perjantai 31. joulukuuta 2010

Kaikkihan tätä tekevät

…keräävät nimittäin vuoden tapahtumia kasaan. Miksipä siis en minäkin tekisi välitilinpäätöstä? Sen ison ja lopullisen saavat tehdä muut sitten poistumiseni jälkeen.

Vuosi on ollut erinomainen, parasta a-luokkaa. Ensinnäkin minulla on oma koti, sauna ja parveke, edukas vuokra ja vielä edukkaammaksi muuttumassa. Jos nyt jotain saisin toivoa, niin rahaa keittiöremonttiin jonain vuonna, mutta silläkään ei vielä ole kiire. Kulkuyhteydet sekä tsadiin että töihin ovat parantuneet, aika harvoin enää tarvitsee tuntia istua työmatkasuuntaansa, mikä edellisessä kodissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ystävät sitten, voi mikä vuosi! Sain kaksi vanhaa ystävää takaisin, toisen 90-luvulta ja toisen 70-luvulta. Mikä riemu! Etenkin kun vanhimman ystävättäreni kanssa olemme jopa suunnitelleet jo varovaisesti ensi kesälle Pohjois-Suomen reissullemme jatkoa muihin maisemiin. Minusta on hienoa löytää ystävä, joka voi ja tahtoo matkustella kanssani. Vanhat ystävyyssuhteet ovat vahvistuneet, paranevat kuin viini vanhetessaan. Vain yhden katkeamista olen jäänyt ihmettelemään, mutta olen tullut siihen tulokseen, että ei kaikkea voi saada, eikä tarvitsekaan. Kun ei toisen ihmisen pään sisälle pääse katsomaan, mitä pahaa on tehnyt, niin parempi jättää sikseen. Minulla ei ole ollut tapana hakata päätäni kovin pitkään samaan kiveen.

Taloudellinen tilanteeni on pysynyt tasaisena. Alhaisena tosin, mutta vain parina kuukautena olen joutunut repimään hiuksia päästäni. Ja ensi vuonnahan tilanteen pitäisi parantua huomattavasti. Sitä todellakin odotan, on tätä kituuttamista jo kestänytkin! Avioerosta on jo kolme vuotta, kaiken järjen mukaan olen kärsinyt riittävästi, tahtoisin jo unohtaa koko asian mielestäni (kunhan vain opetukset pysyvät päässä!).

Työ on tasaista ja tylsää. Vapaaehtoistyön aloittaminen toi siihenkin vaihtelua ja potkua. Mutta pitää minun varmaan ensi vuonna vakavissani miettiä tahdonko kehittää tätä työtä vai hakea uutta. Veikkaan, että voisi olla aika vaihtaa hommia tavalla tai toisella. Tai sitten ryhtyä taas opiskelemaan jotain. Tarvitsen haasteita, osaan työni niin hyvin, ettei se enää herätä minussa kovinkaan usein intohimoa, niin kuin parhaimmillaan on tehnyt.

Lukeminen on alkanut maistua, aivoni ovat heräämässä Ruususen unestaan. Keikoille kun jaksaisin lähteä useammin ja kuunnella vähän enemmän musiikkia, luulen, että kulttuurianti alkaisi olla kohdallaan. Ai niin ja taidemuseoihin minua saa raahata koska vain, silmä lepää muiden tekeleissä. Tähän ikään voisin vihdoin myöntää itselleni, etteivät elokuvat ja näytelmät vain ole minua varten. Kyllä minä niitä silloin tällöin katsoa voin, mutta ne eivät herätä intohimoa, niin kuin kirjat ovat parhaimmillaan tehneet.

Oikeastaan ainoa puuttuva asia on se merkittävä ihmissuhde. Valitettavasti en osaa ottaa itseäni niskasta ja tehdä asialle jotain, pelkään liikaa, että toistan itseäni, teen virheen, siksi heitän asian mielestäni. Toisaalta, jos muuten elo sujuu, niin ei sitä ennenkään pelkkään seksin ja ihmissuhteen puuttumseen kuoltu ole. Vähän ehkä kiduttu vain. Outoa, kun on pitänyt itseään aika verevänä ja menevänä ihmisenä ja nyt tajuaakin, että voi senkin puolen itsessään horrostuttaa ja piilottaa. Mutta ehkäpä ensi vuonna, tai sitten seuraavana, tai seuraavassa elämässä...

Hieno vuosi on ollut!. Kurjaa vain, että tässä tulee mieleen, ettei näitä enää kamalan monta ole edessä. Jotta parempi elää jossain määrin niin kuin viimeistä päivää, ettei vaan sitten kiikkustuolissa tarvitse itkeä, etten sitäkään tahkoa sitten koskaan vääntänyt. Onneksi terveys on säilynyt suhteellisen hyvänä, paino tosin pitäisi tiputtaa, mutta kun hedonistisena ja heikkona luonteena se on niin kovin vaikeata. Jotain jos nimittäin itsestäni olen oppinut, nautinnot menevät aina vahvan tahdon edelle, vaikka muuten jämpti ihminen olenkin.

Lisää tätä, kiitos! Niin paljon kun vain piisaa.

***
Offtopic, uudenvuoden vastaanotan seurueessa, jossa on neljä homoa ja yksi hetero. Jotta se siitä merkittävän ihmissuhteen löytämisestä ainakin tänä iltana, minä nimittäin olen se hetero ja ne homot ovat miehiä... ;-DDD

torstai 30. joulukuuta 2010

Viinaa mittaamaan

Ihailin aikoinaan kovin yhtä ystäväpariskuntaa, jolla oli jo kultaisella 80-luvulla viinakaappi, lasit joka juomaa varten ja alkoholin mittaamiseen käytettiin mittaa eikä vain kaadettu mutu-tuntumalla. Minulle kyllä on sittemmin mutu kelvannut, viinakaappikin on ollut olemassa jo kolmisen vuotta ja lasejakin on kohtuullisesti, mutta vasta eilen törmäsin edulliseen viinamittaan, sellaiseen 4 cl/ 2cl teräksiseen mitta-astiaan.

Etsiskelin Pirsmasta biojätepusseja, ne on strategisesti sijoitettu yläkertaan ja kun kerran yläkertaan menee, niin tietysti sitä hiplaa kaikkea eteensä sattuvaa, etenkin nyt kun joka paikassa lukee ale-ale-ale. Viinamitta nyt ei mikään ale-tavara ollut, mutta kun hinta jäi alle 6 euron, niin päätin vihdoinkin ryhtyä sen verran sivistyneeksi, että tiedän minkä vahvuisia ginitonicceja, vodkatonicceja, jallukolaa, kossuvissyä tai muuta "jännittävää" teen jatkossa. Aika harvoin tosin tulee enää mitään drinksuja rakenneltua, edellinen kerta taisi olla viime kesänä, kun veivasin jälkiruuaksi alkoholipitoisia pirtelöitä vodkasta, karpalolikööristä, mustikoista ja jäätelöstä. Olivat muuten namia!

Uusivuosi koittaa, silloinkaan en ole kotona drinkkejä rakentelemassa, mutta ehkäpä seuraavalla viikolla on jo parempi tuuri. Minulla ovat nimittäin juhlaviikot alkamassa, kolmena seuraavana viikonloppuna aion liesuta kaupungilla, baareissa tai sitten viihdyttää ihmisiä kotonani. Hah, haist´kukkanen vaan senkin tipaton tammikuu, sellaista ei meillä näy!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Ihmeitä tapahtuu

Ai niin, kuulkaas, unohdin kertoa ennen joulua saamastani ihmeestä. Tiedättehän, että taloyhtiöt muistavat meitä kuolevaisia ennen joulua vuokrankorotusilmoituskirjeillä. Minullekin tuli sellainen, jo ennen avaamista tuskailin, että paljokohan nousee, riittääkö edes yleiskorotus kattamaan nousevat kulut. Viime vuosina kun on tupannut käymään niin, että kaikki (vuokra, sähkö, bussilippu, veroprosentti) kulut, joihin en mitenkään voi vaikuttaa ja jotka ovat pakollisia, ovat nousseet enemmän kuin palkkani on noussut yleiskorotusten ansiosta.

Minut valtasi suuri ihmetys ja ilo, kun kolmeen pekkaan ystävieni kanssa tavasimme saamaani kirjettä ja siinä ihan selkeästi suomeksi luki, että vuokrani LASKEE 9 euroa maaliskuusta alkaen. Laskee! Uskomatonta! Minulle ei koskaan ole tapahtunut sellaista, korkeintaan vuokra on pysynyt ennallaan. Taitaa asumisoikeusasunnoissa sittenkin mahdollisesti päästä edukkaammin, jos vain talo pysyy hyvässä kunnossa eikä korjauksia tarvita. Minä taisin sattumoisin päästä juuri sellaiseen hämmästyttävään taloon, joka on kunnossa vielä kymmenen vuotta rakentamisensa jälkeen. Eikä kyllä mikään ihme, kovin rauhallista sakkia siinä asustaakin.

Minullahan on uusikin asumisoikeusasuntonumero. Ihan vaan siltä varalta, että jos sitten muutaman vuoden kuluttua vähän lähemmäs keskustaa vielä pääsisin. Kas kun vanhuuttakin on hyvä ryhtyä pohtimaan jo nyt, kun on vielä muuttokuntoinen. Sitten kun toisaalta tahtoisin sellaisen kodin, joka olisi korkeammalla. Syy siihen puolestaan on se, että säälin yläkerran naapureitani, kun silloin tällöin harrastan parveketupakointia ja tiedän, miten se savu leviää ärsyttävän ällöttävästi joka paikkaan. Mutta hei, toisaalta olen miettinyt, että parin vuoden päästä parveketupakointi on kuitenkin kielletty kaikkialla ja sitten me syntiset istumme jossain lasikopissa keskellä pihaa. Sitten tulee taukoliikuntaa siidereiden välissä aivan väkisten itsekullekin sielulle.

Kaiken kaikkiaan olen vähän ihmeissäni, vaarana nimittäin on, että minulla tänä vuonna ensimmäisen kerran reiluun kymmeneen vuoteen elintaso nousee. Palkka nousi, vuokra laskee, avioliittovelka loppuu. Suoraan sanottuna, haaveilen jo ensi kesän kesälomareissusta ULKOMAILLE. Itse asiassa haave on jo lähes konkretisoitumassa muutaman kuukauden päästä, kun ostamme lentoliput. Pääsen ihan itse nauttimaan työni hedelmistä. Hurjaa touhua!

tiistai 28. joulukuuta 2010

Ei aina käy niin, kun haaveiltiin

Aamulla muistin, että kappas, bussikorttihan ei olekaan enää voimassa. Mikäs siinä, R-kioski kuitenkin aukeaa jo seitsemältä. Suunnitelmani piti siihen saakka, kunnes pönötin seitsemältä R-kioskin oven kahvassa kiinni vain huomatakseni, että sisällä oli pimeätä. Pärkkele, joko sairastapaus tai lorvikatarri. Käpöttelin takaisin tien varteen ja ajelin bussilla seuraavaan lähiöön. Sieltä sain jo kausikortinkin, mutta hävisin leikissä eur 2,50, kertamaksun verran. Kun jaksaisin, alkaisin tapella Rautakirjalta rahaa takaisin, mutta en jaksa. Liikaa työtä ja liian pieni korvaus.

Junat eivät tietenkään kulkeneet vieläkään ajallaan, niinpä työmatkani kesti reilun tunnin tänä aamuna. Pari kollegaa on sairaana ja pari lomalla, taidan olla ainoa pelittävä ammatinharjoittaja talossa tällä hetkellä ja sen kyllä huomaa. On ollut melkoisen vilkas aamu. Ja vilkkaana jatkuu, joten eipä tässä nyt enempää jouda kiukuttelemaan. Voin vain todeta, että on niitä sutjakkaampiakin työpäivän aloituksia ollut. Onneksi näitä ei ole enää kuin kolme tällä viikolla. Ja onneksi otin bussikorttiin saman tien aikaa pariksi kuukaudeksi, seuraavan kerran taistelen maksupolitiikan kanssa vasta helmikuussa.

Kyllä sitten välillä pikkuasiat osaavat kiukuttaa. Olen edelleen loman tarpeessa. Tai sitten tahdon muuttaa Strömsöseen, jossa elämä se on kuin silkkiä vaan ja kaikki onnistuu.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Parasta aikoihin

Joulun paras lahja tuli viime yönä, nukuin 9 tuntia! Sitä ennen taas kerkesi viikko vierähtääkin sellaisilla 6 - 5 tunnin unilla. Alkoi jo melkein mielenterveys kärähdellä. Inhottavaa, miten huonon unen jaksot ainakin viime aikoina ovat vain pidentyneet. Mutta ehkäpä tämä taas lupasi hyvää, toivon ainakin.

Eilisellä neljän kilometrin tarpomisella naapurilähiöön saattoi kyllä olla positiivinen vaikutus unen saapumiseen. Minun pitäisi liikkua enemmän, se on normaalia unilääkettä ylivilkkaille ja ahdistuneille aivoille. Naapurissa ystävien kanssa suunnittelimme uuden vuoden aaton vastaanottajaisia, pienimuotoisesti aivan, varmaan kokeilemme Hollannin indonesialaista rijstafel-buffettia, minulla on kun on ottoveljen tuomia maustekastikkeita jo valmiina. Helppoa ja hyvää siis.

Tänään ei aio tehdä mitään muuta kotihommeleiden lisäksi kuin haahuilla uudessa pyjamassani ja lukea. Joulupukki toi vielä Terry Pratchettin Valtion sekä rasiallisen konvehteja. (Saattaa olla, että oikeasti vyöryn huomenna täältä ulos. Mutta eipä hätää, arki koittaa ja vihannespitoinen ruokavalioni jatkuu. Sitten taas vatsakin kiittää.)

