tiistai 13. huhtikuuta 2010

Spitting image

Tämä ei ole kaunis kirjoitus.

Niinhän siinä kävi kuin arvelin. Vanhempani kävivät pikkuveljeni kanssa. Minä ruokin heidät ja olin vierailun jälkeen viskata lusikan nurkkaan, lopettaa leikkimisen, vaihtaa hiippakuntaa. Jumalauta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näytän isältäni. Minusta tulee liikkumaton möhkäle, jonka ajatus ehkä joskus elämässään on toiminut, mutta ei toimi enää. Olen aina vain enemmän samannäköinen ja -oloinen. Ajatukseni jähmeytyy kaiken aikaa. En kestä!

Hieno asia oli, että veliseni porasi bambuverhoille reiät parvekkeen kattoon. Niihin samoihin reikiin voin ujuttaa kiemurteleville kasveille ritilikön. Huono asia on, että kertaalleen hermostuin äidilleni, joka salaattia vääntäessään onnistui sörkkimään myös kiehumassa olevaa jasmiiniriisiä. Sitä kun ei heilutella keittovaiheessa, annetaan vain veden kiehua pois. MIKSI en osaa pitää turpaani kiinni? Miksi pitää menettää hermonsa edes pienesti? Ja niin pienestä!

Olen aikuinen, olen aikuinen, olen aikuinen.

Eikä tuo mitään auta. Tiedän, ettei kukaan ymmärrä, etten osaa nauraa itselleni. Tai korkeintaan vain silloin, kun minä saan kertoa, koska nauretaan. Kontrollifriikki? Ahdistukseenhan tietysti voisin ottaa paljon alkoholia. Onneksi tänään oli työpäivä, niin se osuus ahdistuksesta jäi suurimmaksi osaksi väliin, vaikka kovin uhkailin. Sen sijaan korjasin kaikki ne asiat, joihin näin äitini kiinnittävän huomiota. Vaihdoin lakanat, kopistin pöytäliinat, siivosin parvekkeelta suurimmat roskat, väänsin roskapussit kasaan, puhdistin saunan likaiset poistoilma- ja sisääntuloilmaputket. Enhän minä mitään saunan kattoa katso, en edes näe sitä ilman silmälaseja! Tein kaikki ne asiat, jotka kiusallani jätin tekemättä ennen vierailua. Tai ne, joihin en edes ymmärrä kiinnittää huomiota.

Perkele. Ei tule minusta ikinä samanlaista paikkojen nuohoajaa, en vain osaa tehdä sitä. Eikä minusta kyllä ikinä tule sitä möhkälettäkään, lupaan itselleni lukea niin pitkään kuin pystyn. Edes kirjan kuukaudessa. Nimittäin nykyään kumpikaan vanhemmistani ei lue, he nuorempana kuitenkin minutkin siihen opettivat. Äiti vei ensimmäisen kerran kirjastoon, kun olin kaksivuotias. Lukemaan olisivat saaneet opettaa, mutta ehkä minulla vain ei ollut lahjoja, niin kuin ei heidän mielestään mihinkään muuhunkaan sen verran, että olisi pitänyt harrastusten äärelle saattaa. Laulamiseenkin kuulema olisi pitänyt olla hyvät takahampaat (minulla kun olisi voinut olla sille saralle jopa lahjoja, tai johonkin musiikkiin viittaavaan).

Jos tässä nyt jotain huvittavaa pitää loppuun kertoa, tuli mieleen keskustelun pätkä, jonka kävimme veljeni keskimmäisestä, äkkiväärästä nuoresta miehestä, joka huutaa jopa tietokoneelle, kun se ei hänen mielensä mukaan toimi, mutta ei kestä yhtään ainutta kysymystä itseään koskien. Tunnistan ilmiön, minulta ei voinut kysyä mitään teini-iässä. Ja jostain kerpeleen syystä taannun lähes samalle tasolle vanhempieni kanssa edelleen, vaikka miten välttelen ilmiötä. Yritin kuitenkin lohduttaa veljeäni, että eihän meillekään huonosti käynyt, ihan kasvoimme aikuisikään. Silloin äitini totesi, että eiväthän he meitä osanneet kasvattaa, ja ihmisiä meistä tuli kuitenkin. Se on kyllä taivahan tosi; ihme on, ettemme ole jotain susilapsia, sen verran olemme saaneet pellossa kasvaa. Ei meitä kasvatettu, vaikka paskaa olikin tarjolla vaikka isomman pellon tarpeisiin. They just kept us in the dark and fed us shit... mushroom management.

