lauantai 3. syyskuuta 2011

Tämä se vielä menee vaikeaksi

Puhelinkeskustelussa ystäväni kanssa sain sen mielikuvan, ettei hän aivan tainnut hyväksyä orastavaa ihmissuhdettani. Ei siksi, että ikäero nyt sinänsä häntäkään olisi häirinnyt, vaan enemmänkin siksi, koska tituleeraan henkilöä nuoreksi herraksi ja käytän muutenkin hänen mielestään vähätteleviä tai ikäeroa korostavia sanontoja, niin kuin nuori mies ja nuorukainen. Totta, tunnustan, mutta en siksi, että vähättelisin, sitä en tahdo tehdä, vaan kun en muutakaan nimeä osaa täällä käyttää. Ja toisaalta, ihan minä oikeassakin elämässä kutsun häntä pojaksi, ettei totuus pääse unohtumaan kummaltakaan. (Paska inhorealisti, hyi!)

Puolustuksekseni jo puhelun aikana yritin sanoa, että minuahan pelottaa. En uskalla kiintyä tai kehitellä mitään ihmissuhteeseen kuuluvia haavekuvia edes, koska en tiedä mitä tapahtuu huomenna, puhumattakaan ensi viikosta. Enhän minä tiedä, kuinka pitkään saan tästä nauttia. Lupasin kyllä sekä itselleni että ystävälleni, että mikäli tilannetta jatkuu muutaman kuukauden, otan asian puheeksi. Koitan selvittää, mitä tämä tarkoittaa ja mitä me aiomme, koska sen minä tiedän, että turha minun yhtä vähän kuin hänenkään on yksin mitään aikoa.

Ja miten ihmeessä minulla edes uskaltaa edes ajatuksen tasolla pyöriä, että tästä voisi jotain tulla. Mutta kun se ihminen, kenen kanssa olen saanut viettää muutaman viikon aikaa, on osoittautunut aika ainutlaatuiseksi ihmiseksi. Hän on hauska, älykäs, ajatteleva, rehellinen. Hänen lähellään on hyvä olla, tunnen oloni hyväksytyksi, tein tai sanoin mitä tahansa. Minulla on turvallinen olo. En kaipaa enää seikkailua muualla kuin kahden ihmisen välisissä ajatuksissa ja teoissa, sen tunnen saavani.

Silti minä hannaroin, pelkään, enkä uskalla ajatella tulevaisuutta. Itsesuojeluvaistoni sanoo, että ei ainakaan vielä, ei nyt, kun emme edes osaa ajatella, mitä kaikkea tuubaa tämä saattaa mukanaan tuoda. Ehkä on vain parempi nauttia, ottaa tästä irti kaikki mitä juuri tässä ja nyt saan, unohtaa tulevaisuus ja todellisuus. Koska untahan tämän täytyy olla, kovin kaunista sellaista. Hullun hommaa, mutta meitähän on sitten ainakin kaksi hullua samalla puuroastialla. (Miksi ne hullut muuten pitävät puurosta?)

***
Tautiosastolla tiedossa paranemista, alkava yskä, mutta muuten aika pirpsakka olo. Taidan selvitä hengissä tästäkin, eläköön nykyajan lääketiede ja antipilootit!

7 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Ei se ensimmäinen kerta olisi, jos onnistuisi. Niin että eipä maalata piruja mihinkään :)

(Hämmästytän itseäni näillä sanoilla, kun olen pelkureista ehkä suurin, enkä uskalla edes ajatella saati sitten käsivarren mitan päähän ketään laskea. Kommenttikin pitää laittaa sulkeisiin.)

Mutta helppohan se on täältä etäisyyden päästä huudella. Sinä olet rohkea, kun edes yrität.

Ja miksikäs sitä nuorta miestä kutsuisi, jos ei nuoreksi mieheksi, eihän se ketään tai mitään vähättele. Ikäero on mikä on ja tosiasia, ei sitä voi kiertääkään.

Millan kirjoitti...

Minä olin jo lapsena sitä mieltä, että hullut pitävät puurosta, koska puurosta pitäminen on kertakaikkiaan hullua. Kun näin vanhemmiten olen oppinut pitämään puurosta, mielipide on saanut ihan uuden ulottuvuuden..

Edelleen olen sitä mieltä, että tartu hetkeen. äläkä pelkää. Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa :)

-kummitus- kirjoitti...

Mymskä, sie sitä olet ihanan kannustava! Samoin Millan, kiitos. Minulla oli muuten puuroon vähän samanlainen suhtautuminen, vasta vanhemmalla iällä olen herkkua ryhtynyt ymmärtämään.

Joudun vielä käymään monta filosofista keskustelua keskenäni ja kaikkien persoonieni kanssa, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Mutta kun tuntuu niin ihanalta, kun joku pitää kiinni. Joku sellainen, josta itsekin pitää nimittäin.

ville kirjoitti...

anna mennä vaan! :)

haluun tavata tän "pojun", ota se mukaan ku ens kerran treffataan (toivottavasti pian).

ps. lukeeks se "poju" tätä blogii?

-kummitus- kirjoitti...

Ville, jätä se ivallisuus, joohan? Hän tietää, että pidän blogia, mutta ei ainakaan toistaiseksi ole ollut kiinnostunut sen osoitteesta. Ja kyllä te varmaan tapaattekin.

Lazur kirjoitti...

Nämä sun mietteet on kovasti samanlaisia kuin omani vastaavassa tilanteessa 13 vuotta sitten. Mun kohdalla mietityti ikäeron lisäksi pitkä välimatka ja kaksi alakouluikäistä lastani karille ajaneesta avioliitostani. Meni puoli vuotta, ennen kuin mä suostuin kutsumaan meidän suhdetta seurusteluksi, (ja sitä ennen halusin määritelmän siitä, mitä se seurustelu oikein tarkoittaa,) mutta vielä paljon kauemmin siihen, kun lopulta uskoin, että en ole mikään tyhjää-parempi-vaihtoehto siihen asti kun löytyy joku nuorempi, kauniimpi, laihempi ja lapsettomampi.

Inhorealimihän on myös minun toinen nimeni, mutta sanon silti, että anna mennä ja nauti.

-kummitus- kirjoitti...

Lazur, äläpäs pelottele minua. ;-D Totta puhuen, miksi tätä nyt sitten kutsuisi? Tapailuksi? Hupailuksi? Hauskanpidoksi? En minä ainakaan mistään seurustelusta ala puhua.