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Erilaista jouluruokaa

Tunnetusti minuun eivät varsinaiset jouluruuat uppoa. Aaton vietin vielä itsekseni, niinpä elelin suolaisilla pasteijoilla, riisipuurolla, luumukeitolla ja juustolautasella. Sen sijaan kun eilen sain ystäväni kylään, päätin testata päässäni pitempään pyörineen idean täytetyista broilerinrinnoista. Maistuvaa tuli! Parempi siis laittaa resepti muistiin, että voin kehitellä sitä lisää.

Timjamivalkosipulitäytteiset broilerinrinnat

Kolme broilerin rintafilettä
Täyte:
Puntti tuoretta timjamia
Pari teelusikallista valkosipulimurskaa
Mustapippuria
Chilisuolaa
Limenkuorta ja mehua
Nokare voita
Sinihomejuuston loppu

Paketti pekonia

Laita uuni lämpenemään 220 C. Viillä reilun puoli tuntia lämpimässä olleisiin rintafileisiin taskut. Tee täyte, pilko timjami ja sotke kaikki ainekset tahnaksi. Jaa täyte kolmeen osaan ja täytä rinnat. Huitele pekoni tissien päälle, minun paketissani oli sopivasti 9 viipaletta.

Sijoita fileet tiiviisti uunivuokaan, kaada päälle ja pohjalle portviiniä, niin että pohja peittyy. Ei sitä tolkuttomasti tarvitse hölvätä, vajaa desi. Tunge fileet uuniin, paista 20 minuuttia, nosta uunin lämpötila huippulukemiin, nosta astia mahdollisimman korkealle, että saat pekoniin rapsakan pinnan. Anna levätä sen aikaa, kun teet juuresmuusin loppuun. Pohjalle valuneesta nesteestä olisi saanut hyvän kastikkeen aikaiseksi, mutta säästin nesteen tulevaa käyttöä varten.

Seuraavalla kerralla laitan täytteeseen vielä enemmän limeä ja broilerin ja pekonin väliin timjamia sekä rapsauksen suolaa. Maukasta oli nytkin, mutta voi olla vielä parempaa. Kastikkeeksi olisi käynyt jokin makeansuolainen tapaus. Sitäkin pitää kehitellä.

Sauna teki hyvää, ruoka lähes tainnutti, mutta niinpä vain taas kolmen aikaan meillä oli bileet parhaimmillaan Groove FM:n tahdissa. Ihanaa bilemusiikkia keski-ikäiselle ja varhaiskeski-ikäiselle naiskaksikolle! Ystävyys on ihmeellinen asia! Tänään hoidan sitä lajia lisää, kun menen naapurilähiöön palauttamaan seniilin joulupukin minulle jättämäni lahjan, joka kuuluu sinne.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Radiota täällä kuuntelen

Eilinen sissi-isku Itäkeskukseen onnistui yli odotusten. Tutkiskelin etukäteen kodinkoneliikkeiden tarjontaa, päädyin kahteen vaihtoehtoon, jotka onnekseni sijaitsivat vielä samassa liikkeessä. Liikkeessä oli paljon kaikkea muutakin jännää, olen tosin kuullut, että ruotsalaislaatu ei aina kaikkein parhainta mahdollista ole. Mutta kuulkaas, kun en tiennytkään, että minulta puuttuu muun muassa termoskastikekaadin. Voi minua köyhää!

Takaisin radioon. Se on sellainen pieni laatikko, jossa on pelkkä radio, ei kalenteria, ei lämpötilamittaria, vain on/off-kytkin, äänenvoimakkuus, joku bassonamiska sekä kanavavalitsin. Upee! Ja hinta vain alle 18 eeroa. Jei! Hyvin kuuluu, vaikka ensin jouduin vähän sille paikkaa hakemaankin parhaimman äänentason saadakseni.

Sen lisäksi löysin pyjaman, työpaidan ja työpuuvillariepusen, sellaisen liehuvan takinreuhakkeen. Kanta-asiakaskaupastani tulleella tekstiviestillä sain - 20% koko pumpsin hinnasta, vain 66 euroa. Jippii! Kyllä nyt passaa taas töitä tehdä. Ja iltasella saunan jälkeen pyjamoida.

Paluumatka meinasi vähän pelottaa, bussikuski ei ollut parhaalla mahdollisella tuulella. Sen lisäksi että minulle tuli hänestä vahvasti mieleen keskitysleirin kaasutusbussin kuljettaja, hän myös testasi huippunopeuden saavuttamista sekä jarrutusajan pituutta varsin vakuuttavasti. Rallikuskien sukua ja huonetta. Mie olin ihan hiljaa ja yritin pysytellä penkissä.

Riisipuuro on uunissa, sienisalaatti tekeytymässä, käyn vielä kaupasta pasteijataikinan ja tekaisen suolaisia mutustettavia, joihin ajattelin veivata juustonjämiä, herkkusieniä ja jotain tulista maggaraa. Saavat tyypit leikkiä joulutorttuja. Illaksi ajattelin tekaista täytettyjä broilerinrintoja ja vähän jottain siihen sivuun. Huomenna onneksi tulee ruoka- ja juomaseuraa, muuten ryömisin kolostani tiistaina, eikä mikään mahtuisi päälle.

Tänään aion nauttia. Minulla on rauha, oma tupa ja oma lupa. (Vaikkei kuusta olekaan, ei muovista eikä oikeata, parempi niin, koska eilen kun katkoin kuivia oksia yucca-palmusta sain tolkuttoman allergisen reaktion, kasvihan oli parvekkeella kesän, nyt pölisytin siitä siitepölyn liikkeelle. Kädet turposivat, nenä valui, tirskutin, yskin ja kyynelehdin. Onneksi on allergialääkkeitä!)

Nauttikaa tekin! Valoista, vapaasta, hyvistä eväistä, ystävistä, ihmisistä, lemmikeistä, pakkasesta, lämmöstä, glögistä ja ihan jos elämästä. Edes vähäsen. Radiostani (!) tulee jotain ihanaa soulmusiikkia, mikäs tässä odotellessa kahvin tippumista. Joujoujou!

torstai 23. joulukuuta 2010

Tänään soitellen sotaan

Vielä viitisen tuntia, sitten suljen kustannuspaikan ovet takanani. Ei täällä minun lisäkseni kyllä enää juuri ketään olekaan, tekninen tukemme ja joku hullu tuotekehityspuolella. Ihanan rauhallista! Saan korjailtua eilisiä raivopäisenä tekemiäni tyhmyyksiä, ei mitään peruuttamatonta, mutta hutiloitua jälkeä. Olipa kaunista katsella kynttilöitä töihin tullessa, minun pitää varmaan käydä alennusmyynnistä niitä lisää toimistolle, tekevät ihanan säväyksen pimeään talviaamuun.

Viime yönä näin unta, että tapasin oikean isäni. Hetki oli kovin tunteellinen, isä puhui minulle, minä puhuin hänelle, hän halasi minua. Harmi vain, että se oli unta. Harmi vain sekin, että biologinen isäni on todellakin isäni, erehtymisen vaaraa ei ole. Mutta kyllä kuulkaa ihminen ilman isääkin tulee toimeen, ottaa vaan asenteen käteen ja lyö sillä itseään.

Edellisenä yönä taas biologinen isäni oli unessa kuollut ja kummitteli minulle, äitini puolestaan oli jonkun riivajaishengen vallassa ja käyttäytyi kuin isäni kaiken aikaa nuorna miesnä. Taitaa olla tämä lähestyvä perhejuhla, kun saa minut valvomaan ja sitten kun nukun, näkemään garmivia painajaisia perheestä. Muistan olleeni noin kolmevuotias, kun menetin uskoni joulupukkiin, avioliittoon, äidin ja isän suojeleviin voimiin ja ylipäätänsä koko yhteiskuntaan. Isä vei joululakkini, älkää kysykö mihin tarkoitukseen, äiti taas pakotti minut hakemaan isää baarista ja kyseli neuvoa, että pitäisikö hänen erota. Joulupukki taas oli känninen isän serkku, jonka tunnistin helposti. Etenkin kun pukki nosteli partaansa, että sai otettua henkosia tupakistaan. Loppuillasta tai yöstä sitten taas juostiin karkuun kännistä isukkia.

Silloin minä päätin, että tulee vielä aika, kun saan olla perhejuhlat ihan rauhassa ja ilman perhettä. Eikä tuossa avioliittoni aikaankaan viimeiset joulut enää mitään herkkua olleet, siinä välillä melkein minäkin muutaman vuoden uskoin joulun henkeen. Henki vaan taisi kuluttaa itsensä loppuun, sai burnoutin, raasu.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Kiukuti kiukuti

Känkkäränkkien kuningatar täällä, huomenta perkele! Nyt ärsyttää aivan kaikki, yksi idiootti, joka muuttaa matkapäiviään, toinen aivovammainen, jonka aateliseen sukuun, optioihin, ruotsinkieliseen kotiin, kristalleihin, lomamatkoihin ja muuhun omituiseen “merkki”tavaraan olen läpeensä kyllästynyt ja sitten vielä kolmanneksi ne typerykset, jotka hävittivät tarjouksen ja näytekappaleet, jotka heille annoin pari viikkoa sitten. Puhumattakaan kestoärsyttävistä amerikkalalaisista, jotka mieluusti siirtäisin vaikka Pohjoisnavalle muutamaksi hetkeksi, että oppisivat tavoille.

Jotain hyvää kuitenkin; tammikuulle on varattu ilmainen risteily Tukholmaan. Tosin ilmaisuuden käsite vähän kärsi sen jälkeen, kun täppäsin mukaan muutaman aterian. Toisaalta kun turnauskestävyyttä huomattavasti lisää syöminen, en suinkaan pidä aamupalaa ja buffettia pahana asiana. Minäkään en ole niin äkäinen, kunhan verensokeri pysyy alalukemista kaukana. Mitään suurta ostosretkeä tapahtumasta tuskin tulee, kunhan ajattelimme istuskella ravintoloissa ja kahviloissa, mutta sehän sopii minulle vallan mainiosti. Ruotsalaiset kun tuntuvat olevan edelleen hoikempia ja pidempiä kuin me maatiaismalliset keskiäkäiset suomalaiset, niin tuskinpa niissä kaupoissa kovin paljon olisi ostettavaakaan. Jos teillä on hyviä vinkkejä, niin mielelläni vastaanotan niitä kommenttilooraan tai sähköpostiin.

Puuh, kahvi ja voileipä auttoivat. En minä ehkä tänäänkään vielä tapa ketään toimistossa. Vielä puolitoista päivää...

tiistai 21. joulukuuta 2010

Se on täytetty

Olen tehnyt kaikki jouluun liittyvät työperäiset toimet. Jippii! Tänään vielä kannan kotiin esihenkilöni siivellä tilaamiani kuplajuomia, muistin peräti maksaa ne eilen hänelle. Tällä kertaa tilasin ihanaa rosen väristä cavaa, rypäleenä on merlot. Voipi olla namua, sopii tähän kohta valoistuvaan pimeään vuodenaikaan. Kuplat pitävät mielen pirteänä!

Töissä on tänään perinteinen joululounas. Kerran vuodessa voin syödä pienet nöttöset laatikoita, viipaleen kinkkua (tästä en kyllä ole ihan varma, se vaan maistuu niin omituiselta, mutta ainahan voin haudata sen sinapin alle), sekä keskittyä kala- ja alkupalapöydän antimiin. Joululounaasta tuli mieleen, etten vielä tiedä mitä minun jouluateriallani tarjotaan. Luulen, että jättikatkaravut tulevat olemaan yhdessä osassa mädin ja muiden härpäkkeiden kanssa. Vaikka vietän joulun yksin, minusta on kiva kattaa pöytä ja valmistaa herkkuruokaa samalla kun seuraan television lastenohjelmia. Subilta tosin tulee Simpsosia monta jaksoa peräkkäin, sekin voi olla minulle sopiva vaihtoehto.

Laskujenmaksun jälkeen minulle jäi niin huomattava rahasumma, että voin hankkia itselleni radion. En tosin 200 euron radiota, vaan 40 eeron mölytoosan. Huomenna kirjastoreissulla saattaisi olla myös kauppareissu kohdallaan. Voisin samalla napata muutamia elintarvikkeita mukaani, ettei kaikkea tarvitse aattona raahata.

Minulla tuntuu olevan suunnitelma. Hyvä niin. Suunnitelman tärkeimmät osaset ovat mielenrauha ja kotirauha. Olen niin onnellinen, että saan olla ilman väkivallan uhkaa! Välillä melkein kyynel tirahtaa silmäkulmasta, kun ajattelee menneitä. Nyt kuitenkin siirryn takaisin maanpinnalle ja arkistojen kimppuun. Yyh.

Edit 16:40 Perkele, mikä putkiaivo sitä miekin olen, jo kolmas postaus, jossa puhun radiosta. Jo on kumma, jos ei se pian tänne ilmesty. Mutta ei ainakaan tänään. Ehkä huomenna.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Ainahan sitä saa haaveilla

Jos minulla olisi sopiva kiinteistö tai varaa sopivaan kiinteistöön, perustaisin B&B yrityksen. Mikä olisi sen mukavampaa kuin tehdä töitä kotona, etenkin kun koko maailma saapuisi luoksesi? Saisin seurustella ihmisten kanssa, mutta he eivät jäisi luokseni asumaan. Saisin tehdä ruokaa ja hoitaa kotia. Sitten jos tuolla vielä ansaitsisi elantonsa, niin mikäpä sen mukavampaa. (Älkääkäs nyt pilatko haavettani kertomalla miten kovaa ja raskasta työtä se olisi. Kyllä minä sen tiedän, mutta tämä onkin vain haave. Ei haaveiden aina edes tahdo toteutuvan, sitä paitsi mistä sen tietää, vaikka se joskus toteutuisikin. Ja sitten kaikki kävisi muutenkin hyvin, vähän niin kuin jossain sadussa.)

