tiistai 30. syyskuuta 2014

Paskakeikkaa tarjolla

Naurettavaa. Yritin luetella töitäni huomista workshopia varten. Typeriä listoja, miten kukaan sellaisella tuuballa saa täytettyä noin 8,5 tuntia päivässä, joskus enemmänkin? Voin vain kuvitella, miltä se näyttää päivän vetävän konsulentin silmissä. Varsinaista työtäni teen noin 15 % työajastani, laskeskelin. Olen siis erittäin joutava ihminen organisaation kannalta katsoen. Meillä pitäisi olla joku, joka tekisi hallinnolliset hommat.

Olen menossa lääkäriin. Sopivasti ovat sekä verenpaine- että kolestrolilääkereseptit lopussa, samalla aion kysyä lonkasta. Että mikähän se mahtaa olla, kun ei voi enää kummallakaan kyljellä maata, kun samaan saatan*n lonkkaan sattuu ja nyt vielä ovat puutuneet varpaista nimetön ja keskimmäinen. Joku hermo tai lihas siellä nyt junnaa. Jotain pitäisi tehdä tai sitten viedä saunan taakse ja lopettaa. Tai sitten antaa parempia nukkulääkkeitä, ettei herää siihen, kun sattuu.

Muuten unta vihdoinkin riittäisi. Uniakin näen ja jopa muistan ne, tarkoittaa sitä, että nukun oikeata unta. Paitsi että herään viiltelyyn. On tämä prkleestä, vanhuus nimittäin. Tuskin tässä mitään muuta vikaa on. Tai mitään sellaista, jota voisi parantaa. Pieni vikahan tuo loppujen lopuksi on. On vaan kestettävä ja opeteltava nukkumaan jotenkin muuten - seisaaltaan esimerkiksi kävisi, silloin nimittäin ei satu.

Pitää taas ajatella jotain muuta. Nämä pari asiaa ahdistavat.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Yllätysmatka kylille

Ystävä huuteli naamakirjassa perjantai-iltana, että hänellä olisi Turmion Kätilöiden keikalle yksi ylimääräinen lippu. Että sen saisi, kuka tahtoisi. Kun marisin, että olisinpa tiennyt tuon aikaisemmin, meni pari minuuttia ja sain viestin, että lippu odotti minua. Olin juuri pessyt naamani, koska lauantai oli työpäivä, mutta kun minulle tekee nuori mies tarjouksen keikkaseurasta, niin eipä siinä tarvinnut kahta kertaa ajatella, puolen tunnin päästä olivat silmät jo piirretty naamaan ja kengät jalassa.

Circuksessa oli portsarille jätetty lippu naamakirjanimelläni, vähänkö minua nauratti. Ja niin nauratti portsariakin. Keikka oli jo alkanut, mutta tunnelma oli huima. En välttämättä joka päivä jaksaisi humppametallia kuunnella, mutta välillä harmiton hauskanpito on paikallaan. Oli hyvä, että menin ja pääsin!

Keikan jälkeen istuskelimme vielä hetken Circuksessa ystävän ystävien kanssa, ennen kuin siirryimme Prkleeseen. Siellä herrat päättivät ryhtyä kantamaan pöytään valkovenäläisiä koko rahan edestä. Minähän en mikään maidonjuoja ole koskaan ollut, mutta kieltämättä ne maistuivat siinä humalassa hyvältä ja taisivat jonkun verran täyttää vatsaakin, koska nälkä ei tullut missään vaiheessa. Olin jo lähdössä kotiin, kun ystävä vähän puskista välttämättä tahtoi minut mukaan jatkoille. Siellä sitten istuttiin, naurettiin ja juopoteltiin vähän lisää.

Onneksi sain seuraavana aamuna kyydin ystävän ystävältä, joka oli pysytellyt illan selvinpäin. Muuten en koskaan olisi päässyt yhdeksäksi aamulla töihin. Firman toinen muuttoaalto alkoi. Olihan se melkoinen päivä, kuuma, hikinen, vähän krapulainenkin, mutta homma tuli tehtyä. Ajelin tosin isolla monitoimikopiokoneella varpaitteni päältä ja nitkautin selkäni, kun ryhdyin siirtelemään sitä itsekseni, mutta muuten voi olla ihan tyytyväinen lopputulokseen. Muutto ei suinkaan ole vielä valmis, mutta nyt on tavarat kuitenkin muutettu paikasta a paikkaan b. Se on jo paljon!

Lauantai-ilta kotona sujui normikaavan mukaan, torkkumista, telkkaria, ruokaa ja nomseja. Ei paljon jaksanut innostaa kylille siirtyminen. Tänään elimistö kiittää ratkaisustani. Minä en ole enää mikään kevätkananen, pitäisi muistaa. Mutta ei näitä keikkoja enää niin usein onneksi tule. Oli yllättävää, mutta kiva kuulla, että ainoa asia, mitä ystävä oli kaivannut pitkällä lomareissullaan Euroopassa, olin minä. Etenkin kun samaan syssyyn kuulen, miten tärkeä ystävä minusta on hänelle tullut, vaikka välillä olikin kymmenisen vuotta tapaamatta. Sen kyllä huomaa, että olemme samoilta kyliltä kotoisin.

