maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kaikki paitsi puutarhan hoito

...tai purjehtiminen, vaeltaminen, puiden halaaminen, lasten kasvatus, asunnonhankinta, työnteko on turhaa. Kullekin toiveittensa mukaan, sanoisin. Minulle se jokin tässä vaiheessa elämääni on hortonomia, kasvun ihme. Mutta hei, hulluilla on halvat huvit, enemmän minulla baareihin ja miehiin on upnnut kuin koskaan saan menemään muutamaan hassuun yrttiin.

Nyt parvekkeelle ovat jo rosmariinin, timjamin ja ruohosipulin lisäksi siirtyneet sunnuntain ostosmatkan antimet: toinen timjami, sitruunamelissa, marokkolainen minttu sekä persilja. Istutusvuorossa tällä viikolla ovat chilit, eilen pääsivät ruukkuun matalat tomaatit. Loput roudasin mukanani Nollikselle, joka minua kuskaili ympäri kyliä. Ihme nainen! Aika ihana!

Luvassa on pari rikkonaista viikkoa, huomenna itkujuhlat (menee kuitenkin edesmenneen ystävän muisteluksi), keskiviikkona brunssi ystäväpariskunnan kanssa, sitten taas pari päivää töitä. Ensi viikolla on joku helatorstai. Ja sitä ennen hammaslääkäri, mutta sitä en tahdo ajatella, koska alkaa pelottamaan. Meneehän tämä elämä näinkin, en muistanutkaan miten vauhdikasta on, kun työn lisäksi pitäisi yrittää kotihommiakin tehdä.

Mutta petsi on valmiina. Sen kun alan raapia pöydän pintaa joku kaunis päivä. Sellainen oikein aurinkoinen, kun kaikki muut tahtovat pihalle, niin minä voin linnoittautua sisälle hinkuttamaan pöydästä vanhaa maalia pois. Sounds like a plan. Ja todennäköisesti toteutuu niin kuin muutkin elämäni suunnitelmista - erittäin huonosti, jos ollenkaan.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Touho-täti

Aamun viimeisessä unessa hoidin pieniä gremlinin oloisia eläimiä. Syötin niille kissannappuloita ja katsoin, etteivät ne tapelleet keskenään, kun olevinaan olennot olivat kovin perhekeskeisiä ja yksi niistä oli muuta perhekuntaa kuin muut. Illalla ne oppivat puhumaan ja ryhtyivät kyselemään kaikenlaista, alkoivat kehittymään huimaa vauhtia sosiaalisesti. Onneksi uni loppui, ennen kuin ne alkoivat tappamaan ihmisiä. Eli kiitos vain kysymästä, sain nukuttua.

Perjantain naapurilähiövierailun jälkeen (ruokaohjeita toisaalla) olen levännyt. Sain siivottua, tiskattua ja vaihdettua lakanat. Myös kauppalista on kirjoitettu, vielä tänään on Pirsmassa asiakasomistajapäivä, minulla onkin sopivasti loppu pesuaineista lähtien kaikki. Ratkaisin äitini syntymäpäivä- ja äitienpäiväongelman tilaamalla hänelle lehden. Siitä hän ainakin nauttii koko vuoden. Toivottavasti emme kaikki jälkikasvu ole keksineet samaa ideaa...

Rikoin keittiönpöydän pinnan, kun paukuttelin ruukunmurusia kappaleiksi. En sitten yhtään ajatellut, että kolohan siihen tulee, kun vasaralla paukuttaa ruukunmuruja pienemmäksi ja välissä on vain ohut sanomalehti. Pitää siis hankkia mahdollisimman tummaa puuvahaa, restauraatiohetki on luvassa. Kyllä vähän syletti oma tyhmyys, mutta ei vaan kertakaikkiaan yhtään tullut mieleen, mitä pöydänpinnalle tapahtuu. Minulla ei olein olisi varaa moisiin onnettomuuksiin.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ai mää vai? Ihan ookoo.

Unien maailma on niin ihmeellinen. Olen viime aikoina nähnyt kuolleen ystävän, hänen vanhimman poikansa (jota en koskaan ole livenä tavannut), entisen aviopuolisoni ja OH:n. En tosin samassa unessa, mutta kuitenkin, miehistä minä unta näen, ei siellä paljon naisia liiku. Paitsi äitini tietenkin, syyttämässä ja torumassa. Samoin isäni - lapsuusaikani toimissaan.

Joka päivä yritän kertoa itselleni, että olen ihan riittävän kelvollinen ihminen. Että meillä on vain yksi elämä eikä kannata jäädä pahoihin asioihin notkumaan. Kuitenkin se, mikä on toiselle taivas, voi toiselle olla kuolemaksi. Sen tajusin viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulin entisen aviomieheni edelleen haikailevan perääni. Minä taas en pahempaa kohtaloa voisi itselleni kuvitella kuin avioliiton loppuvaiheen. Mieluummin tappaisin itseni kuin sille kohtalolle uudelleen itseni altistaisin.

Minun pitää muistaa, että sama koskee myös minun haikailujani. Mistä sen tietää, mitä OH:n päässä liikkui ja mitä hän minusta ajatteli? Voi olla, että hän piti minua hirvittävänä virheenä, kun vihdoin näki minut ystäviensä silmin. Näki ikäeron ja kaiken muun erottavan, minkä minä näin sieluni silmin joka päivä, jonka yhdessä vietimme, mutta jatkoin silti, koska oli niin kivaa ja ihanaa. Minun pitää ymmärtää, että mikä minusta on näyttänyt täydelliseltä, ei toisesta sitä ole. Ei totisesti!

Olisi niin helppoa ryhtyä marttyyriksi ja valittaa kaikkialle. Sitä en tahdo tehdä. Ystävä tuossa männä viikonloppuna yritti patistaa minua puhumaan. Yritin todistaa, että olenhan minä ne asiat jo useasti puhunut (hänellekin),  blogissani niihin kajonnut monta kertaa, mutta ei kelvannut. Pitäisi kuulema puhua, etteivät jää sisälle. Minä taas olen sitä mieltä, että pitäisi saada ammattilainen kuuntelemaan paskaa, ei ystäviä sellaisilla asioilla vaivata loputtomiin saakka. Vaan kun ammattilaiseen ei ole varaa, niin ollaan hiljakseen, välillä vähän vatuloidaan, vänistään tai kirjoitetaan - etenkin kirjoitetaan! -, mutta ikinä, I K I N Ä ei lastata liikaa ystävien niskaan omia ongelmia. Sitä paitsi, jos nyt mietitään kokonaissaldoa, niin hyvin on minun käynyt; enemmän minä kaipaan ihmisiä kuin toivon, etten koskaa olisi heitä tavannutkaan. Isääni en olisi koskaan tahtonut edes tavata enkä aviopuolisoani - I see a pattern evolving...

(Ihmeen helpoksi minä kuitenkin koen  toisten kuuntelemisen, ei se tunnu  rasitukselta. Päinvastoin, auttaa ymmärtämään toista ja hänen ajatusmaailmaansa - sehän minulla toiveena on, koska en oikein ymmärrä, miten ihmiset toimivat yleensä, mikä on normi. Mutta niinkin yksinkertaiseksi ihmiseksi, mitä olen, minulla on kovin hauras, rikkonainen ja rujo sisäinen maailma, sinne ei kannata tunkea, enkä minä sinne ketään hevin laskekaan. Ensinnäkin, olen äärettömän tyhmä, minulta puuttuu älylllinen maailma. Hetken lapsi. Toiseksi, minusta ei viisaampaa tule, vaikka eläisin miljoona vuotta. Kolmanneksi olen aika ruma olento.. Erityisesti sisältä - tyhjä pää, vähän aivoja. On minunlaisilleni ihmisille sanakin, papukaija. Toistelen muiden viisaita ajatuksia ja omin ne itselleni.)