Järkytyin yhden naamakirjakeskustelun tuoksinassa, kun hokasin, miten erilaiset ovat elintasomme. Minä pidin 40 euron arvoista radiota kalliina, yksi toveri taas olisi voinut vallan mainiosti maksaa eur 200 radiosta. Tosin se hänen mielestään oli parempi kuin 40 eeron radio. Varmasti, mutta minulla ei sellaiseen todellakaan ole varaa. Hyvät hyssykät! 200 euroa riittää kuukauden ruokalaskuun, ainakin melkein. Olen siis köyhä. Tai jos en nyt ihan köyhä, niin ainakin suhteellisen huonosti toimeentuleva (mutta se nyt taas johtuukin siitä avioliitosta ja velasta ja vaikka mistä ja loppuu keväällä!).

Kirjastossa pitää muistaa käydä. Jos ei tarvitsisi siivota, olohuoneessa odottaisi jo joulupatja vieraan jäljiltä. Ehkä kuitenkin vielä kertaalleen imuroin, ennen kuin järjestän oloni lokoisaksi. Minä kuulkaas oikeastaan nautin ajatuksesta, että saan viettää muutaman päivän vaikka pyjamassa. Mistä tuli mieleen, että uusi pyjama olisi aika kova sana, vanhat ovat niin kauhtuneita ja reikäisiä. Ja se joulukuusikin taitaa jäädä hankkimatta, en minä enää minnekään Etovaan kerkeä ennen lomaa. Ollaan sitten ilman, jos vaikka ensi vuonna olisi parempi tuuri jo.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Sinne se taas meni - viikonloppu

Kovin mukava viikonloppu lähestyy loppuaan. Tänään kävin ostelemassa yulea varten erinäisiä säilyviä ruokatarvikkeita, ettei tarvitse kaikkea sitten kerralla tungoksessa haalia, rahkaa, kermaviiliä, smetanaa, hapankaalia. Sitä paitsi viime joulun aikaan olivat jotkut oleelliset herkkuni jo loppuneet, niin kuin siianmäti ja piparjuuripunajuurisalaatti. Lohenmäti on liian suurimunaista ja muikku ei taas ole aivan makuuni, mutta sitä otin viimeksi, kun en oikeata evästä saanut.

Viikonloppuna minulle selvisi, että käytän anteeksiantamattoman löysää suomenkieltä puhuessani. Toistan itseäni, adjektiivit ovat surkeita, eivätkä kuvaa itse asiassa laisinkaan sisältöä. Pahkeinen, pitää ryhtyä skarppaamaan. Pääsin myös kuuntelemaan mielenkiintoista verbaalista pingisottelua, kun ystäväni ryhtyivät käsittelemään uskontoa ja politiikkaa. Aluksi vähän pelotti, että eiväthän he vain suutu toisilleen, mutta onneksi ymmärsivät, että kyseessä ovat asiat, eivätkä suinkaan ihmiset. Sitä oli kyllä vinkeätä seurata ja loppujen lopuksi taisin itsekin ryhtyä taistoon. Mutta olipa virkistävää ja hauskaa!

Mietin radion ostamista. Se olisi itselleni hyvä joululahja. Mutta toisaalta kun varmasti jos odottelisin aikani, joltakulta löytyisi ylimääräinen matkaradio, eikä tarvitsisi uutta hankkia. Minua harmittaa, jos en itse noudata ihannoimiani kierrätystoimia. Maailma hukkuu paskaan ja me vain luemme lehtiä... Tosin naamakirjassa taas minulle todettiin, että lumeen täällä hukutaan sitä ennen. Voipi olla tottakin, aika reilustihan tuota on pörissyt. Enkä minä edes lue lehtiä, korkeintaan Metron ja nettiläpysköitä.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Lehdenluku tuo vanhoja mieleen

Ihanaista aamua! Tänään ei enää ihan niin hurjaa ole meno kuin eilen, mutta voin luvata, ettei aivan ilman hikikarpaloita tänäänkään kummitus-raasu pääse (hehe, karpalo on marja, ja sitten kuitenkin ovat hikikarpalot, yyh, ikuna en enää karpaloita vedä...). Iltapäivällä onneksi on taas yksi hupaisa yritystapahtuma, ja sitten saankin illaksi vieraita. Jipii!

Mutta sitähän mie meinasin, kun luin Metrosta Kimin vaimo Jennin alastonkuvista ja oikeudenkäynnistä. Mietin, että mitä hittiä, minustakin on miljuuna alastonkuvaa liikkeellä jossain, olin nimittäin nuorna opiskeljatyttönä alastonmallina joukolle piirtäjiä. Todennäköisesti minut on ikuistettu useaan lehtiöön, harmi vain, ettei itselläni ole yhtään niistä. Koska jos mietitään, että Jennikin on ihan sievä ja nuori neito, niin tuskin hänestä otetut nakukuvatkaan kovin rumia voivat olla. Tai mistä sen tietää. Minusta olisi kiva katsella itseäni nuorena ja nättinä nakuna. Silloinen työnantajani tosin sanoi, että vaikka rytmitajuni ja asennonpitokykyni olivat erinomaisia, hän olisi toivonut minun olevan vanhempi ja rupsahtaneempi, olisi kuulema ollut enemmän piirtämistä.

Siinä muuten olisi sellainen homma, jota voisin ainakin kerran kokeilla uudelleen. Jos sitten saisin itsestänikin vielä nakukuvan. Siinä tosin sitten niitä laaksoja ja notkelmia riittäisi, kukkulat saattaisivat olla vähemmistössä. Taitaa olla viisaampaa jättää se haikailu väliin, minäkään en aina ihan ymmärrä, mitä toivon.

torstai 16. joulukuuta 2010

Jaksaa, jaksaa!

Kannustan itse itseäni jaksamaan vielä tämän viikon. Sitten jo helpottaa. Ensi viikolla saan ryhtyä vuodenvaihteeseen liittyvien paskahommeleiden tekemiseen. Mutta ei se mitään, nehän ovat melkein kuin lepäisi laakereillaan tämän "hei, laukkaa ratsu reima" jolkotuksen jälkeen.

Ja ettei totuus unohtuisi, ryhdynkin tekemään yhtä agendaa ja juomaan kahvia yhtä aikaa. Mie katsokaas olen nainen, me kuulema voimme tehdä useampia asioita yhtä aikaa. Näin minulle on kerrottu, itse en ota jyrkkää kantaa.

(Mutta kylläpä muuten teki gutaa, kun pyöräytin imuria ympäri pilttuun! En mie siellä sotke, mulla on teoria, jonka mukaan pölyä saapuu luokseni ilmanvaihdon myötä. Mie olen siisti ihminen.)

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Miehistä ja munista

Keskiäkäinen (kiitos SusuPetalille termistä) nainen oli taas menettää hermonsa matkalla suureen kauppakeskukseen, kun joutui ruuhkabussissa nuoren hoikan miehen viereen. Ensin ajattelin, että jee, tähänhän mahtuu hyvinkin, mutta sitten kun hokasin, että nuorella mielellä oli munaongelma ja hän levitteli haarojaan laajemmalle kuin pusta ulottuu, niin keskiäkäinen meinasi tippua kurveissa penkiltä. Piti oikein ärähtää vekaralle, että voisiko hän ystävällisesti pysytellä omalla tontillaan. Tai edes suurimmaksi osaksi siellä. Palkakseni sain yrmeän katseen ja tilaa lisää noin sentin. Joko sillä kaverilla oli kamala macho-kompleksi tai munat kipeinä. Katkaisuhoitoon!

Kävin hankkimassa viimeiset vaaditut lahjukset. Yksi osa-alue sisälsi haisujuustoja, ostin elämäni ensimmäisen purkin Stiltonia. Toivoin, että olisin saanut sen itselleni, mutta se ei taida tapahtua vielä ihan tässä elämässä, kun hinta oli lähes 15 eeroa. Mutta kyllä minäkin vielä joskus... (sama juttu kovin monen jutun kanssa, sitä ennen kyllä tyydyn edullisempiin korvikkeisiin. Ei tässä pelkkää sitkua eletä kuitenkaan, otetaan ilo irti vaikka syän märkänis!)

Riemukseni kuulin, että saan ainakin yöpyjän Tampereelta kylään viikonloppuna. Mene tiedä muutakin seuraa. Sitä ennen on vain edessa sellainen viikko, että johan on kumma, jos ei huvittelu, ruoka ja juoma taas perjantaina maistu. Juomasta taas tuli mieleen Ukrainassa perustettu juomaseuraa tarjoava firma, naamakirjassa pidimme kovin hauskaa eilen illalla sen kustannuksella. Lopputulema taisi olla, että jos emme muuta Ukrainaan, niin yksi toveri saattaa perustaa firman Norjaan. Ei sillä mitään väliä, kumpaakaan kieltä kun en osaa, mutta alkoholi todennäköisesti lisää kansainvälistä yhteisymmärrystä. Mitenkähän kauan tuollaista menoa työkseen jaksaisi?

tiistai 14. joulukuuta 2010

Pieniä ovat silakat joulukaloiksi

Hmm, sain peräti viiden prosentin palkankorotuksen, tosin takautuvasti lokakuusta alkaen, joten joulukuun palkkaan tulee pieni ylimääräinen pumpsi. Hyvä niin, saa tullakin, kun taas eilen illalla laskin ja räknäsin menoja ja tuloja. Minun ei ihan oikeasti vielä pitäisi matkailla yhtään missään, ei ennen kuin on toinen velka kokonaan maksettu. Ongelmana on, että talouteni kaatuilee kuin vanha kunnon kikkamuki, kaikkiin suuntiin ja loiskuttaa kallisarvoista sisältöään, kunnes pohjalla on enää pieni liru.

Oli siitä syyskuisesta laskelmastani esihenkilölle sittenkin jotain hyötyä, vaikka pelkäsinkin haukut saavani etoröyhkeydestäni. Sen sijaan hakemani paikka meni reisille, minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Taitaa olla parempi vain yrittää pitää leiviskästään nykyfirmassa mahdollisimman pitkään kiinni, koska uutta ei taida enää olla luvassa. Ei tässä elämässä.

Näen äärettömän ahdistavia unia sekä nykyisestä että entisestä ammatistani, entisistä ystävistä ja ilkeistä miehistä. Sen lisäksi itsetuntoni on tällä hetkellä olematon. Olen nimittäin huomannut orastavan vanhuuden merkkejä lisää ruumiissani, nyt saksalaisten nahkapolvihousujen lisäksi nahkahousujeni reidet ovat muhkuroituneet. Jumalauta! Ja kaksoisleuka! Hyi kamala ja hui olkoon! Sovitaanko, että unohdan suosiolla seuranhakemisen, nimittäin jos tilanne kehittyisi suotuisasti ja pitäisi ryhtyä heittämään vaatteita pois, juoksisin karkuun pää kolmantena jalkana. Tissit tietysti saattaisivat vähän menoa estää, saattaisin sotkeutua niihin jaloistani. 50-vuotislahjakseni tahdon rasvaimun leuan alle, povenpienennyksen ja polvikirurgiaa...

Näihin kuviin ja tunnelmiin, toverit! Nauttikaa työpäivästänne! Sen lisäksi vuoden pimeimpään päivään on enää viikko, kevät koittaa kummituksellekin

maanantai 13. joulukuuta 2010

Someja siellä ja someja täällä

On olemassa ihmislaatu jolla on tarve määritellä asiat, antaa niille nimi ja vielä mielellään lyhennekin. Se ihmislaatu on jossain välissä kehittänyt termin ”some”. Minulla kesti muutaman viikon aikanaan ennen kuin hokasin, että hehän tarkoittavat sosiaalista mediaa ja että sosiaaliseen mediaan kuulun minäkin, kun internetissä huutelen bittien avaruuteen kaikenlaista. Olen huudellut asioita jo tammikuusta 2005, eli kohta kuusi vuotta.

Hupaisinta on tajuta olevansa edes jotenkin etupäässä junaa. Tällä kertaa en jäänytkään asemalle, vaikka periaatteessa ikäni puolesta minun ei juurikaan enää pitäisi uusia asioita oppia eikä etenkään niitä käyttää. (Tämä tulee nyt lievällä itseironialla, en mie itseäni aivan niin vanhana ja oppimattomana kuitenkaan pidä.) Ja jos totta puhutaan, tuntuu, ettei kovin moni meillä töissä ole sosiaaliseen mediaan kovinkaan runsaasti tutustunut, saatikka että käyttäisi sitä. Tiedän pari nuorempaa työkaveria, joiden olen kuullut pitävän askartelu- tai leivontablogia, mutta enpä ole edes kiinnostunut sen vertaa, että olisin käynyt tutkimassa. Minun elämäni on minun elämäni, ja työ on vain yksi osa sitä, mutta sitä ei sotketa vapaa-aikaan.

Nyt kun ammattini puolesta saan kutsuja erilaisiin koulutuksiin, useimmissa on joko yhtenä tai jopa ainoana aiheena sosiaalinen media. Jaa. Minä kyllä tiedän siitä omasta mielestäni jo aivan riittävästi, opin kaiken aikaa lisää sitä käyttämällä ja käyttäjäkokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että se on hyvästä, tuo lisää ystäviä (jos nyt ei kuitenkaan vaurautta ja vaikutusvaltaa, ainakaan minulle) ja lisää kontaktinpitoa kovin moniin kavereihin. Naamakirjassakin on ylen hauskaa tiedottaa isommalle ryhmälle yhtä aikaa vaikkapa siitä, että löysin jotain tosi hyvää ja namia, Valion tiramisu-maitorahkan. Tai sitten lähettää tapahtumakutsu syntymäpäiville, vastaanottaa itse keikkatietoa, pelata hauskoja ajanvietepelejä (lue Restaurant City) tai jakaa biisejä tunnelman mukaan. Ihana paikka, perun kaikki pahat puheeni siitäkin.

Mä oon siis ihan somessa. Jee! Vähänkö oon in. (Ai enkö, no, en mie sitä oikeasti arvellutkaan. Sitä paitsi some kuulostaa ihan joltain huumeelta...)

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Siinon lelut, älä riko ittees

...sanoi entinen poika, kun housunsa laski.

