perjantai 30. huhtikuuta 2010

Rokulipäivä

Alkoi eilen iltapäivällä ajatus työpäivästä tympiä niin paljon, että pidin itse itseni kanssa palaverin ja totesin, ettei kesken ole mitään sellaista, joka ei kerkeäisi odottaa maanantaihin. Sitten viestin esihenkilölle pitäväni saldovapaapäivän. Ja toisaalta johan tuo oli aikakin, oli nimittäin jo melkein viikko plakkarissa. Onneksi esi-ihme osaa tarvittaessa myös joustaa, että pääsee spontaanisti vapaalle.

Niinpä aion tänään nukkua pitkään ja hartaasti. Just tasan tarkkaan niin monet päiväunet kuin tuntuu olevan tarpeen. Luulisin, että on tarpeen. Äsken juuri suoritin uusioheräämisen, aamupalaa en kuitenkaan kahdesti viitsi syödä.

Sitten jaksan ehkä siivota, kun pirkanan ottoveli ilmoittikin tulevansa jo tänään. Kauppaan pitää myös keretä. Ja mulle pullo viiniä. Ottoveli kun ei ota, on ottanut elämänsä aikana sen verran reilusti, että päätti vapaaehtoisesti ryhtyä rajoittamaan. Mie en ole vieläkään päässyt siinä lajissa mieleni päähän, meneeköhän siinä vielä pitkään?

torstai 29. huhtikuuta 2010

Kyläluuta-asuntosäästäjä tilittää

Vaikka bussilakko tuli eilen puun takaa, päätimme kollegani kanssa kuitenkin lähteä juhlistamaan yhden hotellin syntymäpäiviä. Onneksi junat kulkivat edes kolme kertaa tunnissa, oli joku keino keplotella itsensä kaupunkiin. Kotiin pääsin kollegan puolison kyydissä. Kinkerit olivat ihan hauskat, porukkaa oli melkoisesti, pukeutumisohjeena annettu tumma puku oli kirvoittanut kovin monenlaisia tulkintoja asiasta.

Tänään on luvassa lisää epämääräisiä ohjelmanumeroita samaisen kollegan kanssa. Työhön liittyvää seisoskelua viinilasillisen kanssa. Ja ehkä ruokaa. Eilinen ruoka oli pettymys, tylsää ja mielikuvituksetonta. En kyllä kovin kummoisia odottele nytkään ensimmäisessä tapahtumassa, muistissa on ankea kanarisoton tekele, jota heidän edellisessä tilaisuudessaan oli tarjolla.

Tunnustan. Olen herkkuperse. Sen lisäksi työni on opettanut minut turhan hyvälle. Kolmanneksi teen itsekin suhteellisen maistuvaa pöperöä. Neljänneksi ei ole olemassa ilmaista ateriaa, joten turha on vänistä. Minähän säästän itseäni ja kykyjäni kotiruuan kanssa, kun ravaan kaupungilla, mutta sitten iskee aina arvosteleva pirulainen päälle.

Tällä viikolla olen myös säästänyt kotia. Luulen, että huomenna kun kotiin pääsen, en lähde sieltä kulumallakaan. Siivotakin pitäisi, olisiko se sitten lauantaiaamun ohjelma? Silloin kun herrat nauttivat aamusuolaisiaan Ullanlinnanmäellä tai ravintoloissa. Sitten siivouksen päälle oma brunssi kehiin? Sounds like a plan.

***
Meidän roskakatoksessa on sellainen vanhanaikainen rottinkinen kukkateline. Se taas tänä aamuna huusi minulle, mutta en kerennyt kokeilla, miten huterakuntoinen se on. Suunnitelmaan voisi lisätä tutkimusmatkan roskakatoksen kierrätysosastolle. Paitsi että kun sanon tämän ääneen, joku vie sen jo tänään, toivottavasti edes hyvään ja rakastavaan kotiin.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Keräilijä-metsästäjä – homo ludens

Kerään sanoja, tarinoita, anekdootteja, vitsejä, faktoja, fiktiota. Metsästän menneitä tarinoita, tulevia tapahtumia, maistelen melkein unohtuneita sanontoja, sitaatteja ja fraaseja. Leikin kielellä. Se on kuitenkin suhteellisen edullinen harrastus, mikä parasta, sitä voi tehdä missä vain. Huonot puolensa toki ovat silläkin harrastuksella, uppoudun välillä sanoihin niin, että unohdan kenen kanssa juttelen.

Minulla on puheripuli, sellainen itsestä riippumaton, joka pyrskähtelee välillä oikeassa, välillä väärissä paikoissa. Tietyissä omakohtaisissa tarinoissa yritän osua blogiin, mutta välillä ne tulevat lupaa kysymättä muuallakin. Enimmäkseen tietysti töissä, kun siellähän minä ihmisiä tapaan.

Eilen purskahtelin rottinkisesta huonekaluista, ruuasta, luonnonihmeistä, kerroin pari vitsiä, makustelin sanoja. Oikeastaan puhuin kaikesta muusta, mutta en itsestäni tai minulle tärkeistä asioista. Mutta kun pitävät minua kerta jotenkin sosiaalisena persoonana, niin on oltava jotain helppoa, johon kuka vain voi tarttua. Mielelläni aloitan jutustelun niin, että loppujen lopuksi juttelukumppani hoitaa homman kotiin itse. Jää vielä hyvälle tuulelle ja ajattelee, että olipas siinä mukava ihminen.

Kielen lisäksi nimittäin myös kuunteleminen on melkoisen tärkeätä osata. Puhumattakaan myötäeläytymisesta, sympatiasta ja antipatiasta. Ihan mitä nyt tilanne sattuu vaatimaan. Täällä blogissa sitten välillä olen jopa oma itseni, ihan niin kuin ystävien kesken ollaan, sitten kun on hetki rauhoituttu, keretään vetämään henkeä. Ryhdytään kaivelemaan niitä syvempiä ajatuksia.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Kevyt linja, kun olen päättänyt

Aina kun nukun yöni hyvin, huomaan äärimmäisen optimismin valtaavan mieleni. Sitten pari huonoa yötä ja maailma kaatuu niskaan. Etteikö muka unen määrällä ja laadulla ole vaikutusta ihmiseen? Juu, on. Mutta kaikki kai sen tietävät, eivät vaan välttämättä hokase yhteyttä, jos nukkuvat aina kuni murmelit. Viime yönä ja edellisenä olen ollut murmeli. Murmelina on tosi kiva olla!

Hiuksillani on röllipeikko-päivä. Menin eilen tukka märkänä nukkumaan. Karvoitus leijailee n 15 cm korkeammalla epämääräisenä pölyhattarapilvenä pitkin pään ympäristöä. Kutittaa! Suihkuttelin hiuksiin jätettävää hoitoainetta, kun en joka kerta jaksa läträtä sen viiden minuutin hiusten hautomishoitoaineen kanssa, oli unille kiire.

