Minulta puuttuu työn ilo ja työmotivaatio. Asiat odottavat julkistamistaan ja minun pitäisi olla mukana suunnittelemassa firman tasavuosijuhlia. Ei vaan irtoa nyt. Työni on tällä hetkellä epätyydyttävää. Vaikka flunssa on suurimmaksi osaksi ohi, vielä on kunnossakin parantamisen varaa. Meinasin ottaa ja pyörtyä äsken, kun ryhdyin seisoskelemaan pöytäni ääressä ruuan jälkeen. Minulla nimittäin on työpisteessäni mahdollisuus seisoskeluun ja käytän sitä suurimman osan aikaa, siitä varmaan saan kiittää sitä, etteivät selkä, hartiat tai kätöseni ole kärsineet mistään toimistotyölaisen vaivoista.
Oma elämä taas sujuu niin mukavasti, että oikein nolostuttaa. En viitsi edes hirveästi siitä kertoa, kun minusta tuntuu, että se menee kohkaamisen puolelle, kun on niin kivaa. Mutta minkäs tälle voit, tällaista elämäni oli aikoinaankin, reilu kymmenisen vuotta sitten. Silloin kirjoittelin perinteiseen paperiseen päiväkirjaan onnellisia ja iloisia merkintöjä. Nyt sitten en kirjoita niitä tähän digitaliseen malliin, etten herätä kateuden peikkoja ja ilkeitä kommentteja.
Positiivisena asiana voisin vielä kuitenkin mainita, että sain kollegalta paperikassillisen mustatorvisieniä ja suppilovahveroita. Tänään pidän kototalkoot, joissa levittelen ne pitkin lattioita kuivumaan. Sen lisäksi sovin omahoitajan kanssa, että otan parin vkon päästä maanantain ja tiistain vapaata, hän taas yrittää saada auton lainaan, sitten menemme sieneen. Tämä myös kutsuna sienikerhoni jäsenille kerrottakoon, jos joku tahtoisi mahdollisesti mukaan lähteä. Siihen mennesssä aion todellakin olla metsäretkikunnossa ja tukehtumatta joka kolmannella askeleella.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Ihan tarpeeks on ollut sitä ikävää silloin aikoinaan omassa elämässä, jottei tarvihe kenenkään tulla nyrpistelemään. En minä sillä, että onni pitäisi jotenkin ansaita kurjilla vaiheilla, vaan jotain sellaista, että ihan erityisesti ilahduttavat hyvät käänteet sivustaseuraajan mieltä, kun on ollut sitä toisenlaistakin.
Kamalaa, kun ei voi iloa ja onnea toitottaa. Mutta tiedän tunteen, ei sitä oikein voi, itsekin vähän pidättelen. Minusta on kyllä kiva lukea onnenpipanoista, paljon kivempi kuin niistä ahdingoista.
Kaura ja Mymskä, kai sitä vaan pitäisi uskaltaa reilusti tunnustaa hyvätkin asiat. Kai jokainen, joka oikeasti tuntee, tietää, ettei tämä ihan niin suurta herkkua ole kaikkiseltaan ollut.
Jotenkin sitä vaan miettii, että entäs jos tämä hauskuus sitten loppuu ja taas alkaa se iänikuinen väninä, niin joku pääsee sanomaan, että eihän siitä mitään olisi tullut kuitenkaan ja johan tuon jo näki silloin kun tuon aloitit, ettei siitä mitään hyvää seuraa ja... Pelottaa, kun on kivaa. Taivas saattaa tippua niskaani vielä tänä iltana.
Lähetä kommentti