Vähän minua ihmetyttää, että mitä se nuori mies minusta oikein tahtoo loppujenlopuksi, mutta enpä taida vaivata päätäni sillä ajatuksella. Parempi, kun en enää ajattele sellaisia asioita, eivät ne minulta onnistu kuitenkaan. Kyllä tämä elämä näinkin menee, rankkaa työtekoa ja railakkaita huvituksia. Minä en tarvitse aivoja työajan ulkopuolella.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Puhelu päivässä auttaa ihmistä löytämään äänensä

Olen tässä miettinyt, että blogikirjoituksistani on tulossa kauppalistoja. Olen ainakin väliaikaisesti unohtanut. miksi kirjoitan. Vai onko niin, että olen vältellyt henkilökohtaisia aiheita, koska tiedän, että vihollisen voimatkin lukevat tekstejäni? Minun pitäisi unohtaa pahat voimat ja ajatella omia hyviä voimiani. Niitä pelastavia enkeleitä, jotka saattavat soittaa perjantai-iltana. Siinä saman puhelun aikana maailma kasataan pariin kertaan uusiksi kuin kaleidoskoopin läpi juttua sihdaten. Palikat pysyvät samoina, tilanteet vaihtuvat. Se on ystävyyttä ja rakkautta, kiitos siitä!

En kertonutkaan teille siitä pienimuotoisesta draaman poikasesta, jonka kävelykaverini kanssa kehittelin aivan selvinpäin matkamme aikana. Ystävä on kova täti shoppaamaan. Käsilaukkumuseon alakerrasta olevasta kaupasta hän löysi juuri oikean värisen ja mallisen käs´väskyn, hyvää paksua nahkaa. Koska he olivat lähdössä katselemaan tyttöjä ikkunoissa (punaiset lyhdyt, tiedättehän te, minun ei tarvitsen töitä tekeviä naisia katsella vähissä vaatteissa, katselen mieluummin vaatettuja ihmisiä työn touhussa), ehdotin, että olisin voinut viedä kassin mukanani kotiin.

Kun ryhdyin yhdistämään ostoksiamme, käsilaukkua ja kolmea 350 g juustoa, sai ystävä pienimuotoisen hermoromahduksen. Että en kai minä aio rutistaa hänen kallisarvoista uutta ostostaan juustojen alle. Rehellinen paskiainen minussa kertoi, että voinhan mie ne ratikkapysäkille saakka kantaa eri kasseissa, mutta sen jälkeen monesta kassista tulee yksi, että sitä on helpompi kantaa. Toveri kiskaisi muovikassin itselleen ja aloitti sellaisen saarnan, etten jaksanut jäädä kuuntelemaan, vaan läksin lampsimaan kohti pysäkkiä. Minä ajattelin asettaa ne ihan nätisti samaan kassiin, en rutata etenkään ihania haisulijuustoja hänen tiiliskivenpainoisella käsilaukullaan.

Iltapäivällä sain vähän hiljaisuuskohtelua. Illalla taas jatkettiin ohjelmaa kuten tavallista. Kotibaarissa sama asia nousi esille ja samalla muutama muukin. Sain sellaisen ryöpytyksen, että oikein tukassa tuuli. En jäänyt aivan sanattomaksi minäkään. Siinä sitten mulkoilimme toisiamme ja emme juurikaan keskenämme sanoja vaihdelleet. Seuraavana aamuna oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Minua jäi vähän kaivelemaan, koska pyysin itse joitain asioita anteeksi heti, kun niistä minulle illalla mainittiin. Todennäköisesti olin ottanut vapauksia sen suhteen, miten työkavereiden kanssa toimitaan ja pitänyt häntä enemmän ystävänä. Samalla tietysti jutellut vapaammin, ehkä valittanut liikaa, mutta kun minä luulin, että kaverit saattaisivat sen kestää. Eipä se sitten niin ollutkaan. Minun pitää olla yhtä kiva kaikille töissä, en kuulemma naura hänen kanssaan yhtä paljon kuin muiden kanssa. Vaikea nauraa ihmisen kanssa, jonka kasvoilla elää se surullisen kuuluisa norsun sukupuolielin. Mutta aion oppia, olen sitä jo tässä muutaman päivän harjoitellut, tuloksena on ollut keskisormen näyttelyä salassa. Pitänee korostaa, että minä en sitä sormea ole vilautellut.

Itse aion jatkaa hymyilyä ja vitsailua sinne saakka, kunnes kerrotaan, että olen feikki. Sitä ei varmaan tule tapahtumaan. Minä annan anteeksi, mutta en unohda, ellei minuakin kohdella tasapuolisesti. Ja riittävästi jos kohtelee epätasa-arvoisesti, voi olla, että silpaisen irti kuin piikin lihastani. Minä en enää koteloi kipua, vaan poistan sen. En saata olla kaikkein helpoin ihminen, mutta pyrin olemaan tasapuolinen ja rehellinen. Rehellisyys ei vaan tarkoita minulle vittuilua.