Hiomattomia ahdistuneita timatteja siis koko poppoo, eikö totta? Hyviä herkkusieniä, kun ei sämppiooneja tullutkaan. Olen aikuinen, olen aikuinen, olen aikuinen... Vähän itkettää, mutta ei tämä asia silläkään parane. Paranisikohan sillä, ettei puhuisi siitäkään? Sitä puhumattomuutta kun meillä tuntuu olevan suvussa.

MILLOIN minusta tulee aikuinen, kysyn vaan? (Ehkä ei ikinä, koska en lisääntynyt, sanoo viisas ääni jostain.)

7 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Tarvitaanko aikuistumiseen sitä, että lisääntyy? Vastalause (vaikka tietysti mielelläni olisin sellainen nuorenmielinen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi vaan tulee vain vanhaksi...). :)

Ne on muuten jänniä nuo lapsi-vanhempi -jutut. Miten sitä helposti taantuu lapsen tasolle omien vanhempiensa kanssa. Onneksi toinen on jo manan majoilla (se, kumman kanssa taannuin) ja toisen kanssa ollaan suht ajantasalla...

-kummitus- kirjoitti...

Mulla oli jotenkin ajatuksena, että kun on omia lapsia, alkavat omat murheet tuntua aika mitättömiltä. Nyt kun ei sitä "riemua" ole, niin on aikaa vatuloida loputtomiin saakka näitä omia joutaviaan.

Aikuisuus kai tässä tarkoittaa sellaista selväpäistä ja kiihkotonta suhtautumista asioihin. Vanhaksi tahdon minäkin ihan mielelläni, en muuten aikuiseksi.

Anonyymi kirjoitti...

Sama homma, vaikka kuinka päättää, että tällä vierailulla en hermostu, niin yleensä alta kahden tunnin on väittely käynnissä.
En kyllä usko, että olet isänne näköiseksi muuttunut, toisin kuin kuopuksenne. Katoin kuvia fb:sta ja oikeesti luulin, että hän on laittanut isänne kuvan. Järkyttävää!
T: Satuilija

zenonah kirjoitti...

Ei mun mielestä mikään rauhottuminen välttämättä tule aikuistuttua ja vanhemmistuttua. Enempi kai se vastuun kantaminen toisestakin aikuistaa. Ja itselläni loppui se taantuminen vanhempieni seurassa vasta lapsen tultua. Tuntuu, että olin itse jo aikoja sitten valmis siihen roolinvaihdokseen, mutta ilmeisesti vasta mun äidiksi tulo sai vanhemmatkin näkemään mut aikuisena, mikä lopulta mahdollisti sen taantumisen loppumisen.

Puhuri kirjoitti...

Tämä kirjoitus puhutteli meikäläistä niiin monessa kohdassa. Ja myös nauratti ihan, mutta en sinulle tietenkään nauranut, vaan itselleni;) Se itselleen nauraminenkin on just niin kuin kirjoitit...

Sen jälkeen kun täytin 40, en ole itseasiassa enää aivan täysin teiniksi taantunut äidin kanssa mökillä. Mutta ollaankin oltu siellä kaksistaan aika vähän sen jälkeen...

Ja tuo lapsijuttu. Muistan, kun yks hyvä ystäväni kerran totesi: Sulla ei ole varmaan mitään huolia, kun ei ole miestä eikä lapsia. Mikäs meillä ollessa ja täydellisen huoletonta elämää viettäessä...

-kummitus- kirjoitti...

Satuilija, vai on teilläkin kärhämiä liikkeellä? Hyvä, etten ole yksin.

Zen, mie en siis ikinä pääse taantumasta eroon, kun en tee kääpiöitä. Mie arvasin tämän!

Puhuri, taitavat aika yleismaailmallisia olla tällaiset aatokset. En minäkään enää niin pahasti murjota, mutta ahdistaa niin kovin.

zenonah kirjoitti...

*kiähkiäh*