***

Minulla on takahampaan kohdalla kolo. Ihan niin kuin hammasta ei koskaan olisi ollutkaan, Outo tunne, hion kielelläni koko ajan kulmia. Onneksi ei satu. Ja onneksi kohta saa herkkuruokaa ja juomaa. Ei maailma paha ole, me ihmiset sen sijaan olemme typeriä ja ajattelematomia kovin usein. Mutta ei aina. Ei tänään.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Meemi - 11

SusuPee haastoi minut. Minulla on sellainen tunne, että olen tällaisen tehnyt aikaisemminkin, enkä silloinkaan saanut jatkettua ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Saa nähdä miten tällä kertaa käy, huonosti, veikkaan ma.

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Tässä Susun kysymykset:
1. Missä ja minkälaisena näet itsesi kahdenkymmenen vuoden kuluttua?
Tuhkana. Tai hyvin lähellä tuhkaamista, sairaalasängyssä paskavaipat täynnä ja mieli jossain muualla.

2. Monet bloggaajat ovat myös Facebookissa ja monet blogit ovat hiljentyneet tämän takia. Mikä Facebookissa kiehtoo verrattuna blogikirjoittamiseen?
Ei siinä mikään kiehdo, siellä voi ystäville ja kavereille jakaa pikkujuttuja ja kuvia, kertoa missä on juuri sillä hetkellä, jos on seuraa vailla tai sitten pelata pelejä. Minusta on kiva pelata, mut kukaan ei enää pelaa minun kanssani...

3. Jos saisit 10 000 euroa, mitä tekisit sillä summalla?
Maksaisin velat ja kävisin leikkauttamassa/ sulattamassa/ muotoiluttamassa leuanaluseni hoikempaan kuntoon.

4. Jätätkö blogeihin joskus anonyymeja kommentteja?
En, koska luen kovin harvoja blogeja ja niissä blogeissa kommentointityylini tunnistetaan. Olen minä kerran anonyymisti kommentoinut, kadun sitä vieläkin.

5. Itketkö koskaan katsoessasi elokuvia?
Ja miten paljon! Itken myös kuunnellessani musiikkia, lukiessani kirjoja tai katsoessani tv-sarjoja. Itkijänaisten sukua ja huonetta kun olen.

6. Jos sinun pitäisi valita vain yksi esine mukaasi autiolle saarelle, mikä se olisi ja miksi?
Joku millä pääsisi saarelta pois, vaikka täyteen tankattu moottorivene. Minä en yksin viihdy määrääni pidempään.

7. Helsingin Sanomien Kuukausiliite etsii Suomen parasta blogia. Voiko blogeja mielestäsi pistää paremmuusjärjestykseen?
Ei voi.

8. Ennen kaikki oli paremmin. Oliko?
Ei ollut.

9. Käytkö ärsyyntymässä tietyissä blogeissa ihan varta vasten, jotta saat puhistua itseksesi?
En, koska elämä on liian lyhyt.

10. Jos tapaisimme, mitä tekisimme?
Voi olla, että joisimme lonkeroa. Minä kyllä saattaisin ottaa kuivan siiderinkin. Voi olla, että katselisimme taidetta. Voi olla, että istuisimme hiljaa ja tarkkailisimme ihmisiä ja pari sanaa vaihtaisimme.

11. Ottivatko kysymykset voimille?
Ei niinkään paljon kuin omien keksiminen. Olen niin surkea kyselemään keneltäkään mitään, kun uskon vapaaehtoiseen kertomiseen.

Sitten 11 faktaa:
1. Hammasprojekti sai äkillisen jatkon. Lääkäri oli tuijottanut röntgenkuvaa ja tajunnut, että yksi juurista oli vajaatäytöllä. Niinpä tänään täytettiin vähän lisää. Sattui, puudutuskaan ei tehonnut, vaikka hampin pitäisi olla ihan kuollut.
2. Se tapettava hammas onkin ihan taimmainen alhaalla eikä toiseksi viimeinen. Olen harhainen ihminen.
3. Täysikuu on tulossa ja sen kyllä huomaa, olen käänteinen kuuhullu, nukun kuun ollessa täysi tolkuttoman hyvin. Voisin nukkua vaikka kellon ympäri.
4. Perjantaina roolipelataan. Vähänkös olen iloisa. Eikä sitä enää voi uudeksi harrastukseksi kutsua, ensimmäisestä pelikerrasta on jo yli 5 vuotta.
5. Tahtoisin mennä laulutunneille, että saisin edes osan äänestäni takaisin. Halpoja vaihtoehtoja saa ehdottaa.
6. Minusta tuli töissä turvallisuusvastaava. Ehkä se tarkoittaa sitä, että ne aikovat pitää minut siellä, mutta mitenhän mun palkkaneuvottelujeni käy.
7. Muutuin eilen vaaleaksi. Kävin kampaajapoikani raita- ja leikkauskäsittelyssä. Ensin mulla oli Shirley Temple-kiharat, kävely sateessa kotiin teki minusta sellaisen kulahtaneen Brooken ja aamulla olin lattea oma itseni. Kerroin pojalle täyttäväni 1,5 vuoden päästä 50. Hän meinasi pyörtyä.
8. Tahtoisin otattaa itsestäni muotokuvan ennen kuin aivan totaalisesti rupsahdan. Siis sellaisen valokuvaamoportretin, mutta jotenkin rennomman. Sellaisen, missä minulla olisi hauskaa, mutta en nauraisi niin, että ikenet näkyvät.
9. Kaipaan hammasvälilangan käyttöä siellä rikkinäisellä puolella. En ole saanut langata sieltä hampaitani kohta kolmeen kuukauteen.
10. Torkuin koko illan ja edelleen väsyttää. Viime yönä nukuin 7 tuntia. Hyvä karma, mutta ei kerkeä tekemään mitään muuta, kun vaan nukkuu.
11. Ostin tänään kaksi hihallista kesätyöpaitaa ja yhdet rintareput. Housuja ei löytynyt vieläkään. Työhousuja. Farkkuja kyllä riittää vaikka lampaat söis.

Vielä 11 kysymystä:
1. Oletko hurahtanut vaihtoehtolääkintään? Mihin?
2. Inhokkiruoka? Miksi? Jos ei ole, miten olet sellaiselta säästynyt?
3. Lempivuodenaika? Miksi?
4. Onko mielipidettä eutanasiasta? Tahdotko perustella?
5. Jos et bloggaisi, minne vuodattaisit?
6. Onko sinulla erityislahjaa? (Laulaminen, jonglööraus, piirtäminen, neulominen, muiden houkuttelu huonoille teille tms)
7. Tahtoisitko jonkun erityisen lahjan? Minkä?
8. Mihin baariin tahtoisit kanssani?
9. Mistä tahtoisit, että sinut muistetaan kuolemasi jälkeen? Vai tahdotko, että sinut muistetaan?
10. Onko jonkin jäänyt elämässä kaihertamaan? Olisiko pitänyt tehdä toisin?
11. Onko kaveri/ ystäväpiirissäsi blind date kandidaattia kummitukselle?

Kysymykset saa ottaa ken tahtoo, ottakkee ja kastakkee, olokee hyvä. Minä en jostain syystä jaksa aina samoja ihmisiä jaksa kiusata. Tuokaa sisään tavanomaiset epäillyt...


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Sesonkituotteita - hattaraa ja sillisalaattia

Viime yön unitilanne oli pyllystä, rikkonaisia pätkiä ja liian vähän, sitä se hyvä yö viikonloppuna tiesi. Viimeisimmässä unessa menin ystävän kanssa kahvilaan brunssille, kadotin hänet, kahvi kaatui, en löytänyt istumapaikkaa, sitten kun löysin, henkilökunta korjasi jo tarjoilua pois ja kaikki herkut loppuivat. Olipa ihana lähteä töihin aamusella. Mutta kummasti sitä vaan taas töihinpäästyäni olin hyvällä tuulella, bussimatka auttaa aina, toimii kuin siirtymäriitti ja retriitti.