Olen ryhtynyt lukemaan uusiksi Walter Mosleyn Valkoista perhosta. Jotta jotain yhteistä Bill Clintonilla ja minulla, tykkäämme samasta kirjailijasta, tiedon hra Clintonista sain kirjan takaliepeestä. Hyllyssä odottelee edelleen lukemattomana Bad Boy Brawly Brown. Ajan itseni ensin tunnelmaan lukemalla muutaman alkupään teoksen suomeksi. Neil Gaimanin satu loppui jo kotimatkalla, harmittaa, kun hyvä kirja on lyhyt.

Onneksi hokasin, etteivät kaupat mitään auki ole lauantaina. Amatöörien ryyppyjuhlaa on taas tarjolla. On siis osa ostoksista tehtävä tänään ja tuoretuotteet käytävä perjantaina, pari iltaa menee taas muissa touhuissa kuin kotihommissa. Jotain työkinkereitä pukkaa ennen kuin pääsen taas omien kinkereiden pariin (vaikken tosin edelleenkään ole saanut ratkaistua aikataulutusta enkä tekemisiäni, mutta jos vaan ottaisi rennosti ja antaisi ajan virran viedä). Ei se kotonaolokaan yhtään huonompi juttu olisi, siivotakin. Sopisi hyvin työnpäivän juhlaan.

Tai sitten pesen parveketta. Ikuisuusprojektia tarjolla.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Joutavia horinoita

Ensimmäiseksi pitää iloita ystävän puolesta; sain eilen iltasella niin kivan puhelun, että riemastutti. Ystävän perheessä tuntui tapahtuvan paljon hyviä asioita. Ihanaa! Olen onnellinen! Omassa elossa sen sijaan ei tunnu olevan mitään viistasta kerrottavaa. Niinpä luvassa on pari kuvaa ja pieniä horinoita.

Lauantain peli-iltama alkoi ajoissa, ruuaksi tarjoilimme itsellemme erilaisia helposti valmistuvia asioita; kevätrullia, dipattavia asioita, gruusialaisia uusia perunoita, paneroituja uunijuustoja, tavallisia juustoja, salamia, fetasalaattia, pelmeneitä, punaviiniä, cavaa ja jälkiruuaksi vadelmajuustokakkua, portviiniä, mansikoita ja suklaakastiketta. (Juujuu, meillä peli ei ole mikään pääasia, se on vain osa viihdytystä...)

Peli sen sijaan, voi voi. Jaanasimme kahden punaisen lohikäärmeen kanssa ja jos totta puhutaan, minulle jäi vähän epäselväksi, otimmeko toisen niistä oppaaksemme vai emmekö. Nimittäin eihän sellaista epäluotettavaa 35-metristä elukkaa kannata laskea selkänsä taakse taistelemaan seuraavaan maailmaan, minne pääsemme löydettyämme kuuggeliimme etsimämme kiven. Toisaalta oppaasta on aina hyötyä, mutta entäs jos se popsii meidät suuhunsa?

Ei tällä kertaa edes kunnon taisteluja. Sen kerran kun tuhosimme hätäpäissämme tulisen pirun näköisen ukkelin, sekin olisi ollut hyvis, ja myöntänyt meille kolme toivomusta. Mutta kuka niin rumaan otukseen nyt olisi luottanut? Hyviä koottuja selityksiä...

Toivottavasti seuraavalla kerralla asiat sujuvat paremmin. Voi meitä, ryhmärämää... Iltasella kävelin kotiin, koska vatsaraasu oli taas kovilla, pinkeänä suorastaan. Pikkuisen pelotti kun törmäsin kolmen nuoren miehen ryhmään, jotka tuntuivat olevan kovin riehakkaalla tuulella. Milloin minusta on tällainen pelkuri tullut?

Menomatkalla ihmettelin yliopiston viereisiä koivuja. Siellä ilmeisesti tehdään jotain testiä tieteen nimissä. Ruokakuvista kiitos ryhmämme kääpiöpapille!

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Suosittelen

Lukekaa se Ozzyn elämänkerta, oli aika ihana. Harmi, kun se loppui, vaikka vähän säästelin sitä. Nyt lueskelen Neil Gaimanin Tähtisumua, aikuisten satua, jonka myös olen lukenut aikaisemmin, mutta ihan on mennyt hukkaan sekin lukeminen, en muista kuin häivähdyksiä kirjasta. Voin todellakin pikapuoliin lakata lukemasta uusia kirjoja laisinkaan ja ryhtyä kertamaan vanhaa. Harmi vain, että hyvien kirjojeni lista on edelleen panttivankina yhden päiväkirjan takasivulla ex-puolison kellarissa.

Mutta en tahdo pilata päivääni ajattelemalla sitä mulkkua. Mieluummin parempi unohtaa, että olen päiväkirjoja pitänytkään. Samoin kuin polkupyörä ja Arabian kahviastiasto, josta voisi jotain rahaakin saada. Todennäköisesti se kusipää on jo myynyt kaiken rahaksi muutettavan.

No, nyt mie sen tein kuitenkin. Kiihdytin itseni raivon partaalle. Parempi palata sieltä takaisin. Luvassa on kuitenkin mukava ilta. Eilinen oli vähän omituinen, kamala kasa akkoja tungoksessa. Huonoa ruokaa, liian vähän kostuketta, taisin kuitenkin lupautua mukaan alumnitoimintaankin. Mahotonta tämä vapaaehtoistelu, se leviää...

Kotiin kiersin muutaman baarin kautta, tunsin oloni yksinäiseksi. Joskus kaipaan ihmisseuraa retkilleni. Enkä nyt sitä sano, etten osaisi jutella tuntemattomille, mutta tuttujen kanssa sellaisten tiettyjen huomioiden jakaminen tai omista asioista vähän laajemmin puhuminen olisi paikallaan. Kaipaan ystävää. (Ei kuitenkaan tarvitse olla poikaystävä, sen verran olen jo oppinut.)

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Työväen tyttäret railakkapäät

Illalla menen ammattiyhdistykseni 40-vuotiskinkereihin erääseen keskustan tapahtumaravintolaan. Sinne kun joku pommin panisi, niin päästäisiin meistä turhakkeista, kuten olen itseänikin kuullut tituleerattavan silloin kun viimeksi firmassa yt-neuvoteltiin. Kieltämättä assistentin homma on vähän sellaista epämääräistä, on täysin ja kokonaan ihmisestä, yrityksestä ja omista taidoista kiinni, mitä henkilö tekee sillä nimikkeellä työkseen.

Minä pidän omasta hommastani. Se on vapaata, vastuullista, itsenäistä, monipuolista ja haastavaa. Siitä maksetaan paremmin kuin monesta muusta työstä. Siinä näkee ihmisen pimeän puolen läheltä, mutta ei joudu sen valtaan. Näkee siinä hyviäkin asioita, ainakin jos on sellaisessa hyvää tekevässä yrityksessä töissä. Olen perustellut itselleni, että meidän firma tekee hyvää, kun se tekee tutkimusta auttavaa välineistöä.

Kovasti tahtoisin nähdä tapatietouden opettajani, joka totesi minulle kouluaikaan, että minä sitä en tulisi töitä saamaan, kun en pukeutuakaan osannut. Silloin kuljin farkuissa ja niin teen tänäänkin. Töitä olen saanut ihan kahmalokaupalla. Täti oli väärässä, ulkoiset seikat eivät ratkaise kaikkea, on se työnsaaminen luonne- ja koulutuskysymyskin. Niin kerta.

