perjantai 30. syyskuuta 2011

Aikamme ajattelijoita

Eilen olin erään yrityksen vuosijuhlassa. Ensinnäkin paikka oli viehättävä, vierailin ensimmäisen kerran Musiikkitalossa. Se on sisältä kaunis ja tuoksu on tuoreen rapea. Toiseksi yksi seminaarin puhujista oli mielenkiintoinen veikkonen, luovuustutkija professori Alf Rehn.

Saattaisinpa kuunnella kaveria toisenkin kerran, kunhan vain hän saisi tiettyjä maneerejaan kuriin. Ahdistaa kun luennoitsija tai puhuja meinaa tikahtua omaan puheeseensa, se vähän vie tehoa sinänsä mielenkiintoisilta ajatuksilta:
- the endowment effect
- kirosanana best practice
- järjen fetissi
- sinisten merten strategia herättää oksennusreaktion
- tiekartta epämukavuusalueelle, yksin et sinne löydä
- kitka on hyvästä!
- organisaatiossa haukotukset tappavat
- täysin uudet ideat ovat mahdollisia, mutta vaativia löytää.

No niin, eikö ollutkin viisasta? Mutta ihan oikeasti - hauskaa ja opettavaista! Suosittelen!

torstai 29. syyskuuta 2011

Keksinkö edes otsikkoa?

Minulla on jälleen ongelma, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa tai en voi kirjoittaa asioista, joita pähkin. Varmaan päivitystahti hiljenee, ellen äkillisesti saa inspiraatiota triviaaleista asioista. Sitä ei juuri tällä hetkellä ole kuulunut. Suurin osa päässäni pyörivistä asioista kun kuuluu vaitiolovelvollisuuden piiriin.

Sen verran voisin kertoa hermoheikosta tilastani, että yt-neuvottelut blokkasivat myös lukukykyni. Viimeinen kirja, jonka sain luettua oli onneksi mielenkiintoinen sotku Intiasta, Vikas Swarupin Syyllisten seurue. Jotenkin harmittaa, että minusta on tullut tällainen nössöluuseripaskiainen, jonka hermosto ottaa itseensä pienimmästäkin risauksesta. Television katsomistakin olen rajoittanut, koska sielläkin vain puhutaan lamasta ja talouden huononemisesta. Töiden hakemista en ole vielä aloittanut, eikä siitäkään voi kirjoittaa, kun se on keskeneräinen asia.

Hyvästä asiasta elämässäni en myöskään uskalla kamalasti edelleenkään kirjoittaa. Se sujuu liian hyvin, siis se juttu, jota en voi kutsua poikaystäväksi, koska harakatkin sille nauraisivat, josta en tiedä, mitä se on, mutta se on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja minä olen onnellinen. Ei se VOI olla siis todellista, minä kuvittelen sen. Ainoa, mitä en kuvittele ja jonka pysyvään hyvyyteen alan uskoa, ovat ystävät, mutta kun heitäkin näen vain viikonloppuisin, enkä aina silloinkaan, niin ei sitten irtoa materiaalia siitäkään hirveästi. Sitä paitsi mikäs se sellainen päiväkirja on, jossa vaan kavereista kerrotaan?

Tietysti voisin kertoa, että sain kollegalta lisää suppilovahveroita, mutta siinäpä se. Jos olisin edes itse käynyt poimimassa ne, niin siitäkin saisin jotain neutraalia kerrottavaa. Mutta kun en tahdo olla neutraali! Tahdon olla minä! Olenkohan kuudessa vuodessa tyhjentänyt koko sallittujen juttujen pankkini?* Pitäisikö siirtyä takaisin käsinkirjoitettavaan päiväkirjaan, niin voisi edes olla rehellinen? Nimittäin sille tärkeimmälle tyypille elämässäni, eli minulle itselleni.

*(Bloggaaja-historiaani tuntemattomille; aloitin polkkaamisen joskus tammikuussa 2005. Ja todennäköisesti kun tämän vuodatan, niin minulla on heti huomenna mielessä vaikka mitä, mutta se taas onkin ihan hyvä asia.)

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Eläinsatu - varsinainen faabeli

Little Red Riding Hood was getting ready to go and visit her grandmother in the forest and her mother said:
"You'd better not go out tonight Little Red Riding Hood because the big bad wolf's out and you know what he'll do. He'll lift up your little red dress, pull down your little red panties and screw your little red socks off."

But Little Red Riding Hood pulled out a shotgun and said:
"Don't worry Mum, I've got it covered."

So she was walking through the forest when she came across the three little pigs. One of them ran out of the brick house and said, "You shouldn't be out tonight Little Red Riding Hood! he big bad wolf's out and you know what he'll do if he catches you. He'll lift up your little red dress, pull down your little red panties and screw your little red socks off."

So she pulled out the shotgun and said:
"Don't worry boys. Got it covered!"

As she continued through the forest she came across the big bad wolf and he said:
"You shouldn't have come out tonight Little Red Riding Hood because you know what I'm going to do. I'm going to lift up your little red dress, pull down your little red panties and screw your little red socks off."

So she lifted up her little red dress, pulled down her little red panties, lay down on her back with her legs apart, pointed the shotgun at him and said "NO! You're going to eat me like the book says."

***
Vanha vitsi, tiedän. Minä nyt vaan yritän täällä miettiä vaikka huumorin kautta, että miten näistä muutoksen tuulista saisi jotain hyvää irti. Ehkä pysymällä omassa suunnitelmassani ja katsomalla, että olen riittävän aseistautunut.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Ihmisparkkeja

Metro-läpyskässä kerrottiin espoolaisen kaupan DVD-kärryistä kääpiöille ja Ikean lapsiparkeista ja vihjailtiin, että niihin saattaisi tulla miesparkitkin, kun miehet ovat kuulema vähemmän kiinnostuneita sisustamisesta kuin naiset. Millaisiahan ihmeolentoja miehiksi minä oikein tunnen, kun kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän olleet aivan yhtä innostuneita Ikea-retkistä kuin minäkin? Itse en kyllä ole niistä aivan yyberinnostunut, vain silloin kun on tarve ja siihen tarpeeseen on rahaa. Jaa, paitsi että pikkuveljeni kyllä odotti ulkona kerran, kun kävin tekemässä 20 minuutin pikaiskun Iikkeaan. Hän olisi kyllä vain hidastanut tahtia, nyt hän teki parkkipaikalla autossa töitä senkin ajan. Win-win.