Ihmettelen ihoani. Onkohan 50 vuotta joku ihmeellinen raja, että sen jälkeen kaikki kollageenisäikeet ihmisen ruumiissa lakkaavat yhtäaikaisesti toimimasta? Minulle ainakin taisi niin käydä. Kädenselkämykset ovat muuttuneet paperiksi, decoltee rutistuu silmissä ja silmäpussit ovat muuttuneet silmärypyiksi. Mutta eipä väliä, tämä on vain toteamus. Edelleen ainoa paikka, jonka tahdon leikkauttaa itsessäni, on leuanalus. En kestä hamsterinposkia ja pussia leukani alla. Tai kissan viikset, kestän toki, mutta en tahtoisi nähdä niitä. Pitänee ryhtyä välttelemään peilejä entistä taajemmin - olen nimittäin tehnyt sitä jo kohta kymmenisen vuotta. Katson itseäni vain paloissa, niinhän se elefanttikin syödään.

Laskin syntymäpäiväjuhlieni kulut. Ei se itse asiassa kamalan kalliiksi tullutkaan, kun miettii, että vieraita oli 49  (ja kaksi kääpiötä syömässä ennen kuin nukkumaan menivät). Vajaa 1600 euroa siihen upposi kaikenkaikkiaan. Olisihan rahalla tietysti kaikkea muutakin voinut tehdä, mutta toisaalta tahdoin saattaa ihmiset yhteen ja tahdoin juhlia. Sain, mitä halusin. Olen tyytyväinen. Suurimman loven tekivät tila ja juomat - juomia itse asiassa jäi jäljelle ja tuli lahjaksi, joten veikkaisin, että n. eur 1500 on aika hyvä arvio juhlien kuluista. Arvoa ei voi mitata millään, sain niin paljon, etten sitä voi ikinä kenellekään korvata. Minä sitten rakastan ihmisiäni!

Ette arvaakaan, millaisia unia näen nykyään. Olen saanut unet takaisin!!! Vaikka ne ovat täysin moraalittomia ja täynnä sitä itseään, olen niin onnellinen! Minä saan olla moraaliton ainakin unissani, koska se ei loukkaa ketään ja se on vain hullu alitajuntani, joka nauraa minulle ja moraalilleni. Menen ja lyön alitajuntaani humalaisella tempulla päähän jonain kauniina päivänä. Siitähän saa.
Lohikäärmeen ailahteleva rakkauselämä on täynnä iloa ja surua. Lohikäärmeet voidaan rakkauden saralla jakaa kahteen luokkaan: niihin, jotka antautuvat vakavaan ihmissuhteeseen jo hyvin varhain elämässään ja niihin, jotka vaihtavat suhdetta kuin sukkaa ja karttavat kaikkea sitoutumiseen viittaavaa.
Lohikäärme ei yleisesti ottaen ole sitoutuvaa tyyppiä ja hänelle voi sopia paremmin sinkkuelämä. Etenkin Lohikäärmenaiset voivat olla hyvin voimakkaita ja pyrkiä hallitsemaan suhteita niin paljon, että eivät osaa ottaa huomioon kumppaninsa tunteita. Jos joku kuitenkin saa pidettyä Lohikäärmeen kiinnostuksen yllä sitoutumiseen asti, on todennäköistä, että Lohikäärme pysyy suhteessa lopun elämäänsä. Lohikäärme nauttii niin henkisestä kuin fyysisestä jännitteestä ja tuo kaikkiin ihmissuhteisiinsa ripauksen taikaa. Lohikäärme tarvitsee vierelleen helpon ja huumorintajuisen kumppanin, joka kuitenkin kestää tämän voimakkaat mielialanvaihtelut ja niiden purkautumisen.
Olen varmaan tulossa kipeäksi. Johan tuo on aikakin, kun kaikki muut ympäristössä ovat niiskuttaneet, yskineet ja pärskiineet jatkuvalla syötöllä. Mutta niin pitkään kuin henki kulkee, kuljen minäkin. Vaikka sitten puheluiden voimalla. Tai sitten viinin.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Retken loppu

Torstaina saapui kolmas matkakumppanimme mestoille. Hän oli toivonut, että valkoviiniä olisi runsaasti kylmässä. Ja mehän toki toteutimme toiveen. Alkuilta meni leppoisasti kotosalla, pöydän olimme varanneet De Italiaan ravintolaan. Siellä vierähtikin illallisella aikaa, ei sen takia, että tarjoilu olisi ollut jotenkin hidasta, vaan siksi, että söimme pitkän kaavan mukaan. Paikkaa voi lämpimästi suositella, ei mikään erikoisuus, mutta hyvää ja täyttävää evästä. Kiva ilmapiiri ja paljon paikallisia.

Yhden keskustan pönötysbaarin jälkeen suuntasimme kotikulmille. Vihreässä Elefantissa tuli istuskeltua useampanakin iltana, mutta nyt meni ehkä vähän överiksi, kun puimme kovaäänisesti työasioita. Tuli sitten otettua enemmän kuin tavallisesti - ja tupakkiakin polteltua, kun terassilla oli niin mukavan lämmin.

