmisellä kasva, krooniset taudit pahenevat, tukka lähtee ja selluliitin määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Minusta tulee vanhan näköinenkin, vaikka tähän saakka olen pienillä tukitoimilla saanut pidettyä itseni hämäävän nuoren näköisenä. Ja siihen loppuu yhdessäliikkuminen julkisilla paikoilla, en kuitenkaan tahdo olla mikään äiti-poika-yhdistelmän vanhempi osapuoli.

Jotta eiköhän tuo ole sama lyödä kaikki ihan lössiksi. Jos ensin irtisanoisin itseni ihan noin vaan ja sitten lopettaisin suhteen ihan noin vaan. Sitten kävisin litrasotalla viinaa ja joisin itseni kuoliaaksi. Kun eihän millään ole mitään väliä ja tämä ei tästä enää korjaannu kuitenkaan. Mutta enpä niin tee kuitenkaan, aion antaaa itselleni tilaisuuden nauttia nuoren ihmisen seurasta niin pitkään kuin mahdollista, samoin pysyn töissä, kunnes saan uuden työn. Sitäkin edesautoin laittamalla eilen ensimmäisen hakemuksen vetämään.

Kyllä se tästä lähtee. Pakko lähteä. Mutta sille sininuttuiselle kitupiikille terveisiä, että jos tuo worst case scenario joskus toteutuu, niin saa ihan syyttää itseään, kun ei unihiekkaa jakele. Unenpuute tekee ihmisestä epävakaan. Minusta etenkin.

torstai 27. lokakuuta 2011

Alatyylistä huumoria työnhaun kustannuksella

Sitä kun aikansa ystävilleen vänisee, että keksisivät minulle jotain töitä, niin saa mitä tilaa, ehdotuksia alkaa sataa. Ystävättäreni soitti minulle eilen innoissaan, että hän tietää minulle täydelllisen työpaikan, mutta että minun pitäisi muuttaa Ähtäriin. Siinä vaiheessa alkoi pelottamaan, mutta kun hän vielä mainitsi nimen Keskinen, olin lyödä luurin hänen korvaansa. Mutta maltoin kuitenkin kuunnella, miten hän oli suunnitellut minulle uran Vesukin PR-psykiatrinen-hoitaja-assistentti-johtajana, suomalaisittain Justiina ja kaulin.

Jos kerta ihmisellä on rahaa niin, ettei meinaa kakalle taipua, mutta ei minkään valtakunnan hajua siitä, kuinka imagoa hoidetaan, suusta tulee sammakoita, kännilausuntoja annetaan, tyttöystäviä tilaillaan ties mistä eksoottisista maailmankolkista, niin pitäisi ymmärtää hankkia palvelukseensa ainakin sellainen henkilö, joka osaisi pitää pahimmat mokat piilossa, hankkia kavereiden kanssa ryyppäilyä varten aution saaren, jossa ei ole kameroita tai nettiyhteyttä, katsoisi missä kunnossa mennään tv-ohjelmiin lausuntoja antamaan ja osaisi titrata lääkityksen kohdalleen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ystäväni mielestä se henkilö olisin minä.

Piruuttamme siinä sitten laadimme minulle luontaisetulistaa, koska palkan lisäksihän työssäni tulisin tarvitsemaan kullitettua luottokorttia, auton ja ja kuskin, puhelin ja asuntoedusta puhumattakaan. Alaisia tarvitsisin kolme, aina yksi olisi vuorossa vahtimassa Vesukkia, koska minähän tekisin hommia tietenkin vain virastoaikana, muuna aikana olisi aina joku kyttäämässä Vesun perään, ettei hän aivan mahdottomia kerkeäisi touhuta sillä välillä kun minä viettäisin ansaittua vapaa-aikaa.

Jotta niin kai tässä on nyt sitten laadittava avoin hakemus ja lähetettävä se Tuurin kyläkauppaan. Tulee kohta muutto Keski-Suomeen ajankohtaiseksi. Onkohan siellä omahoitajalle hommia? Hän tuskin kuskikseni kuitenkaan tahtoo...

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Ylämäki, alamäki - melkoista elämänmenoa*

Uusi esihenkilöni kuvitteli olevansa kovinkin sketsikäs ja suututti sitten minut. Kilahdin huolella ennen kun poistuin toimistosta. Huomenna on kiva taas siitä jatkaa. Nyt on ihan aikuisten oikeasti hyvä aika ryhtyä etsimään töitä, minua ei enää naurata yhtään. Sen lisäksi jos tuonne jään, hän tahtoisi minusta jonkin valtakunnan markkinointipelleä. Se on kuulkaas vähän liikaa, minä en myy mitään muuta kuin oman ammattitaitoni.