Entisen avioliiton aikana kävimme usein erilaisissa auto- ja harrastuskaupoissa, kun autonrotteloa piti korjata ja sen lisäksi ex oli kiinnostunut kalastamisesta. Paras kohtelu oli Motonetissä, en vaan muista oliko se Vantaalla vai Espoossa, siellä kuitenkin oli vaimoparkki, jossa oli naistenlehtiä, kahvia ja tuoleja. Siellä jaksoin odotella vähän pitempään, vaikka toisaalta arvelutti kyllä laskea törsääjä irti itsekseen. Ja siinähän tietenkin kävi huonosti, mutta toisaalta se on aivan toinen juttu. Lose-win.

Nyt kun liikun yksikkönä, en ole löytänyt tarvetta ihmisparkille, paitsi että ystävän kanssa oli keväällä kiva käydä Iikkeassa, kun hän sulloi mukaan lähteneen lapsukaisensa parkkiin. Saimme muistaakseni tunnin verran käännellä tavaroita, ennen kuin kääpiö piti käydä lunastamassa pois parkista. Sai keskittyä romun hiplaamiseen viihdyttämisen sijaan. Win-win.

***
Töi-nimisestä paikasta sen verran, että olen nyt sitten esihenkilöttömässä tilassa. Herra yksin tietää, mikä tulee jatko tälle tarinalle olemaan. Töitä on ryhdyttävä hakemaan, vaikka toisaalta rutiinien pyörittäminen täällä jatkuu aivan niin kuin tähänkin saakka. En koe varsinaisesti jääneeni ilman töitä, mutta mistä johtune, kun en hypi riemusta?

maanantai 26. syyskuuta 2011

Ei mene kaikki ilon kautta

Minulta puuttuu työn ilo ja työmotivaatio. Asiat odottavat julkistamistaan ja minun pitäisi olla mukana suunnittelemassa firman tasavuosijuhlia. Ei vaan irtoa nyt. Työni on tällä hetkellä epätyydyttävää. Vaikka flunssa on suurimmaksi osaksi ohi, vielä on kunnossakin parantamisen varaa. Meinasin ottaa ja pyörtyä äsken, kun ryhdyin seisoskelemaan pöytäni ääressä ruuan jälkeen. Minulla nimittäin on työpisteessäni mahdollisuus seisoskeluun ja käytän sitä suurimman osan aikaa, siitä varmaan saan kiittää sitä, etteivät selkä, hartiat tai kätöseni ole kärsineet mistään toimistotyölaisen vaivoista.

Oma elämä taas sujuu niin mukavasti, että oikein nolostuttaa. En viitsi edes hirveästi siitä kertoa, kun minusta tuntuu, että se menee kohkaamisen puolelle, kun on niin kivaa. Mutta minkäs tälle voit, tällaista elämäni oli aikoinaankin, reilu kymmenisen vuotta sitten. Silloin kirjoittelin perinteiseen paperiseen päiväkirjaan onnellisia ja iloisia merkintöjä. Nyt sitten en kirjoita niitä tähän digitaliseen malliin, etten herätä kateuden peikkoja ja ilkeitä kommentteja.

Positiivisena asiana voisin vielä kuitenkin mainita, että sain kollegalta paperikassillisen mustatorvisieniä ja suppilovahveroita. Tänään pidän kototalkoot, joissa levittelen ne pitkin lattioita kuivumaan. Sen lisäksi sovin omahoitajan kanssa, että otan parin vkon päästä maanantain ja tiistain vapaata, hän taas yrittää saada auton lainaan, sitten menemme sieneen. Tämä myös kutsuna sienikerhoni jäsenille kerrottakoon, jos joku tahtoisi mahdollisesti mukaan lähteä. Siihen mennesssä aion todellakin olla metsäretkikunnossa ja tukehtumatta joka kolmannella askeleella.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Hieno viikonloppu

Ilmeisesti flunssa alkaa vihdoin poistua elimistöstäni, koska olen jaksanut yllättävän hyvin touhuta tänä viikonloppuna. Perjantaina nukuin pitkään ja hartaasti, ennen kuin siivosin vähän jälkiäni ja ryhdyin laatimaan ostoslistaa iltaa varten. Kun omahoitaja saapui, läksimme saman tien kauppaan. Alkosta nappasin pari pulloa chileläistä Llai Llaita mukaani, tosi herkullinen viini! Pinot Noir sopii hyvin perinteisten suomalaisten ruokien kanssa, iltaa varten teimme poro-riistakäristystä ja kasvismuusia. Salaattiin tuli perusvihreiden lisäksi voissa paistettua persikkaa sekä sinihomejuustoa. Kastikkeeksi viikunabalsamicoa ja hyvää oliiviöljyä.

Ystävät rakkaat saapuivat kaikki melkein samaan syssyyn eikä mennyt kauan, kun istuimme ruokapöydässä. Sitten taas vähän aikaa nauratti, kun olimme hetken aikaa vieraskoreita, mutta kuten arvelinkin, toinen viinipullo sai mielet avautumaan ja kielet vertymään. Herrat lämmittivät saunan, minä keittelin kahvia, naisseurassa vietimme aikaamme keittiönpöydän ääressä nautiskellen jälkiruokajuustoja. Ilta meni niin sukkelaan! Hauskaa oli, mutta Ambra ja puolisonsa tahtoivat viimeisellä bussilla kaupunkiin ja kohta perään lähti toinenkin ystäväiseni kohti kotia.