Punalippua ei kyllä tainne iltasella paljon heiluttaa. Mutta jos ilmaisen ruuan ja juoman päälle menisinkin Kallioon laulamaan, että järjestötoiminta kasvatti meidät, työväen tyttäret railakkapäät... Minä nyt olen aina tainnut olla sellainen oman tieni kulkija, tosin se tie on ollut kovin ennalta-arvattavissa. Booorriiinnngggg!

torstai 22. huhtikuuta 2010

Tyhjän lihahyllyn edessä ajateltua

Kävin eilen lähikaupassa, Ei-lepassa, kun eivät kovin kummoisia olleet ostostarpeeni, vissyä, vihanneksia ja juustoa piti saada. Sainhan minä, mutta kyllä sääliksi taas kävi sellaista perusjammoa, joka ei itse tee ruokaansa eikä käytä tofua tai soijaa. Olivat nimittäin kananriekaleet, jauheliha ja possupalat kadonneet hyllystä. Tarjolla oli maksaa ja karelianpaistilihoja. Lenkkimakkarahyllyssä näkyi yksinäinen nagipaketti ja kampinkia.

Itse onnittelin itseäni, kun löysin hyvännäköisen rapsakan kiinankaalin, porkkanapussin ja kukkakaalin. Niitä oli hyvä tunkea kuumalle pannulle silputtuna yhdessä punasipulin, valkosipulin ja edellisenä iltana mausteliemessä keiteltyjen soijapalojen kanssa. Herkkua! Ja halvalla!

Ei minusta mitään täyspäiväistä kasvissyöjää koskaan tule, sen verran välillä huutaa ruho punaista lihaa, mutta sanotaanko, että ruokavalioni on monipuolistunut kummasti soijaproteiinin myötä. Papusia pitäisi vielä ryhtyä käyttämään enemmän. Ja ohraa kanssa, suomalaista riisiä.

PC sai kohtauksen aamulla. Ensin se ei meinannut sulkeutua ja sitten sain käynnistellä etovermettä tunnin verran. On kuulema ihme, että yleensä ottaen sain koneen käyntiin, äänet olivat hukassa ja kone tuuttaili kummallisiä hälytystöräyksiä. McAfeen päivitys oli kuulema syönyt jonkun sellaisen ohjelmapätkän, joka Windows käyttää suurinpiirtein kaikkeen. Voitte vain kuivella, että minäkin meinasin saada kohtauksen, kun tiesin, että meilissä on taas miljuuna juttua, joihin vaaditaan vakavaa kannanottoa heti. Odottavan aika on pitkä, tuli todistettua.

En kuitenkaan nakannut konetta klasin läpi, vaikka sitäkin tulin harkinneeksi.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Kasvun ihmeitä

Istutin basilikat isompaan astiaan. Sen reunalle kylvin kehäkukkaa, se kai jotenkin suojelee kaikilta pahoilta öttiäisiltä muita kasveja. Olen ryhtynyt epäilemään kudzun selviämistä, kun ne havaitsemani vihreät silmut eivät tunnu kehittyvän, mutta saavat vielä toistaiseksi olla laatikossa. Kylvin niiden kaveriksi tuoksuhernettä.

Auringonkukat viettivät ensimmäisen yönsä ulkona. Jos kuolevat, kerkeän vielä kasvattaa uusia. Timjamini kuoli. Laitoin uudet siemenet pieniin esikasvatusruukkuihin. Mie en ymmärrä mistä se suuttui, kun aina olen aikaisemmin saanut kasvun onnistumaan. Minulla on tainnut vain olla tolkuttoman hyvä tuuri tähän saakka.

Chiliä pitäisi vielä laittaa johonkin astiaan, seiniä ja lattia pestä. Ei paljon isännöitsijä ole ottanut yhteyttä sen enempää vessan kuin parvekkeenkaan tiimoilta. Tekisi mieli lähettää sinne joku paskapommi. Sen lisäksi nukuin viime yönä niin vähän, että nyt vituttaa. Ei se unettomuus minnekään ole hävinnyt. Minua on kusetettu. Unijukka, perkele!

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Kotihommeleista, kirjoista ja vähän elämänlaadusta

Tänään töiden jälkeen pitää poiketa postissa, veikkauksen myyntipisteessä ja alkossa. Postista haen uuden matkalaukun ja kabiinin mukana menevän olkalaukun (suhteellisen edukas investointi tulevaisuutta varten, punaiset!), Veikkaukselle pitää uusia pitkäaikainen rahahakemus ja Alkosta pitäisi hakea täydennystä, jägermeisteriä, edukkaampi punaviini ja ehkä jouluvappujuhannusta varten joku kuplajuomapullo.

Vappu on osoittautumassa vähän hankalahkoksi rastiksi, ottoveli on tulossa jossain vaiheessa käymään ja pikkuveli taas kutsui kylään. Minä oikeastaan tahtoisin kutsua vaikka muutaman ystävän taas luokseni kyläilemään. Saattaa olla, että tuossa on jo vähän liikaa liikkuvia osia, mutta onhan sinne vielä pari viikkoa aikaa, turha vielä repiä pelipöksyjään etokinkerin takia. Valkolakkiahan mie en päähäni tunge, enkä Ullanlinnanmäelle mene edes raudoissa. Marssille saattaisin mennä, mutta enhän mie toivon mukaan ole hereillä vielä siinä vaiheessa lauantaiaamuna. Sen sijaan kostea brunssi joskus puolen päivän aikaan voisi olla ihan vinkeä vaihtoehto.

Viime yönä vedin taas 8 h sikeitä. Ilmeisesti unettomuuteni on ainakin toistaiseksi väistymässä ainakin kotioloissa. Vieraissa paikoissa en osaa nukkua edelleenkään, se saattaa vielä jossain vaiheessa rajoittaa matkusteluani. (Niin kuin tässä nyt vara minnekään olisi lähteä, tai että olisin muka jonnekin menossa.)

Unien lisäksi myös lukukyky on palautumassa. Olen melkein jo uusiolukenut Will Fergusonin Onni™ -kirjan sekä Ozzyn elämänkerran. Seuraavaksi luvassa Neil Gaimania pari pokkarillista. Olen ilmiselvästi jotenkin paranemassa lopustakin tuskasta ja ahdistuksesta, sanotaanko, että ei todellakaan junan alle meno voisi vähempää kiinnostaa! Jippii!

maanantai 19. huhtikuuta 2010

Kuvasatoa

Hotelli Tammer, avattu v. 1929. Komea pytinki, etenkin aamupalaa nauttiessa ihailin ruokasalia, avaruutta kahden kerroksen verran, vihreätä, kultaa ja punaista.
Taidetta tuntuu olevan joka paikassa, sähkökaapeissakin. Ja luvallisesti, mikäli oikein ymmärsin.