Niinpä jäin perjantaiaamuna suosiolla kotiin, kun ystävät läksivät jonottamaan Anne Frankin talolle. En edes viitsinyt Jordaaniin lähteä hortoilemaan, sielläkin olimme jo kerenneet pyöriä. Mieluummin jäin kotiin, siivoilin vähän, kävin kaupassa ja luin lisää Rosa Liksomia. Tapasimme vasta myöhään iltapäivällä, vierailimme House of Bolsissa. Hauska idea, interaktiivisuutta ja hyvää alkoholia, museo minun makuuni! Sen päälle menimme syömään. Kriteerinä oli, että syömme jotain paikallista ja niin kävikin, kun löysimme Leidselpleinin läheltä Blauwe Hollander-ravintolan. Söin siellä aivan erinomaisen bouillabaissen ja tuoretta leipää.
Alkuperäinen jenever-resepti
Bolsin Maithai, vodkasta tulee parempi kuin geneveristä.
Lauantaina harrastimme kulttuuria. Lyhyen kirpputori-uusintavierailun jälkeen suuntasimme Laukkumuseoon. Sieltä kävelimme kukkatorin kautta ostoshelvettiin. Se vaan ei enää minua jaksanut kiinnostaa, niinpä nappasin mukaani muutaman tuliaisjuuston ja siirryin takaisin kotikulmille. Alkoi olla jo ihmisväsymystä liikkeellä. Uppouduin kirjaan ja sainkin sen luettua loppuun, ihania elämänmakuisia tarinoita! Minun pitäisi lukea enemmän!

Bouillabasse - noms!
Viimeiseksi illaksi olimme valinneet toisen indonesialaisen nimeltään Kantilj. Se oli kyllä niin totaalinen pettymys, ettei paljon paremmalla väliä. Hirveä turistirysä, onneton riisipöytä, mauton eväs ja todella vähän ruokalajeja, ei edes yhtään tofuruokaa! En kuitenkaan antanut oman pettymykseni näkyä, kun seuralaisiini se upposi täydestä kuin väärä raha. Indrapura oli miljoona kertaa parempi ja maukkaampi! Menkää sinne!

Keskustan kuppilat jätimme väliin, siirryimme lähibaariin drinksuille. Seuralaiset pätkähtivät humalaan, joten jo puolen yön maissa saattelin heidät kotiin. Ja hyvä olikin, että pääsimme seuraavana aamuna matkaamaan lentokentälle, matka taittui taksilla (vajaa 60 euroa). lentolaukun paino oli noussut parilla kilolla ja matkustamoonkin tuli yksi lisäkassi. Ostin pari hyvää italialaista punaviiniä ja pullon Ruskij Standardia, kun tarjouksessa olivat. Ei minulla nyt itse asiassa niin kamalasti rahaa mennytkään kuin kuvittelin, kaikki kulut yhteensä noin 700 euroa. Suurin osa meni ruokaan, juomaan ja huvituksiin, mutta niitä kyllä riittikin viikon retkelle paljon. Halvemmallakin olisi pärjännyt, mutta en tahtonut, se oli minun synttärimatkani.




Menen toistekin, mutta varmaan itsekseni vaikka pitkäksi viikonlopuksi. Pitää vaan katsoa, mitä bändejä silloin on tarjolla, voisin vähän katsastaa toista puolta mukavasta kaupungista ja miellyttävistä ihmisistä.

***
Töissä oli hirveä päivä. Luvassa on muutama lisää. Vajaasta kahdestasadasta sähköpostista on vielä perkaamatta kolmisenkymmentä. Tulipaloja riittää tällekin päivälle. Onneksi on jo keskiviikko ja onneksi eilen oli kävelypäivä, sain unta.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Eurooppalaisia aatoksia

Tiistaina shoppailimme. Tai matkakumppani shoppasi, minä seurasin vierestä sekä häntä että elämänmenoa.Tulipahan tarkistettua paikallinen tarjonta, keskustassa ei minun kokoisilleni ihmisille juuri mitään löydy. Kenkienkin koot loppuvat 41een. Neljäkakkosia löytyi mustina ja ruskeina rumina matalakantaisina hirvityksinä, ei todellakaan tarvinnut niitä edes kokeilla. Suurikenkäisille olisi ollut muutama kauppa, mutta jäivät käymättä, kun olivat kauempana keskustasta.

Kannoin minäkin roposeni Amsterdamin turismielinkeinon pussukkaan; de Bijenkorfilta löysin valkoisen Gerry Weberin paitapuseron ja Magna Plazalta kolme löysää ja ohutta neulepaitaa (viinipunaisen, mustan ja tummanharmaan) sekä kivat roikkuvat korvakorut. Waterloopleinin kirpputorilta sormeen tarttui leveä hopeasormus, niitä olisin kyllä voinut napata mukaani useammankin, isoja ja näyttäviä sormuksia sattuu silmiin harvoin. Kirpputori oli mukava, vaikkakin pieni paikka, siellä olisin saanut aikaa menemään ihan vain ihmisiä tuijottelemalla.

Lounaan söimme vastaantulleessa kahvilassa, kokeilin hollantilaista pannukakkua. Se on aika turha lettu, jos minulta kysytään, ainakin suolaisena versiona. Boring, sanoo herkkup*rse. Iltasella tein meille tomaatti-juusto-basilikamunakkaan kotosalla. Oli niin ihanaa käydä ruokakaupassa, kun tomaatit olivat makeita, kurkut rapsahtelivat, salaatinlehdet hehkuivat. Ja marjoja oli vaikka mitä vielä tarjolla! En syönyt koko matkan aikana muuta makeata kuin kahvien kanssa tarjolle tuodut keksit sekä muutaman suklaatuulihatun. Muuten pärjäsin vadelmilla ja hedelmillä.