Lauantaina ohjelmassa oli retki Hämeentielle. Mausteista oli taas pula, samalla nappasimme omahoitajalle muutaman pikkupussukan sekä tofua. Suunnistimme kohti Kurvin Lidliä Siltasen ja Lennonjohdon kautta. Taisi olla molemmilla hienoinen krapula, kun kikattelimme keskenämme pöydässä. Kylmä juoma maistui hyvältä, mutta luojan kiitos meillä ei ollut mikään tarve jäädä ravintolohin asustelemaan, vaan suuntasimme sullomaan lisätäytteitä pakastepizzoihin, joita tuli natusteltua pitkin iltaa.

Tänään on pakko siivota ja tiskata, ettei viikolla tarvitse riehua kotihommissa. Sitten Sherlock Holmesia ja Hercule Poirotia televisiosta. Huomenna on taas ankea työhönpaluu. Surkeata... Onneksi muuten olen kovin onnellinen. Nyt minulla on sekä upeita ystäviä että sellainen erityinen ystävä, jonka kanssa saan tyydytettyä läheisyysvajettani. Minä tiesin kaipaavani jotain, mutta ihmeesti sen oli unohtanut, miten upeata on, kun saa pitää toista hyvänä ja saa samaa takaisin. Ihmeellinen luonto.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Ikävää ja mukavaa ikävää

Tänään juhlistamme pakanallisesti syyspäiväntasausta. Tai minä juhlistan ja samalla tarjoan elämänkatsomuksellisesti illallisen ystävilleni, jotka eivät välttämättä jaa elämänkatsomustani. Olipas se taas söpösti sanottu. (Minulla on taas yksi näitä "takaisin luontoon", uhrataan voimille, anotaan voimia talveen ja annetaan hyvän kiertää -hetkiäni. Älkää kiinnittäkö tähän mitään huomiota, kohtaus menee taatusti ohi.)

Eilinen työpäivä oli helvetistä. 12 tuntia, raskaita asioita, liikaa ajatuksia. Onneksi saan pitkän viikonlopun ja jotain muuta ajateltavaa. Kotimatkalla 550:n bussikuski soitteli klassista, se rauhoitti. Tuli mieleen, että sen voisivat melkein ottaa tavaksi, eikös se ole ihan todistettu, että muutkin ihmiset rauhoittuvat klassisen musiikin vaikutuksesta?

Keskiviikkoiltana kuuntelin omahoitajan selitystä ikävän ja mukavan ikävöinnin välillä. Minua on kuulema mukava ikävöidä. Kun on ollut tunnetyhjiössä useamman vuoden, tuollaiset asiat ovat kuin vettä kuihtuneelle. Tämä on vaarallista, minähän voisin tottua tällaiseen.

torstai 22. syyskuuta 2011

Hukkattujen mahdollisuuksien maa

Kun pikkuveljeni ihasteli eilen naamakirjassa 20-vuotisjuhlapäivää, hän ja vaimonsa muuttivat silloin yhteen, minä huokasin raskaasti. Ei sitten tässä elämässä sellaista onnea ja mahdollisuutta minulle suotu. Omista valinnoistanihan se johtuu, mutta kyllä myös siitä, ettei sitä oikeaa vain löytynyt nuorena. Olin aika tuskallisen ujo, enkä ikinä ihastunut sellaisiin poikiin, jotka olisivat haaveilleet yhteiselosta. Itse taas olen kyllä koko ikäni haaveillut sellaisesta kaikenkestävästä suhteesta, jossa jaetaan ilot ja surut. Surullista saada joka vuosi muistutus epäonnistuneesta valinnastani näihin aikoihin, kun hääpäivämme koittaa, että ei ollut sekään juttu minua varten. Jälleen yksi hukattu mahdollisuus. Niitä minun elämässäni kyllä piisaa.

Pääkumina ei ota loppuakseen. Ajattelin kysyä huomiseksi itselleni kesälomapäivää. Saisin nukkua pitkään ja hartaasti ja sitten valmistautua rauhassa ihanien ihmisten vierailua varten. Luvassa on viihdytysiltamat, pieni epämuodollinen soiree ystäville. Tutustutan heitä taas vähän toisiinsa. Sitten me taas syödään, juodaan, nauretaan, puhutaan ja ollaan onnellisia keskenämme. Sitä vaan ei koskaan voi olla liikaa ja minulla on kovin ihania ystäviä. Jotta mihinkäs mie sitä elämänmittaista parisuhdetta oikeastaan tarvitsen? (Nyt on turha enää tarvita, kun yli puolet elämästä on jo kuitattu. Pärkkele.) Minulla on elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Ja omahoitaja. Minulla on oikeastaan vaikka mitä!

Sitten hivenen viihdettä, jos tekemisestä tulee pula. Piirtäkää tikku-ukko. Nappasin tän naamakirjasta, kun yksi ihana ihminen jakoi sen seinällään.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kuinka selvisin kauhukammiosta

Jo pelkkä menomatka Vuosaaren terveyskeskukseen kävi seikkailusta. En nimittäin ole itäisemmässä Helsingissä kovinkaan paljon aikaani kuluttanut sen jälkeen kun firma muutti pois Hertsikasta kymmisen vuotta sitten. Luulin joutuvani metrolta vielä kävelemään, mutta kissanviikset, siinähän se oli suorastaan tarjottimella, aivan Kolumbuksen kupeessa. Niinpä olin reippaasti etuaikainen, inhotti kuunnella, kun edellistä asiakasta porattiin. Onneksi mukana oli kirja ja kännykkä, jolla lähetellä paniikkiviestejä omahoitajalle. (Minusta on niin kiva, kun minulle annetaan sitä surullisen kuuluisaa taustatukea.)

Kun minun vuoroni tuli (aivan ajallaan, kiitos siitä), varoitin heti, että pelkään hammaslääkäriä, toimenpiteitä sekä olen kipuherkkä. Kaiken tämän hoitokaksikko huomioi ansiokkaasti, mutta kun purettavana oli joskus 70-luvulla aivan liian syvään juntattu amalgaamipaikka, niin alkoi jo lääkärin suustakin tulla mielenkiintoisia kommentteja. Sitten pidettiin taukoja, joiden aikana yritin hengitellä rauhallisesti ja oikoa sormiani, jotka olivat rutistuneet kiinni kauhukahvoihin.