Taide suojataan talveksi. Tai sitten tämä on paikallinen taideteos, muovin ja raudan liitto. ;-D
Nukuin viime yönä 8 tuntia, enemmänkin olisi maistunut, ei nimittäin taas vieraissa oloissa unta tullut, vaan kun piti tulla töihin selvittämään sen pölypilven aiheuttamia ongelmia työyhteisöllemme. Toinen, mitä nukkumisen lisäksi olisin voin jäädä tekemään, olisi ollut lukeminen. Minä, Ozzy on osoittautunut surkuhupaisuuden kukkaseksi. Jollain on ollut niin kamalaa, että se on jo ihanaa. Se on tuo itseironian kukka, kun on se kaunehin kukka. Suosittelen!

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Maljani on ylitsevuotava

Muistaakseni otsikko on taas lainaus isosta kirjasta, kuvaa suurta iloa. Sitä minä olen tuntenut tässä viimeisen vuorokauden aikana jälleen kerran. (On se kuulkaa hienoa, että saa välillä vaeltaa murheen laaksossa ja välillä elämä se on kuin silkkiä vaan. Ei käy aika pitkäksi.)

Jätin aurinkoisen Helsingin, saavuin junan tuomana Tampereelle, missä minut kidnappasi heti asemalta ystäväiseni tyttärensä kanssa. Hotelli Tammer ei vielä siihen aikaan suostunut tarjoamaan huonetta, niinpä jäi neidille näyttämättä huone, joka kieltämättä sitten, kun sinne vihdoin pääsin, oli melkoisen kaunis. Minä sitten rakastan vanhoja taloja, jopa hotelleina, joiden sisukset on pistetty uusiksi. Onneksi alakerta on säilyttänyt paljon vanhaa.

Leikimme turisteja, tallustelimme rannalla, kaduilla, puistoissa. Sitten paarustimme syömään ravintola Haraldiin. Kieltämättä paikan ulkonäkö toi mieleeni huonohkon vitsin Harald Hirmuinen-sarjakuvasta, mutta ruoka muutti käsitykseni positiiviseksi. Nuorelle neidille oli tarjolla nuorelle neidille sopiva Olga onnekkaan taikavene, kun taas me onnenpossut saimme nautiskella ääri-ihanaa kasvispöperöä Gunhildin kasviskilveltä. Etenkin grillattu vuohenjuusto tervapuolukoiden kanssa oli viedä mielenkin mukanaan! Omnom! Testasimme vasta perjantaina saapuneen vahvemman simankin, mielenkiintoinen kokemus, ei suinkaan niin omituinen kuin pelkäsin, vaikka tuoksussa olikin himppanen olutta mukana. Ruokailun aikana tutustuin myös kohta 6-vuotiaan neidon leluvalikoimaan, joka sisälsi suuripäisiä ja -silmäisiä mukaeläimiä. Outo on ihmisen lapsen maku...

Pienen turistiajelun jälkeen poikkesimme Amurin Helmessä kahvilla (no juu juu, vedin mää palan torttuakin). Sillä välin kylmä tihkusade oli muuttunut raivoisaksi tuuliseksi rännäksi, joka ajoi oppaani ja minut taidemuseoon, ajattelimme, että siellä olisi vielä ollut Gigerin näyttely, mutta pääsimmekin Anni Leppälän valokuvanäyttelyn avajaisiin. Se vasta hieno kokemus olikin! Tarjolla oli valokuvia, jotka herättelivät meissä mielikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta, kilvan jaoimme muistojamme, hiihtelimme kuvalta toiselle, hihittelimme ja herkistyimme.

Poikkesin hotellilla ”kaunistautumassa”, maalasin naamani ja vaihdoin vaatteet, valmistujais- ja syntymäpäiväjuhlat olivat aivan naapurissa, Väinö Linnan aukion varrella Galleria Bertelissä. Siellä nautin lisää hyvää herkkuruokaa, maukasta boolia, ihmisseuraa ja Rehtoreiden keikan (voi miten minä siinä vaiheessa tunsin itseni vanhaksi, kun muistelin nuoruuttani, että miten toiset ei uskalla tanssii, kun niiden tulee hiki, mut mä vaan pogoon, pogoon, pogoon, kunnes kuolen... mie vaan lopetin pogoamisen ennen kuolemaa), ennen kuin suuntasin pienimuotoiselle kierrokselle Tampereen yössä. Se kierros valitettavasti jäi lyhykäiseksi, pää päätti suuttua minulle vilkkuvista valoista ja ajoi migreenilääkkeen ottoon hotellihuoneeseen. Mutta mikäs siellä ollessani, iso mukava huone, sänkyä vaikka muille jakaa ja puhtaat valkeat lakanat.

Aamiainen pitkän kaavan mukaan on nautittu Hesarin kanssa. Seuraavaksi ajattelin oikaista hetkeksi. Sitten asemalle. Tampere on kiva. Ihmiset ovat kivoja. Koko maailma voi olla kiva, vaikka ulkona sataisi ja pakastaisi. Minä olen vähän väsynyt, kulunut, nuutunut, mutta ihan käypä ihmiseksi. Oikeastaan minulla ei ole mitään valitettavaa. Paitsi ehkä se migreenin poikanen, joka pilasi illan lopun, mutta sille minä en mitään voi. Sen kanssa on vain elettävä.

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Maailmanloppua tekee

Jos taivaalta sataa tuhkaa ja ruokakaupat ovat kiinni, niin eikös se ole jo lähes maailmanloppu? Lisätodisteeksi teorialleni kastemadot olivat nousseet kotitaloni piha-asvaltille sankkoina joukkoina. Nekin joukkopakenevat kodeistaan. Maailmanloppu tulee! Tulta ja tulikiveä! Vitsauksia! Nälkää!

Mutta minäpä en välitä. Minulla on junalippu Tampereelle. Hah!

Sitä ennen ryhdyn tutkimaan Tallinnan lentokentän avautumista. Jos saisin muutaman kaverin pois maailmalta sitä kautta.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Dance Macabre

Muutin pääkaupunkiseudulle joskus 90-luvun puolivälissä. Silloin täällä oli vielä ihan oikeita levykauppoja. Muistan vierailleeni yhdessä ja rakastuneeni kerta linttuulla. Rakastuin ääneen. Itse asiassa kävelin cdn kanssa ulos kaupasta, vaikka aivan muuta silloin metsästin.

Minulla on ollut hellä ja rakastava suhde levyn tehneeseen bändiin. Uskon, että se on muisto vain, koska Peteriä ei enää ole ja hän teki kaikki biisit.

Olisin tähän laittanut Green Man biisin, mutta eipäs enää ollutkaan you tubessa saatavilla, kuunnella kyllä voi. Jotta jos vaikka guugellatte itse.

Silmälääkärissä

Osasin sitten vihdoin matkata Tapiolaan. Harmittaa vain, että siinä tuhrautui lähes puolet työpäivästä, kun aika oli puoli kolmelta, sinne keretäkseni töistä piti lähteä jo yhden jälkeen. Poikittaisliikenne ja pääkaupunkiseutu, tarvinneko sanoa muuta? Toisaalta tuli ajeltua sellaisia reittejä, joita en koskaan ole tallaillut. Hauska oli katsella uusia maisemia.