Tiistai-ilta tuli pysyteltyä kotona ihan siksikin, että olin saanut nivusiini ärhäkän hiertymän. Piti ottaa tuuletushoitoa. Sen lisäksi oli keskiviikkoaamuna aikainen herätys tiedossa, koska matkustimme Belgiaan, Antwerpeniin. Yksi uusi ystäväni lupasi ilmestyä sinne pääkaupunkiseudulta. Edestakaiseen junalippuun ei mennyt kuin vajaa 40 euroa, samalla näimme maaseutua, ilma oli edelleen uskomattoman lämmin, eteläeurooppalainen jopa. Viimeisen vaihdon missasimme, loppumatka köröteltiin paikallisjunalla, onneksi myös ystävämme vähän myöhästyi.

Antwerpenissä paikallisoppaamme odotti meitä rautatieasemalla, joka olikin melkoinen monsteri suomalaisplikalle, juniä lähti neljästä kerroksesta. Tai kolmesta ainakin. Itse rakennus oli kaunis kuin soittorasia. Kävelimme kaupungin keskustan halki alueelle, jossa ravintolat olivat auki lounasajan jälkeen. Siellä pääsin vihdoinkin sinisimpukoiden kimppuun. Hurja padallinen, maukasta viiniä, hyvää seuraa, naurua ja kälätystä - mitä muuta ihminen voi vaatia elämältään? Noh, paikallisen miesväestön flirtti ei mitenkään huonontanut tilannetta, tuli hyvä mieli, kun sai vähän silmänvilkettä.

Kävelimme Scheldejoen rantaan komealle laituriterassille nauttimaan jälkiruokajuomat. Keskustan halki toisen kerran pasteeratessamma huomasimme missanneemme lähes kaikkien kauppojen aukioloajat, niinpä majoituimme vielä kolmanteen baariin rautatieaseman liepeille pariksi tunniksi. Kieltämättä väsymys painoi jo silmää, kun takaisin päin läksimme suunnistamaan puoli yhdeksän maissa. Ja hiprakka. Ruokakaupassa vierailimme asemalla ennen junan lähtöä - junassa naureskelimme, että aika pitkä oli kauppareissu tällä kertaa.

Vähän pelotti ensimmäisessä junassa, kun konnaria ei kuulunut, emmekä tienneet missä pitäisi vaihtaa junaa takaisin Amsterdamiin päästäkseen. Onneksi se selvisi, Rotterdamissa seuraava juna lähti kohti Schipholia ja keskustaa viereiseltä laiturilta. Onneksi yksi nuori herra paimensi meitä kuin lammaskoira koko matkan ajan, hän ohjasti meitä aivan omaehtoisesti eteenpäin aina kun huomasi meidän epäröivän. Minua nauratti laskuhumalassa.

Kiitos ystäväiseni! Oli hienoa tavata! Seuraavalla kerralla tulen(/mme) suoraan pääkaupunkiseudulle. Ja seuraavalla kerralla varjelen paremmin tuliaiseksi tarkoitettua Oltermanni Cheddaria. Eurooppaan pitää kyllä tutustua paremmin lähivuosina, ei minusta minnekään lämpimiin maihin kuitekaan ole lähtijäksi.

***
Kaaos on melkein kesytetty. Kassit on purettu, lahjapullot laskettu ja sijoitettu kaappehin. Huomasin vasta nyt paketteja purkaessani, että lahjapöytään oli ilmestynyt myös toinen koru, Thomas Sabon ruusu pääsi roikkumaan työavainketjuuni, koska eihän minulla sellaista oikeata ketjua tietenkään ole. Minä kyllä tiedän, keneltä se tuli, vaikka kortti olikin irronnut taistelussa. :-D

Pelottaa töihin meno. Kunpa kaikki olisi sujunut hyvin!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Terveisiä Amsterdamista!

Kun maanantaiaamu koitti, olin kuitti. Sain nukuttua ehkä viitisen tuntia. Onneksi olivat hakijat myöhässä hetken, kerkesin ajatella sen verran, että vein biojäteroskiksen ulos. Muut roskat ja synttäreiltä palautuneet romut jäivät makaamaan sulassa sovussa pitkin lattioita.

KLM on hyvä lentoyhtiö ainakin kahden lennon perusteella. Toimi kuin junan vessa ja vielä olivat ystävällisiäkin, siis jopa lentoemot! Ystävällisyydesta muuten voisin muutenkin hollantilaisia ylistää, ei makeata, vaan asiallista ja informatiivista palvelua sai joka paikassa. Samoin auttoivat ihan normi-ihmisetkin, kun vaan ymmärsi suunsa avata ja kysyä. Iso plussa! Oikein pitää ihmetellä kun mietti, miten täynnä turisteja Amsterdam on, mutta kaipahan siellä on jo siirtomaa-aikoina totuttu tulemaan kaikenlaisten kanssa toimeen. Elä ja anna elää -mentaliteetti sopii minulle erittäin hyvin, kiitos.