Se kipu vaan on jotain kamalaa. Siinä vaiheessa kun porat alkoivat hiipiä lähemmäs paikan pohjaa ja tasoittaa tilaa uudelle, suustani alkoi kuulua omituisia uikahduksia, vesi valui silmistä. Minulla on joko hermot pinnassa tai sitten työtä tehtiin jo lähellä juurikanavia. Niin tai näin, puudutus ei auttanut. Tai varmasti auttoi, mutta koski siitä huolimatta. Minut saisi tunnustamaan aivan mitä tahansa tuomalla hampilääkärin välineistön paikalle. Lopputulemana on ihanan sileä valkoinen muovipaikka, jonka hinnaksi tuli eur 43,20. Edullinen! Minä sitten rakastan julkista hammashuoltoa! Ja on syytäkin, alhaalla takana on nimittäin odottamassa toinen samanlainen pommi purkamista, eikä siihen monta vuotta mene. Hammaslääkärikin tosin tunnusti, että hän koki tehneensä melkoisen urotyön, ymmrrän häntä täysin ja kiittelin kovin jälkikäteen, koska tiedän olevani vaikea asiakas.

Kotiin päästyäni olin niin onnellinen selviämisestäni, että söin iltapalaksi irtokarkkeja noin sata geetä. Arvatkaas, oliko sitten huono olo. Juu.

Meillä töissä vietetään suruaikaa. Täysin ymmärrettävää.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Bisnestä tavalliseen tapaan - paitsi että ei

Jännitysnäytelmä on tältä erää ohi. Nyt kerätään ruumiit ja lasketaan elävät. Ihme kyllä saan itse jäädä taloon, mutta tällaisen jälkeen mielessäni pyörivät erinäiset työnhakusivut. Onneksi minulle tuli aikaa tutkia vaihtoehtoja ja ryhtyä hakemaan pitkäjänteisesti ja hötkyämättä uutta työtä. Tähän yritykseen nimittäin on kovin vaikea jäädä, enkä valitettavasti edelleenkään voi sanoa syytä miksi. Työtarjouksia siis vastaanotetaan.

Yön olen yskinyt, se on sitten seuraava vaihe näköjään. Mikä ihme voi olla flunssa, joka kaikkine oireineen kestää yli kolme viikkoa? Olen niin heikkokuntoinen, että minut voisi kaataa puhaltamalla. Kävelin aamulla juna-asemalta töihin, sen jälkeen olin hiestä märkä. Ja ei, tällä kertaa kyseessä ei ollut mikään kuuma aalto.

Illalla on vuorossa pelkokerrointa koko rahan edestä. Menen hammaslääkäriin. Toivottavasti nenäni pysyy auki, enkä saa yskänpuuskaa juuri silloin kun hampilääkäri riipoo takahammastani auki ja huomaa sen kuolevaksi. Tai sehän minua pelottaa, hammaslääkäri yleensä, paikkaaminen, kipu, tunne, etten hallitse asioita. Ja uskokaa tai älkää, vaikka olisin miten pätevä monessa asiassa, niin tee se itse-hammaslääkäritoimet minulta valitettavasti eivät suju. Pakko turvautua ammattiauttajaan.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Ankea olo

Epätietoisuus on pahinta. Nyt on jo sellainen olo, että ottaisin ne potkutkin ihan suosiolla, ettei tarvitsisi vältellen vastailla kaikkiin pyyntöihin ja toivomuksiin lähitulevaisuudessa. Minun on vaikeata narrata ihmisiä, tai enhän minä narraa, mutta kun en tiedä, niin en oikein vastaa mitään. Pahasti kyllä vaikuttaa siltä, että pahin käy toteen.

Flunssa jatkuu, mutta nyt haistan jotain ensimmäisen kerran kolmeen viikkoon.

Nyt täytyy käyttää tauko hyväkseni ja ryhdyttävä siivoamaan tietokoneen sisältöä levykkeelle talteen. Siellä ovat kaikki kännykkäkuvani sekä muutama muukin otos. Samoin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa ja muuta oleellista sälää.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Lauantai-illan patetiapläjäys


Ensinnäkin, vaikka työtilanne on vakava, en voi tehdä sille mitään. Tilanne ei ole minun käsissäni. Olen lähempänä irtisanomista kuin kertaakaan elämässäni, mutta jos niin käy, niin käyköön. Ryhdyn vaikka siivoojaksi, jos en enää muualle kelpaa. En minä ilman töitä osaa olla kuitenkaan. Ja toisaalta jos saan pitää työni, ryhdyn hyvin todennäköisesti aktiivisesti etsimään uutta. Elämä kun vain on liian lyhyt. Nyt on pakko odotella tiistaihin, sitten viimeistään tiedän.

Ihmissuhdeasiaakin olen päässäni pyöritellyt. Elämäni ensimmäistä kertaa nimittäin minulla ei ole vaarallinen, ylimielinen, mukajännittävä, anorektinen alkoholisti pitkätukkarokkari kierroksessa, vaan uskomattoman hellä, ystävällinen, kiltti, huomioonottava rauhallinen ja tavallinen (sanan erittäin postiiivisessa merkityksessä) ihminen, joka suunnittelee tulevaisuuttaan, huolehtii taloudestaan, on huumorintajuinen, itsenäinen, mutta osoittaa tunteensa ja ihastumisensa minuun. Uskomaton ihminen! En minä edes tiennyt, että tuollaista voi olla! Luulin, että se on vain kirjallisuuden ja elokuvien luoma harha.Ainoa ongelma on se ikä, mutta helvetti mie en ihan oikeasti jaksa enää pähkiä. Olkoon nuoriherra paljon nuorempi kuin minä, mutta eihän tämä nyt siihen voi kaatua. Kaatukoon mieluummin johonkin muuhun, jos on kaatuakseen. Tai sitten jatkuu.