Sitten tutkittiin, sain silmiini lyhytvaikutteista lautasainetta (mustiaista suurentavaa) sekä puudutustippoja. Sain lähetteen kesäkuulle kynnysarvomittaukseen, silmänpohjan valokuvaukseen ja hermosäiekerroksen biomorfiseen mittaukseen. Vinkeitä ovat nimet ainakin. Oikeasti kaikki ovat jonkin valtakunnan silmänpohjan valokuvausta. Siihen taas uppoaa parisen tuntia. Sen jälkeen uudelleen lääkäriin tulosten kanssa, jossa hän vielä tutkaisee reuna-alueet.

Hieno juttu on, että asiaan suhtaudutaan vakavasti. Lääkäri oli sitä mieltä, ettei hän oman mittaustuloksensa perusteella olisi minua määrännyt kuin seurantaan, koska sai tulokseksi vain 19, kun taas edellinen lääkäri mittasi paineeksi 23. (Älkää vain kysykö millä asteikolla, mie en tiijjä mittään.) Todennäköisesti minulla ei ainakaan vielä ole glaukoomaa, mutta nyt kun valokuvilla asia vielä varmistetaan, on sitten vanhuutta varten vertailumateriaalia.

On se vain iso onni, että on toimiva työterveyshuolto! Jäisivät nämäkin tutkimukset tekemättä minun rahoillani.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Loma – ainahan se on mielessä

Viikonlopulla häämöttää pikku matkamatkanen Tampereelle. Ystävä täytti vuosia ja valmistui jonkun aikaa sitten, juhlimme molemmat tapahtumat pitkän kaavan mukaan lauantaina. Varasin jo kuukausi sitten majoituksen hotellista, mitä vanhemmaksi tulen, sitä huonompi olen nuohoutumaan muiden nurkissa. Etenkin jos nurkissa on rajallisesti tilaa.

Ihanaa lähteä vähäksi aikaa pois kotoa. Ja etenkin kiva on mennä Tampereelle. En tiedä, mikä siinä kaupungissa minuun vetoaa, jos töitä olisi, voisin vaikka muuttaa sinne. Se kai on leppoisampi kuin pääkaupunkiseutu. Tilasin itselleni Tampereen Matkailun sivuilta jopa kartan, en nyt siksi, että en osaisi keskustassa liikkua, mutta kun satun tykkäämään kartoista ja niiden tutkimisesta. Siinä tulee niin turistimainen olo.

Kesäloma-ajatkin pitäisi päättää. Ja pitäisi saada muultakin henkilökunnalta tieto puristettua palkkakonttoriin. Ajattelin lomailla viikon juhannuksen jälkeen ja sitten loput kolme heinä-elokuun vaihteessa. Tuskin mitään kummempia tulee tänäkään vuonna tehtyä, jos vaikka sitten kasvattelen parvekekasveja ja nautin toriaamuista. Se kyllä käy jo kummasti lomasta sekin.

Vaan eipäs vielä nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Nyt jatkan työtä, että saan sitten joskus lomaa. Eilen katselin muuten yhta Himalayan naisista kertovaa ohjelmaa, niiden elämä oli yhtä raatamista kohdusta hautaa. Yksikin kahdeksankymppinen mamma, jota kuvattiin, totesi, että ei hän vielä ole kuollut, samalla kun leikkeli jotain ruohotuppoja. Sitten tätiä alkoi vähän väsyttämään ja hän päätti ottaa nokkaunet työnsä ääressä. Selostajan ääni kertoi, että mamma kuoli kolme päivää sen jälkeen. Kamalaa ajatella, että 80-vuotias mummeli ei vieläkään saa levätä, vaan joutuu tekemään työtä kuolemaansa saakka. Raasu.

Kovin olivat kohtaloonsa alistuneita ihmisiä. Tiibetissä on kuulema sanonta, jonka mukaan ihminen syntyy kuollakseen, tapaa ihmisiä jättääkseen heidät ja hankkii tavaraa menettääkseen sen. Eli kun tietää, että siellä peräpäässä on kuitenkin paskaa, niin ei ole niin kiire imaista, niinkö?

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Spitting image

Tämä ei ole kaunis kirjoitus.

Niinhän siinä kävi kuin arvelin. Vanhempani kävivät pikkuveljeni kanssa. Minä ruokin heidät ja olin vierailun jälkeen viskata lusikan nurkkaan, lopettaa leikkimisen, vaihtaa hiippakuntaa. Jumalauta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näytän isältäni. Minusta tulee liikkumaton möhkäle, jonka ajatus ehkä joskus elämässään on toiminut, mutta ei toimi enää. Olen aina vain enemmän samannäköinen ja -oloinen. Ajatukseni jähmeytyy kaiken aikaa. En kestä!

Hieno asia oli, että veliseni porasi bambuverhoille reiät parvekkeen kattoon. Niihin samoihin reikiin voin ujuttaa kiemurteleville kasveille ritilikön. Huono asia on, että kertaalleen hermostuin äidilleni, joka salaattia vääntäessään onnistui sörkkimään myös kiehumassa olevaa jasmiiniriisiä. Sitä kun ei heilutella keittovaiheessa, annetaan vain veden kiehua pois. MIKSI en osaa pitää turpaani kiinni? Miksi pitää menettää hermonsa edes pienesti? Ja niin pienestä!

Olen aikuinen, olen aikuinen, olen aikuinen.

Eikä tuo mitään auta. Tiedän, ettei kukaan ymmärrä, etten osaa nauraa itselleni. Tai korkeintaan vain silloin, kun minä saan kertoa, koska nauretaan. Kontrollifriikki? Ahdistukseenhan tietysti voisin ottaa paljon alkoholia. Onneksi tänään oli työpäivä, niin se osuus ahdistuksesta jäi suurimmaksi osaksi väliin, vaikka kovin uhkailin. Sen sijaan korjasin kaikki ne asiat, joihin näin äitini kiinnittävän huomiota. Vaihdoin lakanat, kopistin pöytäliinat, siivosin parvekkeelta suurimmat roskat, väänsin roskapussit kasaan, puhdistin saunan likaiset poistoilma- ja sisääntuloilmaputket. Enhän minä mitään saunan kattoa katso, en edes näe sitä ilman silmälaseja! Tein kaikki ne asiat, jotka kiusallani jätin tekemättä ennen vierailua. Tai ne, joihin en edes ymmärrä kiinnittää huomiota.

Perkele. Ei tule minusta ikinä samanlaista paikkojen nuohoajaa, en vain osaa tehdä sitä. Eikä minusta kyllä ikinä tule sitä möhkälettäkään, lupaan itselleni lukea niin pitkään kuin pystyn. Edes kirjan kuukaudessa. Nimittäin nykyään kumpikaan vanhemmistani ei lue, he nuorempana kuitenkin minutkin siihen opettivat. Äiti vei ensimmäisen kerran kirjastoon, kun olin kaksivuotias. Lukemaan olisivat saaneet opettaa, mutta ehkä minulla vain ei ollut lahjoja, niin kuin ei heidän mielestään mihinkään muuhunkaan sen verran, että olisi pitänyt harrastusten äärelle saattaa. Laulamiseenkin kuulema olisi pitänyt olla hyvät takahampaat (minulla kun olisi voinut olla sille saralle jopa lahjoja, tai johonkin musiikkiin viittaavaan).