Toinen jumalainen asia on toimiva julkinen liikenne. Turisti-infosta saa junalipun Schiphol - keskustan rautatieasema välille (olisi saanut paluulipunkin, mutta emme ottaneet) ja ohjeet, mistä hankkia turistilippu useammaksi kuin kolmeksi päiväksi. Samoin saimme erinomaiset ohjeet, miten mennä rautatieasemalle. Siellä piti vähän hortoilla ennen kuin aseman edestä löytyi GVB:n valkoinen toimistorakennus (alakerrassa on muuten aika kiva ravintola ja terassinäkymät IJ-järvelle). Kuusi päivää kustansi eur 29,50. Kaupan päälle tulivat vielä käyttöohjeet (joita emme tietenkään ymmärtäneet lukea) sekä keskustan julkisen liikenteen kartta.

Kun olimme saaneet matkatavarat säilytykseen (toimi vain maksukortilla ja piti taas kysyä neuvoa, ennen kuin onnistui, sen lisäksi oli aika kallis, melkein 8 euroa), hyppäsimme summamutikassa ratikkaan ja summamutikassa pois Rembrandpleinilla. Ja koska emme olleet lukeneet niitä ratikoiden käyttöohjeita, yritimme väärästä ovesta ulos. Saimme toruja rahastajalta myös siitä, ettemme älynneet näyttää korttiamme poistuessamme. Sisään siis mennään etuovesta ja toisesta ovesta takana, muut ovet ovat poistumista varten. Kortti näytetään leimauslaitteelle molempiin suuntiin mennessä. Ettäs tiedätte.

Kellohan ei ollut vielä yhtätoistakaan, kun istuimme aurinkoon ja ryhdyimme plaraamaan karttoja ja miettimään, mitä teemme. Maanantaisin kaupunki nimittäin käynnistyy hitaasti, kaupatkaan eivät aukea ennen kuin yhden maissa. Läksimme kävelylle Herengrachtin rantaan, kulmassa oli avoinna yksi turistikrääsäliike, jonka ikkunasta sain idean. Läksimme kanaliajelulle. Kestoaika oli tunnin ja lähtöaika kymmenen minuutin päästä. Sinne siis, hinta eur 14,50, eikä kaduttanut, sakkia ei paljon kyytiin noussut, ilma oli mitä parhain ja saimme mukavan katsauksen keskustasta ja sen kaduista. Karttaakin hahmotti sen jälkeen aivan toisella tavalla.

Ajelun jälkeen suuntasimme keskustaan, kaupat ja kuppilat alkoivat aukoa oviaan. Ja meillä oli nälkä, lounasta piti saada. Sokkona paukaisimme sisälle, ihan oli hyvä kokemus. Söin carpaccio-salaatin ja kuuntelin matkaseuralaisen valitusta, ettei hänen salaattinsa ollut lähellekään niin hyvä. Mutta syötyä tulivat molemmat, viinillä alashuuhdeltuina.
Kotikatu ensimmäisenä aamuna. Aamuisin oli aina vähän pilvistä.
Jatkoimme kiertelyä keskustassa, kartoitimme paikkoja, kunnes tuli aika lähteä lomakotiimme. Olin vuokrannut meille pilttuun Alexanderpleinin läheltä AirBnB:n kautta. Meillä oli erinomainen isäntä, tietoa oli tullut jo heti varauksen maksettuani. Vähän se tietysti jänskätti tehdä varausta kuin ostaa sika säkissä, mutta kuvat ja edellisten asukkaiden arvostelut auttoivat kummasti. Ja hinta tuli puolet edullisemmaksi kuin muiden loma-asuntosivujen kautta, kaikkine kuluineen kahden makuuhuoneen asunnosta maksoimme eur 930. Minun osuuteni oli eur 387, ei paha hinta viikon asumisesta.

Olohuoneen parvekeikkuna
Läheltä löytyi baareja, ravintoloita, pari pientä ruokakauppaa. Ohitse kulki kolme ratikkaa, keskustaan, ja kaksi poikittaisliikenteen linjaa (9, 10 ja 14). Idyllisiä lähiökatuja, rauhallista (paitsi pe-la yönä kaikilla oli bileet) ja hiljaista, koska eihän siellä juuri autot ajele. Sen sijaan polkupyöräilijät ovat pelottavan röyhkeitä, päälle ne tulevat, jos ei seuraa liikennettä. Eikä kenelläkään ole kypäriä, ei pikkulapsillakaan, mopoilijoista puhumattakaan. Olisipa mielenkiintoista tietää, mitkä ovat onnettomuustilastot.

Tutkimme vähän naapurustoa, kävimme kaupassa ja purkasimme tavarat. Ajoissa läksimme syömään, olin varannut meille Indrapurasta pöydän. Natustelimme rijstafelin, jossa alkuruuaksi tulivat molemmille puolikkaat hummerit. Herranmunvereni, että se oli taivaallista! Sen päälle vaapuimme takaisin kotiin, ei vaan enää jaksanut. Synttäriväsymys painoi ihmisparan silmiä. Muutaman tarinan syntymäpäivälahjaksi saamaani Rosa Liksomin Väliaikaista jaksoin, mutta kun en enää ymmärtänyt lukemaani, päätin sammuttaa valot.

***
Nyt on pakko ryhtyä hoitaman kotihommia. Huomenna on mentävä töihin ja residenssi on kuin myrskyn silmän läpi kulkenut. Synttäritavaratkin  ovat vielä hujanhajan. Pyykkiä olen jo samalla pessyt kolme koneellista. Kyllä tämä tästä, mutta olipa ihanaa nukkua omassa sängyssä viime yömä. Kotiinpaluu on yksi matkustamisen parhaita puolia, ei olisi minusta reissumieheksi.