Eilen rakentelimme ensin lasagnea yhdessä, kokkikouluni jatkuu. Sitten saunoimme ja nautimme muutaman lasillisen samalla kun katselimme telkkarista Bandidas-elokuvaa. Niin uskomattoman ihanan tavallista, rauhallista, upeeta, mahtavaa koti-iltaa en aivan äsken ole viettänytkään. Mutta valvomiseksihan se taas meni. Kaikki, mitä nuorista miehistä ja heidän sänkykäyttäytymisestään kerrotaan, on totta! Kun valitin aamusella, että hän väsyttää minut ihan oikeasti näyttämään vanhalta naisraasulta, vastaus tuli sydämestä, että hän näkee minut kauniina koko ajan. Voi hyvänen aika!

Parasta suhteessamme on tietty itsenäisyys. Tavaksi on tullut, että tapaamme pari kertaa viikossa. Loppuajan hän saa tehdä kouluhommiaan, tavata ystäviään ja minä touhuta omiani. Itsenäisyys tässä vaiheessa elämääni on minulle arvokas asia, en voi kuvitella muuttavani kenenkään kanssa yhteen tai notkuvani illasta toiseen kenenkään kainalossa. Nyt minulla on kaikki, sekä kakku että kakkulapio, rusina ja pulla, best of the both worlds, valitkaa te, minä olen vaan onnellinen. Edelleen. Eikö olekin ihan hassua?

PS. Piti muuten sanomani, että antibiootti ehkä toimii. Olen edelleen tukossa, mutta en ihan niin tukossa kuin eilen.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Painajaisia - varma paranemisen merkki

Pakkasin aamuyöstä unissani vuoron perään omiani ja kollegan tavaroita. Arvaatteko, mitä päässäni pyörii. Onneksi yt-neuvottelut loppuvat jo tiistaina, niin ei kestä kauan, kun saan selvyyden tähänkin asiaan. Ja onneksi omahoitaja saapuu lohduttamaan tänään, ei tarvitse miettiä asiaa, kun on jotain mukavampaa mielessä.

Mutta kuten huomaatte, olen ilmiselvästi paranemassa. Vaikka köhköh jatkuu, korva on tukossa ja lima lohkeaa, voisin kutsua itseäni toipilaaksi.Eikä tässä nyt sitten taas muuta, en ole poistunut kotokolosta kolmeen päivään. Virikkeet ovat melkoisen vähissä (ihmekös sitten tulee vatuloitua yt-neuvottelun tulosta).

torstai 15. syyskuuta 2011

Tuskailua

Nyt kun ensimmäistä kertaa useampaan viikkoon tunnen oloni edes hivenen terveemmäksi, alkavat villakoirat kiusata. Samoin tiskipöytä ja pyykkikori. Olen siis selkeästi paranemassa. Tähän saakka en nimittäin ole korvaani tai silmiäni lotkauttanut siivouskaappia kohti.

Työasiat huolestuttavat edelleen. Minua pelottaa, että joudun ihan oikeasti hakemaan töitä. Sittenpähän pääsen testaamaan sen surullisen kuuluisan markkina-arvoni. Luulen, että arvo on aika huono, jos en onnistu pääsemään haastatteluun. Minulla on nimittäin aika vetävä henkilökohtainen koukku, mutta se ei paljon auta, jos ei pääse sitä käyttämään.

Ylläolevaan liittyen myös raha-asiat rupesivat ahdistamaan. Eihän minulla ansiosidonnaisen aikanakaan tule elämisen suhteen suurta ongelmaa, varmasti tulen toimeen, mutta entäs jos tulee jotain lääkärikuluja? Tai miten käy asuntolainan? Suomin itseäni kesän rillutteluista, pitikö sinne reissuunkin lähteä? Olisi niin hienoa, kun tilillä olisi edes tonni jemmassa, mutta ei ole. Pitää vain toivoa, että jos minut irtisanotaan, sen myötä tarjotaan jonkin valtakunnan pakettia. Onneksi edes avioero on jo maksettu!

Menen takaisin töihin vasta maanantaina. Minun on pakko levätä, että parannun. Mutta miten ihmeessä lopetan sisäisen monologini, kun en saa edes puhua siitä kenellekään? Olisi parempi kun saisi edes vatuloida asiaa jonkun kanssa, mielellään vielä viinilasillisen ääressä. Kuka käski olla hetken aikaa onnellinen ja optimistinen?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Voisiko puhelin vahingossa tippua vessanpönttöön?

Valitettavasti minulla ei ole voimia viskata puhelintani seinään, nyt kyllä tekisi mieli. Tekisi myös mieli nakata se vessanpyttyyn. Olen yskinyt ja kähissyt puhelimessa viimeiset kolme tuntia. P*rkeleen työ! En jaksa edes kirjoittaa enempää, maailma on mennyt sekaisin! Kyllä minä hengissä olen, mutta muusta ei juuri voi puhua. Töissä tapahtuu niin kauheita, ettei niistä saa hiiskaistakaan.

Toivottavasti antiloopit alkavat tehota huomenna. Mikä ihme tällaisen taudin sai aikaan?

tiistai 13. syyskuuta 2011

Jos olisi enemmän aikaa

...kertoisin, että töissä on tulipaloja, kävin kampaajalla, tänään menen ensin silmälääkäriin ja sitten taas työterveyslääkärille. Saattaa olla, että huomenna olen sairaslomalla.

Edit 16:51 Mie teen flunssakuolemaa, minulla on edelleen poskiontelontulehdus, alkava korvatulehdus sekä bronkiitti. Sen sijaan silmälääkärini mukaan minulla EI ole viherkaihia. Nyt on kuulema riittävästi tutkittu, että oli se näkökentän pieneneminen mitä tahansa, se ei ole sitä lajia. (Ei kyllä ryhtynyt mitenkään vakavasti tutkimaan, mikä sen sitten aiheuttaa... vanhuus kenties?)

Esihenkilö ei riemastunut, kun kuuli, että jään loppuviikoksi kotiin. Ymmärrän, mutta pakko minun on levätä, että tokenen tästä. Tulee huono omatunto, kun jää kotiin makaamaan. Korvaamattomuus-efekti iskee jälleen. Pitäisikö varata se hautapaikka valmiiksi jo?

