Lauantai-illan patetiapläjäys

Ensinnäkin, vaikka työtilanne on vakava, en voi tehdä sille mitään. Tilanne ei ole minun käsissäni. Olen lähempänä irtisanomista kuin kertaakaan elämässäni, mutta jos niin käy, niin käyköön. Ryhdyn vaikka siivoojaksi, jos en enää muualle kelpaa. En minä ilman töitä osaa olla kuitenkaan. Ja toisaalta jos saan pitää työni, ryhdyn hyvin todennäköisesti aktiivisesti etsimään uutta. Elämä kun vain on liian lyhyt. Nyt on pakko odotella tiistaihin, sitten viimeistään tiedän.

Ihmissuhdeasiaakin olen päässäni pyöritellyt. Elämäni ensimmäistä kertaa nimittäin minulla ei ole vaarallinen, ylimielinen, mukajännittävä, anorektinen alkoholisti pitkätukkarokkari kierroksessa, vaan uskomattoman hellä, ystävällinen, kiltti, huomioonottava rauhallinen ja tavallinen (sanan erittäin postiiivisessa merkityksessä) ihminen, joka suunnittelee tulevaisuuttaan, huolehtii taloudestaan, on huumorintajuinen, itsenäinen, mutta osoittaa tunteensa ja ihastumisensa minuun. Uskomaton ihminen! En minä edes tiennyt, että tuollaista voi olla! Luulin, että se on vain kirjallisuuden ja elokuvien luoma harha.Ainoa ongelma on se ikä, mutta helvetti mie en ihan oikeasti jaksa enää pähkiä. Olkoon nuoriherra paljon nuorempi kuin minä, mutta eihän tämä nyt siihen voi kaatua. Kaatukoon mieluummin johonkin muuhun, jos on kaatuakseen. Tai sitten jatkuu.

Eilen rakentelimme ensin lasagnea yhdessä, kokkikouluni jatkuu. Sitten saunoimme ja nautimme muutaman lasillisen samalla kun katselimme telkkarista Bandidas-elokuvaa. Niin uskomattoman ihanan tavallista, rauhallista, upeeta, mahtavaa koti-iltaa en aivan äsken ole viettänytkään. Mutta valvomiseksihan se taas meni. Kaikki, mitä nuorista miehistä ja heidän sänkykäyttäytymisestään kerrotaan, on totta! Kun valitin aamusella, että hän väsyttää minut ihan oikeasti näyttämään vanhalta naisraasulta, vastaus tuli sydämestä, että hän näkee minut kauniina koko ajan. Voi hyvänen aika!

Parasta suhteessamme on tietty itsenäisyys. Tavaksi on tullut, että tapaamme pari kertaa viikossa. Loppuajan hän saa tehdä kouluhommiaan, tavata ystäviään ja minä touhuta omiani. Itsenäisyys tässä vaiheessa elämääni on minulle arvokas asia, en voi kuvitella muuttavani kenenkään kanssa yhteen tai notkuvani illasta toiseen kenenkään kainalossa. Nyt minulla on kaikki, sekä kakku että kakkulapio, rusina ja pulla, best of the both worlds, valitkaa te, minä olen vaan onnellinen. Edelleen. Eikö olekin ihan hassua?

PS. Piti muuten sanomani, että antibiootti ehkä toimii. Olen edelleen tukossa, mutta en ihan niin tukossa kuin eilen.