Töissä ratkaisin pari sellaista ongelmaa, jotka eivät olleet vastaan tulleetkaan. Eivät ikinä. Opin siis uutta ja sitten opetin uuden tempun yhdelle kollegallekin. Iltapäivä sen sijaan meni reisille, kun tuli palohälytys ja vietimme koko kiinteistön yhteistä ulkoilupäivää reilun tunnin. Sai siinä kuitenkin katsella piipaa-autoja, palomiehiä ja karseen suurta fööniä, jolla ryhdyttiin puhaltamaan savua pois meidän kellarista. Siellä paloi auto. Hississä haisi pahalta eikä kellariin kuulemma ollut asiaa. Muut karkasivat töistä etäpäivän viettoon. Minä jäin puolustamaan linnaketta.

Lähitulevaisuudessa luvassa on useampia ulkoruokintahetkiä. Tai pari ystäväruokintaa ja sitten vappupäivänä brunssi naapurilähiöön avatussa bistrossa. Siitä saatte vielä professionaalin arvostelun tapahtuneen jälkeen. Huomenna puolestani menen kampaajalle, vaikka suoraan sanottuna pelottaa, että kestääkö pääni edes kampaa, kun löin kalloni bussin kattorakenteisiin. Mitäs olen liian pitkä ja liian huoleton. Oikein kipunat sinkuilivat silmissä ja nyt päälaella on kuhmu.

Basilika pitäisi ostaa, että saisi senkin jo kasvamaan ikkunalaudalle. Tekee mieli vihreitä asioita. Edelleen himoitsen varsiselleriä, voinkohan minä olla valeraskaana?

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Sateen jälkeen aurinkoa

Shokkivaihe on ohi. Suru ei ole kadonnut minnekään, mutta ainakaan en pillahtele enää itkuun joka kerta ystävää ajatellessani. Muistot ovat lämpimiä ja haikeita, uusia ei enää tule.

Näin unta, että osti huutokaupassa mökin Helsingistä. Viisitoista tuhatta minä siihen pistin, sain huonokuntoisen mökin, mietin mielessäni, että sitähän voi kunnostaa pikkuhiljaa, mutta samalla tajusin, että minulla pitäisi olla auto. Tavallaan tunnustin itselleni, että tein virheostoksen, mutta silti olin iloinen. Unta riitti, siksi varmaan näin niin eläviä uniakin. Viime yönä peräti 7 tuntia! Ja vain kaksi heräämistä! Hyvin menee, mutta menköön. On suorastaan levännyt olo.

Tänään tarraan imuriin ja vaihdan lakanat. Ruokaa ei tarvitse tehdä, voin lämmitellä perjantaisia jämiä. Ystävä nimittäin tuli kylään naudan ulkofilee mukanaan. Kääräisin sen pekoniin ja nakkasin uuniin vihannesten kanssa matalaan lämpöön reiluksi tunniksi. Tarkoitus ei ollut niin pitkään pitää, vaan jättää liha roseeksi. Hyvää se oli ylikypsänäkin. - Ei aina mene niin kuin Strömsössä nämä keittiöhommani, mutta yleensä ruoka on syötävää. Herkullista se oli nytkin.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

I should be so lucky*

Perjantaiaamuna sain suruviestin, ystävä oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Suremaan jäivät lapset ja tyttöystävä. Ja tietysti me lukuisat ystävät. Aivan äskettäin suunnittelimme hankkivamme ystävälle 40-vuotislahjaksi vasektomian, hänellä kun jälkeläisiä riitti, vitsailimme, ettei niitä kaikki tapaamiaan naisia toinne paksuksi panna. Nyt ei sitten edes juhlita synttäreitä. Itseäni syytän, kun en mennyt kerhonsa kevätjuhliin reilu kuukausi sitten, sinne kutsuttiin ja varmasti olisin ollut tervetullut. Oma vika, kun siirsin kutsun kesään.

Laki oli ihana pentu. Hän oli ensimmäisen vakituisen nuoriso-ohjaajavirkani aikaisia lapsukaisia. Avulias, iloinen ja rehellinen, harvinainen olento nuorten joukossa. Paremmin häneen tutustuin kun hän ajeli mopolla kolarin yhtenä iltana ja palasi takaisin nuorisotalolle, jota olin juuri sulkemassa. Siellä minä sitten annoin ensiavun ja soittelin päivystykseen. Naapurikylään matkasimme pikkuisella koppimopollani (lue Suzuki Alto), poika pidellen leukaansa, mutta vitsiä vääntäen ja minä paasaten ajamisen vaaroista.

Paluumatkalla kävimme vielä hakemassa kypärän ja repun. Mopo työnnettiin talteen yöajaksi nuorisotalolle, ennen kuin vein pojan kotiinsa. Mietin mielessäni, että siinä olisi voinut käydä tosi pahasti. Mutta ei käynyt. Mopot olivat sen jälkeenkin pojan mieleen, vaihtuivat vain suurempiin. Olin niin onnellinen, kun luin hänen kuulumisiaan viime aikoina naamakirjasta. Oma talo, lapset, rakkautta, matkoja, ilo pursui jokaisesta päivityksestä. Ja sitten kaikki on ohi. Voi elämä! Mikssi olet niin epäreilu?

Ajakaa varovaisesti siellä. Elämä on niin hauras.

*Otsikko tulee siitä, että Laki toimi nuorna poikana jopa dj:nä nuorisotalon diskoissa, tuon biisin hän soitti monta kertaa. Sittemmin musiikkimaku vaihtui raskaammaksi, mutta silti joka kerta, kun biisin kuulen, muistan hänet. Lakin, onnenpojan.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kevään ensimmäinen pölytys

Aloitetaan A:sta. Allergia. Se alkoi jo viime viikolla, elekää kysykö, jostain maan rajojen ulkopuolelta tunkee jotain kasvien sukupuolielämäjätteitä, jotka saavat silmäni valumaan, kurkkuni kutisemaan, keuhkot vinkumaan ja nenäni tirskuttamaan. Siinä on ollut näyttö vaarassa, kun töissä nenuli on aloittanut konserttinsa. Niinpä piti ryhtyä kaivelemaan lääkitystä, sitä ei sitten löytynyt kuin yksi ainoa laatta Heinixiä. Onneksi se riitti viikonlopun yli, eilen pääsin lääkärille.

Siirrymme P:hen. En tohdi muuten kajota lääkärin persoonallisuuteen, sanotaanko, että yliempatiaa ja puheripulia oli liikkeellä. Pillerireseptien lisäksi sain tietysti luennon ylipainosta. Että kun minä näytän ihmiseltä, johon ylipaino ei ole vielä tarttunut, vastalihoneelta, niin nyt olisi hienoa, jos saisin sen pois. P*rkele, kun alkaa itkettämään, kun tuntemattomat kommentoivat painoasioita. Vaikka tuntematon olisi lääkäri ja tarkoittaisi hyvää. Onneksi en siellä alkanut vänisemään, vaan myöntelin sujuvasti. Olen ollut suurimman osan aikuiselämääni ylipainoinen, jotta kyllä jo luulisin oppineeni elämään tämän kanssa. (Kääpiönä ja kasvuikäisenä olin läpipasko.) Enkä minä enää jaksa mihinkään mallin mittoihin pyrkiä, vaikka haaveilenkin ihmissuhteesta, niin en jaksa kiristää pinnaani laihtumisasioiden kanssa. Saattaahan sitä olla vielä joku, joka huolii minut ihan tällaisena. Tai jos ei huoli, niin antaa olla. Emmää jaksa, vaikka miten kannattaisi terveydenkin takia. Kyllä minä itselleni kelpaan - ja krematorioon. Palaa paremmin, kuni kynttiä, oma tali ympärillä.