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Kun elää jokaista päivää, niin kuin se olisi viimeinen

...löytää itsensä kovin väsyneenä viettämässä syntymäpäiväänsä omahoitajan kera. Saunaa, seuraa ja pizzaa on ollut tarjolla. Olen aika onnellinen.

Eiliset rapujuhlat/ syntymäpäivät olivat suksee! Viime heinäkuun alussa pyöreitä vuosia täyttänyt ystävämme kielsi juhlimasta itseään, mutta koskas me sellaista olisimme ottaneet vakavissamme. Annoimme hänen elellä siinä uskossa, että mitään ei tapahdu, ja juonimme hänen selkänsä takana lahjat, vieraat ja juhlat kasaan. Rapujuhlille tuli lisäsakkia, mutta hyvin mahduimme silti. Tosin 14 henkilöä alkaa olla melkoinen maksimi, vaikka heillä tilaa kotonaan onkin, pöytä vaan on turhan pieni.

Syntymäpäiväsankari sai Kaleva korun lohikäärmes-riipuksen ja soda streamerin. Molemmat pääsivät heti käyttöön. Ja hauskaa riitti. Ennen rapuja söimme sinihomejuustoetanoita, chilimarinoituja katkarapuja, paria salaattia, mätiä ja suolakurkkuja höystöinen. Rapujen jälkeen seurasi pääruuaksi grillattua porsasta, kanakookoskastike sekä kasvismuusi. Jälkiruuaksi nautimme kuorrutettuja muffinseja, puolukkajuustokakkua sekä niin kosteata täytekakkua, että siitä irtosi vitsi jos toinenkin.

Kolmen maissa ajelimme omahoitajan kanssa kotiin. Siinä vaiheessa huomasin, ettei laukkuni enää sisältänytkään kukkaroa. Onneksi oli omahoitajalla pankkikortti omassa plakkarissaan, hän se meidät taksista ulos lunasti. Vähän meinasin huolestua, kunnes lohdutin itseäni, että en ole ollut missään julkisilla paikoilla ja päätin unohtaa korttien kuoletuksen. Hyvä, että unohdin, kukkaro nimittäin löytyi äsken lahjasuklaalevyn alta.

Riemua! Helpotusta! Vaikka olenkin taas vuoden vanhempi, elämä sen kun jaksaa yllättää ihanan positiivisesti lähes joka käänteessä. Vaikka tuskin tekee sitä huomenna töissä, mutta sen ajattelen vasta huomenna. Aarrrrrgggh! Nyt valmistaudun joka sunnuntaiseen Hercule Poirot annokseeni.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Me ollaan menossa nyt

Keban eilinen keikka oli kuin aikakoneeseen olisi astunut. Ihanaa räminärokkia 80-90-luvun vaihteesta menin kuuntelemaan tutussa ja turvallisessa keikkaseurassa. Hienoa oli jälleen seurata, miten ystävä nauttii musisoinnista. Nautin minä siitä kyllä itsekin. Keikka alkoi akustisesti lattiatason kulmassa, tributti katusoittopäiville, muutaman biisin jälkeen bändi siirtyi lavalle. Ja sitten me laulettiin mukana kaikki!

Keikan jälkeen tapasimme taas entistä nuorisoani, joka kyllä oikeasti on vielä nuori, vaikka taas kitisikin loppuillasta Loosessa nakottaessamme, että hän on niin vanha ja koska hänestä nyt vanha on tullut. Minä kurillani osoitin vihkisormusta nimettömässä ja totesin, että siellä on sisällä parasta ennen päivämäärä.

Onneksi ei tullut pilkkua katseltua, taksilla oli hyvä ajella kotiin, sen jälkeen kun tavalliseen tapaani olin ensin Mymskän saanut turvallisesti taipaleelle. Entinen nuoriso poistui jo vähän aikaisemmin appivanhempensa tyhjään kotikoloon nauttimaan aamusta, jolloin ei tarvinnut herätä lasten takia aikaisin. Tänä iltana hän sitten vahtii lapsukaisia, kun minä hippaan hänen paremman puoliskonsa kanssa perinteisissä rapujuhlissa naapurilähiössä.

Mutta siitä myöhemmin. Täytyy lähteä ruokakauppaan hankkimaan kontribuutiotani tilaisuuteen sekä omahoitajan ja minun kiireetöntä sunnuntaita varten jotain hyvää. Hän tulee tänään esitellyksi melkoiselle ystäväjoukolleni. Enkä pakottanut! Kysyin, että tahtooko hän! Kuulema tahtoo. (Olen edelleen sitä mieltä, että hän on joko hullu tai hullunrohkea.)

(Otsikko on lainassa Keban Mona-biisistä. "Mona, me ollaan menossa nyt. Mona, me ollaan myöhässä nyt.")

torstai 8. syyskuuta 2011

Vaadin lisätunteja tai extrapään

Rakas päiväkirja, työpaikkani on p*rseestä. Amerikkalaiset ovat hulluja. Helsingin hotellit ovat aina täynnä. Työkaverit  minut juomaan panevat. Miksi en ole jo eläkkeellä?

Ja sitten takaisin todellisuuteen, tilanne on kinkkinen, mutta en kai minä turhaan ammattiani ole valinnut. Tilanteet hoidetaan, samoin ihmiset. Mutta kuka hoitaisi minun pääni? Kun olen konsultoinut saman räkätaudin läpikäyneitä, kaikki toitottavat, että viikko menee, vaikka söisin antibioottejakin, jotta ei toinne hötkytä. Ei vaan malttaisi, kun räkäisä pää toimii huonohkosti. Piuhat pitenevät ärsyttävästi.

Sen lisäksi karkasin tänään töistä iltapäivällä kollegoiden kanssa, juoksimme kolme eri tilaisuutta läpi etsien sitä jotain uutta, jota ei koskaan löydy. Mutta koska olemme niin suloisia, söpöja ja potentiaalisia suurasiakkaita, meitä lahjottiin taas oikealta ja vasemmalta. Viimeisessä paikassa vielä juottivatkin. Olen kahden lasillisen hiprakassa, mutta aion jättää asian siihen, koska ensinnäkin tiskit ovat tiskaamatta, imuroida pitäisi, pyykit viikata, koipi- ja kainalokarvoitusta harventaa, laatia ostoslista, valita työvaatteet ja hippavaatteet, kirjoittaa söpö viesti omahoitajalle.... Mitvit?!