Onneksi omahoitaja kyläili taas eilen. Teimme pakastepelmeneille sieni-paprika-sipuli-cremefraiche-kastikkeen. Erinomaista evästä, ihanaa lämmintä huolehtivaista seuraa. Ei voi ihminen enempää toivoa. Tai noh, se lottovoitto tietysti, hän kyllä toisaalta lupasi, että jos voittaa, minun ei enää päivääkään tarvitse töitä tehdä. Johan nyt, sanoin minä.

Toisaalla siis onnea ja iloa, toisaalla tuskaa ja turhautumista. Tätä kai se elämä sitten on. Miten tätäkin jaksaa, jatkuvaa hullunmyllyä? Ja viikko vasta puolessa.

* Otsikosta kiitos Leevi & Leavingisille.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Maanantaiaamut ovat terroristiainesta

Väkivaltainen, julma, epäinhimillinen. Kaikki ovat sopivia sanoja kuvamaan maanantaiaamuja, ovat selkeästi terroristiainesta. Vastustan. Voisimmeko poistaa maanantain ja siirtyä suoraan tiistaihin?

Turkoosit hansikkaat Tallinnasta
Noista hansikkaista, ne muuten ihan oikeasti istuvat kuin hansikkaat. Ja ovat melkein tuon väriset. Omahoitajan mielestä väri on perverssi, minusta taas piristävä. Olen huomannut, että värit ovat saapuneet elämääni pitkän musta-harmaan kauden jälkeen. Mutta on mulla niitäkin, minä vaan teen niihin väriläiskiä välillä. Etenkin ovat tarpeen maanantaiaamuisin. Toiset ostamani hansikkaat ovat neulotut ja turvallisesti väriltään tummaa laventelia, olisko sitten vaalea lila? Kolmas ostamani asia oli Mexxin neulesaali, se taas on luumunvärinen.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Usvan keskeltä huomenta

Ulkona on ihan kummitusten ilma, pitää varmaan lähteä siitä nauttimaan pikapuoliin. Vaikka todennäköisesti usva kyllä hälvenee, ennen kuin kauppareissulle pääsen, taitaa jäädä visuaalisen nautiskelun varaan. Sitä ennen voisin tehdä kotihommia, joita olen taas vältellyt koko viikon, kotona olen nimittäin käynyt suurinpiirtein nukkumassa. Tiskit ovat jo virumassa vedessä, odottelen inspiraatiota.

Hesarissa kerrottiin, että moni googlaa treffikumppaninsa ennen treffeille menoa. Totta helkkarissa! Minä ainakin tekisin! Itse asiassa tsekkasin omahoitajankin ennen kuin ryhdyin hänen kanssaan yhteyttä pitämään. Ihan vain siltä varalta, että olisikin ollut vaikka väärän puolueen jäsenkirja plakkarissa tai jotain muuta hämärää takataskussa. Ei tosin ollut.

Minusta taas ei omalla nimelläni mitään löydy. Tietysti olen googlannut itsenikin. Asiaa auttavat käyttämäni pseudonyymit, sekä se, että silloin kun olin nuori, olin toisenniminen kuin nykyään. Avioliitosta kuitenkin jotain hyötyä, vaihtui sukunimi, enkä ole viitsinyt nähdä sitä vaivaa, että vaihtaisin sen takaisin entiseksi. Etenkin kun en koskaan pitänyt sukunimestäni, mieluummin siis pidän status quon asian suhteen, vaikka senkin suhteen koen suunnatonta ahdistusta välillä, kun mietin millaisen ihmissuvun sukunimeä oikein kannan. Mutta enimmäkseen en ajattele koko asiaa, kuten tiedätte, siinä lajissa olen aika hyvä, ajattelemattomuudessa.

Usva hajoaa. Vuorokauden keskilämpötila laskee vakaasti, syksy etenee. Sain kuitenkin kannettua ison jukkapalmuni sisätiloihin parvekkeelta. Sen sijaan timjami nakottaa edelleen parvekepöydällä. Hyvin siitä on vielä makua soppaan, jos toiseenkin, irronnut. Omahoitaja oli eilen tarjonnut herraseuralleen omatekemiä lihapullia, arvatkaas kuka opetti luottoreseptinsä, jossa ensin kuiva leipä hukutetaan punaviiniin, ennen kuin lisätään mausteet (timjami, mustapippuri, paprika, curry, murskattu jeera, korianterin ja fenkolinsiemenet) ja sitten vasta liha.