Jatketaan T:llä. Töissä on ollut lättänöitä märkiä lapas-ihmisiä liikkeellä. Sellaisia, jotka mm. tietävät, mitä tehdä, mutta heittäytyvät lapseksi jälleen eivätkä tee, ellei selitetä juurta jaksaen, miksi näin tehdään. Yleensä samat ihmiset tietävät senkin, miksi niin tehdään, mutta koska he vastustavat, he tahtovat harrastaa passiivisagressiivista vastarintaa. Muuten edelleen on kivaa ja mukavaa, vauhdikasta, sellaisena saisi pysyäkin, että jaksan olla siellä. Ei edes kerkeä vänisemään, kun pitää jo mennä seuraavaan asiaan. On se kivaa muutenkin, kun vain laskujenmaksupäivänä.

Bubbling under K, niin kuin kiputilat. Hammasta ja suutakin kolottaa oudosti. Onneksi on vielä yksi aika. Ja bonuksena O. Tänään on Oton päivä, tervehdykseni toiseen ulottuvuuteen edesmenneelle ystävälle, jolla olisi tänään ollut syntymäpäivä. Sitä yleensä juhlistettiin ginitonicilla. Minun tekee mieleni kuplajuomaa, mutta odotan kuitenkin soveliaampaa hetkeä.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kevytkenkäinen

Viime viikon lopulla se sitten tapahtui. Vaihdoin talvikengät kevätklopposiin. Kieltämättä perjantaina vielä jouduin takapihalla luistelemaan ja hiihtelemään, mutta maanantaina meni jo vähän turvallisemmin. Sai siirtyä gasellin askeliin.

Minulla on yleensä kauden vaihtuessa ollut tapana tarkistaa tappioiden laajuus. Niin kävi tälläkin kertaa, kahdet kengät, talvikengät ja yhdet kevätnilkkurit pääsivät Malmin suutarille Kirkonkyläntielle. Torstaina kun haen ne, vien vielä kahdet lisää hoitoon, toiset talvikengät ja yhdet nilkkurit lisää. Kun kenkiään hoitaa, ne kestävät. Etenkin kun joutuu ostamaan tyyriitä kenkiä, koska koko on siro 42. Itse suosin nahkaa, koska nahka kestää, kun sitä vaan hoitaa. Rasvaa ja puhdistaa - ja vie ajoissa suutarille, ettei kulu kanta, vaan kantalappu. Suutaripalvelujen hinta on vuosien saatossa noussut, saa nähdä mitä se tänä vuonna kustantaa, kun niin tohkeissani taas läksin menemään, että unohdin kysyä. Se on äkkiä iso summa kengän varsinaisen hinnan päälle, mutta kun maksaa, on useammat kengät pidempään. Ja minä käytän kenkiäni, niitä ole kaappiin ostettu ihailtavaksi, vaan kaduille naputtamaan tahtia.

Ovat muuten ajat muuttuneet. Silloin kun täti virsut itse jalkaansa rakensi, ei suurijalkaisille naisille ollut tarjolla kuin mummokenkiä mustana ja ruskeana. Tai sitten miesten kenkiä. Olisi niitä varmaan jo täältä etelästä saanut, mutta kun ei varaa ollut edes junamatkoihin, niin mennäpä vielä kenkäkauppaan markkojaan hassamaan. Siinä kehitti ihan väkisten sellaisen "rumat ne vaatteilla koreilee" mentaliteetin, kun muuta ei saanut. Jotta sillä mennään, mitä saa.

Nyt kun saa, niin kieltämättä on kenkävarasto kasvanut. Ja korko noussut. Toisaalta käytän vain tietyn tyyppisiä kenkiä edelleen, en avokkaita tai saappaita, vain ja ainoastaan nilkkureita. Kesäkuumalle on parit kolmet sandaalit, mutta muuten mennään nauhakengissä tai vetoketjukengissä. Korkoa pitää olla ainakin 5 senttiä, paitsi ei metsäkengissä ja turistikengissä. (Turistikengissä kävellään koko päivä kaupungilla. Niissä on tärkeintä, etteivät ne hierrä tai kuumistele. Sama on kyllä tärkeätä kaikissa kengissä.)

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kasvavan kuun toimia

Lauantai oli laiska päivä, sain kuitenkin poikettua kirjastossa. Tosin ongelmana oli, että sen tahtomani yhden kirjan sijaan mukaan lähti TAAS neljä. Saa nähdä, tulevatko luettua, vai tuliko tehtyä taas tyhmyys. Yhden otin englanniksi, että tulisi edes jollain tasolla ylläpidettyä kielitaitoa. Ruotsinkielistäkin harkitsin, mutta ainakaan tällä kertaa ei sellaista irronnut mukaan.

Kotona ompelin uusiin työhousuihin vyörenksut. Tilasin netistä mustat pellavahousut, joissa olikin surukseni kuminauhavyötärö. Perskana, onneksi testasin housut kotioloissa, ennen kuin töihin ne laitoin, housut valuivat inhottavasti. En koe olevani enää vuosiin niin hip ja pop, että näyttäisin komealta puolivälissä reisiä roikkuvissa pöksyissä, kuten nuorisolla tuntuu olevan tapana. Samalla tuli todistettua oma keski-ikäisyytensä, inhoan enkä ymmärrä jotain nuorisotapaa. Vanhuus!

Vastenmielistä sotkua. Nyt on sitten pakko siivotakin. Yyh.
Henkistä ahdistusta ovat aiheuttaneet erittäin hyvin itäneet tomaatin siemenet, jotka ystäväni minulle lähetti. Viimeksi sain koulittua vain kahdet taimet, alkuperäiseen idätysastiaan jäivät vielä kahdet eri taimenalut. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja rempaisin nekin kouliintumaan. Samalla perkasin anopinkielen, jonka edellinen mullanvaihto oli viisi vuotta sittten. Se jäi surkean näköiseksi mullanvaihdon jälkeenkin, elän toivossa, että se siitä vielä piristyy. Kyseessä on mummoni vanha kasvi, yli 70 vuotta vanha lyhytlehtinen anopinkieli.

Suu on sisältä kipeä. Olen kuitenkin ihan tietoisesti jättänyt särkylääkkeet syömättä, että voin seurata tilannetta. Tämä ei ole kivaa. Onneksi seuraava aika on vasta viikolla 17, kerkeävät ruhjeet vähän parantua ja toisaalta jos ei parane, niin saanpahan näytettyä tilannetta hammaslääkärille. Nielaistessa koskee, todennäköisesti puudutusneula teki tuhojaan leukaperissäni.

Perjantaina sain Ottoveljen viisumihakemuksenkin lähetettyä suurlähetystöön. Hänen pestinsä lähestyy loppuaan. Viimeisessä viestissä hän haaveili moottoripyörästä, pelottavaa, mutta nuorilla miehillä on nuorten miesten vinkeet. Kun valittelin parisuhteen ja sukupuolielämän puutetta, niin hänen pragmaattinen vastauksensa sai minut toivomaan, etten olisi asiasta edes mitään maininnut:
"Juu, aika aikaansa kutakin. Kuulostaa siltä, että oot jo piässy yli sen edellisen suhteen. Kuhan koittaa kesä ja tapaat jonkun kiimasen kollin, niin sitten taas toimitatte sitä ihtijjäänk. Sano miun sanoneenk."

Voi pojat. Oma vika, mitäs hänelle haastelin asiasta. Se poika ei paljon rakkaudesta laulele.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Verenluovuttaja

Uni loppui viiteen tuntiin, on loppunut jo useampana yönä perätysten. Iltapäivälehden jutun mukaan huonot unet tappavat varmemmin kuin kansantaudit. Entäs kun on molemmat? Kuolee varmemmin tietysti. Olen vähän kärttyisä, mutten enää jaksa maata sängynpohjallakaan horrostamassa, pakko on vaan ollut ottaa vähän rauhallisemmin, kun nenäni päätti taas ryhtyä luovuttamaan verta. Outo tyyppi. Onneksi se ibuprofeenin syöminen loppui jo, tosin huomasin sen jälkeen, että suuonteloni on aika rikki hammaslääkärin jäljiltä. Kipeä suorastaan. Onneksi suun haavaumat paranevat yleensä nopeasti, johan siitä on kolme päivää!