Mie taidan saada itseni rikki ihan keittiössä touhutessani selvin päin. Ensin raastoin porkkanaraasteeseen myös osan etusormeni sivustasta. Tein luottopiirakkaani vähän eri täytteellä, tonnikalaa tuurasi loimulohen loppu. Sitten revin viinilaatikkoa kierrätykseen, niin sain vasemman käden etusormen kynnen tarramaan pahviin kiinni niin iloisesti, että siitä tirskahtivat veret kynnen alta.

Tuosta suivaantuneena päätin jättää lauantaiviinini väliin ja murjottaa ihan selvin päin. Hyvinhän se sujui, huomasin tosin, etten edelleenkään ole aivan terve. Niiskutan ja palelen. Olipahan tekosyytä kerrakseen taas pelata sohvanvaltaajaa television kanssa. Ja tulihan siinä vähän asioitaankin pyöriteltyä, jopa niin, että tulivat asiat uniin saakka.

Unimaailma on kovin vilkas. Parisuhdeasioita on tullut pohdittua kovasti, koska ne tosiaan pyörivät unissakin. Hassuinta tosin, etten minä sielläkään ollut pariutunut, ihan piti ratkoa toisten juttuja. Minua alkaa ärsyttämään saamattomuuteni, jos vaikka jotain nettideitti-ilmoituksia ryhtyisin laatimaan, en mie tällä tavalla ketään tapaa. Ikinä. Olen ollut jo kolme vuotta itsekseni, kohta en enää osaa kenenkään kanssa ollakaan. Ja minä nyt kuitenkin tahtoisin olla, en tosin asua, vaan seurustella. Jos ne lelut tuotaisiin tarosalle, vieläköhän edes muistaisin, mitä niillä tehdään? Joskus niiden kanssa on ollut kovin kivaakin.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Vanhaa naista kehtuuttaa (ties kuinka mones osa...)

Lupasin itselleni, että pakotan itseni käymään kaupassa tänään. Farkut nimittäin eivät aina käy työhousuiksi ja ne nykyiset litteät housuni ovat olleet vaihtoa vailla jo reilun puolisen vuotta. Pakko siis käydä taas pettymässä tarjontaan. Ei vaan millään viitsisi, kun on melkein varma, ettei löydä mieleistään ja sopivaa. Mutta voihan sitä ihmeitäkin toki tapahtua!

Hyvänä puolena asiassa on se, että samalla voin hoitaa pari työhankintaa eikä tarvitse niiden takia erikseen lähteä ensi viikolla ryntäilemään jouluriehaantuneiden sekaan. Ja kyllä, juu, tiedän, että niitä jouluriehaantuneita on tänään kaksinverroin liikkeellä ostoshelvetissä, jonne aion kirmailla. Mutta kun itse olen levännyt hyvin ja suhteellisen rauhaisa on olo, niin jospa kestäisin sen paremmin. Vaan kun olovaatteet ja oma koti ovat niin puoleensavetäviä, ettei millään tahdo saada lähdettyä liikkeelle. Eikä siinä mene kuin parisen tuntia!

(Sen lisäksi voin toki aina hekumoida millaista pahaa saisin aikaan firman luottokortilla, jos tietäisin keinot, miten naamioida naisten vaatteet yritysostoiksi. Sillä rahallahan saisi ja hevoisella pääsisi, sanoi ukki jo aikoinaan. Mutta niin pienen rötöksen takia ei edes kannata pöllöillä, niinpä käytän korttia asiallisiin hommeleihin ja hoidan ellun kanat ihan itse.)

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kun kädet eivät riitä

Kävin leikkimässä kaupungilla joulupukin apulaista. Joudun vielä tekemään toisenkin reissun ennen h-hetkeä, eivät kädet riittäneet. Sitä kun joutuu useammalle taholle hankkimaan heidän tahtomiaan asioita, niin tulee mieleen, että joskus tosi harvoin auto olisi ihan kova sana. Paitsi ettei sitä saisi millään ilveellä keskustassa parkkiin, ei etenkään nyt, kun kaikki paikat ovat nököä täynnä. Minulle kyllä tulee kovin kotoisa olo tuosta lumenpaskasta, ihan kuin olisi muuttanut takaisin pohjoisempaan Suomeen. Ja jos totta puhutaan, edelleen olen sitä mieltä, että mieluummin lumi ja pakkanen kuin pimeys, paskaloska ja räntäsade.

Eilisiltainen tilaisuus oli suksee. Ruoka oli kelpoisaa, juomat hyvin yhteensointuvia, välisnapseja tuli sopivaan tahtiin, seura oli rattoisaa, ihmiset hyvällä tuulella ja stand up kelpoisaa, vaikka olikin aika urheilupitoista. Ja sen lisäksi miksi imitaatiota pitää kutsua stand upiksi? Minusta se kuitenkin on jotain muuta, asioiden käsittelyä ilkamoiden ja vinolla huumorilla höystettynä. Tai noh, puhun tässä juuri nyt itseäni pussiin, antaa olla.

Jatkopaikka oli jälleen kerran perseestä. Enymmärrä miksi suostuin lähtemään Teatteriin. Vittu niitä pikkujupinretaleita ja muka kuuluisia rääpäleitä. Voi hyvän tähden! Onneksi kukaan ei enää siinä vaiheessa huomannut poistumistani takavasemmalle ja taksiin. Harmi vaan kun tuli sen verran käytyä ylikierroksilla, että uni saapui vasta puoli kolmen maissa. Eli unta on tullut äärettömän huonosti, täytynee tänään ottaa vahinko takaisin heti ajoissa iltasella, että jaksaa edes lauantaina viettää vapaata.

Olen muuten pariin otteeseen päässyt epämääräisen taksikuskiflirtin kohteeksi. Mietin, että onko niin, kun nainen on yksin takapenkillä, hänestä huomaa paremmin sen feminiinisen puolen kuin ravintolan humussa ja muiden lajitovereiden seurassa. Vai onko niin, että minun parhaat puoleni vaan tulevat esille kun istun tyyriinoloisena kotiin menossa ja meikit poskella? Tai sitten vielä kolmas teoria; mie olen puhetyöläinen, hyvä suustani, suorastaan supliikkihenkilö, äkkiäkös siinä keski-ikäisen, jos nuoremmankin, miehen pää alkaa kääntyillä ja puhe luistaa. ;-D Pyytäsivät vain ihan reilusti treffeille, olisin saattanut lähteäkin...

torstai 9. joulukuuta 2010

Saa nähdä mitä tästä tulee

Vien tänään yhden ryhmän ulkoilemaan, syömään ja katsomaan stand upia. Eilen meinasi koko hyvä zen mennä, kun yksi kollegoista alkoi kirkua ympäri toimistoa uutta kolttua ja kampaajaa ja miten hän voi platinakortillaan tilata yökerhoon jatkopaikkoja. Tsiisus! Hiha meinasi palaa, mutta menin sitten hetkeksi yhteen koppiin pönöttämään ja kiukuttelemaan naamakirjassa, niin menihän se paska fiilis ohi. Ensin tuli kade ja sitten raivo.

Sitä paitsi jos minä menisin kampaajalle, sen jälkeen en onneton varmaan tunnistaisi itseäni. Häissämmekin tein itse yhden ystäväni avustuksella kampaukseni ja hyvin meni, täydestä kuin väärä raha ja edukkaammin. Vaatteitakin on kaapit täynnä, ainahan sitä jotain voi soveltaa, itse asiassa mietin, että voisi mustan paidan ja jakun kanssa laittaa valkeat farkut ja mustat korkkarit. Eiköhän sillä herätä huomiota sopivassa määrin.

Jälleen kerran tänä päivänä ihmettelen, mitä vanhempani ovat ajatelleet minulle antaessaan toisen nimeni. Jotain kamalaa kuitenkin. Sen kunniaksi saatte kuunnella Tuomarin laulavan siitä. Hyvää nimipäivää muillekin An-alkuisille, niitä ihania kun riittää. Halpahallin hame sopii mukavasti illan teemaan.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Parantaa kuin sika juoksuaan

Viikko paranee suorastaan silmissä. Tänään ei mennyt enää kuin vajaa tunti työmatkaan, vain yksi bussi ja yksi juna jäivät pois välistä. Ilma on parempi ja minulla oli fiksummin päällä, en palellut niin paljon kuin eilen. Myöskään silmät eivät olleet ristissä ja itse asiassa henkinen olokin tuntui ihmismäisemmältä. Tajusin senkin, ettei tällä viikolla ole kuin neljä työaamua, hipheihuraa! Toivomukseni on, että sitten kun joudun eläkemummona tekemään töitä, löydän sellaisen hommelin, johon ei tarvitse herätä ennen kukonlaulua, että saisi edes ennen hautaanlaskemista välillä maata ihan luvan kanssa.

Luen Denise Minan Veripeltoa sen kun uskallan, kertakaikkisen kamalaa, miten hirviömäisistä ihmisistä hän osaakaan kirjoittaa! Mutta kun kirja sijoittuu 60 – 80-luvuille, niin arvaattehan, että alitajuntani taas viime yönä näytti paljon aiheeseen liittyviä filmejä. Viime yönäkin olin jossain 70-lukudiskossa ja vakoilin pahiksia.

Olen erittäin onnellinen uusien talvikenkien omistaja. Vaikka olemukseni onkin vuorikauriin kepeä ja nopsa, tarvitsee vanheneva vuorikauriskin vähän pitoa alleen. Uudet kenkäni ovat maailman parhaat; niissä kuitenkin on kanta, vaikka ovatkin sellaiset läskipohjat. Tuottaa suunnattomasti iloa ja varmuutta kävelyyn, kun ei tarvitse pelätä pyllähtävänsä nurin joka jumalan askeleella. Nyt kun vielä se takki joskus saapuisi ja sopisi, niin voisin ryhtyä miettimään talvilämpimien housujen hankintaa.

Tietoisesti aion välttää tänään kaikkia huonoja ja surkeita ajatuksia, niitä kerkeää ajatella taas sitten, kun vellon jossain angistisessa suossa muutenkin. Hah, hyvä päivä edessä!

tiistai 7. joulukuuta 2010

Jaksupaituliongelma

En kuulkaas ole enää mikään eilisen teeren poikanen, vaan nopeasti väsähtävä akkaraasu, jonka ei pitäisi järjestää itselleen ohjelmaa parina iltana perätysten, tai muuten menee kokonainen vuorokausi toipuessa. Kävi niin, että ensin sain ystäväiseni kylään lauantaina. Arvaatte varmaan, ettei siinä ihan selvin päin istuskeltu, vaan loppupelissä kipitimme jopa lähibaariin, onneksi ei kuitenkaan kaupunkiin.

Siitä kun sunnuntaina tokenin, niin ajelin bussilla veljeni luokse naapurikaupunkiin. Siellä oli laitettu pöytä koreaksi; sain kolmen ruokalajin illallisen ja vielä iltapalaa ennen kuin kotiin päädyin. Kaikki tietenkin asiaankuuluvien juomien kera. Ajelin sitten kotiin ihan taksilla. Se kyllä tuli vähän kalliiksi. Mutta oli vaan taas niin hauska ilta, ettei paremmasta väliä! Sain joululahjankin, kauniin hopeisen sydänriipuksen, siitä olin kovin otettu! Mie en nimittäin juuri ole joululahjoja saanut, etenkään koruja.

Maanantain mie sitten makasin. Sohvalla, sängyssä ja vähän matollakin, kun ei tahtonut selälle löytyä sopivaa asentoa. Makasin ja märehdin. Tiedättekö sellaisen käsittämättömän moraalisen krapulan, kun ei mitään ole tehnyt, mutta silti hävettää? Tiesin, että olisi kai se ohi mennyt sillä millä oli tullutkin, mutta kun ei sisu anna periksi, vaan on sitä mieltä, että kun kerta olet itse ottanut, niin kestät sitten kanssa. Ja kaikki seuraamukset. Myös sen, että pankkitilillä on melkoinen lovi, voi minua. Mutta onpahan hyvä syy pysytellä loppukuu hiljaa ja hengittämättä.

Mie ihan oikeasti lasken jo kuukausia (4) siihen, että pääsen yhdestä velasta eroon. Sitten jää jo ihan ihmismäinen summa taas elämiseen, eikä tarvitse pähkiä ja vänistä aina samoja juttuja. Vaikka olenkin kyllä luvannut ryhtyä säästämään lomareissuja ja hätävaraa varten, mutta eiköhän siitä vähän liikene hauskanpitoonkin. Olen nimittäin kurkkuani myöten täynnä tilannetta, jossa palkkani olevinaan on ihan hyvää keskitasoa, mutta käteen ei jää juuri mitään, kun maksan sitä saatanan edesmennyttä avioliiton irvikuvaa pois!

maanantai 6. joulukuuta 2010

Väsymystä liikkeellä

En kertakaikkiaan jaksa edes kirjoittaa mitään, vaikka takana on hieno viikonloppu. Ehkäpä huomenna jälleen.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Toipilaana mennään

Ei minusta ollut minnekään eilen illalla lähtijäksi. Hyvä kun sain käytyä kirjakaupassa. Siellä myyjäpoika saikin verenpaineeni äkillisesti pompahtamaan, kun tahdoin vain 15 korttia ja hän ryhtyi jumputtamaan, että 10 korttia maksaa 2 euroa, mutta yksittäin ostettuna kortit ovat euron kappale. Loin häneen sellaisen kummitus-kuningatar katseen ja totesin, että "Sovitaanko, että leikisti otan tuolta ne viisi puuttuvaa korttia, ja sitten kun olet laskuttanut kymmenesta, kortit vahingossa jäävät telineeseen?" Poika ei ryhtynyt riitelemään eikä myöskään tarjoamaan alennuskuponkia sunnuntaille. Fiksu nuorimies, ihan niin kuin ajattelinkin.

Kotona join kuumaa juomaa ja kirjoittelin kortteja. Veto oli poissa. Kai se on myönnettävä, että tauti oli pahempi kuin annoin ymmärtää. Olen edelleen aika väsynyt, mutta parempaan päin kunto menee joka päivä. Siivoamista nyt en vielä itselleni lupaa, mutta jos pesisin tänään pyykit. Ihmettelin itseäni iltasella, kun piti oikein käydä laittamassa turvalukko kiinni, tulivat avioliiton loppuajat mieleen ja alkoi taas pelottamaan kaikki. Pelotti, että joku tulee väkisten sisälle ja tekee pahaa. Kamala tunne, varmaan johtuu heikkouden tunteesta joka sairastamisen myötä tuli. Tai sitten siitä, että näin matkalla ex-puolisoni ystävän. Huh!