(Ja naapuri narisuttaa sänkyään. Onkohan se vituilua vai vuoroin vieraissa-ilmiö? Minun sänkyni ei kyllä narise.)

lauantai 22. lokakuuta 2011

Onnellinen hetki elämässä

Vaikka harmitti, etten päässytkään nauttimaan illallista ystävättäreni kanssa, niin kuin oli alunperin tarkoitus, niin olipa eilinen ilta ihana! Kävin omahoitajan kanssa nauttimassa illallisen Saagassa pitkän kaavan mukaan (maksoimme vain juomat, ruuat kustantuivat lahjakortilla). Ihanan romantillista ja jotenkin sellaista, mitä en koskaan ole päässyt kenenkään miehen kanssa kokemaan, onnellista ja tasapainoista seurustelua. Ei liikaa drinksuja, eli välijuomia, ei melskaamista, liioittelua, vaan ihanan rauhallista makustelua, leikinlaskua, huumoria, kevyttä keskustelua, käsi- ja jalkapeliä.

Miten onnelliseksi ihminen voi tuntea itsensä? Ei edes U. Kalevan terassilla kauhistuttanut, julkisilla paikoilla pussailua, muutama siideri ja joutavanpäiväistä tupakointia ennen kuin ajelimme bussilla kotiin. Hihittelimme alle parikymppisten nuorten miesten perjantai-uhoamiselle. Kauan emme enää kotosalla notkuneet hereillä, molemmat olimme aika poikki. Kuitenkin kävimme pari sellaista keskustelua, jotka ovat roikkuneet varmaan molempien mielenperukoilla. Olimme niistä yllättävän samaa mieltä, niin kuin esimerkiksi yksinoikeudesta (ettei vehdata sinne tänne, kun kerta jotain hyvää on jo saatu), mutta en enempää niitä repostele, koska ne ovat aika yksityisiä aatoksia. Jos olisin tavannut tuollaisen miehen joskus parikymppisenä, olisin varmaan ollut ikäni naimisissa, meillä olisi omakotitalo, kesämökki, koira ja katteja talo täynnä. Mutta ei muuta pikkujalkojen tepsutusta, en minä kuitenkaan sellaiseen olisi herennyt.

Nyt omahoitaja ulkoilee ikäistensä kanssa, minä taas olen viettänyt löhöilypäivää. Huomenna odottavat kotihommat. Olen todella kaivannut omaa aikaa, on ollut vähän turhan hektistä viime aikoina. Olen niin tottunut kuitenkin siihen, että minulla on oma elämäni, omaa aikaa ja omaa tilaa. Mutta muuten ovat asiat hyvin. Olen onnellinen. Kaikki on hyvin. (Paitsi työ, mutta en ajattele sitä nyt.)

perjantai 21. lokakuuta 2011

Terveisiä naapurista

Komea ilma

Kauniit näkymät

KGB:n offiisi Virun 23. kerroksessa



Eilinen retki Tallinnaan oli kovin onnistunut, sen tarjosi kaksi yhteistyökumppania, kiitos heille! Ohjelmaan kuului mm. tutustuminen Viru-hotellissa sijaitsevaan KGB museoon. Museo sinänsä on pieni, mutta kuulema tv-ohjelman avulla/ kautta valittu opas oli aivan loistava! Hienoja tarinoita!

Ilma oli kaunis, seura hyvää, ostoksia tein ehkä vähän liikaa, ruoka maistui, juomia oli muutama, mutta unta oli sitten vähemmän. Nyt väsyttää ja illalla pitäisi omahoitajan kanssa taas touhuta. Onneksi lepoa on luvassa lauantaista alkaen. Mie ehkä käyn nyt vähän ylikierroksilla. Ja koska olin eilen poissa, on syytä keskittyä tekemättömiin töihin.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Aamuyrmy

Viime yönä parvekelasit tanssivat kissanpolskaa ja minulta katosivat unet. Aamu tuntuu tahmealta tervalta, mutta onneksi on naamakirja. Siellä ystäväiseni paljasti heti aamusta nepalilaisen onnen salaisuuden, osaset ovat perusteeton optimismi sekä huono muisti. Viimeksi mainittua on pikkuhiljaa alkanut olla liikkeellä ja tuohon ensimmäiseen on hyvä pyrkiä. Aikaisemmin olin yltiöoptimisti, mutta vuosien mukana se on vähän päässyt karisemaan.