Rakentelen uutta blogia. Ajattelin kerätä kaikki ruokapostaukseni samaan kasaan. Kun vielä keksin nohevan bloginimen (jonka tosin kerkesin jo kertaalleen unohtaakin), niin riehaannuin sitten iltasella puuhastelemaan. Nyt vaan naurattaa, kun ei tätä vanhaakaan niin usein kerkeä päivittää kuin aikaisemmin, että millä ajalla minä sitä ruoka-aiheista meinaan keretä. Toisaalta sen päivitystahti tulee olemaankin harvempi, enhän minä joka päivä ruokaa tee.

Mutta nyt en tee ruokaa, eilen tein pizzaa, sitä nakerran tänäänkin. Sen lisäksi ajattelin käydä palauttamassa kirjastonkirjat, kun en minä näköjään saa luettua loppuun kahta viimeistä kesken olevaa. Pitäisi olla jotain kevyempää, tarvitsee tutkaista joku kirja edes malliksi lipaston päälle makaamaan iltalukemiseksi. Mma Ramotswe upposi pääsiäislomalla niin että hujahti, pitänee tutkaista millaisia dekkareita on tarjolla.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Muiden unissa - keittiöpsykologi tulkitsee

Kävin ulkoilemassa kevyesti entisen kollegani kanssa yhdessä joutavanpäiväisessä tilaisuudessa. Otimme muutaman lasillisen viiniä, osallistuimme arvontaan (arpamme eivät voittaneet) ja söimme lähes hyvää perusruokaa. Ohjelmaan emme juurikaan keskittyneet, vaan otimme kiinni kadotettua aikaa. Sitä minun työttömyysaikaani, hän on ollut koko ajan töissä.

Kollegani on kovin iloinen, seurallinen ja avoin ihminen, paljon, paljon enemmän kuin minä ikinä. Hän yleensä puhuu ensin ja ajattelee sitten. Ennen tapaamistamme hän oli nähnyt minusta unta ja tietysti paloi halusta kertoa sen minulle. Olin asunut kovin avarassa vaaleassa asunnossa, jossa hänen huomionsa kissojeni (!) lisäksi olivat kiinnittäneet asunnon lattialla olevat kädettömät lelut, nallet, vauvanuket ja barbit. Niiden lisäksi minulla oli ollut kiiltokuvia sekä useampia nukkekoteja, kaikki viimeisen päälle rakennettuja, jopa pienet ruokailuvälineet olivat löytyneet pöydästä. (Tuosta nyt jo viimeistään ymmärtää, että kyseessä oli uni, ajatelkaa kissoja ja pieniä esineitä...) Kun kollegani oli kysynyt, että ovatko lelut kissoja varten, olin vastannut, että ei tietenkään, vaan minulle. Minulla kun ei ollut mitään tekemistä viikonloppuisin, niin unen logiikan mukaan leikin nukkekodeilla ja kiiltokuvilla. Hän oli pyytänyt päästä leikkimään kanssani, koska koko kattaus oli ollut niin kaunis. Minä olin tietenkin ollut valmis jakamaan leikin.

Keittiöpsykologi minussa miettii, että olenpas minä turha ihminen muiden mielestä. Ei lapsia, ei vastuuta, vain kissoja ja leluja. Mutta toisaalta minun kanssani on ilmiselvästi kivaa ja mukavaa, jopa niin kivaa ja mukavaa, että leikkiin voi edelleen pyytää päästä mukaan. Ja minä lasken mukaan.

Kun kollega oli puolisolleen kertonut unesta, hän oli samalla kertonut, että luvassa on jälleen useampia tapaamisia vähän ajan sisällä. Puoliso oli todennut, että hän on tainnut kaivata minua. Vastaus oli kyllä. Erilaisudesta huolimatta viihdymme keskenämme. Elämänarvomme ja jopa poliittiset mielipiteemme poikkeavat toisistaan kuin aamu yöstä. Emme ikinä olisi tutustuneet ilman yhteistä työpaikkaa, mutta keskenäisten kähinöidemmekin jälkeen olemme jääneet ystäviksi. Hän perheineen ja minä nukkekoteineni ja kädettömine leluineni.

Se sama keittöpsykologi toteaa, että ei se kädettömyys niin kaukana ole, se vaan koskee parisuhteita, ei tullut lasta eikä paskaa, mutta tuli kissa ja nukkekoti. Kissat vaan taas tulevat vähän jälkijunassa, parin vuoden päästä. Minähän jo asustan nukkekodissa, pienessä ja hyvin varustetussa. Tänne saa tulla leikkimään mun kanssa.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Tasaista

Työelämä on tasoittumassa. Minusta on edelleen kiva mennä töihin ja siellä on kivaa. Päiväkotipaikka parhaasta päästä, on kavereita, askarrellaan päivät pitkät ja säännöllisesti ruokitaankin. Paitsi että olen siirtynyt osittaiseen omien eväiden syöntiin, se vaan on niin yksinäistä touhua, että en oikein nauti siitä. Mieluummin söisin kollegoiden kanssa alakerrassa ja seurustelisin samalla muissa kuin työasioissa. Se on mun luonto.

Varasin kampaajapojalleni ajan hiusten tasoittamista varten. Näköjään sellainen 2,5 kk väli on sopiva, kun pitää hiuksensa pitkinä, mutta niissä kuitenkin on joku malli. Kävisin minä useamminkin, jos kukkarossa olisi enemmän täytettä. Samoin kävisin jalkahoitajalla, kovettumat sen kun pahenevat, vaikka rasvaan, hion ja liotan, eivät kotikonstit kavioihin auta. Vai sorkatko lienevät?

Naaman tasoittaminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Naureskelin kun taas tein meikkipussissani inventaariota. Meikin määrä on vakio, meikkivoide, ripsiväri, kulmageeli, huulikynä ja huulipuna, mutta alle hölvään vaikka minkälaista primeriä ja sitovaa huttua. Ja silti painovoima voittaa tämän kisan. Mutta ainakaan en liiku kylillä tulipunaisena vaan söpön vaaleanpunaisena. Pretty in pink.

Hammas tasoitetaan parin viikon päästä, se saa lopullisen paikkansa. Nyt siinä vielä on väliaikainen, jonka jo viime yönä purin ruttuun. Ihmisellä on vahvat voimat leukaluissaan, sen takiahan hampaasta lähti palanen alun perinkin. Mutta eilen ei enää sattunut! Puudutus oli tosin niin laaja, että jopa nenänpääni ja korvanlehti olivat puutuneet. Särkylääkepurkillekaan ei ollut asiaa ennen kuin iltapäivällä. Nyt vielä vähän jomottelee, kun luuhun saakka kuitenkin on porailtu, mutta se menee ohi muutamassa päivässä. Onnea!

Tie on tasoittunut jo kauan aikaa sitten. On tämä elämä ihanaa, rauhallista ja tasaista, ennalta arvattavaa, mutta rakasta. Entinen minä sanoisi, että tylsää ja tapahtumaköyhää, mutta hän ei tiennytkään mihin pyöritykseen vielä joutuu. Draama ei sovi minulle, korkeintaan tragikomediana.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Luulo ei peitonnut tietoa

Viime viikolla kun entistä kollegaa tapasin, hän kertoili minulle edellisen työn kuulumisia ja niiden keskellä myös terveisiä sinne jääneiltä ihmisiltä. He kuulemma kovin tarkkaan seuraavat elämääni (tässä lue työnetsintää) hänen kertomustensa kautta. Ja nyt kun paikka oli löytynyt, he olivat olleet kovin iloisia ja lähettäneet onnitteluja kollegan kautta.

Minä häkellyin. Ensinnäkin olin kuvitellut, että ei heitä voisi enempää kiinnostaa yksi poislähtenyt osanen, saatikka että vielä oikein asiakseen kyselisivät perään. Olen kai minä sitten jo siellä edellisessä elämässäkin jotain onnistunut oikein tekemään, vaikka itse en siitä enää mitään mielikuvaa päässäni kantanutkaan. Muistin vain lähinnä virheeni ja turhautumiseni.

