torstai 29. syyskuuta 2011

Keksinkö edes otsikkoa?

Minulla on jälleen ongelma, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa tai en voi kirjoittaa asioista, joita pähkin. Varmaan päivitystahti hiljenee, ellen äkillisesti saa inspiraatiota triviaaleista asioista. Sitä ei juuri tällä hetkellä ole kuulunut. Suurin osa päässäni pyörivistä asioista kun kuuluu vaitiolovelvollisuuden piiriin.

Sen verran voisin kertoa hermoheikosta tilastani, että yt-neuvottelut blokkasivat myös lukukykyni. Viimeinen kirja, jonka sain luettua oli onneksi mielenkiintoinen sotku Intiasta, Vikas Swarupin Syyllisten seurue. Jotenkin harmittaa, että minusta on tullut tällainen nössöluuseripaskiainen, jonka hermosto ottaa itseensä pienimmästäkin risauksesta. Television katsomistakin olen rajoittanut, koska sielläkin vain puhutaan lamasta ja talouden huononemisesta. Töiden hakemista en ole vielä aloittanut, eikä siitäkään voi kirjoittaa, kun se on keskeneräinen asia.

Hyvästä asiasta elämässäni en myöskään uskalla kamalasti edelleenkään kirjoittaa. Se sujuu liian hyvin, siis se juttu, jota en voi kutsua poikaystäväksi, koska harakatkin sille nauraisivat, josta en tiedä, mitä se on, mutta se on kivaa ja hauskaa ja mukavaa ja minä olen onnellinen. Ei se VOI olla siis todellista, minä kuvittelen sen. Ainoa, mitä en kuvittele ja jonka pysyvään hyvyyteen alan uskoa, ovat ystävät, mutta kun heitäkin näen vain viikonloppuisin, enkä aina silloinkaan, niin ei sitten irtoa materiaalia siitäkään hirveästi. Sitä paitsi mikäs se sellainen päiväkirja on, jossa vaan kavereista kerrotaan?

Tietysti voisin kertoa, että sain kollegalta lisää suppilovahveroita, mutta siinäpä se. Jos olisin edes itse käynyt poimimassa ne, niin siitäkin saisin jotain neutraalia kerrottavaa. Mutta kun en tahdo olla neutraali! Tahdon olla minä! Olenkohan kuudessa vuodessa tyhjentänyt koko sallittujen juttujen pankkini?* Pitäisikö siirtyä takaisin käsinkirjoitettavaan päiväkirjaan, niin voisi edes olla rehellinen? Nimittäin sille tärkeimmälle tyypille elämässäni, eli minulle itselleni.

*(Bloggaaja-historiaani tuntemattomille; aloitin polkkaamisen joskus tammikuussa 2005. Ja todennäköisesti kun tämän vuodatan, niin minulla on heti huomenna mielessä vaikka mitä, mutta se taas onkin ihan hyvä asia.)

6 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Samanlainen ajatusten kuiva kausi on meneillään meikäläiselläkin. Ei ole apua ollut edes vanhojen blogien vaihtamisesta uuteen. Sulla nyt kuitenkin on sentään elämä ja paljonkin asiaa näissä teksteissäsi. Ehkä se kirjoitusfiilis taas jossain vaiheessa palailee..

Maria kirjoitti...

Aika paljon tekstiä ja asiaa ottaen huomioon, että ei ole mitään kirjoitettavaa ;)

Minä en ainakaan naura poikaystävälle, sanoit sitä sitten miksi tahansa. Ja kapinoin vähän sitäkin vastaan, että jos homma levähtää jossain vaiheessa, niin joku ystäväsi tulee sanomaan että mitäsminäsanoin. Vai onko joku muka maalaillut piruja seinille? En usko, vaikken ystäviäsi tunnekaan.

Puhuri kirjoitti...

Tuosta "Hyvästä asiasta" tuli mieleen julki sanoa tälleen tähän ikään mennessä opittuna, että niistä kannattaa nauttia. Mutta tää nyt on tällainen itsestäänselvyys.
Sitä vaan, että olen iloinen, että sinulla on elämä, kuten Millankin sen ilmaisi. Ja toivon, että uskallat olla onnellinen. (helppo se on toisten elämää sivusta besserwisseröidä...)

Minä en saa omista (me, myself and I) ajatuksistani, joita on aivan liikaa ja aivan liian isoja, sen vertaa kiinni, että saisi mitään kirjattua blogiin...

Anonyymi kirjoitti...

Puhutaan sitten miesystävästä tai kalakaverista niinkuin Katri Helena.
T: Satuilija

Nti Nokkela kirjoitti...

No jos poikaystävä ei passaa niin miten miesystävä? Minun romanttisin silmin te ootte ihan pari, ja minun romanttisiin korviin poikaystävä kuulostaa hyvältä :))

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne ja kannustuksesta, mie painan nämä sanat sydämeeni ja tutkiskelen niitä siellä. ;-D Ei kun ihan oikeasti, kauniisti sanottu, kaverit!