Pikkuveli vaimoineen poikkesi illalla kylässä. Heitäkään ei ei ole nähnyt kuin pidemmillä suorilla, kuulema melkoista haipakkaa on pitänyt bisnesmaailmassa. Kirmasin kotiin töistä ajoissa karaten, tahdoin tarjota suolaista piirakkaa. Ostin Sunnuntain pakastepiirakkapohjan, sulatin sen pikapikaa mikrossa, esipaistoin ja tungin mukaan miniluumutomaatteja, appelsiinitäytteisiä oliiveja, kylmäsavulohta mauksi ja feta-turkkilainen jugurtti-munaseoksen, jonka maustoin yrteillä ja chipotletabascolla. Tuli muuten yllättävän hyvä, vaikken itse pohjaa tällä kertaa tehnytkään.

Matkatuliaisena sain harmaan käsilaukun, se oli kyllä aivan minun näköiseni, ei turhia krumeluureja, mutta yliolan viskottava. Sen lisäksi lisätöitä varten sain tietokoneeseen MS Officen. On se harmi, etteivät he vielä minua voi palkata yrityksensä palvelukseen, jättäisin kyllä kovin mieluusti tämän nykyisen postini taakseni. Olen myös työyrmy, ei paljon hampaita naurata täällä. (Onneksi henkilökohtaisessa elämässä menee paremmin, on suorastaan kivaa ja mukavaa. Kyllä tämän työpaskankin kestää, kun muuten on hauskaa.)

Heräsin lauantaina hurjan aikaisin, ulkona oli kaunista.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Kova tauti vaatii vahvat lääkkeet

Mikään mielipide ei ole oikea, yksikään tutkimus ei pidä paikkaansa, jokainen fakta on todistettavissa vääräksi, mutta kieltämättä naureskelin vinoon, kun luin rakkausvalmentajan viestiä Iltalehdestä luin. Kiinnostuin sen verran, että päätin käydä lukemassa varsinaisen jutunkin Keski-Uusimaasta. Siinä kuulkaas saattaa minun kohdallani piillä yksi totuus. Koko lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni huolehdin vanhemmistani ja toimin heidän välillään ihmissuhdepoliisina. Opin väkivallan kaavan ja kovin mielenkiintoisen parisuhteen mallin. Ihmekös sitten, kun eivät hälytyskellot soineet ajoissa puolisonvalintaa tehdessäni.

Mutta nyt olen parantunut, tai ainakin melkein terve. Ei nimittäin rentut kiinnosta, eivät edes hetkellisinä leikkikaluina. Minä tahdon tavallisen, mukavan ja kiltin ihmisen rinnalleni, koska mikään noista adjektiiveistä ei tarkoita tylsää tai rasittavaa. Itse asiassa ne rentut ovat tylsiä ja rasittavia pidemmän päälle katseltuna, vievät rahat ja hengen. Näin pitkään siinä sitten meni, että tällaisenkin totuuden itsestään oppi. Nyt kun vaan ihan oikeasti muistaisin sen jatkossakin, enkä vain juuri nyt ja tällä hetkellä.

Käsittämättömän paljon olen kyllä saanut itselleni vahinkoa aikaan, taloudellista, fyysistä ja psyykkistä. Tässä se loppuelämä rattoisasti meneekin niitä paikatessa. Mutta onpahan jotain tekemistä... ;-D

maanantai 17. lokakuuta 2011

Työvaatetusta

Äitini kanssa kesällä tuli Kuopiossa rymyttyä rättikauppoja koko rahan edestä. Kun ohitimme Matelin lahja-aitan kirpputori- ja alennusräkit, niin sain kokeilukohtauksen. Minulla tuskin olisi varmaa Matelin vaatteita ihan oikealla hinnalla ostaa, mutta kun ainakin Kuopiossa kaupan etuosassa on sellaisia kierrätys-, kokeilu- ja kirpputorikappaleita, niin hintakin oli kohdallaan. Mukaan lähti fuksian värinen verkkopellavainen liivi ja musta jakku, joiden yhteishinta oli sen verran kuin normaalihintaiset vaatteet näyttävät maksavan.

Äitee tietysti oli pyörtyä jo niilläkin hinnoilla myytävien vaatteiden hiplaamisesta, hän on lunnostaan aika säästäväinen ihminen, joka muutenkin on sitä mieltä, että ei pitäisi pröystäillä tai ottaa mitään näyttävämpää päällensä, koska jokuhan voi vaikka huomata ihmisen. Niinpä. Minut saa huomata, hän ei vaan vieläkään tahdo asiaa ymmärtää. Hän jopa tunnusti, ettei koskaan ole edes uskaltautunut käymään koko kaupassa, koska siellä on niin tyyriin näköistä. Voi hyvät hyssykät...