Huomenna on hammaslääkäriaika heti aamusta. Pelottaa niin, että... noh, tiedättehän te. Se tulee sattumaan. Huutoa, kyyneleitä ja verenvuodatusta. Mutta toisaalta jos edes jossain vaiheessa olisi valoa nähtävissä jonkun tunnelin päässä, niin kai minä kestän sen. Ei tämä jatkuva jomotuskaan mukavaa ole. Mutta pelottaa. Minä tekisin melkein mitä vaan, ettei tarvitsisi mennä sinne.

Kettumaisinta tilanteessa on se, ettei se todellakaan johdu jostain, mitä olen tehnyt. Olen aina huolehtinut ylitehokkaasti hampaistani, koska lapsuusajan pelko on ollut jatkuva seuralaiseni. Olen pessyt, puunannut ja kiillottanut. Minulla on jopa kestävä hammasluu, geenitkin ovat puolellani. Olen käynyt tarkastuksissa aina, kun olen päässyt. Kävisin useamminkin, jos rahaa olisi. Vaan kun ei ole, niin kunnalliseen huolenpitoon joudun luottamaan. Ja näin siinä sitten kävi, kun ei pientä lohkeamaa saanut aikanaan paikattua. Nyt yhteiskunta maksaa tehohoidosta ja minä pelkään kymmenellä. Perkele.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kaikki, mitä vanhenemisesta kerrotaan, on totta

Ryhdyin miettimään, miten erilaisia me ihmiset olemme. Pohdin entistä esihenkilöäni, miten hän on niin työlleen omistautunut, että lomallakin kantaa viestintävälineitä mukanaan ja osallistuu kokouksiin. Sitten on stressaantunut ja äkäinen, tekee äkkipikaisia ja jyrkkiä ratkaisuja, kun jetlag painaa eikä kerkeä perheen kanssa riittävästi olemaan. Mukavasta ja ystävällisestä ihmisestä tulee arvaamaton ärrimurri. Olenhan minäkin työlle omistautunut, erona vain se, että en tahdo myydä vapaa-aikaani, minulta puuttuu kunnianhimo. Hän tosin vaikuttaa ihan tyytyväiseltä elämäänsä, luvassa on taloudellisesti turvattu vanhuus. Minulle taas jää tuulenhuuhtoma takamus ja kasa epäilyttäviä, mutta hauskoja muistoja. En tahtoisi kuolla, ei varmaan kukaan, mutta toisaalta ymmärrän, että kun kroppa ei enää pysy mielen mukana, on pakko antaa periksi ja varmaan jossain vaiheessa on ihan kivakin poistua näyttämöltä. Ei kyllä vielä ainakaan tekisi mieli, mutta rauha itsensä kanssa on ihan suositeltava juttu.

Olen huomannut, että minulle sopii elää hetkessä. Toki suunnittelen tulevaisuutta, mutta en kovin yksityskohtaisesti, Elämällä on tapana yllättää minut, suunnitelmat elävät samalla. Kannattaa nauttia kaikesta, mahdollisimman paljon. Aika menee aivan liian nopeasti, ei ole aikaa epäröidä, huomenna on jo myöhäistä, rypyt hiipivät kasvoihin ja kroppaan, omituisia kasvannaisia on siellä ja täällä, naamaan ilmestyy karvoja ja läkkiä, aivot syöpyvät ja muisti katoaa. Nuoriso, tehkää virheitä nyt kun on vielä aikaa, välillä osutte oikeaan. Älkää pelätkö, loppupelissä kadutte vain niitä asioita, joita ette kokeilleet, vaikka olisitte tahtoneet. Silti en suosittele yltiöheittäytymistä, vaikka itse olen siinä ollut aina mestaritasoa.

Kannattaa kokeilla heittäytymistä ihmissuhteissa, opiskelussa, työssä, ystävyyssuhteissa, matkustamisessa, lapsenteossa, mikä nyt sattuu kiinnostamaan. Itse en koskaan ole ollut kovin kiinnostunut extremematkustelusta tai lastenteosta, olen kermaperse ja ylpeä sellainen. Rakastan mukavuutta, pehmeitä pieluksia, isoja annoksia, herkkupaloja, suuria sänkyjä, pitkiä aamuja, kosteita iltoja, halukkaita miehiä, pieniä seikkailuja ja mitä vanhemmaksi käyn, etenkin koitan rakastaa ja hemmotella itseäni. Sanoinhan minä rakastavani miehiä, listasinhan jo miehet?

Kuten sanoin, virheiden tekeminen on suotavaa, siinä oppii. Suurimmat elämän opetukset piilevät epäonnistumisissa. Silloin tiedät, millainen ihminen olet. Jotkut sortuvat, toiset nousevat ja jatkavat eteenpäin. Toiset toistavat virheitään, toiset oppivat niistä. Itse opin yleensä liian myöhään, mutta senkin luonteenpiirteen kanssa oppii elämään. Kajahtaminen tavalla tai toisella on hyvästä. Mikäli mahdollista, kannattaa jossain asioissa elää kyllä ihan normielämääkin, jos menet liian pitkälle, voi olla, että et pääse takaisin. - Toisaalta jos siellä on hyvä, mikäs hätä hulluudessakaan on ollessa.

Kroppa pettää, jos ei siitä pidä huolta. Hyvät geenit auttavat vain tiettyyn pisteeseen saakka, sittten painovoima voittaa, nivelet eivät enää taivu ja vatsan kohdalla on omena. Mutta minulle ainakin sopii omena paremmin kuin porkkana, koska pidän enemmän keittiössä häärimisestä kuin pururadalla raatamisesta. Mutta itse joudun elämään vaivojeni kanssa, itse olen osani valinnut, turha määkyä. Koskaan ei ole liian myöhäistä vetristyä. Jos ette jaksa, niin sorry nyt vaan, sama on kohtalo kuin minulla. Ei näytä lupaavalta.

Ihminen tarvitsee elämäänsä intohimoa. Ihmissuhteet eivät ole ainoa lähde/ kohde sille. Minä rakastan elämää, erittäin intohimoisesti ja monimuotoisesti. Rakastan ystäviä, musiikkia, kirjoja, sarjakuvia, kirjoittamista, metsiä ja sieniä, roolipelaamista, öitä, sadetta, valvomista aamuun, unta, miehiä, sanoinko jo miehiä? Intohimon kohteet vaihtelevat, parikymppisenä en ymmärtänyt kuin kirjojen, miesten ja ystävien päälle, sitten tuli kiinnostus ruokaan. Baarejakin rakastin, rakastan kyllä edelleen, mutta ikäisiäni siellä on enää niin vähän, että se on vähän surullista niissä poiketa. Mitä yritän sanoa on, että vaikka sitä elämää suurempaa ihmissuhdetta ei löytynytkään, en minä onneton ole. On tässä elämässä onneksi paljon muutakin. Erittäin paljon muuta, mutta ei se sitä tarkoita, ettenkö kaipaisi ihmissuhdettakin. Sitä vaan ei minulle ollut tarjolla. En minä nykyään saa untakaan, eikä siihen kuole, vähän harmittaa toki, kun siitä niin kovin tykkäisin. Vaikeuttaa valitettavasti elämää.

Jos nyt minulla olisi jälkikasvua, niin neuvoni heille olisi, että kannattaa uskaltaa. Kyllä elämä kantaa. Mutta samalla varottaisin, että tyhmyyksiä ei sitten kannata tehdä. Ainakaan taloudellisia, tosin mammonan varaan kannata muutenkaan elämänarvojaan rakennella. Pohjalla käyminen tekee ihmiselle hyvää, pahiten olen karahtanut kiville parisuhteissa ja työttömyyden koittaessa. Siinä kuulkaas oppii empatian lisäksi paljon itsestään. Minä en esimerkiksi enää laskekaan vuosia eläkeikään. Se loppui tuossa 1 v 2 kk jakson aikana. Veikkaan, että olen töissä niin pitkään, kun saan olla, olen terve ja hyvältä tuntuu. Mutta ei se ainoa oikea tapa ole, jokaisella on omansa. Opettaisin, että pitää arvostaa ja kunnioittaa toista ihmistä, vaikkei jakaisikaan hänen arvomaailmaansa.  Kohteliaisuus on sielun kauneutta. Ilkeys iskee ennemmin tai myöhemmin ilkeän omaan nilkkaan. Karma. Muuta en sano.