Minä en juurikaan jaksa tutustua uusiin blogeihin (pitäisi kyllä), mutta kuulkaas, kun viime viikolla ihan vahingossa klikkasin uutta osoitetta, niin ihastuin kovin. Käykääs tekin joutessanne tutustumassa Ajatusmurusiin, tuore ja vähän melankolinen tuttavuus, josta voi vielä tulla vaikka mitä! Itseäni vähän harmittaa, etten päässyt blogipikkujouluun, mutta tuskinpa siinä nyt kukaan mitään menetti, korkeintaan minä, mutta se taas ei ole mitään uutta. Puolikuntoisena minusta ei olisi saanut kukaan mitään irti, olisin vain jurnottanut mukin kanssa varjoissa ja näyttänyt torjuvalta. Parempi jurnottaa kotivarjoissa.

Toivottavasti tänään tulee parempi päivä. Huomenna minut on kutsuttu veljen luokse naapurikaupunkiin syömään. Maanantain voisinkin sitten taas, yllätys yllätys, maata ja levätä. Syöminen usein sisältää myös juomista, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Parempi kuni pussillinen uusia

Jesh! Turvotus laski. Ei kuumetta! Olen töissä! Maailma ei kaadukaan. Tai noh, kerron lisää tapahtumaköyhästä elämästäni, kunhan olen vastannut noin sataan sähköpostiviestiin, jotka juuri romahtivat sisään... Mutta kuulkaas, ystävä kertoi, että olisi tähän tautiin lääkekin ollut, seuraavalla kerralla (jota toivottavasti koskaan ei tule) menen lääkäriin.

Muita iloisia perhetapahtumia ovat eilen saapuneet talvikenkäni, jotka juuri äsken testasin ja havaitsin erittäin toimiviksi.

Pah, tässä oli kuva, joka kieltäytyi näkymästä, mutta jätän nyt linkin kuitenkin, niin voitte vähän ihailla kenkuleita.
Josef Seibel: Kingfisher - Brandokselta

Mahtavaa, ettei kaatuilu enää tule olemaan vaarana! Sen lisäksi myös kauneusarvoni täyttyvät. Josef Seibelin perhe on ihana! Jalkani ovat rakastuneet!

Ja sitten asiaan! Se on kuulkaas perjantai, ja jos vaan jaksan eikä kuume nouse, saatan löytää itseni polkkaajien pikkujoulusta. Mutta jos mie en siellä ole, menkää te. The more the merrier!

torstai 2. joulukuuta 2010

Terveisiä sikapossuosastolta

Turvotus kaulan alla on aika massiivinen. Orastavan joulun kunniaksi olen muuttumassa kuumaksi sikapossuksi, kärsä kipeänä ja saparo suorana liiasta sänkymakailusta. Vaan kun ei muuta voi, terveydenhoitaja lähetti minut lounaan jälkeen kotiin, näki nääs naamani ruokalassa. Pah. Muistan, kun pikkuveljeni kommentoi kitarisaleikkauksen jälkeen ulkonäköäni vilpittömästi kauhistuneena, että näytän pahalta. Nyt näytän vähän samalta, mutta toispuoleisesti.

Töissä on valitettavasti niin kiire, että huomenna on pakko päästä rötöspaikalle takaisin, muuten maailma kaatuu, loukkaantuu ja hajoaa. Tai sitten ei mitään noista, mutta muutama ensi viikon tapahtuma jää puolitekoiseksi. Todennäköisesti viikonlopun aktiviteetit joudun peruuttamaan, taitaa tulla pakollinen lepohetki. Ai hei, mutta maanantaihan on vapaa! Itsepäisyyspäivä! Jee! Pitkä viikonloppu!

Sitä paremmalla syyllä voin hiipiä vähäksi aikaa huomenna töihin, sitten on taas aikaa maata.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

”Tilauksesi viivästyy”

Nyt alkavat käämit savuta pikkuhiljaa. Tilasin Elluspellukselta ohkaisemman talvitakin, jonka piti saapua tilausvahvistuksen mukaan 25. marraskuuta. Kun takkia ei näkynyt, laitoin viestin asiakaspalveluun ja kyselin takin perään. Sähköpostiini oli saapunut viesti, että takki todennäköisesti saapuu 15. joulukuuta. Minua nyt ihan vähän sylettää, tai oikeastaan aika paljon. Nimittäin jos se ei edes sovi minulle ja olen turhaan odotellut riepua kuukausisotalla, niin voitte olla varmoja, ettei siitä firmasta kanneta minulle enää yhtään mitään.

Muuten olen aina pitänyt postimyyntikonseptista. Olen kauppa- ja ihmisryysisallerginen. Katalogista saan katsella vaatteita omassa kodissa, omassa rauhassa ja omaan tahtiin. Tahti vaan on yleensä niin hidas, että sitten kun saan päähäni, että tahdon jotain tilata, se on jo loppu. Mutta säästyvätpähän rahat!

Tässä takkitapauksessa on vaan pian lähdettävä oikeasti kauppa-kauppaan, en enää toista talvea aio selvitä päällekkäisellä huppari-kesätakkiyhdistelmällä ja pakkasille sopivalla karvaturrilla, joka lumisateessa tekee minusta mönkivän jääkarhureplikan. Tahdon toppatakin. Viime talvena siihen ei ollut varaa, tänä talvena saa luvan olla! Mikäli tiedätte, mistä niitä sattuisi edukkaasti saamaan suurempana kuin koko 46, niin mieluusti otan tietoa vastaan. Ja mieluusti myös naisten mallin, kyllä mie tiedän, että miesten malleissa on suurempia, mutta kun ne eivät ole mieleen. Minulla on värikausi menossa, aikaisemmin olisi kelvannut mustakin.

Naama näyttää Notre Damen kellonsoittajan selältä, muhkuroita ja kukkuloita epäsymmetrisesti. Puolet nenästäni on turvonnut niin, että sierain on lähes kiinni. Imusolmuke on turvottanut leuanalusen sikotautimallille ja terveydenhoitajan kurkistaessa korvaan, sielläkin on alkava tulehdus. Saan kuulema lähteä kotiin, kun kuume nousee. Eli todennäköisesti iltapäivällä, mikäli tilanne etenee eiliseen malliin. Missä helvetissä niitä vaihtopäitä oikein myydään? (Kiukutikiukuti ihan kaikki!)

tiistai 30. marraskuuta 2010

Viileätä myös sisätiloissa

Toimistostamme on ollut lämpö poikki yön ajan, kuten suurimmasta osasta Vantaan kaukolämmön piirissä olevista pilttuista. Täällä on jännittävän viileätä, onneksi ymmärsivät olla käynnistämättä ilmastointia, ennen kuin lämpötila alkaa tasaantua. Tällä hetkellä railakkaat 17 astetta. Työntekoa ajatellen erittäin sopiva, pitää askeleet pidempinä, kun pitää lämmitellä samalla. Mitä nyt käpälät vähän tuppaavat kohmettumaan, mutta onhan täällä nyt kolmekymmentä astetta lämpimämpi kuin ulkona!

On taas käynnistymässä työperäinen joulustressi. Sen kunniaksi kehitin nenän sisälle huuliherpeksen. Sillä lailla, toinen imusolmukkeeni on luokkaa viiriäisenmuna ja koko pään oikea puoli on kipeä. Vähän sekin häiritsee keskittymistä. Onneksi stressiä aiheuttavien toimien lisäksi on myös humalluttavia yhteystyökumppaneiden tarjoamia korruptioeväitä. Ei kai niitäkään oikeasti saisi vastaanottaa, mutta vastaanotan niin pitkään, kunnes joku ne erikseen kieltää. Pahapaha, hyi.

Yritin eilen etsiskellä osoitekirjaani. Mieluusti ryhtyisin laskemaan montako joulukorttia aioin lähettää tänä vuonna. Minusta on nimittäin kiva saada joulukortteja. Olen vuosien aikana ollut huomaavinani, että niitä saa paremmin, jos muistaa lähettää niitä ystävilleen. Minusta on muutenkin kiva saada postipostia, mutta eipä vaan itsekään sitä kovin usein tule raapusteltua. En edes muista, koska olen lähettänyt viimeksi kirjeen. Toisaalta pidän myös sähköposteja kirjeinä, niitähän mie lähettelen taajaan. Sitten vielä kirjoitan blogiakin lähes joka päivä, päivän saarna toveripiirille...

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kylmä on ja palelee, poltan loppuun tupakin

Enpä muuten polta tupakkia. Ihmeellistä, miten on se hinku lähes kokonaan loppunut ja lähes mitään tekemättä! Viiniä nautittuani saatan muutaman tupakin poltella, mutta sekin loppuu kuin seinään heti seuraavana aamuna. Ei ole stressiä eikä kukaan polta lähistöllä, niin ei tule edes mitään mielihaluja. Sitä paitsi parveketupakointi tällaisella ilmalla on aikamoinen ekstreme-laji.

Mukava oli kuitenkin lauantaina kikattaa parvekkeella ystävän kanssa, vaikka loppuvaiheessa päälle pitikin pukeutua melko eskimomaisesti, kun kävimme saunassa ja sitten alkoi lämpötila laskea. Eilinen meni sitten Ice Age 2 elokuvan parissa, mukavaa sunnuntai-ajanvietettä!

Ruusukaali-parsakaali-pekonipannu

300 g ruusukaaleja irtolehdiksi riivottuna
300 g parsakaalia pieniksi nuppusiksi silputtuna
Pieni punasipuli
Puolikas valkosipuli
170 g pekonia
Nokare voita
Currya
Suolaa

Paista pekonisilppu pannulla ruskeahkoksi. Poimi palat erilleen, jätä rasva pannuun. Lisää siihen nokare voita ja teelusikallinen currya. Kaada kuumalle pannulle sipulisilput, pyöräytä pari kertaa ennen kuin kumoat mukaan parsakaalin. Pyöräyttele muutama minuutti, ennen kuin lisäät ruusukaalin lehdet. Jatka pyörittelyä, kunnes kaalit ovat kypsiä, mutta edelleen al dente. Lisää paistetut pekonin palat ja suola. Sekoita ja tarjoa!

Meillä lisukkeena oli tuorepastaa ja tatti-cremefraichea. Juu, toimi! Etenkin kun alkuruokana olimme nautiskelleet siian mätiä höystöineen. Meillä oli sellainen kahden henkilön pikkujouluhetki. Sitten vähän vanhaa Eppu Normaalia, tämän jälkeen lakkasinkin heihin uskomasta, kun muuttuivat AOR-tyyppikseksi laulu- ja soitinyhtyeeksi. Mukavaa pikkujoulumusiikkia, vaikka meillä olikin loppuillasta sellainen oma 70-80-lukudisko... Itse asiassa haikailimme, että olisi se hienoa, jos järkättäisiin K-40 diskojakin, kun kerta K50-diskoja jo on.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Ei pyssyjä, vaan sienestysveitsiä

Kyllä kummituksetkin hikoilevat, sekin tuli viime yönä todistettua. Samoin tuli todistettua esimieheni lausunto, että tauti menee ohi lepäämällä. Ongelmana lienee vain se, että nukuin, torkuin ja lepäsin eilisen niin tehokkaasti, että olen jo nyt hereillä. Kello on kuusi! Mikäli en saa uusiounta, olen jo suunnitellut koristevalon asentamista. Sitten voisin ajoissa käydä kaupassa, etsiä puuttuvia asioita ja vaikka kokeilla uusiounta iltapäivällä, niin kuin paremmatkin ihmiset.

Ei kuulkaa ihmisen lapsi ole ihan viisas, jos kouluun tahtoo metsästystä opetettavaksi. Minulla olisi tarjota pari rauhanomaisempaa oppiainetta tilalle: sienestys ja kalastus. Siellä se ilmainen ruoka odottaa poimijaansa. Sitä paitsi onkivapa maksaa pirun paljon vähemmän kuin oma tussari. Puhumattakaan siitä, että onkivavalla on harvempia saatu hengiltä kuin metsästykseen käytetyillä pyssyillä. Biologiaa se on sienten ja kalojenkin tutkiminen. Sitten vielä voisivat jatkaa kotitaloustunnilla niiden valmistamista. Ja kappas, jos koittaisi köyhyys, niin olisi edes jonkin valtakunnan keino yrittää saada lisäravintoa ympäröivästä luonnosta.

Mitähän sitä tänään tekisi ruuaksi? Jostain syystä tekisi mieli ruusukaaleja. Eilen pidin ihan vahingossa “älä osta mitään”-päivän, kun makasin sängynpohjalla. Siitä taas tuli mieleen, että lakanat menevät vaihtoon. Ihanaa päästä illalla saunaan! Itse asiassa oli ihan kiva maata yksi päivä. En mie vielä tänäänkään aio itseäni suuremmalti rasittaa, mutta illalla on hienoa saada seuraa. Ja viiniä. Ehkä glögiä kanssa.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Kummitus jää kotiin

Sitähän se paleleminen, päänsärky ja outo olo tiesivät. Eilen illalla pomppasi kuume melkein 38:aan, nyt olen vielä suhteellisen kuumeeton. Pää on kipi ja korvat. Jään kotiin.

Harmi, koska tänään olisi ollut myös nuorisonkanssaleikkimispäivä. Nuorisotalolla olisi ollut pikkujouludisko. Pöh ja pah. Mutta en uskalla lähteä, pomoni mukaan, joka tätä tautia sairasti aikaisemmin vkolla, kuume kestää pari pvää ja menee lepäämällä ohi.