Mutta vakavasti puhuen, kun nyt olen ensin modifioinut sitä fuksian väristä liiviä ja töissä pitänyt molempia, olen ollut erinomaisen ihastunut vaatteisiin. Peittävät, mutta eivät kuumenna. Pellava on ihana materiaali ja ihanaa, ettei sen kanssa tarvitse miettiä rypistymisasioita. Jos joskus rikastun, taidan haalia kyseisen puljun vaatteita itselleni muutaman lisää. Enkä välitä yhtään, että niistä tulee vähän viherpiipertäjä-pulunsuojelija-olo.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Joka vanhoja muistaa

Joskus minä kuulkaas olen ollut hauskakin, tai lähes semihauska, tilannekomiikkaa ja mukavia anekdootteja. Kävin lukemassa vanhoja tuotoksiani, nykyiseen tahmomiseen verrattuna olen ollut ratkiriemukas suorastaan. Ja mistä minä ne aiheetkin olen repinyt? Nykyään ei päässä pyöri kuin paksu työsuhdepuuro.

Elän sitku-elämää, sitten kun on aikaa, korjaan vaatteita, vaihdan lakanat, järjestän kaapit. Sitten kun on rahaa, hankin pesukoneen ja uuden jääkaappipakastimen, nojatuolin ja vieraspatjan. Sitten kun olen rauhoittunut, alan etsiä töitä. Ensi kuussa teen sitä ja seuraavassa kuussa tätä, viikonloppuna touhuan kaikenlaista. Todellisuudessa kun töistä kotiin tulen, valloitan nojatuolini ja jumitun siihen hetkeksi. Siinä syön illalliseni ennen kuin siirryn koneelle, mistä siirryn sänkyyn lukemaan ja kappas vain, sitten onkin kilttien tyttöjen nukkumaanmenoaika! Siihen se päivä taas meni, enkä mitään saanut aikaiseksi.

Minä tahdon elämää! Aikaa! Minulla ei enää sitä hirveästi ole ja tässä se saatana loppukin menee harakoille! Missä se minun lottovoittoni viipyy, ettei tarvitsisi töitä tehdä? Rikas ihminen, koira tai alienkin kelpaa elättäjäksi, jos vain antaa minun vouhotella omiani ja jättää työnpaskan taakseni. Voisin vähän harrastella jotain kevyttä vapaaehtoistyöskentelyä, kirjoitella höpöjä ja vaikka perhana soikoon hankkia personal trainerin, joka piiskaisi kuntoani kohottamaan. Sen takia en kuvitellutkaan meneväni yliopistoon, kun siellä olisi pitänyt ajatella. Minä viihdyn pikkupakon alla ja tarjotuissa valmiiksipureskelluissa malleissa, olen tyhmä ja ajattelematon, myönnän sen. Tahdon pysyäkin tyhmänä, koska tieto lisää tuskaa.

Voi, viekää minut pois täältä. Tai jos ette vie, niin juottakaa edes humalaan. (Ehkäpä juotan itse itseni tänään.)

torstai 13. lokakuuta 2011

Hyvä kello kuuluu kauas

Muistatteko viimeisimmän kenkäpariostokseni Brandosilta? Ne Vagabondin burgundit nilkkurit, joista ensin epäilin, että mahtunevatko jalkaan, mutta sitten ne kuitenkin venähtivät sen verran, ettei ongelmaa ollut. Mene tiedä, oliko venytykseni liian brutaalia vai kengäntekijä jättänyt saumanvaran vähän naftiksi, mutta tuoreesta parista toiseen ilmestyi jalkapöydän päälle rispaantunut reikä. En kyllä usko, että normaali kengänpitäminen saisi moista aikaan, enkä minä muuten kenkiä kuitenkaan nujuuttanut leveämmäksi.
Ihan rikki...
Minua tietysti kovin harmitti, etenkin kun käydessäni Brandosin sivuilla tutkaisemassa asiaa, olivat koon 42 kengät jo menneet. Lienekö niitä ollutkaan enempää kuin se yksi pari. Niinpä päätin laatia asiakaspalautteen sen mukaisesti, että voisin ihan itse käyttää kengät suutarilla, jos vain Brandos maksaisi. Ja katso, diili tuli. He lupautuivat maksamaan korjauskuluja aina 25 euroon saakka, kunhan vain laittaisin kuvan sekä reiästä että kuitista.