Ystävät ovat ihania, itse valittu perhe. Kannattaa hankkia monenikäisiä ihmisiä ystävikseen. Älkää jumittuko, kaikissa ikäluokissa on hienoja ihmisiä. Jos taas ei tutustuminen kiinnosta, ei sitä pakko ole tehdä, lukekaa vaikka kirjoista. Kannattaa kuitenkin tehdä ajoissa testamentti, elinluovutustestamentti ja kirjoittaa salasanat muistiin, että joku voi lopettaa elämäni myös internetissä. Anteeksi kannattaa pyytää, jos on jotakuta vastaan rikkonut. Kannattaa myös antaa anteeksi, jos kokee, että itseään kohtaan on pahoin tehty, mutta ei niiden ihmisten kanssa tekemisissä tarvitse olla jatkossa. Sellaisista kannattaa hankkiutua eroon, jos ei muuta saa kuin rupia henkiseen perseeseensä. Elämä on liian lyhyt paskiaisten kanssa vatuloimiseen. Joskus elämä vierottaa, silloin kannattaa vain antaa tyyppien olla. Turha rytistä, jos on jo paskat housussa.

Seuraavissa jaksoissa ehkä joskus käsitellään seuraavia aiheita:
- järjestys ja sen ylläpito
- koti
- puutarhan hoito ja huonekasvit
- metsä, sienet ja luonto - juu, tiedän, tästä puuttuu vesi, mutta kun...
- miehet, joko minä mainitsin miehet?
- ruoka
- lukeminen
- kipu, lähemmin alhainen kipukynnys ja rohdot
- mielipuolilääkkeet ovat hyvästä - nappien kuningatar tunnustaa "kaikkea olen vetänyt ja vielä olen hengissä"
- kuinka karataan väkivaltaisesta ihmissuhteesta
- kuinka tulla idiootiksi
- kunka pysyä idioottina ja saada enemmän
- kuinka saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa (eiku, perk*le, Dale kirjoitti sen jo, senkin kirjan muuten luin ahmimisiässä ja rautatieasemalla hortoillessani huomasin, että siitähän on otettu uusi painos, ihmiset kaipaavat ohjastusta)

Myös teitä askarruttavia asioita voi ehdottaa tänne kummituksen lepotuolin käsiteltäväksi. Olettehan tekemisissä erinomaisen mielipideautomaatin kanssa, joka ei vaikene kuin vaikeissa tilanteissa - hetkeksi ainakin. Ihan niin kuin muutkin ihmiset.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Raskasta nautintoa - ainakin maksun aikaan

Kyllä huomaa, että on tullut vanhaksi. Vielä kymmenen vuotta sitten minulla ei ollut mitään vaikeuksia bailata baareissa koko yötä ja sitten kirmata suihkun kautta töihin, selviytyä töistä, olla tuottava ja olla tekemättä virheitä. Toisin on nykyään. Kun keskiviikkoiltana kävin katsomassa Casinolla Forkin Spin the Wheel shown, ei auttanut, vaikka sitä ennen kävimme syömässä, joimme sivistyneesti keikan aikana kaksi lasillista viiniä ja olin kotona jo ennen yhtätoista, olin torstain nuupallani. Selviydyin toki töistä, mutta vauhtia piti pitää, vähänkin jos jarrutti, niin jo tuli pöydänalus tai kellariarkisto mieleen. Siis niin kuin nukkumamieleen. Kallis on nykyään valvomisen hinta.

Forkin keikkaa olen tässä mietiskellyt, että mitä minä siitä tykkäsin. Aika hidastahtinen, mutta todennäköisesti rytmi oli tehty sopimaan dinnerin tarjoilutahtiin. Me kun emme syöneet, niin kävi vähän aika pitkäksi. Musiikki on aika yllätyksetöntä, tuttuja biisejä, joita kaikki voivat laulella mukana, mutta hyvin laulettuja toki. Harmitonta, vähän hajutonta ja mautonta, sopii hyvin ulkomaan ihmeiden viihdytykseen. Minä luulen, että minulle riitti yksi kerta. Feikki-Elvis oli parempi - vai olinko silloin enemmän humalassa? Ainakin sain ruokaa.

Tämän viikonlopun ohjelmaan kuuluu taimien erottelu toisistaan ja siirtoprojektit isompiin astioihin. Vanhassa mullassa parvekkeella kylmässä pönöttänyt ruohosipuli on yllättäen alkanut kasvamaan. Taidan lisätä multaa päälle ja antaa olla. Vettä se sai jo eilen.

Tähänkin blogiin olen jo raapustanut 900 postausta. Mistä tätä pashaa oikein riittää? Alitajunta on jännittävä paikka, jonne en tahtoisi joutua pimeällä. Siitä muistutuksena taas viime yönä näytti vinkeätä unta, asustelin kommuunissa - siis minä, vuoden seurallinen erakko! Ennen unta valvoin hampin kanssa tunnin, ihme kyllä sain unta, kun särkylääke ryhtyi toimimaan, olen myös huomannut, että menosuunnan vaihtaminen auttaa, siirrän tyynyt jalkopäähän, siellä on varmaan viileämpää.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Hullu tekee unissaan töitä, viisas pääsee vähemmällä jopa hereillä

Minä taidan olla vähän hullu (understatement of the year). Kun viime viikon viimeinen työpäivä meni reisille, olin vain onnellinen, kun pääsin kotiin. Mutta mitä tapahtuikaan maanantain ja tiistain välisenä yönä? Aloin miettiä yhtä työasiaa, joka jäi tekemättä torstaina, koska pää oli kipi. Sitä minä sitten pyörittelin unissani puolelta ja toiselta - ja tietysti unessa myös epäonnistuin. Heräilin ja aina kun sain unta, sama veivaus alkoi uudelleen. Aamusella kun menin töihin, riipaisin paperin saman tien eteeni ja raivoroosnan lailla väänsin sen pakettiin. Onnistuneesti jopa, sanoisinko. Sitten helpotti, pystyin taas keskittymään akuutteihin ongelmiin, jotka olivat ilmestyneet sähköpostiini sen jälkeen kun poistuin kustannuspaikalta.

Tulikin vauhdikas päivä. Vähäpäitä ne kyllä ovat, jos eivät minua työsuhteessa pidä, etenkin kun olen pikkuhiljaa saamassa hommaa hanskaan. Mutta kun yrityksen taloudellinen tilanne on, mitä on, voi olla, ettei heillä ole varaa minuun, vaikka tahtoisivatkin. Vaan ei nyt toinne etukäteen itkeä, itken sitten elokuussa, jos on sen aika. Sitä paitsi jos he eivät nosta palkkaani, joudun joka tapauksessa ryhtymään etsintään uudelleen. Puoli vuotta saavat kokeilla edullisemmin, sitten pitää jo ymmärtää, että elää pitää minunkin. Tai oikeastaan saada säästettyä. Sen tämä irtisanomisjuttu opetti, että ihmisellä pitää olla pesämuna. Etenkin jos ihminen elelee itsekseen eikä ole saamassa lottovoittoa tai perintöä, niin tämä ihminen saa hermoromahduksen ilman tukevaa taloudellista puskuria. Eivät kaikki saa, jotkut osaavat olla.