Taidan ottaa kolmannen lasillisen viiniä. Istun tässä ja odotan, että kohtaus menee ohi.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Silkkaa haperoa

Minulla on kolme syytä höperöityä:
- flunssa (do I need to say more?)
- s*ksi (do I need to say more?)
- työ (do I need to say more?)

Mie olen kuulkaas muuttumassa ihmisenä. En vaan itsekään tiedä millaiseksi, mutta se tuntuu hyvältä ja pahalta yhtä aikaa. Eri päissä toisin. EIII kun tuota(kaan) ei saanut sanoa. Se siitä, tuo viimeksi mainittu juttu kuristaa ja kurkuttaa minut pois täältä viettelysten vaunusta, Helsingin hotellit ovat nimittäin jälleen kerran täynnä, minä taas auttamattoman myöhässä varausteni kanssa sairasloman takia, joten menenkin laatimaan telttakylää takapihallemme.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Saattaen vaihdettava

Alan kyllästyä puolikuntooni. Sylettää puuskutus, hikoilu, heikotus, pyörrytys, tahtoisin nukkua pois koko taudin. En ole edes jaksanut neuloa kotona, vaikka minulla on valmistumassa kaksikin upeata tekelettä. Omasta mielestäni upeita siis, muiden mielipiteestä en juurikaan perusta. Kuvia tulee sitten, kun saan ne valmiiksi. Tällä vauhdilla joskus ensi vuosikymmenen puolella, eilen taas kokeilin sitäkin lajia vain huomatakseni, etten jaksa. Tekisi mieli juoda tyttönimellinen alkoholia ja sitten nukkua seuraava päivä, mutta siihen ei ole aikaa, koska työ.

Ystävä kyseli viestissään miten kesäretki meni, vastasin hänelle pitkästi ja loppuun esitin kysymyksen, että mitä muuta hän on tehnyt lomallaan kuin kalastanut ja juonut viinaa. (Sen hän kertoi yhdessä tekstiviestissä.) Vastaus oli taas niin hänelle tyypillinen yhden lauseen viesti, että kikattelin itsekseni monta minuuttia: " No mitäs tässä; kalastelua oon vähentäny."

maanantai 5. syyskuuta 2011

Otsa hiessä on sinun leipäsi ansaitseminen

Jos pelkkä vaatteiden päälle vetäminen saa ihmisen hikoilemaan ja se jatkuu julkisissa kulkuvälineissä istuessa, tietokonetta käynnistäessä, ensimmäistä kahvikupillista nauttiessa jne jne, niin voi arvata olleensa sairaampi kuin kuvittelikaan. Olen aivan ryytynyt. Pitäisi saada toipumisloma sairasloman päälle. Töissä minut on otettu vähän turhan lämpimästi ja kaipaavasti vastaan, lukemattomia sähköpostiviestejä on edelleen lähes 300.

Koitan siirtää tämänpäiväisen hammaslääkäriaikani, mikäli mahdollista. En aivan luota nenäni ja kurkkuni aukipysymiseen suuren takahammasoperaation aikana. Glaukooma-polillekin tuli taas kutsu, se on onneksi vasta ensi viikolla. Minä ihan oikeasti näytän tänään ikäiseltäni, ikälopulta kehäraakilta. Onneksi omahoitaja ei vielä tänään tule ilahduttamaan minua, vaikka hän taitaakin nähdä minut niiden klassisten vaaleanpunaisten lasien läpi. Hullu.

Äitini soitteli minulle innoissaan eilen illalla. Ensimmäisella kerralla en tosin vastannut, koska tihrustin Hercule Poirotin Mrs. McGinty-jaksoa intensiivisesti. Kun soitin takaisin ohjelman loputtua, kuulin riemuisan tarinan uudesta kodista, muuton vaikeudesta, kirjojen liiallisesta määrästä ja astiakaappien vähyydestä. Ehdotin astioiden ja ylimääräisten kirjojen raijjaamista kirpputorille tai kierrätykseen, mutta varoitin samalla, etteivät kirjoja edes välttämättä ilmaiseksi ota. Siitäkös mamma tuohtui, aikanaan kun ovat pitkän pennin erinäisistä tietokirjoista maksaneet (eivätkä ne hukkaan ole menneet, olen itse joitakin tietokirjasarjoja lukenut kannesta kanteen kuin romaaneja). Mutta internet on syönyt tietokirjojen arvon valitettavasti, sitä yritin hänellekin tolkuttaa.

Melkein selvisin itse ilman kuulustelua, vasta viime hetkillä äitini tajusi, ettei ääneni ollut aivan oma itsensä. Kuulustelun päätteksi myönsin, että olin OLLUT sairaan, mutta etten ollut ENÄÄ. Mikään en häntä saa enemmän tolaltaan, kun se, että joku on sairaana jossain kaukana eikä sairasta päästä tarkastamaan. Siksi pitää olla hiljaa.

Joko saa mennä takaisin kotiin nukkumaan? Etenkin kun olen tartuttanut taudin myös esi-ihmeeseeni.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Tämä se vielä menee vaikeaksi

Puhelinkeskustelussa ystäväni kanssa sain sen mielikuvan, ettei hän aivan tainnut hyväksyä orastavaa ihmissuhdettani. Ei siksi, että ikäero nyt sinänsä häntäkään olisi häirinnyt, vaan enemmänkin siksi, koska tituleeraan henkilöä nuoreksi herraksi ja käytän muutenkin hänen mielestään vähätteleviä tai ikäeroa korostavia sanontoja, niin kuin nuori mies ja nuorukainen. Totta, tunnustan, mutta en siksi, että vähättelisin, sitä en tahdo tehdä, vaan kun en muutakaan nimeä osaa täällä käyttää. Ja toisaalta, ihan minä oikeassakin elämässä kutsun häntä pojaksi, ettei totuus pääse unohtumaan kummaltakaan. (Paska inhorealisti, hyi!)