Jos tässä nyt jotain huvittavaa pitää loppuun kertoa, tuli mieleen keskustelun pätkä, jonka kävimme veljeni keskimmäisestä, äkkiväärästä nuoresta miehestä, joka huutaa jopa tietokoneelle, kun se ei hänen mielensä mukaan toimi, mutta ei kestä yhtään ainutta kysymystä itseään koskien. Tunnistan ilmiön, minulta ei voinut kysyä mitään teini-iässä. Ja jostain kerpeleen syystä taannun lähes samalle tasolle vanhempieni kanssa edelleen, vaikka miten välttelen ilmiötä. Yritin kuitenkin lohduttaa veljeäni, että eihän meillekään huonosti käynyt, ihan kasvoimme aikuisikään. Silloin äitini totesi, että eiväthän he meitä osanneet kasvattaa, ja ihmisiä meistä tuli kuitenkin. Se on kyllä taivahan tosi; ihme on, ettemme ole jotain susilapsia, sen verran olemme saaneet pellossa kasvaa. Ei meitä kasvatettu, vaikka paskaa olikin tarjolla vaikka isomman pellon tarpeisiin. They just kept us in the dark and fed us shit... mushroom management.

Hiomattomia ahdistuneita timatteja siis koko poppoo, eikö totta? Hyviä herkkusieniä, kun ei sämppiooneja tullutkaan. Olen aikuinen, olen aikuinen, olen aikuinen... Vähän itkettää, mutta ei tämä asia silläkään parane. Paranisikohan sillä, ettei puhuisi siitäkään? Sitä puhumattomuutta kun meillä tuntuu olevan suvussa.

MILLOIN minusta tulee aikuinen, kysyn vaan? (Ehkä ei ikinä, koska en lisääntynyt, sanoo viisas ääni jostain.)

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Voi minun päätäni

Lauantainen evästyshetki oli mukava pikkutapaaminen. Ystävä vuosien takaa esitteli puolisonsa ja kutsui vielä mukaan veljensäkin, jonka olen jo aikaisemminkin tavannut. Osallistujia piti olla useampia, mutta niinhän siinä tuntuu aina nykyään käyvän, kaikki eivät millään pääse kaikkialle. Nepalilainen ruoka maistui muillekin kuin vain minulle, se on niin mietoa, ettei herätä ihmisissä ahdistusta.

Ruokailun päälle menin suoraan kotiin kulkematta yhdenkään ylimääräisen rastin kautta. Olin jotenkin ääriväsynyt. Makasin sohvalla ja tuijotin televisiota. Päätä alkoi särkeä. Sunnuntaina sama meno jatkui. Makasin sohvalla ja sängyssä. Mietin, että parvekkeelle pitäisi mennä hankaamaan seiniä, mutta en pystynyt. Päätin unohtaa koko parvekkeen vähäksi aikaa. Luin Dean Koonzin Luostarin kirouksen, Odd Thomas-kirjat ovat jotenkin ihania, vaikka kauhua ovatkin. Tilasin muuten lisää kirjojakin, minun on pakko lopettaa pakkomielteeni, kun kirjahyllystä loppuu tila. Muutenkin pitäisi suosia kirjastoa!

Sitten ahdistuin ajatuksesta, että vanhempani ovat tulossa. Piilotin kaikki tyhjät siideripullot ja mietin, pitääkö täydet viinipullotkin jemmata jonnekin telineestään. En nimittäin kestä aa-kerholais-isäni piilovittuilua siitä, miten paljon juon. Mielestäni alkoholin käyttöni tällä hetkellä on kuitenkin ihan normaalitasoista ja toisaalta sekin on aivan minun oma asiani. Kolmanneksi kun minulle riittävästi kuittaillaan, saan erittäin lapsellisen kohtauksen, jonka ansiosta saatan joutua vielä tänä iltana vierailun päätyttyä kamalaan humalaan. Tuskinpa, mutta niinkin on tapahtunut.

Päätä särkee edelleen. Tekisi mieli mennä pöydän alle ja sulkea silmänsä. Mutta sen sijaan haen kupin kahvia ja toivon, että tämä päivä olisi jo ohi.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Nyt taas muistan!

Iltapäivä palkkatyössä meni koulutuksessa. Tuli vähän kiire, kun olin luvannut viideksi mennä nuorisotilalle. Kerkesin heittää kuitenkin kassit ja nyssäkät kotiin, ennen kuin piti kirmailla eteen päin. Ja hyvänen aika, että minulla oli hauskaa koko illan! En muistanutkaan, miten viehättäviä, avoimia ja hupaisia nuoret ovat. Ja näköjään vanha tatsi on tallella, minun nenälleni ei hypitä, vaikka mukava ihminen olenkin.

Mutta se siitä, enempää en aio asiaa mainostaa. Vakituisen henkilökunnan edustaja tunnusti lähtiessäni pelänneensä iltaa, mutta myönsi auliisti, ettei ollut odottanut aivan minunlaistani vapaaehtoista. Toisaalta ymmärrän, mitä hän tarkoitti, aika harvoin varmaan heillekään sattuu ammattitaitoista vapaaehtoista. Heh. Jatkoa seuraa, ei varmaan avoimissa illoissa, mutta erilaisissa tapahtumissa nyt keväällä ja sitten syksyllä taas avoimessa toiminnassa.

Olin niin virtaa täynnä, että tuli vielä käveltyä kotiin. Sitten ruoka jo maistuikin, tuli aika pitkä tauko lounaan ja iltaruuan väliin. Seuraavan kerran pitää napata joku hedelmä mukaan. Ruuan päälle väsähdin totaalisesti, ihan kuin olisi ilmat laskettu pallosta, olin nyykähtää sohvalle.

Kieltämättä vaarallista flirttiä vanhan työni kanssa harrastan. Oli se niin riemukasta, antoi paljon, vaikka siinä ankeat puolensakin olivat. Mutta kun tuntuu, että nykyisessä kotikaupungissani asiat ovat vähän paremmin, infrastruktuuri on monta kertaa paremmassa kunnossa kuin jossain toisaalla. Ja mikä mahdollisuuksien kirjo! Vaarallisuus-aspekti tulee sieltä, että huomasin Luotsi-projektilla olevan nuoriso-ohjaajan paikan auki, määräaikaisen ja huonompipalkkaisen tosin kuin nykyiseni, mutta minun pitää ihan oikeasti hillitä itseni!

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Yhteiskunnan ystävä

Tänään ryhdyn maksamaan velkaani yhteiskunnalle. Menen illaksi yhdelle nuorisotilalle töihin. Valitettavasti koska kyseessä ovat nuoret, alaikäiset ihmiset ja koska allekirjoitan vaitiolositoumuksen, en varmaan kovin kummoisia raportteja tule asiasta antamaan, korkeintaan jotain kovin yleistä. Mutta tänään kuitenkin aloitan. Vähän jänskättää taas, mutta oikeastaan ei niin paljon kuin koulutukseen mennessä. Outoa.