Ihmeelliseltä tuntuu ihon kipu. Se tulee minulle aina kuumeessa. Ja silmät, sanoinko? Menen siis lepäämään tämän pois, huomenna olisi vieraitakin tulossa.

torstai 25. marraskuuta 2010

Mä kuulun liittoon

Kun olin kunnallisena virkamiehenä, tunsin käytettävän työehtosopimuksen kuin omat taskuni. Johtui varmaan siitäkin, että pyytämättä ja yllätyksenä jouduin jossain välissä esimiesasemaan. Nyt kun tilanne on toinen, itse kuulun sellaiseen pieneen marginaaliporukkaan ja loput talon alemmista toimihenkilöistä siihen isoon poppooseen, niin minulla ei ole oikeastaan harmainta aavistustakaan siitä mikä minulle kuuluu ja mikä ei. On vain luotettava siihen, että saman saan kuin kaikki muutkin, vaikken sitä olekaan oman liittoni kanssa henk.koht. neuvottelemassa.

Meilä on muun muassa käytössä palveluvuosilisä, jonka saa joulun palkan yhteydessä, minulla se on 12 vuotta talossa palvelleena 15 % kuukausipalkasta. Ei se nyt tietysti kovin kummoinen raha ole, mutta nostaa käteen jäävää palkkaa parilla sadalla eerolla. Mulle kuulkaas tulee joulu! Mätiä, tummaa suklaata, kylmäsavulohta, piparjuuripunajuurisalaattia, sienisalaattia, porokäristystä, haisulijuustoja, jotain ihanaa siivukinkkua! Ehkä blinejäkin. Oi voi tätä riemun päivää! Ja sitten vähän viiniä, vodkaa, jägermeisteria, glogiä ja muuta sulattamaan kolestrolit pois verisuonista. Ei mitään säästöön, vaan kiertoon, että markkinatalous jyllää ja ihmiset saavat työtä.

Ehkä hankin pari kirjaakin juhlan kunniaksi, tai kengät. Mene tiedä. Mutta ainakaan minun ei tarvitse kärvistellä mitenkään. Hah! Riemua! Kyllä ammattiyhdistys on sitten hyvä! Edunvalvonta ja asioiden ajaminen ovat hieno asia silloinkin, kun meinaa sylettää joidenkin ay-pomojen örvellys ja ärvellys. On siellä fiksujakin tyyppejä. Kannattaa kuulua liittoon, jos ei muuten niin kannatussyistä! Minullakin on jotain odotettavaa juhlapyhiksi, kiitos heidän.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Blöö, mon amour

Tänään aion tunnustaa rakkauteni HK:n Blööhön, juuri siihen siniseen ja jauhoiseen. On se vaan ihanaa! Ja mikä nostalgian vyöry, kun tunget sitä siivun kitusiisi ja saat jälkimauksi nahkean jauhoisen kuoren kitalakeesei. Omnom! Ei mutta ihanpa vakavissaan, jos HK:n Sinistä oltaisiin lopettamassa, nousisin barrikadeille. Vaikka en syökään sitä kun noin kolme kertaa vuodessa, kahdesti kiuaslenkkina ja kerran muuten vaan.

Eilen oli muuten vaan päivä. Kotiin päästyäni ryhdyin pohtimaan mitä teen maggarasta ja koska mieleeni putkahtaneet ajatukset olivat ylen vinkeitä, päätin mennä syteen tai saveen ja toteuttaa visioni. Tuloksena HK:n Blöö italialaisittain.

Italian Blöö pata kolmelle

3/4 HK:n Sinistä siivuina
Punasipuli
150 g tuoreita herkkusieniä
Nokare voita
Currya
Paprikajauhetta
Loraus öljyä
3 dl tomaattimurskaa
Valkosipulia
Loraus soijakastiketta
Tuoretta pinaattia silputtuna (pussin pohjat, ehkä n. 100 g)
Oreganoa
Basilikaa
70 – 80 g Manchego-juustoa (tai mikä tahansa kova juusto) raasteena

Paista teflonpannulla Blöö-siivuihin väriä pintaan. Kaada ne uunivuoan pohjalle. Lisää pannuun nokare voita, paistele siinä sipulisilppua ja sieniä, kunnes niihinkin on tullut väriä pintää (mutta ei kärtsätä niitä!). Loraukseen öljyä lisätään pannulle curry ja paprikajauhe, herätä mausteet, ennen kuin lisätään tomaattimurska, valkosipuli ja soijakastike. Anna keittäytyä 5-10 minuuttia.

Lisää tomaattikastikkeeseen kuivatut yrtit ja pinaatti sekä osa juustoraasteesta. Kaada uunivuokaan Blöön ja sienisipulin päälle. Viimeistele annos ripustelemalla loput juustoraasteesta pinnalle ja törkkää koko komeus uuniin 200 C, n. 35 minuuttia. Nauti tahtomasi hiilihydraatin kera tai sitten niin kuin minä, hapankaalin kanssa. Annoksesta riittää kolmelle syöjälle. Itse söin kolmasosan, yhden osan panin pakkaseen ja toinen odottaa iltaa jääkaapissa.

Jumalaista! Olen nero! (Ai mitä sille 1/4:lle tapahtui? Mistä te luulette, että tiedän minkälaisen kelmun kylmä Blöö jättää kitalakeen? Siitä tietysti, mie söin sen ruuantekoruuaksi. Elekää nyt hulluja luulla, että tyhjällä vatsalla tuollaista projektia läpivietäisiin.)

tiistai 23. marraskuuta 2010

Kummallisia mietteitä

Nuorna aina haaveilin, että vaikka minulla ei tulisi olemaan omia lapsia, olisin jonkun hyvän ystävän tai veljeni lapsen kummi. Lähipiiristä jopa löytyi esimerkkejä sellaisista valveutuneista ei-kristillisistä ja kristillisistäkin perheistä, joilla oli kummeina pakanoita. Haavelin, miten saisin hemmotella jotain nuorta neiti-ihmistä, ohjastaa ja viedä paikkoihin. Olla mukana edes osittain. Olla vähän lapsellinen, mennä Linnanmäelle, Korkeasaareen, sirkukseen... Ja sitten myöhemmin viedä rokkikonsertteihin, ulkoilmatapahtumiin, maailmalle kylään ja kaikkea. Suuret olivat haaveet...

Mutta katsopas, ei niin käynytkään. Kukaan ei pyytänyt minua lapsensa kummiksi. Eniten harmitti, kun oma velikin katsoi kaikkien muiden olevan pätevämpiä siihen hommaan, mutta ei minun. Se loukkasikin tavallaan, mutta tunnetusti tunteellisena siilinä kätkin vain senkin huonouteni sydämeeni, lakkasin ajattelemasta sekä ystävieni lapsia että kummiutta.

Asia tuli vaan mieleen, kun naamakirjassa viikonloppuna viettivät ensin kummilasten, sitten kummiaikuisten ja vihdoin kummallisten ihmisten päivää eilen. Siihen minäkin pystyin osallistumaan, mutta taas tuli mieleen, että enpä ole tainnut kummihommeliin kelvata. Ja että miksihän? Olenko mie niin huono? Epäilyttävä? Muu, mikä?

Töissä virittelin jouluvalot. Sama pitää tehdä kotonakin. Vaikken todellakaan kristitty olekaan, niin lähestyvä pakanallinen valon juhla saa minutkin riemuihinsa ja koristeluvimman valtaan. Itse asiassa olen miettinyt, että jokohan minulla nyt olisi niin suuri koti, että sinne mahtuisi pieni muovinen joulukuusi. Olisi niin kiva koristella se. Valot ovat kivoja pimeään aikaan.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Päivän pannu



Olipa jännä viikonloppu. Jos olisin kirjoittanut fiiliksiäni muistiin sitä mukaa kun niitä tuli, kirjoitus olisi varmaan romaanin mittainen. Vaan kun en tehnyt sitä, niin koitan tehdän suhteellisen järjellisen mittaisen raapustuksen, jota täydennän muistaessani.

Perjantaina iltapäivällä lentelin Ouluun. En jaksanut perillä odottaa paikallisbussia, vaan ajelin herroiksi hotelliin (pöljä minä, sunnuntaina kuitenkin pääsin bussilla takaisin, eikä hintakaan ollut kuin eur 4,30). Lapsuudenystäväni laittoi viestiä, että oli tulossa, mutta että aikaa menisi vielä jonkun verran. Kävin sen verran tutustumassa lähiympäristöön, että nappasin mukaani hotellipiknikeväät ja pullollisen viiniä.

Koitti ensimmäinen jännä paikka, tapaaminen hotellin aulassa. Ei ollut tunnistamisvaikeuksia, kumpikaan ei myöskään pillahtanut itkuun, eikä kaatunut eikä juossut ohi halauksesta. Sitten hotellihuoneeseen ja aloitimme ohjelman. Itse asiassa se alkoi jo hississä, ihan niin kuin emme ikinä olisi eroon päätyneetkään. Mitä nyt vähän ruttuisempia ja runsaampia olimme, mutta muuten oli sama meininki kuin pentuna.

Melkein hotellihuonekin olisi meille riittänyt ensimmäiseksi illaksi, mutta kun olimme päättäneet, että ihmisten ilmoille on päästävä, niin sinnehän myös menimme. Oulun keskusta on ihanan kompakti, pärjää kävellen, on paljon kivoja pubeja, joissa piipahtaa. Viattomia suojellakseni en aio ryhtyä mitään juottoloista kuitenkaan enemmälti mainostamaan. Kivoja olivat kaikki!

Hupaisia tapahtumia perjantai-illtalta: 32-vuotias verotarkastaja, joka innostui ensin kehumaan meitä kaksosiksi, 30-vuotiaiksi ja sittemmin iän paljastuessa olisi kovin mielellään ryhtynyt lähempiin tekemisiin meidän molempien kanssa, mersumies AH, joka melkein piti lyömällä ajaa pois (jotkut eivät sitten ymmärrä ei-sanaa), viehättävä insinööriryhmittymä yhdessä baarissa, en olisi ikinä kuvitellut, että suuren puhelinfirman insinööri innostuu vaimoaan kehumaan ja siihen päälle vielä runoudesta, arkkitehtuurista sekä ruuasta. Antoisia tapahtumia kaikin puolin oli ilta täynnä, kahden maissa paarustimme takaisin hotelliin ja nautimme vielä piknikeväiden rippeitä ennen unta.

Lauantaina olimme liikkeellä yllättävän ajoissa. Runsaan aamupalan jälkeen veimme auton seuraavan hotellin parkkiin, teimme ystävättärelleni tuliaisostoksia ja kävimme keittolounaalla, ennen kuin pääsimme majoittumaan kahden maissa. Koko kaupunki raikasi erinäisten tiernapoikaryhmien esityksistä (aivomatona kaikki esityksen laulut...). Hotellissa elpasimme hetken, minä katsoin Ice Age 3:n ja ystäväni otti hyvin ansaitut päiväunoset. Illalla kävimme syömässä Puistolan Bistrossa. Olipa äärihyvää evästä! Poppaset aivan mahtavia, pääruoka ookoo, mutta parilaa ehkä olisi tarvinnut paistopinnan aikaansaamiseksi (sekä maksani vähän kintsakkeista siivoamista), jälkiruoka juuri sopivan makeata. Ja noin 3o eeroa edullisemmin kuin gourmet-tason ravintolassa pääkaupunkiseudulla. Kyllä kannatti, suosittelen lämpimästi. Ja etenkin suosittelen heidän vessaansa, mitään niin jännittävää en aivan äsken ole nähnytkään...


Vielä piti käydä hetki notkumassa täydellä vatsalla yhdessä pubissa, missä maistelimme viskejä. On vesissä kuulkaa eroja, etenkin elämänvesissä. Jälleen yksi paikallinen herrahenkilö lyöttäytyi jututtamaan meitä, häneltä saatte terveiset oululaisesta huumorintajusta:

Rekkakuski meni baariin ja pyysi jotain täyttävää ravintosuositusta. Tarjouluhenkilökunta säälivänä kysäisi kuskilta: ”Päivän pannu?” Rekkakuski: ”Ei kun yön ajanu.”

Jottas tiedätte, mitä on odotettavissa, kun sinne päin suuntaatte. Ja suunnatkaa ihmeess! Ihanaa sakkia oli liikkeellä sekä palvelupuolella että asiakkaina! Hienoja ihmisiä nuo oululaiset (mutta sen olen kyllä tiennyt jo ennenkin, terveisiä vaan jauhantapajaan)! Mielelläni menen sinne uudelleen, mutta seuraava käynti kyllä lykkääntyy siihen, että rahaa on enemmän käytössä. Ette varmaan tahdo kuulla sitä iänikuista virttä, että nytpä ei sitten taas olekaan paljon ylimääräisiin varaa ennen kuin koittaa seuraava palkkapäivä. En välitä, kivaa oli ja laskutkin on melkein kaikki maksettu.

Eilen kun pääsin kotiin, olin niin poikki, että simahdin jo ennen kahdeksaa. Olin jotenkin aivan umpijäässä, menin peiton alle pörrösukat jalassa, olohousut ja yöpaita päällä. Ja peitto korvissa. Heräsin hetkeksi yhden maissa, mutta siitä taas uni jatkui kuuteen, kun heräkello kilisi. 10 tuntia! Enkka! (Toisaalta Oulussa nukuin ensin 5 h ja sitten 7 h katkokävelyunta, sillä voi olla jotain tekemistä asian kanssa).

Miten hienoa oli tavata kauan kadoksissa ollut ystävä! Joudun todennäköisesti paremmalla ajalla joskus analysoimaan, mitä se minulle merkitsi. Ainakin sitä, että mielikuvani lapsuudesta eivät olleet pelkästään mielikuvitukseni tuotetta, ihan samanlaisena hänkin sen muisti. Senkin tajusin, että miten eri tavalla elämä meitä alkoi viedä lukiosta alkaen, mutta miten samanlainen on tämänhetkinen lopputulemamme. Ikä vaikuttaa paljon.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Haikea olo

Aina kun kuvittelen olevani valmis unohtamaan yhden ihmisen elämästäni, hän ottaa yhteyttä. Tilanne vaan ei ole muuttunut miksikään, joten turha muuttaa asennettaan yhtään mihinkään asian suhteen. Parempi vaan taas ryhtyä aktiivisesti unohtamaan häntä, vaikka vielä tänä aamuna hänelle viestin laitoinkin ja suosittelin kirjoja. Meillä oli aikanaan uskomattoman samanlainen maku kirjojen suhteen, nyt olivat kuulema suosituksen tarpeen.