Puolustuksekseni jo puhelun aikana yritin sanoa, että minuahan pelottaa. En uskalla kiintyä tai kehitellä mitään ihmissuhteeseen kuuluvia haavekuvia edes, koska en tiedä mitä tapahtuu huomenna, puhumattakaan ensi viikosta. Enhän minä tiedä, kuinka pitkään saan tästä nauttia. Lupasin kyllä sekä itselleni että ystävälleni, että mikäli tilannetta jatkuu muutaman kuukauden, otan asian puheeksi. Koitan selvittää, mitä tämä tarkoittaa ja mitä me aiomme, koska sen minä tiedän, että turha minun yhtä vähän kuin hänenkään on yksin mitään aikoa.

Ja miten ihmeessä minulla edes uskaltaa edes ajatuksen tasolla pyöriä, että tästä voisi jotain tulla. Mutta kun se ihminen, kenen kanssa olen saanut viettää muutaman viikon aikaa, on osoittautunut aika ainutlaatuiseksi ihmiseksi. Hän on hauska, älykäs, ajatteleva, rehellinen. Hänen lähellään on hyvä olla, tunnen oloni hyväksytyksi, tein tai sanoin mitä tahansa. Minulla on turvallinen olo. En kaipaa enää seikkailua muualla kuin kahden ihmisen välisissä ajatuksissa ja teoissa, sen tunnen saavani.

Silti minä hannaroin, pelkään, enkä uskalla ajatella tulevaisuutta. Itsesuojeluvaistoni sanoo, että ei ainakaan vielä, ei nyt, kun emme edes osaa ajatella, mitä kaikkea tuubaa tämä saattaa mukanaan tuoda. Ehkä on vain parempi nauttia, ottaa tästä irti kaikki mitä juuri tässä ja nyt saan, unohtaa tulevaisuus ja todellisuus. Koska untahan tämän täytyy olla, kovin kaunista sellaista. Hullun hommaa, mutta meitähän on sitten ainakin kaksi hullua samalla puuroastialla. (Miksi ne hullut muuten pitävät puurosta?)

***
Tautiosastolla tiedossa paranemista, alkava yskä, mutta muuten aika pirpsakka olo. Taidan selvitä hengissä tästäkin, eläköön nykyajan lääketiede ja antipilootit!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Eläväinen kuollut

Pakko on toeta, en jaksa enää kauan. Ei tällainen puolielämä ole minua varten. Elävä kuollut?

 

Houkuttelin veljentyttöäni kylään viikonloppuna, hän saapuu taas pääkaupunkiseudulle. Katsotaan nyt sitten kuinka käy. Muistan itseni hänen ikäisenään, eivät paljon sukulaistädit ja sedät kiinnostaneet. Aivan jotain muuta oli mielessä. Ja jos totta puhutaan, tilanne taitaa olla samankaltainen tällä hetkelläkin, mieluummin ystävien kuin sukulaisten nurkkiin. Mutta se johtuukin siitä, että minulla on niin ihania ystäviä! <3

Aion olla uhkarohkea ja vaihtaa lakanat. Ainakin kuumeen edestakaissahaaminen saisi luvan loppua. Viimeöiset unet olivat kyllä niin pyllystä kun vain voi olla, nukuin n 45 min - tunnin pätkiä, pisin taisi tulla aamulla viidestä seitsemään. Luojan kiitos, minun ei tarvitse mennä minnekään tänään, eikä huomenna, eikä välttämättä sunnuntainakaan. Onneksi pitkään odottamani keikkakin on vasta ensi viikon perjantaina.

torstai 1. syyskuuta 2011

Aivovuoto

Vielä päivä sairaslomaa, jos en huomiseen mennessä ole toennut, joudun etoflunssan takia lääkärille, koska terveydenhoitajan natsat eivät enää riitä sairasloman jatkamiseen. Perkele. Nyt en suoraan sanottuna kyllä edes tahtoisi töihin mennä, on taas sen verran rasittavia uutisia tihkunut jopa sairashuoneelle. Alan epäillä, että minun on turha tehdä suunnitelmia myöskään viikonlopuksi, vetää aika höperöksi olon kuumeilu.

Positiivista on, että se kirottu kurkkukipu on vihdoin ohi. Sen sijaan wc-paperin kulutus on kasvamaan päin. Aivoni valuvat todennäköisesti nenän kautta ulos. Sekin tosin saattaa olla positiiviinen asia, sen jälkeen ei ole, millä ajatella enää. Positiivista on sekin, että nyt voi nieleksiä nesteitä ja ruokaakin irvistelemättä, mutta koska en enää maista mitään, se vähän vähentää oraalisia nautintojani.

Tilasin itselleni Aku Ankan. No, kun halvalla sain, kiitos yhden ihanan ystävän! Ensimmäinen numero tuli eilen, se vaikuttaa juuri sopivan älylliseltä lukemiselta olotilaani. Televisiotakaan ei jaksa katsoa määräänsä pidempää, mutta toisaalta se toimii sopivana taustameluna päiväunille. Koneella en jaksa nakottaa muutamaan kymmentä minuuttia pidempään, lähdenkin kehittämään kuolaesteitä sohvatyynyjen suojaksi. Kaipahan te ymmärrätte, nenä tukossa ja sitten taju pois, poskelleenhan se menee.

Edit 14:20 Ja sitten lääkäriin, kuume sen kun nousee. Jos en olisi jo sekaisin, saattaisi harmittaa. Ja nyt tahtoisin, että minulla olisi joku ajamassa minut sinne. Mutta ei, bussiin siis.Edit 17:50 Haa, hevoiskuuri antipilootteja ja pseudoefedriiniä, minulla on poskiontelontulehdus. Muutun siis lapseksi jälleen. Mutta lääkityksellä on myös pseudovaikutus, itsesäälikohtaus meni pois. (Ehkä osansa oli omahoitajan huomisella kyläilyaikomuksella. Elämä on niin hyvin, että hävettää!)