Ainoa ongelmani oli keretä käymään luottosuutarillani Malmin Kirkonkyläntiellä, mutta onneksi olivat nuo pari vapaapäivää. Vein kengän suutariin, joka paikkasi sen niin ansiokkaasti ja teki vielä toiseen samanlaisen tikkauksen, että pitää olla kengäntekijä tai suunnittelija, että jäljestä huomaa, mitä kengälle on tehty. Mieletön tyyppi! Hyvä suutari on painonsa arvoinen kultaa! Samoin kenkäkauppa, joka ei jätä asiakastaan hoitamatta. (Ja tässä herra suutarissa on kyllä ihan silmänruokaakin, mutta älkää nyt sen takia sinne rynnikö, hän on naimisissa. ;-D)
Ehjätty! <3
Eikä muuten maksanutkaan paljon, vain 20 euroa. Win-win. Hupaisinta muuten oli, kun luin jostain akkojen lehdestä, että burgundi on sitten syksyn trendiväri. Olen ihan vahingossa muodissa mukana...

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Hidas - laiskiaisten sukua ja huonetta

Keskiviikko tuntui aivan maanantaille tänä aamuna. Onneksi töissä oli niin kiire, etten kerennyt miettiä tilannetta siellä enkä omaa asiaani. En edes hätkähtänyt, kun HR johtajamme kyseli toimenkuvani perään. Tein vain sen ja laitoin eteen päin, edellinen nimittäin oli vuodelta -98, jolloin tulin taloon. Siinähän muuttavat toimenkuvani, irtisanoisivat vaan samalla, niin ei tarvitsisi itse sitäkään tehdä. Ja saisin sen poispotkimisrahan outplacement palvelun lisäksi.

Eilen sain vihdoin imuroitua. Tänään pesin pyykit. Ruksia seinään! Mikäli nimittäin mitään muuta mukavampaa tekemistä on tarjolla, minua eivät juuri triviaalit kotihommelit kiinnosta. Niinpä sitten melskaan naamakirjaa myöten, kun saan jotain tehtyä. Olen luonnostani laiska, kestän jopa pölyä, koska en viitsi tarrata imuriin. Ja kukahan kantaisi parvekkeelta siellä vielä majailevan ison ruukun mullat bioroskikseen? Onneksi siirsin basilikat ennen ensimmäisiä pakkasia sisälle, ne vielä kestävät hetken aikaa. Timjami voi parvekkeella yllättävän hyvin. Ensi kesänä tahdon kasvattaa pitkästä aikaa ainakin tomaatteja.

Huono uutinen oli se, etten reilun vkon päästä lähdekään ulos syömään ystävättäreni kanssa. Olemme vehtautuneet jo niin paljon ajankohdan kanssa, että otin hänen ehdotuksestaan vaarin ja menen syömään omahoitajan kanssa. Kai hänkin jotain hauskuutta elämäänsä tarvitsee, kun minua joutuu sietämään. Lahjakorttikin vanhenee, ellen ymmärrä käyttää sitä pikapuoliin pois. Sen lisäksi tilasin Nosturiin konserttiliput joulukuulle, kun saan harvinaisen vieraan pohjoisesta viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle. Tiedossa on onneksi tapahtumia, jotka saavat kestämään työpaskan. Kaikki muuhan on tosi hyvin!

Niska ja hartiat jumittavat. Jännitän ilmeisesti lihaksia tiedostamattani.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Toinen kerta

Varsin ärsyttävää, kertaalleen naputtelin tekstiä ja sitten kun tuli julkaisun aika, koko höskä hävisi. Pah. Nyt en taida osata enää yhtä lennokas olla, mutta jos nyt jotain raapisin kasaan.

Olen viettänyt mökkilomaa ilman mökkiä. Olen ulkoillut, nauranut, hellitellyt, tehnyt ruokaa, juonut viiniä, ottanut päiväunia, saunonut kummallisiin kellonaikohoin, riekkunut olohousuissa ja virttyneessä villapaidassa, ottanut näkäräiset Lammassaaressa, kiivennyt lintutorneihin, käyttäytynyt teini-ikäismalliin ihastuneesti, shoppaillut (pari paitaa ja farkut), hakenut kengät suutarista ja vienyt toiset tilalle. Kaikessa tässä minulla on ollut seurana omahoitaja. Ei ole ollut sosiaalinen mediakaan mielessä, puhelin on maannut laukunpohjalla hiljaisena. Sienestämään piti lähteä tänään, mutta olomme ja elomme katkesi vähän yllättäen, kun omahoitajan isoäiti oli kaatunut ja hän lähti muoria katsomaan sairaalaan.


