Me ollaan menossa nyt

Keban eilinen keikka oli kuin aikakoneeseen olisi astunut. Ihanaa räminärokkia 80-90-luvun vaihteesta menin kuuntelemaan tutussa ja turvallisessa keikkaseurassa. Hienoa oli jälleen seurata, miten ystävä nauttii musisoinnista. Nautin minä siitä kyllä itsekin. Keikka alkoi akustisesti lattiatason kulmassa, tributti katusoittopäiville, muutaman biisin jälkeen bändi siirtyi lavalle. Ja sitten me laulettiin mukana kaikki!

Keikan jälkeen tapasimme taas entistä nuorisoani, joka kyllä oikeasti on vielä nuori, vaikka taas kitisikin loppuillasta Loosessa nakottaessamme, että hän on niin vanha ja koska hänestä nyt vanha on tullut. Minä kurillani osoitin vihkisormusta nimettömässä ja totesin, että siellä on sisällä parasta ennen päivämäärä.

Onneksi ei tullut pilkkua katseltua, taksilla oli hyvä ajella kotiin, sen jälkeen kun tavalliseen tapaani olin ensin Mymskän saanut turvallisesti taipaleelle. Entinen nuoriso poistui jo vähän aikaisemmin appivanhempensa tyhjään kotikoloon nauttimaan aamusta, jolloin ei tarvinnut herätä lasten takia aikaisin. Tänä iltana hän sitten vahtii lapsukaisia, kun minä hippaan hänen paremman puoliskonsa kanssa perinteisissä rapujuhlissa naapurilähiössä.

Mutta siitä myöhemmin. Täytyy lähteä ruokakauppaan hankkimaan kontribuutiotani tilaisuuteen sekä omahoitajan ja minun kiireetöntä sunnuntaita varten jotain hyvää. Hän tulee tänään esitellyksi melkoiselle ystäväjoukolleni. Enkä pakottanut! Kysyin, että tahtooko hän! Kuulema tahtoo. (Olen edelleen sitä mieltä, että hän on joko hullu tai hullunrohkea.)

(Otsikko on lainassa Keban Mona-biisistä. "Mona, me ollaan menossa nyt. Mona, me ollaan myöhässä nyt.")