Kukaan ei enää tahdo kuulla hampaastani, ei se mitään, kerron silti. Seuraava aika siirtyi taas päivällä. Pääsen taas uuden hammaslääkärin käsittelyyn. Voi tätä elämää! Alan vakavissani harkita tekareita, kertarytinä on parempi kuin ainainen kitinä. Kyllä, sattuu ja pakottaa, mutta koska siellä ei ole tulehdusta vaan irrallaan heiluva hermonpää, niin turha mennä minnekään ensiapuun, missä hammas avataan, hermoa heilutellaan, siihen sattuu vielä enemmän ja silti ne panevat sen vain kiinni. Juuei. Mätän ibuprofeenia ja yöksi vähän jotain muuta. Varon niistämästä nenääni liian lujaa, etteivät suonet ratkeile ja olen onnellinen, ettei minulla enää ole kuukautisia, koska se tässä verenvuototaudissa vielä puuttuisikin! Jotain hyötyä kohdunpoistosta kuitenkin, muutakin kuin se, etteivät enää sukulaiset pääse määkymään, että kyllä se vielä sinullakin mieli vaihtuu ja jälkikasvua ilmestyy. Eipä ilmestynyt, niin!

Eipä tässä paskempaa. Kevätkengät odottelevat jo kiihkeästi framille pääsyä, vaan ei vielä toinne. En millään tahtoisi katkaista jäseniäni, siitäkin kun kokemusta on kotitarpeiksi. Se tästä vielä puuttuisikin!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Munaa, lammasta ja muita sesongin ihmeitä

Kun kärvistelin töissä migreenissä torstain, ei paljon kiinnostanut muu kuin sänky, kun kotiin pääsin. Iltasella lääkitys alkoi sen verran tehota, että sain pakattua pikkukassillisen rätei ja lumpui Pohjoisemman Suomen vierailua varten. Perjantaiaamuna oli vereksillä voimilla liikkeessä, kun junaan hiippalin, matka meni nopeasti aamupalan ja Mma Ramotswen voimin.

Perillä minua oli vastassa uninen emäntä, hän oli ihan vain pienet päiväunet aikonut ottaa. Melkein meinasin jäädä asemalle, kun herätys ei ollut toimut toivotulla tavalla. Olipa mukavaa tulla valmiille, kauppareissut sai unohtaa ja ajella suoraan kotiin. Ystävillä on ikäiseni omakotitalo rauhallisella asuma-alueella pois keskustan humussa, lääniä on ympärillä ja mikä ihaninta, vieraalle oma huone alakerrassa. Talon nuori herra oli oppinut puhumaan sitten viime näkemän ja sen kyllä huomasi, pulputus oli tauotonta. Vanhemmista lapsukaistista toinen oli poissa, joten pääsin tutustumaan toiseenkin paremmin, vakavan ja hiljaisehkon kuoren alla piileskeli sarkastinen huumori.

Meitä nauratti koko viikonlopun, kun joko puhuimme ruuasta, teimme sitä tai nautimme lopputuloksia, mutta kun se on meidän luonto ja hyvä yhteinen harrastus. Perjantain menu koostui kotitekoisesta lihapiirakasta ja maa-artisokkakeitosta. Sopivat ruokajuomat siivittivät meidät illanviettoon jopa kylille. Emme vaan arvanneet, että pitkäperjantai oli sulkenut muutamia pienempiä baareja, harmi sinänsä, koska varsinaiset hippapaikat minua eivät koskaan ole kiinnostaneet. Tuttuja ei tällä kertaa näkynyt tai eivät ainakaan tunnustaneet olevansa liikkeellä, mutta ihmisiä tuli nähtyä ja hulinaa seurattua siitäkin edestä. Ja puhetta riitti, kun sen verran harvakseltaan tulee nähtyä, harmi kyllä.

Lauantaiaamuna pomppasin vierassängystä turhan railakkaasti, aamuaivastus sai verisuonen nenästä ratkeamaan, nopea nousu sängystä katkaisi vierashetekasta säleen. Onneksi talon isäntä on ehjäyskorjaysmielinen, iltaan mennessä sänky oli jo nukkumiskunnossa. Nenäni valutteli koko päivän, johtuu omalääkärini mukaan jatkuvasta ibuprofeenin syömisestä. Hammas kiukuttelee, eikä anna nukkua, päivisin kyllä sen kanssa pärjään. Sain kotiin kokeltavakseni toista vähän tujumpaa lääkettä, kiitos siitä! Tuli mieleen ne toiveet, joita joskus nuorempana kirjoittelin emännän vieraskirjaan, kun kuulin hänen päässeen lääkikseen. ;-D (Ei, en ole saanut kauneusleikkauksia enkä mieltä avartavaa lääkitystä, vaikka niitä nuorempana toivoinkin, mutta hyviä ohjeita siitäkin edestä. Ovat ne sitten hippopotamuksen valansa opiskelleet ja sisäistäneet, perkeleet.)

Lankalauantaina teimme vierailun pääaterian. Karitsan viulu lähti jo aamusella ruskistamisen jälkeen soittelemaan uuniin tiiviiseen foliokuoreen pakattuna. Matala lämpötila salli meidän unohtaa evään sinne siksi aikaa, kun itse kävimme pyörähtämässä keskustassa. Pientä shoppailua (kesäkassi!) ja viimeiset hankinnat pääateriaa varten, ennen kuin saavuimme kotiin, missä leijaili upea aromaattinen kypyvän lihan tuoksu. Tuli lähes harras olo, kun aloimme rakennella muita komponentteja kasaan.
Kerrankin ruoka näytti samalta kuin ohjeessa esitelty annos.

Nigellan lampaan lisäksi tarjolle tuli tsatsikia, porkkanacouscousia, paahdettuja juustoyrttipaprikoita, paistinliemessa muhininutta porkkana-sipulipyreetä, fetasalaattia, viininlehtikääryleitä ja manchegojuustokuutioita, jotka olivat uiskennelleet hunajassa ja pistaasipähkinämurussa. Jälkiruoka tuli nautittua vasta myöhemmin, creme brulee on helppo ja näyttävä jäkkuruoka, jonka voi tehdä jo edellisenä päivänä, kunhan vain sokerin ruskistaa ennen tarjoilua. Tahdon oman keittiötohon.
Luu kopsahti irti, kun lammas noukittiin liemestä. Porkkanat ja sipulit käytettiin pyreeseen. Liemeen jäi se kuuluisa villasukan maku, joten sitä emme hyödyntäneet.

Kun liha makoili uunissa kuutisen tuntia, sen pystyi repimään haarukoilla silpuksi. Kerrankin oli esillepano helppoa!

Sunnuntaina taloudessa järjestettiin munanetsintää nuorisolle. Minun saldoni viikonloppuna oli yksi Lindtin kräämitäytteinen ja toinen Fazerin Mignon muna. Suomalainen voitti, mutta kyllä tietää suklaata syöneensä, kitalaessa kihelmöi samanlainen kutina kuin lapsena piparkakkutaikinaövereiden jälkeen. Runsaan lammas-pitaleipälounaan päälle minut vyörytettiin junaan. Kotiin oli ihanaa tulla! Kiva on käydä jossain, mutta jo parin päivän poissaolo saa minut rakastamaan kotiani kovinkin kiivaasti. Onneksi on vielä tämä päivä aikaa rauhoittua ja kerätä voimia työviikkoa varten.

Iltapäivällä ajattelin kävellä naapurilähiöön hakemaan postilähetyksen Ärkioskilta, samalla pitää käydä ostamassa lisää särkylääkkeitä. Tästä tulee vielä pitkä viikko ennen kuin pääsen uudelleen kidutettavasi hammaslääkärin penkkiin. Toisaalta tahtoisin unohtaa, mitä on luvassa, toisaalta toivoisin sen jo olevan huomenna, että homma olisi ohi. Eikä tämä verenvuototaipumukseni mitenkään tee elämää yhtään helpommaksi. Valitettavasti muuta ratkaisua kipuun ei nyt ole, enkä päivällä edes syö lääkkeitä! Hereillä vielä kestän sen, mutta unestani en luovu.