Antibiotti taitaa toimia, vielä on pari pilleriä ottamatta. Vatsa tosin on sekaisin, vaikka vedänkin maitohappobakteereja punaisen pillerin seuraksi (mutta en yhtä aikaa, neuvoi lääkärisetä). Muuten menee hyvin, paitsi että huomenna on mentävä töihin, onneksi tulee lyhyt viikko. Tällaista tavallista tänne kuuluu, tuikitavallista ja ihanaa!
Lehmiä Lammassaaren lähistöllä

lauantai 8. lokakuuta 2011

Amorphis aiheuttaa päänkivistystä

Ei taas kummitus-raasu ollut eilen köyhä eikä kipeä. Herranen aika, että tuo ulkona remuaminen on nykyään kallista! Tai kai se on aina ollut, mutta lienenkö sitten laskenut sen eri tavalla budjettiini, kun siihen nuorna tyttönä oli varaa useammin. Mutta kun kivaa oli, niin uskallan ehkä alkuviikosta alkaa laskea aiheuttamaani vahinkoa.

Amorphis oli kuitenkin komeata kuunneltavaa, vaikkei vakituisella soittolistallani pyörikään (makuni nyt vain on vähän raskaampi). Ensimmäisen kerran olin muuten keikalla, jossa en tarvinnut korvatulppia. Äänentaso oli miksattu äärettömän hienosti. Nosturi oli täyteen tupattu ja seurakin kohdallaan. Keikan jälkeen ajelimme herroiksi taksilla karaokebaariin, missä muut lauloivat, minä raakuin taustalla, koska en todellakaan ole vielä laulukunnossa. Mut raakuin silti ja sen kuulee nyt äänestä. Pahkeinen.

Karaokesession jälkeen poikkesimme vielä Prkleessä ja On the Rocksissa. Monipuolista baarielämää. Sieltä keikkaseurani lähti roskaruokapisteen kautta kotiin ja minä taas kävelin kiltisti Hakaniemen taksitolpalle ja söin vasta kotona. Kumma, miten en ole enää kiinnostunut roskamätökkäistä, jos vain kotona on omatekemää evästä tarjolla. Minun ruokani maistuvat minulle paremmin, hyvä niin, tulee edes joku asia edukkaammaksi.

Tänään omahoitaja tulee taas luokseni. Miten minä alan ymmärtää sanontaa "Best of both worlds"...

Offtopic: arvatkaas, montako tupakkia poltin eilen. Kaksi! Ja tupakoimaan innostavia juomia tuli nautittua kuitenkin enemmän kuin kaksi. Tuleekohan minusta vielä ihan itsestään ja ilman tuskia tupakoimaton? (Tämän kun sanon, niin eiköhän taas tänään mokoma myrkky maistu.)

torstai 6. lokakuuta 2011

Yhä paska

Yskä kiusaa, mutta pienet punaiset pillerini auttavat vähitellen. Olin kyllä saaada paniikki ja paskahalvauksen, kun luin tuoteselosteen aamulla; tuotetta käytetään silloin kun muut antibiootit eivät ole toimineet. Mukana seurannut massiivinen haittavaikutuslista saa ainakin pseudovaivani tuplaantumaan, rytmihäiriötä pukkaa.

Nyt sitten saisin halvalla pesukoneen. Tai halvalla ja halvalla, satasen alennus siihen mitä Hirvoksit ja Markantalot tarjoavat samaa kapistusta. Toisaalta minulla on kyllä sisäsyntyinen tavaranvälttely-vietti, mietin, että onhan se kone siinä alakerran pesutuvassakin. Ja vaikka sitä pesemään joutuukin ennen varsinaista vaatteiden viruttelua, niin toisaalta se ei ole minun huolenaiheeni, jos rikki menee tai jos muutan sellaiseen pilttuuseen, johon se ei mahdukaan. Ja kuka sen asentaakin? Siihen ongelmaan kyllä löytyisi ratkaisu veljistä ja omahoitajasta.

Ryhdyin lukemaan Olavi Moilasen Totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa -opusta. En taida olla ihan viisas, mutta unista minä kyllä pidän ja joskus niissä jopa ratkon ongelmiani. Jospa ratkoisin niitä paremmin jatkossa. Hauskaa huuhaata. Huuhaa-linja on tosin jatkunut myös töissäkin, olen päässyt lohduttamaan useita viimeaikaisten tapahtumien järkyttämiä henkilöitä. Minä kai tässä lohdutuksen tarpeessa olisin. Siinä se nähdään, olen aika hyvä näyttelemään ja umpioin tunteeni kuin tunteellisen siilin kuuluukin.