Onneksi tapaan vanhan ystävän tänään. Eivätköhän siinä vanhat poikaystävät häviä mielestä, kun pääsee verestämään lähes 30 vuoden tauon välisiä muistoja. Kiva kiva!

Näin järkyttävää unta, Oskari Katajisto veti jotain toiveidentoteutus-tosielämäohjelmaa. Minut hän valitsi ohjemaan siksi, että edellinen oli toivonut jollekulle ihokarvojen vaalennusta. Minulla taas on orastavan keski-iän myötä ihan oikeasti tullut ylähuuleen tummia karvoja, joita säännöllisesti tietenkin nypin pois. Nyt olin ehkä maailman noloin, kun hra Katajisto osoitteli ylähuuleni karvoitusta, joka olevinaan näkyi tosi hyvin. Inhottava ärsyttävä uni! Onneksi heräsin heräkellon soittoon! Ja onneksi sain nukuttua 9 tuntia putkeen! Ruksi seinään! Ihmeitäkin tapahtuu! Siedän jopa hra Katajiston vierailut unissani, jos vaan jatkossakin unen määrä on riittävä.

torstai 18. marraskuuta 2010

Ihana valo

Minä rakastan lunta! Rakastan sen mukanaan tuomaa valoa ja äänien vaimenemista. Rakastan julkista liikennettä, vaikka se pykiikin, koska vielä kamalampaa olisi pönöttää oman auton ratissa tällaisella kelillä. Ihanaa, että tuli lunta, ennen kuin siirryn keskelle Suomea, koska siellä tulee olemaan pakkastakin lumen lisäksi. Ymmärrän pukeutua oikein.

Huono puoli tässä on päässäni majaileva aivomato, joka vinkuu Kutrihelenan äänellä Joulumaa-biisiä. Ei, en ole jouluihminen. Enkä myöskään Kutrihelena-ihminen. Mutta lumi-ihminen tunnustan olevani!

Ihmiset tuntuvat olevan kihloihin menevällä tuulella pimeän vuodenajan riemuksi ja kunniaksi. Olen kovin iloinen, koska minusta on ihanaa, että ihmiset ympärilläni ovat onnellisia. Rakastan häitä! Itse sen sijaan sain kuunnella todella ihmetystä aiheuttavan luennon omasta tilastani, en oikein edelleenkään tiedä miten minun pitäisi siihen suhtautua. Enhän minä tapaa edes ketään! Miksi minun pitäisi varoa käänteitäni? Tai jotain. En todellakaan ymmärtänyt, mitä minun oletetaan tekevän muuta kuin pysyttelevän kaukana tietyistä ihmisistä, se kyllä onneksi onnistuu.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Sisäinen marttani irrallaan

Tiedättehän te raamatun Marian ja Martan? Että miten Martta höösäsi, mutta Jeesus vaan kehuskeli Mariaa, joka pesi Jessen jalkoja, voiteli niihin tyyriitä haisulirasvoja ja teki varmaan jotain muitakin hävyttömiä temppuja tyypin kanssa. Nuorempana tunsin itseni kovinkin Mariaksi, mutta täytyy sanoa, että nykyään Helvetin Martat vetoaa minuun enemmän kuin ikinä osasin aavistaakaan. Helvetin Martat (naamakirjalinkki) ovat järjestäytymätön ryhmä ihmisiä (myös miesihmisiä), jotka noudattavat tervettä järkeä ja innovatiivisuutta niin kotona kuin kylässäkin. Mielellään myös ihmisssuhteissa, mutta siihen minulla on vielä matkaa. Helvetin Martta ei hinkkaa hinkkaamisen takia, vaan siksi että se sattuu olemaan kivaa, tai että sen voi tehdä helposti ja oikaisemalla.

Helvetin Martta minussa heräsi huomaamaan, että olen ollut viime aikoina niin vahvasti ulkoruokinnassa, että jääkaapissa oli menossa vanhaksi sekä paketti pekonia että kalkkunaleikkelepaketti. Niinpä tein pelastusliikkeen, ostin lehtitaikinaa ja pinaattia mukaan geimeihin ja eilen illalla väänsin pellillisen pekoni-pinaatti-kalkkuna-sinihomejuustopyöröjä. Helppoa ja hyvää!

Homma etenee näin: sulata lehtitaikina, kaulitse ohueksi levyksi. Paista pekoni, lisää ropsaus tahtomiasi mausteita (minulla currya ja basilikaa) sekä silputtu tuore pinaatti. Kun pekoni on ruskistunut, lisää vielä jälkilämmölle silputtu kalkkunaleike. Sotke erillisessä astiassa reilu desi maustatonta turkkilaista jugurttia, kunnon pläjäys sinihomejuustoa ja ploraus sinappia. Levitä tahna kaulitulle lehtitaikinalle, ripota päälle pekoni-pinaatti-kalkkunasilppu. Kääri rullalle, leikkaa paloiksi, tunge 225 asteiseen uuniin ja pidä siellä ainakin 15 – 20 minuuttia, kunnes pyöröt ovat ruskeita.

(Terveellisempi versio ylläolevasta varmaan olisi, jos koko juttu olisi väännetty vaikka sämpylätaikinan sisään.)

Söin pyörylöitä neljä, sain närästystä ja heräsin jo ennen viittä tänä aamuna. Siitäs sain, pahalainen! Nukkumatti ei leiki ylensyövän blondin kanssa. Paitsi että nyt kyllä oltaisiin kylään tunkemassa, kun olen jo turvallisesti töissä. Mutta enpä laske ennen kuin illalla. Onneksi loput rasvapallerot ovat turvallisesti pakastimessa odottamassa seuraavaa ylensyöntihetkeä tai vieraiden saapumista. Olen paha, olen paha, olen paha...

tiistai 16. marraskuuta 2010

Suunnitelma ja kuinka se toteutetaan

Ensi viikonloppuna tapaan elämäni ihkaensimmäisen parhaan ystävän. Olemme tunteneet 6-vuotiaista saakka, edellinen kerta, kun olemme tavanneet, oli toukokuun lopussa 1983. Pääsimme silloin ylioppilaiksi, seilasimme humaluspäissämme lakit päässä pohjoisemman kaupungin torilla aamuyöstä. Sittemmin kirjoittelimme, mutta elämä tapahtui ja kirjoittelukin jäi.

Ystäväni löysi minut naamakirjasta pikkuveljeni avulla. Siitä lähtien olemme varovaisesti kirjoitelleet ja ensi perjantaina se sitten tapahtuu, tapaaminen keskellä Suomea. Hän saapuu pohjoisesta, minä etelästä. Minua nyt vähän jo janskättää., tunnemmeko toisemme, tavoitammeko samanlaiset fiilikset kuin aikoinaan. Me nimittäin olimme melkein kuin kaksoset (äitimme jopa pukivat meitä samalla tavoin), puhumattakin tiesimme mitä teemme. Tuleeko viikonlopusta pelkkä nostalgiatrippi, vai saammeko kehitettyä ihan oikean aikuisystävyyden?

Ennen jälleentapaamista tosin pitää hoitaa työasiat siihen kuntoon, että voin poistua toimistolta perjantaina jo puolenpäivän jälkeen. Samoin on hoidettava taas ottoveljen talousasioita, hän seilaa edelleen pitkin eteläisiä meriä ja sielläkin on talvi pikkuhiljaa koittamassa, talvivaatteita kuulema joutuu hankkimaan. Minun taas pitäisi hoitaa kotiasioita, pyykkejä, pullonpalautusta ja siivoamista. Yyh, ettei sitten yhtään tee mieli.

Mielestä tuli mieleen, että aika ankea on olo korvien välissä, mutta se ei ole masennusta. Korkeintaan kaamoshibernaatiohalua. Voin paremmin kuin vuosikausiin, silloin masensi kesät talvet. Oli sitä tappoa ja murderia liikkeellä, vaan eipä ole nyt juuri. On vain talviunitarve.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Luolanainen

Murinaa, puolikkaita ärähdyksiä, sänkyluolan rakentamista ja kulmien alta kyräilyä. Olen taantunut evoluution pyörässä jopa leikkivän ihmisen taakse. Tahdon jäädä kotiin, pimeään peiton alle ainakin seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi.

Mikä sosiaalisuus? Voiko sitä syödä?

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Kunpa olisin toisenlainen ihminen

...mutta kun en ole. Hyvää ihmisen lapsen päivää teillekin.



(Tästä poistui yksi pateettinen lause.)
***
Edit. Kovin oli tunteet taas pinnassa, mutta ei se mitään. Tämäkään juttu ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta kun isäänsä ei voi valita. Valitettavasti. Minulta puuttuu miehen malli, ainakin sellainen hyvän miehen malli, mutta enköhän mie loppuelämäni pärjää ilman, kun olen jo tänne saakka päässyt. Pitää vain muistaa, että pärjää, eikä haikailla vanhojen perään. Saa vain tikulla silmään.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Ohjelmassa blinikestit

En ikinä ole ymmärtänyt, miksi blinejä pitäisi syödä vain tammikuusta maaliskuulle. Toki tiedän, että sillä on jotain tekemistä venäläisen ortodoksisuuden kanssa, mutta mehän olemme vain tällaisia pakanoita tai luterilaisia, jotka olemme napanneet naapurista hyvän ruokareseptin. Kai me nyt voimme niitä natustaa koska tahdomme (paitsi etten minäkään kesäkuumalla niitä tahtoisi välttämättä). Sovitaanko, että blinit ovat viileän ja pimeän vuodenajan ruokaa?

Tänään on viileä, kostea ja pimeä päivä. Täydellinen päivä siis mennä kylään ystäväperheeseen. Siellä on jo taikina nousemassa, loppuun se tehdään juuri ennen paistamista. Täytevaihtoehtoja tulee useita, mäti, sipuli, smetana, kylmäsavulohi, rapuset ja creme fraiche kastikkeet. Lisäruuaksi teemme mustatorvisienikeiton ja jos jälkiruokaa vielä mahtuu, saa jäätelö kastikkeineen vuoron. Puhuinkos mie juomista? Luvassa on glögiä, kuohuviiniä ja punkkua. Eiköhän noilla taas tokene.

Eilisestä luistin ovelasti. Polveni alkoi kiukuttelemaan kaikesta konttaamisesta ja kiipeilystä, niinpä saatuani ihmiset saunatiloistamme siirtymään juhlatilaan, pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja poistuin takaovesta. Näppärää. Ei minua kukaan ole siellä ymmärtänyt kaivata. Kun pääsin kotiin puoli kahdeksan maissa, olin niin poikki, että ruuantekokin jäi lähes haaveeksi. Veivasin sitten jauhelihan sienten, fetan ja yrttien kanssa murekkeeksi uuniin.

Yritin katsella Peter Kingdomin asianajotoimiston tempauksia ykköseltä kymmenen maissa, pilkkimiseni vähän häiritsi keskittymistä. Stephen Fry nyt vaan on yksi lempinäyttelijöitäni, joten pakko oli sinnitellä loppuun saakka, mutta sitä mie en ymmärrä, että miksi kaikki kivat ja hyvät ohjelmat siirretään myöhäiseen perjantai-iltaan. Tänään tosin ei tule telkkaria katsottua sitten lain. (Pitäisiköhän minun joku tallentava tikitikipoksi joskus hankkia? Todennäköisesti en jaksaisi kuitenkaan katsoa tallentamiani ohjelmia, joten antaapa olla.)

perjantai 12. marraskuuta 2010

Pian alan apinaksi

Moninaiset työtehtäväni tänään sisältävät saunanlämmitystä, juomakorien kantelua, tikkailla seisoskelua ja taiteellisen vaikutelman luomista. Aivan oikein, tänään on firman pikkujoulu. Naama on jo valmiiksi rutussa, nenä valuu, päätä huippasee ja pelottaa, että miten tässä käy. Mutta ei se mitään, nousen kohta tolppa-apinaksi ja siitä eteenpäin teen, mitä naisen on tehtävä. Töitä.

Eilen sain avukseni peräti neljä ihmistä. Oikein jänskättää, että miten tänään käy.

torstai 11. marraskuuta 2010

Chilisuolaa

Katselin taas päivänä muutamana jotain Jamie Oliverin kokkiohjelmaa. Siinä herra teki chilisuolaa. Ja kun minullakin sattumoisin keväällä kylvämäni chili sai vihdoin viimeisetkin hedelmänsä punastelemaan, päätin seurata mallia.

Otin suurimmista chileistä siemenet pois, pienemmät panin sellaisenaan ilman kantaa tehosekoittimeen. Pyöräytin hetken itsekseen ennen kuin lisäsin mukaan karkeata merisuolaa. Ajelin mausteen tasaiseksi, väri on kaunis vaaleanpunainen. Nyt tulos kuivuu lautasella varmaan päivän pari ennen kuin pakkaan sen mausteastiaan. Maku oli jo nyt jotain äärimmäisen ihanaa! Voin vain kuvitella, miten etenkin katkaravut ja rasvainen kala tulevat tykkäämään mausteesta.

Minusta Jamie on paljon mukavampi kuin esimerksiksi Gordon-setä. Jamiella on hauskaa keskenään, hän ei joka kulmassa pilkkaa kollegoitaan, niin kuin herra Ramsay tekee. Tunnetusti en koskaan ole pitänyt vittuilevista ihmisistä, en vaikka tekisivät miten hyvää ruokaa. Sitä paitsi Jamie saa ruuanlaiton näyttämään helpolta. Tykkään myös helpoista asioista, ihan niin kuin ihmisistäkin.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Hämmentäviä havaintoja

Olen viime aikoina löytänyt itseni ajattelemasta, että mina sitä sitten kuolen oppimatta rakastamaan. Vanhemmilta kun ei siihen lajiin oppia saanut, lähinnä viskattiin kylmään veteen ja tokaistiin perään, että ui tai huku. Siitä johtuu, että kielsin jo lapsena itseäni hankkimasta omia lapsia, koska tiesin, etten osaisi niitä kasvattaa tai rakastaa, olinhan vanhempieni lapsi. Eikä näköjään ikä saanut minua opetettua valitsemaan itselleni sopivaa vastakappalettakaan, kai se pitää paikkansa, että kun ei rakasta itseään, ei osaa vaatia vastarakkautta. Tyytyy liian vähään.