Jatkan matkamuisteloa myöhemmin. Pitäähän se nyt tuoreeltaan kirjata ylös, että on mitä vanhana muistella. Etenkin kun tällä kertaa en edes ottanut valokuvia, muutaman kännykkäräpsyn vain, päätin tallentaa matkan aivopoimuihin. Kuka niitä kuvia jaksaa katsella?

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Done!

Mikä ilta! Mitä ihmisiä! Naurua, itkua, iloa, lämpimiä jälleentapaamisia, vannotuksia, ettemme enää erottaisi toisistamme. Karjalanpiirakka sai mitä tilasi, vaikkei munavoita tarjolla ollutkaan. Lahjoja: monta samppanjapulloa, marsalaviiniä, hammaslääkärirahaa, lippu Anatheman konserttiin, namusia, koru, giniä, lahjakortti Roskapankkiin. Ja ne kirjeet, täällä on vanha nainen itkenyt ja nauranut vuoronperään. Mikä kuningasidea saikaan minut pyytämään lahjaksi kirjeitä, kertomuksia itsestäni! Minun ehkä kannattaisi tutustua itseeni, vaikutan todella mielenkiintoiselta tyypiltä. Uskon, että voisin jopa rakastua itseeni.

Kertakäyttökamerat ovat täynnä kuvia. Niiden teetättäminen tulee olemaan mieluisa tehtävä!

Koti jää kaaoksen valtaan, kun lapset toivat tavarani. Nyt olisi pakattava ja tsekattava itsensä lennolle. Huomenaamulla matkustan viikoksi Amsterdamiin. Onneksi palatessa on vielä yksi vapaapäivä, kerkeän hoitaa kaaoksen pois ennen töiden jatkumista. Se vähän pelottaa jo nyt, luvassa on ankeita aikoja.


torstai 11. syyskuuta 2014

Ponnista (laskettu aika meni jo)!


Tänään olen 50-vuotias, tuntuu (melkein) hienolta. Kaikki on (melkein) hyvin maailmassa. Tulevaisuus pelottaa, mutta samalla jännittää. Mitä vain voi tapahtua, vielä on kesää jäljellä. Taijjotainmuutap*skaa. Harmi, etten saanut toivomaani lahjaa (juujuu, kyllä te tiedätte, Hankala on töissä toisella paikkakunnalla), mutta enköhän minä tästäkin päivästä selviä. Joku pysyvä ja minua rakastava olisi kova sana. Minusta taitaa olla tulossa optimisti, kun edes haikailen jonkun tällaisen perään. Niinhän nuo sanovat, että ihminen oppii pikkuhiljaa tuntemaan itsensä.

Kuva on napattu hra George Takein naamakirjasivulta.
Töistä sain mukaani kukkapuskan, vaikken mitään odottanut, hätäpäissään sen taisivat hankkia. Sitä minä sitten raahasin mukanani puolen maailman halki ja häpesin (ei tarvitse kysyä, miksi, jos minut tunnette, en vaan ole se tyyppi, joka rehupuskaa itselleen kuskaa, korkeintaan ruusuja). Puska on mauttoman suuri, pienessä kodissa se ei mahdu minnekään, Niinpä kapistus saa pönöttää parvekkeella viileässä, jospa se vaikka kestäisi kinkereihin saakka. We need a centerpiece!

Klassinen ikäselleni naiselle ojennettava kuplajuomapullo oli vaihdettu isoon yhden tähden Jalluun. Onhan se toki edullisempaakin. Arvostan! Tietysti pilasin koko lahjontahetken, kun oli niin tolkuton kiire ja käsittelin salassapidettävää materiaalia, jota ei saanut jättää silmistään. Mutta kun en odottanut mitään, enkä osannut valmistautua. Minä E N pidä yllätyksistä, voin luvata, että minä ja yllätykset emme sovi yhteen. Tarvitsen ainakin tunnin ollakseni sosiaalinen.

Onneksi lauantaihin on vielä aikaa, kerkeän hyvinkin valmistautua. Sitten olen taas kiva ja mukava.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Lihapatojen äärestä leivän ansaitsemiseen

Olen käsitellyt 5,5 kiloa porsaan lihaa nyhtöpossukuntoon viikonlopun aikana. Pakastimen ylähylly on täynnä. Luvassa on tuosta huolimatta työntäyteinen viikko, jos aion saada kaiken valmiiksi lauantaihin mennessä. Nyt oikeastaan alkavat bileet taas tuntua ihan hyvältä ajatukselta, välillä olin jo sitä mieltä, että olen tekemässä virheen.

Kun kysyin Hankalalta, tahtooko hän tulla mukaan lauantaina, vastausta edelsi vahva karjakkomulkaisu. Että jos hän ei tunne bileista kuin minut, niin miten todennäköisenä pitäisin hänen viihtymistään. Siihen totesin, että olisi ainakin oppinut tuntemaan uusia ihmisiä. Mutta ei on ei. Ja ehkä parempi niin, en minä siellä hänen kanssaan kerkeäisikään seurustella.