Minulla on pakottavanlaatuinen tuntemus, että pitäisi vetää perseet olalle ja itkeä yksi vessapaperirullallinen. Siis yksin. Sproot.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Uusi keppihevoinen vanhaan talliin

Jotenkin vastenmielistä purkaa kollegansa elämäntyötä. Tyhjennän entisen esi-ihmeeni kaappeja ja mappeja, häntä asia ei yllättäen enää kiinnostanut. Minua vähän itkettää ja paljon harmittaa. Uusi luuta ajaa omia keppihevoisiaan enkä millään tahtoisi olla niiden kyydissä. Kunpa taivaalta tipahtaisi minulle työtarjous, josta en voisi kieltäytyä. Miksi ne eivät irtisanoneet minua saman tien?

Syön kolmatta antibioottikuuria, laajakirjoista, joka maksoi lähes 30 euroa. Pillerille tulee hintaa 3 euroa/ kpl. On syytä tehota, jos vain saan tämän syötyä, nyt ainakin etoo. Mene tiedä onko se punaisesta pilleristä vai työtilanteesta johtuvaa. Käyn kalliiksi itselleni ja yhteiskunnalle, eikä kyllä työtehokaan ole paras mahdollinen, firmakaan ei parasta minusta irti saa. Jos se lääkärinplanttu olisi viisas ollut, olisi antanut edes päivän unilomaa, mutta häne ei sitten ollut. Köhkin ja nuokun sitten töissa, ei tämä ainakaan mitään tarttuvaa enää ole.

Omahoitajan kanssa teimme eilen herkkuruokaa; hapankaalilaatikkoa (paitsi että tuunasin ohjetta vähän lisäämällä mukaan murskattuja suppilovahveroita, kun niitä nyt taas on, vaikka lampaat söisi), täytettyjä tomaatteja (tomaatin sisusta, herkkusienten jalat, couscous, timjamia, pippuria ja suolaa) sekä pekoni-sinihomejuuso-herkkusieniä. Kaikki menivät uuniin 180 asteeseen n 40 minuutiksi, helppoa ja vaivatonta perusevästä. Onneksi sitä jäi vielä täksikin päiväksi, minua ei nyt juuri ruuantekokaan jaksa kiinnostaa. Tekisi mieli vain nukkua, kun kotiin pääsee. Perjantaiksi aion kuitenkin kokea ihmeparantumisen, koska menen Nosturille ystäväpariskunnan kanssa, omahoitaja taas juhlii omien kavereidensa kanssa toisaalla.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Tikkuja ja multaa

Ystäväpariskunta oli ollut kävelyllä metsässä loppuviikosta, toinen oli nuuskutellut innoissaan metsässä tuoksuvaa sienen tuoksua. Toinen (joka yllättäen ei ole innostunut "limaisista kuminpaloista" eli sienistä) oli todennut ilmassa olevan ilmiselvä tikkujen, sammaleen ja mullan tuoksu, joka ei saanut häntä mitenkään huumaantumaan. Onneksi me ihmiset olemme erilaisia. :-D

Itse olen käynyt kahdesti kävelyllä omahoitajan kanssa (ruksi seinään!), haikaillut sienten perään, saunonut, juonut viiniä kohtuudella, pelannut roolipeliä, nauranut itseni tärviölle, syönyt pizzasta ähkyn ja sairastunut uudelleen. En nuku, kun kurkku kuivuu, yskittää, räkä valuu, ääni vaimenee. Teen kohta armoitsemurhan, en jaksa enää. Kun saisi edes nukuttua! Olen kovin ryytynyt. Jos tätä jatkuu vielä pari päivää, menen uudelleen lääkäriin. Jos en muuta, niin haen uni- ja äänilomaa, mie en kertakaikkiaan enää jaksa kitua. Sen lisäksi suosittelen, ettette leikkaa huushollin terävimmällä veitsellä yrttejä silpuksi ja käännä katsettanne televisioon, voipi tulla sormenpäähän reikä. Läksi pala kynnestäkin!

Muuten elämä on mallillaan. Kaikki on hyvin. Ei vaan erinomaisesti! (Paitsi töissä, mutta mitäs minä siitä edes välittämään. Pah! Eli huonosti on vain kolme asiaa; työ, uni ja terveys, muuten menee ihan hyvin.)