Viime yönä selätin taas unettomuusputken. Nukuin yhdeksän tuntia! Minusta on aivan turha kiusata ketään vänisemällä unenpuutetta, kun se minulla kuitenkin on kroonisena vieraana. Mieluummin kerron näistä harvinaisista öistä, kun unta tulee. En edes herännyt kertaakaan koko yönä, ja se etenkin on nykyään niin harvinaista, että oksat pois!

Allergialääkkeitä hain lisää, myös silmätippoja. Mie en tajua, ulkona ei vielä kuki varsinaisesti mikään, mutta mulla on elimistössä täysi allargiarähinä päällä. Jaa, paitsi että kun kävin siitepölytiedotetta lukemassa, niin leppä kyllä kukkii jo ravakasti. Sen lisäksi todennäköisesti pähkinäpensas aiheuttaa myös oman lisänsä.

Ahdistava asia on se, että vanhempani saapuvat maanantaina onneksi tavalliseen tapaansa lyhyelle visiitille. Tulevat tarkastamaan uuden kotini, samalla kun vierailevat eräässä toisessa eteläisessä kaupungissa, jossa isäni veli taitaa vedellä viimeisiään. Hänestä kun aika jättää, isälläni ei ole elossa yhtään verisukulaista lukuunottamatta meidän jälkeläiset. Miltähän tuntunee olla viimeinen vanhempi? En aio kysyä, mutta saatan jossain vaiheessa pohtia asiaa omalta kohdaltani. Minun vanhuuteni nimittäin tulee olemaan aika yksinäinen, mikäli satun vanhaksi elämään. Ei puolisoa, ei lapsia, eikä muutakaan sukua lähettyvillä.

Mutta hei! Jospa se yhteiskunta sitten pitää huolen minusta, kun minä pidän nyt huolta siitä. (Juujuu, in my dreams...)

torstai 8. huhtikuuta 2010

Uusi ohjelma

Koneeseeni asentui Office 2007. Kesti 45 minuuttia, heikko kapasiteetti siis, vaikka vasta pari vuotta sitten sain uuden. Office 2007 on uusi juttu minulle, vaikka varmaan kaikilla muilla on ollut jo sata vuotta. Olen käyttänyt aamua itsestäänselvyyksien etsimiseen, alkaen jopa niin yksinkertaisesta asiasta kuin mistä löydän vanhat dokumenttini. Ja missä on printtauskuvake? Ja tallenna nimellä? Powerpointiin en ole edes vielä uskaltautunut. Todennäköisesti sitten viimeistään alkavat perkeleet lennellä. Tai tietokone.

Kieltämättä olen vähän muutosvastarintainen persoona, vaikka mielelläni suostun kaikenlaisiin uusiin juttuihin. Sitten saan omasta mielestäni jurnottaa ja arvostella, kun olen kerta kokeillut. Valitettavasti kovin harvoin pääsee takaisin lähtötilanteeseen. Joskus toivoo, että omaan persoonallisuuteenkin saisi jotain päivityksiä ja vaihtoehtoja. Varmasti kätisisin niidenkin päälle, mutta olisi vähän toivoa paremmasta.

Työympäristö näyttää nyt vähän oudolta, mutta on tässä yksi hyvä puoli. Päiväkotimme tarjoaa taas uutta viihdettä meille. Nyt menen aamupalalle, että jaksan leikkia uusilla leluilla vanhojen tuttujen kavereiden kanssa. Ja samalla ajan pari päivitystä lisää, kun näyttävät tuolla alakerrassa keltaisen huutomerkin takana lurkkivan.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Ei maistu

Nyt on jotain pahemmanlaatuisesti vialla. En tahdo juoda vettä. Olen suorastaan joutunut pakottamaan itseni vesimukin ääreen tänä aamuna. Vesi maistuu jotenkin pahalta, vaikkei siinä taatusti mitään vikaa ole, tai sitten sama vika on sekä kotona että töissä. Olen kuitenkin päättänyt, että normaalikaavalla menen aamun, pakotan itseni juomaan, koska vesi tekee hyvää ihmiselle.

Outoa.

Outoja olivat myös unet viime yönä. En päässyt juhliin, joihin olin kovasti menossa. Siitä tuli olikein painajainen. Tietysti heräsin ja valvoin tunnin verran. Mietin elämääni, tulin siihen tulokseen, että en sitten päässyt niihin bileisiin, joihin olisin tahtoinut, mutta saattaahan minulle vielä jotain muitakin juhlia olla luvassa.

Enkä nyt tarkoita mitään juhlajuhlia (niitä kyllä on luvassa), vaan elämän juhlia, sellaista riemastuttavaa ja onnellista eloa, jota kaikki varmaan kaipaavat. Myös elämän jakamista, tiedättehän; jaettu ilo on kaksinkertainen, jaettu suru vain puolet alkuperäisestä (tuohon jälkimmäiseen en kyllä usko).

Elämäkään ei siis oikein maistu. Pakotan itseni kuitenkin nauttimaan sitä, koska tiedän sen tekevän minulle hyvää. Sen lisäksi se alkaa kuitenkin maistua jossain vaiheessa. Ihan kuin vesikin.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pari kuvaa

Koska nyt on tiistai, joka tuntuu ihan maanantailta, en jaksa kuin veivata pari valokuvaa kehiin.

Ensimmäinen kuva on Martinlaakson asemalta. Siinä vieressä olisi ollut toinenkin hauska kuvattava, jonka teksti menee jotenkin silleen, että When the going gets weird, weird turn pro. Ihme kun kerkesin pelastaa tuonkaan kuvien joukkoon, ovat nimittäin kakarat taas sotkeneet siellä aivan urakalla. Ja sitten kun niiden jäljet sieltä siivotaan, menevät nämä hyvätkin graffitit saman tien.


Tämä ylempi suomen kielen kukkanen taas löytyy kotitienoolta tien toiselta puolelta kukkakaupan ikkunasta. Naurattaa minua joka kerta, kun ajatus lipsuu ihan toisaalle. Mulla on huono huumorintaju.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Raivopatteri tunnustaa

Eilinen ei ihan niin mennyt kuin kuvittelin. Kävin vihdoin parvekkeen kimppuun vain huomatakseni, etteivät normaalisiivousvälineet riitä sikolätin puhdistukseen. Keltaisiin seiniin ei toiminut kunnon harja, eivätkä erityyppiset pesuaineet. Samoin lattiaritilikön välissä on niin paljon tavaraa, että saatan saada hermoromahduksen ja kantaa säkkitolkulla multaa sisään, kasvattaa sinne nurmikon vain piilottaakseni paskan.