Itse mietin, että mitähän olen unohtanut. Koska jotainhan unohtuu aina.

Töissä on luvassa hektinen viikko. Minua huolestuttaa, miten minua tuuraamaan joutuva ihmisraasu selviää lomani aikana. Toisaalta minä en asialle voi mitään tehdä, hän saattaa jopa oppia paljon, koska en ole häntä suojelemassa. Kun selkärankaan on ujutettu ajatus siitä, että minä kyllä jaksan ja pystyn, niin välillä tulee suojeltua muita siltä liikaa ja turhaan. Kyllä muutkin pystyvät. Ehkä vielä paremmin kuin minä, mistä sen tietää.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Tuli ilta ja seuraava aamu

Tänään on töissä luvassa mielenkiintoinen keskustelu. Katsotaanpas iltasella, mikä on lopputulema. Eilen preppasin itseäni sitä varten, tein jopa muistiinpanoja. Ai niin ja illallinen kollegoiden kanssa oli herkullinen. Senkin käytin hyödyksi miettiessäni tämän aamuista kokousta. Olen muuten kamala herkkuperse, on se vaan hyvä juttu, ettei minun tarvitse edustaa kuin erittäin harvoin. Hyvä ruoka saa minut syömään, Lasipalatsissa ovat kalaviikot menossa. Sen lisäksi minuun vetoaa 60-luvun funkkis ja valkoiset pöytäliinat. Suosittelen.

Juhlapaikan lasku saapui. Se oli lähes 1/3 pienempi kuin kuvittelin. Tavallaan niin kuin säästin. Sillä rahalla voin palkata veljentyttären ystävät tarjoilu- ja siivousavuksi. Win - Win. Ruokia on ryhdyttävä rakentamaan, ainakin on kirjoitettava ostoslistat. (Saakohan kaupoista enää vadelmalimunadia 1,5 l pulloissa?)

Ei siittäjäni muuten vielä kuollutkaan. Tietenkään, prkl. Sitten äitini soittelee, että soittaisin nyt sille. En soittanut. Hän sen sijaan soitti minulle, muuta asiaa ei tuntunut olevan kuin minun haukkumiseni lihavaksi. Sitten vielä ihminen ihmettelee, miksi en pidä yhteyttä. Kumma tyyppi, en ymmärrä, mikä tarve hänellä on yrittää tuhota itsetuntoni. Enkä minä nyt mikään lihava ole, minulla on vain perinteinen ruumiinrakenne, t*ssit ja p*rse.

Onneksi on perjantai. En jaksaisi yhtään ainutta päivää ilman pientä taukoa. En vaikka tällä viikolla kävelimme kahdesti ja sunnuntaina vedetään taas lisää. En aio välittää jalasta, eiköhän tuo roikkune mukana. Koti alkaa tuntua vieraalta, illat ovat olleet laakaliitoa, siivotakin pitäisi, miettiä vähän lähitulevaisuutta. Unta ei ole viime aikoina oikein riittänyt, pitäisi syödä pari pilleriä, joilla napataan Nukkumatti sänkyyn. Pienesti ahdistaa.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Uikuti uikuti

Äkkiseltään liikkumaan ryhtyvä keskiäkäinen naishenkilö ei tervettä päivää näe. Nyt taas sattuu jalkoihin. Niihin tosin sattuu uudella tavalla. Tällä kertaa eivät valita pohkeet eivätkä varpaat mene ruttuun, mutta lonkka ja polvi ovat kovin loukkaantuneet minulle. Ne pitävät sellaista pientä vinkunaa yötä myöten. Pitänee oikeasti tilata aikoja sinne ja tänne, eihän tästä oikeasti muuten mitään tule.

Mutta käveleminen oli ihanaa! Olin niin vihainen lähtiessäni, että mietin, selviääköhän kerhon toinen jäsen hengissä keikan loppuun. Selvisi se, lopussa minuakin hymyilytti ja nauratti. On minulle aikaisemminkin kerrottu liikunnan hyvää tekevistä voimista, mutta kun ei minusta vaan ole yksin lähtemään. On luojan lykky saada innokas seuralainen, joka pakottaa sinut liikkeelle. Olen kovin kiitollinen.

Tänä iltana ei kävellä. Vien kollegat ulos syömään. Ajattelin, että voisimme samalla vähän juhlistaa tulevaa syntymäpäivääni, kun tuskin sitä muuten kukaan meillä töissä ymmärtää juhlia. Itse sain tilata itselleni määrävuosilahjankin. Aion ojentaa sen itselleni juuri ennen lomaa. Sitten kiitän nätisti itseäni. - Joskus sitä vaan tuntee olevansa niin yksin työssään. Etenkin jos esihenkilönä on henkilö, jota kiinnostaa enemmän oman glooriansa kiilloitus kuin ihan oikeat ratkaisemista vaativat ongelmat.

En jaksa ajatella sitäkään. Minun pitäisi vaan päästä pois, ennen kuin oikeasti menetän hermoni tai joudun föhn out lomalle. Valitettavasti uusia töitä ei ole tarjolla sitäkään vähää kuin 1,5 vuotta sitten. Hyviä ihmisiä on paljon vapaana. Pitää koittaa pitää päänsä kasassa - vaikka sitten liikunnan keinoin kivuista huolimatta.