Suurin ongelma lienee siinä, ettei minulla ole pitkää vesiletkua, eikä kyllä liittimiäkään, millä saada letku kiinni vesipisteeseen. Enkä minä tiedä, osaisinko edes kiinnittää ne juuttaan letkut ja liittimet toisiinsa. Voitte vain kuvitella, miten kymmenen vuotta tupakointia ja siivoamattomuutta vaikuttavat parvekkeeseen, sitä ei muutamalla vesiämpärillisellä hoideta. Mummo kerpele! Muutenkin on kolistelemassa siellä täällä, koittaa minua häiritä, ei malta luopua kodistaan. Loppuu työntekijän kädet jälleen kerran, mamman joutavanpäiväinen tupakointinikotiini ei lähde seinistä perushankauksella ja lattiaritilikön alla on noin kilon verran eloperäiseksi muuttuvassa olevaa ainesta.

Peruutin projektin ja laitoin isännöitsijälle tulikivenkatkuisen viestin. Samantapaisen viestin laitoin jo muuttaessani nykyiseen kotiini, tosin ystävällismielisesti, ajattelin, että kyllähän he nyt toki ovat kiinnostuneita työstään ja hoitavat ongelman suitsaitsukkelaan. Kaksi kuukautta ei ole suitsaitsukkelaan. En edes vastausta ole saanut! Toinen osa viestiä koskee wcn suurempaa huuhtelua, kai tässä on pian sakset varattava vain kakkelin katkomiseen, että sen saa alas viemäriin.

Kun ei hyvällä, sitten uhkaillen, loppupelissä pahalla ja ammattisiivoojan lasku sinne, minne se kuuluukin. Vitutti kuin pientä elukkaa, olin hyppiä seinille. Niinpä käytin energian muuhun parvekkeen siivoamiseen, tuli parvekelasit pestyä, väännettyä pari kasvisperäistä evästä (ottoveli saattaa tänään ilmestyä) ja siivottua sisäkotona (ettei kyseinen henkilö tukehdu). Tein minä jotain laitontakin, kopistin yömyöhällä muutaman pikkumaton parvekkeelta, kun en jaksanut lähteä niitä ulkoiluttamaan.

Perkele! Työmoraalia, saatana! Ettei vanhan naisen tarvitse saada kohtausta! Ja toinen perkele sille vanhalle naiselle; ei parvekekopistelua saa tehdä kuin muille päällisille! Nekin kyllä siinä sivussa saivat kyytiä. Ajattelin tosin, ettei nyt vielä mattojen kopistaminen maailman pahin asia ole, kun ei kukaan vielä pidä parveketta auki ja minä nyt satun asustamaan alimmassa kerroksessa. Tai tavallaan. Tai noh, paha olen minäkin, mitä tuota kieltelemään.

Mene tiedä, onko tämä joku kristittyjen jumalain kosto, kun en heidän pyhiään noudata. Mutta kyllä tässä on muitakin jumalia kallistettu, että kokeilkoon vaan voimiaan minun kanssani; vaikka tappaisi, en anna periksi. En ole antanut muillekaan, paitsi kerran melkein ex-puolisolle, kun se minua tappaa yritti. Mutta se onkin jo ihan edesmennyt tarina.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Puuskaus

Kun eilen raahasin 24 litraista multakassia kotiin muiden ostosten kera, mietin, että mitä helkkarin iloa on koko parveke-kukka-hässäkästä, että onko se nyt selkänsä tappamisen väärti. Ja miten monta vuotta minäkään sitä enää jaksan? Ja kun että olisi edes se polkupyörä, mutta kun sitäkään en ole ex-puolisoltani saanut pois. Perkele pitää lopputavaroita jonkin sortin panttina ilkeyttään. Tai siltä ainakin minusta tuntuu.

Kun olisi joku, jota pyytää avuksi hakemaan tavarat pois. Mutta ei taida ketään sellaista tuttavapiiristä löytyä. Itse se on sompailtava, tai joskus vaikka ottoveljen kanssa, sitten kun hän sattuu maisemissa useamman päivän olemaan.

Minä en jaksa. Miten pitkään siinä menee, ennen kuin pääsee etoraadosta eroon lopullisesti?

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Kummituksen keväthuimaus

Torstaina ulkoilin ystävän kanssa pienesti. Jopa karaokea kävin lurauttamassa kaupungissa. Ja kun molemmilla vielä valomerkin jälkeen virtaa riitti, ajelimme vanhaan kotilähiöön, ajattelimme siellä olevan baarin pyhäpäivän kunniaksi kolmeen saakka auki. Arpa ei kuitenkaan voittanut, siellä elettiin normaaliin viikkorytmiin, baari oli juuri mennyt kiinni. Vähän meitä hölmistytti, vaan ei harmittanut.

Niinpä me tytöt kävelimme lähiöstä toiseen. Matka ei osoittautunut ylitsevuotavaksi, vaan itse asiassa piristi vähän turhan kanssakin. Pidimme yösyömingit ja jatkot. Nukkumaan menin vasta aamulla.Eilinen päivä meni taas enemmän tai vahemmän harakoille, television ja jääkaapun kimpussa. Laatuohjelmistoon kuuluivat Hill Street Blues ja Sherlock Holmes, iltasella vielä CSI (David Caruso nyt vaan jotekin on niin vetoava). Ei haittaa, nyt kun tätä vapaata on.

Kummallisia huomioitani ihmisluonnosta en nyt enempää ryhdy perkaamaan. Sanotaan nyt vain, että kuvittelin tunnistavani yhden ihmisen ja tervehdin häntä ravintolaolosuhteissa. Vastaus oli kuitenkin niin viileä, että jätin lisäjuttelut sikseen ja päätin olla jatkossa varovaisempi syventävissä tutustumisyrityksissäni. Kai me ihmiset pikkuhlijaa uraudumme, emmekä enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Etenkin jos uusi ihminen aloittaa sanomalla nimen huolimattomasti väärin (ja mikäs sen kauniimpi sana on ihmisen mielestä kuin oma nimi, sillä on helppoa saada negatiivinen alkuvire aikaan). Noh, se siitä.

Luulenpa, että tänään jatkan keväthuimausta proosallisemmissa merkeissä ja koitan tehdä jotain parvekkeelle. Se voisi olla tasapainottavai tekijä pitkän vapaan viettäjälle. Ja illalla ehkä sauna. EDIT 12:40 Ei tule parvekkeen pesusta mitään. Siellähän sataa kuin sen kuuluisan Esterin pyllystä. Josko huomenna olisi kuivempi päivä?

torstai 1. huhtikuuta 2010

Keväälle

Lomalaisella on lomalaisen kiireet. Ulkona pukkaa kevättä. Parveke on edelleen pesemättä, mutta pari juttua sitäkin varten tuli taas hankittua. Ja paljon muuta siinä sivussa.

Ennen kuin ryhdyn valmistamaan kanaraasun paloja illalliseksi saunavieraalle, esittelen kenkäni kannat. Ai miksi? No hyvänen aika, katsokaa, niin varmaan arvaatte, miksi ne sieltä kaupasta mukaan lähtivät.
Seuraavassa kuvassa ovat ne kahdenkympin sandaalit, jotka tulivat bonustehtävänä.

Ja alla kudzu. Sieltä se elämä pikkuhiljaa hiipii, vaikkei kuvasta se niin selvästi käykään ilmi kuin livenä. Mie hiivin livenä saunan pesuun, että voin laittaa sen sitten lämpenemään.