Kamala ajatus. Minulta jää kokematta jotain tässä elämässä! Jään vajaaksi!

Mutta takaisin maaillisiin asioihin, niillähän minä elämääni täytän, ettei vain tarvitse ajatella liikaa asioita, joihin ei ole ratkaisua. Töissä ei nimittäin tunnu jäävän mitään kokematta. Minut ylennettiin eilen pikkujoulujärjestelyjen vastaavaksi. Kollega, jonka johdolla olemme asioita touhunneet, sairastui ja saapuu töihin maanantaina, jos vielä silloinkaan, keuhkoputkentulehdus, korvatulehdus ja tästä kaikesta johtuvat rytmihäiriöt. Sillä lailla, kannattaakin levätä kunnolla. Saa nähdä miten pikkujoulujärjestelyissä vielä käy. Yleensä minä olen nimittäin huolehtinut vain somistamisesta, nyt tulevat pöytäjärjestelyt, kattaminen, lavanrakennus ja muutama muu jännittävä hommeli. Todennäköisesti pannukakku ja haukut päälle.

Typerien työpikkujoulujen takia en myöskään pääse ystäväni syntymäpäiville. Pöh sillekin. Onneksi tuli se blinikutsu lauantaille, jotain kivaa ja ajatukset töistä poisvievää odotettavissa. Kestän huomattavasti paremmin typerät työasiat, jos vain saan vastapainoksi tehdä jotain aivan muuta vapaa-ajallani. Ja saanhan minä tietysti taas hyvin työtunteja kasaan jouluvapaita varten joutavista pikkujouluista. Mutta hauskat ne eivät ole enää olleet moneen vuoteen.

Suutarilla koin järkytyksen; luottosuutarini oli jäänyt eläkkeelle! Hän oli myynyt liikkeensä Forumissa aikaisemmin toimineelle suutarikaksikolle, hyvää jälkeä tuntuivat hekin tekevän, ehkä jatkan asiakassuhdettani heidän kanssaan, vaikka korkolappujen vaihdon hinta olikin noussut. Pahkeinen, veivät minulta 4 euroa enemmän parilta. Mutta mitä nyt yksi 8 euroa tekee sen huomion rinnalla, että jään vajaaksi persoonaksi?

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kallis lasti - lisää kenkäasiaa

Kun maksaa kengistään omaisuuksia, tahtoo niistä myös pitää huolta. Kenkien hinta on lähes verrannollinen niiden kokoon, äärikoot maksavat aina enemmän kuin peruskoot 37 – 41. Enkä todellakaan puhu nyt mistään Manoloista tai muista merkkikengistä vaan ihan normaalikopottimista. Tai ainakin melkein normaalikopottimista, tietysti jos tarjolla on perusmusta nilkkuri tai joku kiva muu, otan sen kivan muun, koska olen kurkkuani myöten täynnä mustia peruskenkiä. Yäärks.

Kenkähuoltoon kuuluu lankkaamisen lisäksi kantalappujen vaihtaminen ennen kuin kanta itse alkaa kulua. Se ei maltaita maksa, mutta nyt kun kassissani ovat kahdet talvehtimisliikkumiseen tarkoitetut kengät, tiedän, että ainakin parikymppiä hujahtaa kivalle luottosuutarille. Ainahan se vähän kirpaisee, etenkin tilanteessa, jossa maksetaan euroja ja senttejä, mutta mieluummin maksan parikymppiä kuin luovun keväällä kengistä kokonaan siksi, että olen kävellyt ne piloille (20 vs. 120 euroa...).

Kallis lasti mukanaan kannattaa etenkin julkisissa kulkuvälineissä liikkuessaan huomioida, ettei reppua sitten jätetä penkille tai pysäkille. Nyt se meinasi jo unohtua junaan... Hyi minua! Hulluhan saa olla, siitä olen jo sopimuksen itseni kanssa tehnyt, mutta tyhmäksi ei toinne heretä. Tyhmää on jättää kengät hoitamatta. Hullua on hankkia niitä lisää, etenkin taloudellisessa tilanteessani, niin että kaipahan arvaatte, minne taas haikailen.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Mustaa jäätä

Näin unta, että lainasin sellaisia matalakantaisia talvimokkasiineja joltakulta. Kun aamulla kipitin vuorikauriin askelin korkeakantaisilla söpöstelykengilläni töihin pitkin mustaa jäätä, tuli mieleen, että ne matalat läppöset saattaisivat olla tarpeen. Panen hankintalistalle, vaikka tätä nykyä inhoankin matalakantaisia tai kannattomia läpystimiä. Ne ovat rumia ja ryhtini lässähtää niissä – vaikka miten olisivat hengelle terveelliset.

Kai se sitten tännekin on talvi tulossa. Toisaalta ihan mukava juttu, vielä neljä kuukautta ja kevät koittaa jälleen. Kyllä minä nyt aina yhden neljä kuukautta kestän. Siihen vielä kuukausi pari päälle ja rahaakin tulee olemaan käytössä enemmän kuin on ollut vuosikausiin (se velka loppuu). Mikäs tässä on odotellessa elämänsä kevättä.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Hiljaa ja hengittämättä

Hyvinhän tämä sujuu, tavallaan. Sitä mukaa kun pankkitilini saldo pienenee, ahdistus lisääntyy, mutta onneksi sitä ei muuten huomaa kuin unen vähenemisenä. Ihmeellistä, miten minulle on tärkeätä olla taloudellisesti turvallisessa asemassa. En tahdo kestää tilannetta, jossa olen tasan viimeisimmän palkkani varassa.

Mutta luottoon ei ole tarvinnut vielä turvautua, eikä tarvitsekaan, kun vain noudatan suunnitelmaani seuraavaan palkkapäivään saakka. Eilinenkin sujui mukavasti. Siivosin, saunoin, nautin herkkuruokaa, kylmäsavulohikastiketta ja nuudeleita ja nautiskelin muutaman lasillisen samalla kun katsoin tvstä ensin Tim Burton´s Corpse Bride -elokuvan ja iltasella vielä Spinal Tap elokuvan. Se olikin ihan ensimmäinen kerta, kun näin sen kokonaan. Aika liikuttava komedia, hihittelin itsekseni osuville musiikkilainoille.

Onneksi ensi viikonlopuksi on jo ohjelmaa tiedossa. Menen ystäväperheen luokse kylään blinikesteihin. Kotikinkerit ovat parhautta, niissä kun ei onneksi rahaa kulu niin kuin baareissa notkuessa. Tosin sillä tavalla ei myöskään koskaan ketään tapaa, mutta toisaalta enkös minä tehnytkin itseni kanssa sopimuksen, että ne mieshaikailut on syytä lopettaa, koska tunnun törmäävän vain vaikeisiin ihmisiin. Enkä minä enää vaikeuksia tahdo.

Kylmäsavulohikastike (aikuisempaan makuun)

150 g kylmäsavulohta
½ valkosipuli raasteena
2 cm inkivääriä raasteena
Limen kuori raastettuna ja mehu
Punasipuli silputtuna
Porkkana suikaloituna tikuiksi
2 dl kaurakermaa (Gogreen)
Loraus öljyä pannulle
Currya, timjamia ja chiliä maun mukaan

Kuumenna öljy, lisää pannulle mausteet, sipulit, raastettu inkivääri ja limen kuori. Anna mausteiden herätä lämmössä, kaada mukaan porkkanatikut. Pyörittele niitä hetki pannulla ennen kuin kaadat sekaan limen mehun ja kaurakerman. Keittele kokoon kymmenisen minuuttia. Lisää suola, itse käytän ruususuolaa, johon olen rakastunut, se sopii etenkin verenpainetaudista kärsivälle ihmiselle. Aivan lopuksi lisää kylmäsavulohisuikaleet, älä keitä enää, kala kypsähtää jälkilämmössäkin. Tarjoa pastan tai nuudeleiden kanssa, minulla oli täysjyvänuudeleita. Omnom.

Ai niin, upposivathan kastikkeeseen myös parvekkeelta hakemani viimeiset persiljat. Siihen olisi sopinut myös basilika, ehkä jopa korianterikin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Nuorissa ON tulevaisuus

Olen nähnyt rock´n´rollin tulevaisuuden. Se on nuorissa. Tulevaisuus voi hyvin ja kasvaa. Hurja tulee vielä olemaan tunku, kun jo eilen esiintyneistä bändeistä tuntuu olevan vaikka mihin muutaman vuoden päästä. Hauskaa oli, vaikka itse seurasinkin tapahtumaa lämpiön telkkarista, kun sain ruokahuoltovuoron vapaaehtoistoiminnassa.

Mutta kyllä minua sitten huvittaa, kun nykyiseen rokki-imagoon kuuluu tasan 80-lukulainen kerroksittain leikattu pitkä tukka, pillifarkut, nahkatakit, pilottilasit, huivit ja poseeraaminen. Käsittämätöntä! Hassua! Mutta hauskaa! Ja minähän tykkäsin 80-luvun tukkahevistä. Ja sitten kun ne kuitenkin ovat niin nuoria ja kovin lutuisia...

Oma eloni on taas tasaantunut. En enää revi tukkaa päästäni, visko tuhkaa ja raavi itseäni ruukunsirpaleilla, mutta eivät täällä juurikaan siviilit juhli. Niin paljon oli viime viikolla touhua, että en osaa rauhoittua. Viime yön unet jäivät aika vähiin jälleen kerran. Tänään ajattelin käyttää päivän siivoamiseen, sehän on sopivaa kirkollisen juhlapyhän käyttöä. Sen päälle saunon ja juon tyttönimelliseni alkoholia. (No, en ehkä ihan niin paljon, mutta sen verran, että saan ajatukseni käännettyä pois pahisasioista.)

Pieni jatkokirjoitus aamupalan jälkeen: Viime kuussa kun kuvittelin elämän vihdoin hymyilevän ja olevan suopea minua kohtaan, tein pienen synnin lähi-Pirsmassa. Siellä olivat pienet voileipägrillit tarjouksessa, hinta oli alle eur 16. Koska olen tahtonut sellaista itselleni niin pitkään kuin voin muistaa, pakkohan minun oli napata sellainen mukaani. Ja mikä ilo onkaan nauttia viikonloppuaamuisin kolmioleipiä ja hyvää vahvaa Reko-kahvia. Omnom. Jotain iloja köyhän epäonnisen vanhan luuskan elämässäkin on. Joskus ehkä muitakin vielä kuin vain syöminen. Mutta koskahan se joskus koittaa?

torstai 4. marraskuuta 2010

Koska minulle tapahtuu vain pahoja asioita

...en jaksa edes kirjoittaa. Ei huvita. Palaan astialle heti, kun keksin jotain kivaa ja mukavaa. Toivon mukaan jo huomenna. Tänään aion murjottaa koko rahan edestä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Allegorian voimin eteen päin

Oli tulossa syksy. Oli jo kylmä, etelään matkalla olevan pikkulinnun siivet kangistuivat, se putosi pellolle. Kun se makasi paleltumaisillaan, paikalle tuli lehmä, joka pudotti läjän sontaa sen päälle. Lanta oli pehmoista ja lämmintä, pikkulintu virkosi alkavasta koomastaan.

Lintu nautiskeli ihanasta lämmöstä onnellisena ja alkoi ilosta visertää. Ohikulkeva kissa kuuli viserryksen ja lähti tutkimaan mistä ääni tulee. Se löysi linnun, kaivoi sen esiin lannasta ja napsaisi suuhunsa!

Kertomuksen opetus:
A) Eivät kaikki ole vihollisiasi, jotka heittävät paskaa niskaasi.
B) Eivät kaikki, jotka kaivavat sinut ylös paskasta, ole ystäviäsi.
C) Kun on lämmin ja hyvä olla, on parasta pitää turpa kiinni!
D) Ei kannata visertää, jos on kaulaa myöten paskassa.

***

Ja mitä minä opin edellisestä? Aina kun kuvittelen, että avioliitosta johtuvat ongelmani ovat takana, niitä tulee uusia. Jouduin avaamaan tekstiviestiyhteyden sen kusenpolttaman runkkurukkasen kanssa, jota myös ex-puolisoksi kutsutaan. Ehkä asiat selviävät, ehkä alan etsiä jotain psykopaattia tekemään sille jotain erinomaisen pahaa. Sue Grafton kuulema kirjoitti aakkoskirjansa, kun mietti kostokeinoja entiselle puolisolleen, minun on pian tehtävä jotain samankaltaista, tai muuten ihan oikeasti alkaa kostonmiekka heilumaan.

Mitäs vittua visertelin, kun edelleen olen kaulaani myöten paskassa? Jotta se siitä hyvästä tuulesta, onnellisesta ja iloisesta elämästä. En kuitenkaan rempaissut klassista ratkaisupullollista, vaan söin itseni turvoksiin. Taitaa muutenkin olla parempi pitää itsensä mahdollisimman rumana, ettei vain vahingossakaan kiinnitä yhdenkään ainoan miehen huomiota, siitä ei seuraa kuin pahaa mieltä ja rahanmenoa. Enkä kuulkaa jaksa edes kertoa asiasta enempää, sanotaan nyt vain, että ryhdyn ratkaisemaan sitä(kin, edellinenkin on nimittäin vielä kesken).

tiistai 2. marraskuuta 2010

Olen hereillä, olen hereillä

Pakko kai tässä on vähän tolkuttaa itselleen, että uni oli, jos nyt ei riittävää, niin ainakin sikeätä, luulisi yhden päivän kestäminen olevan hanskassa. Nukuin kertaakaan heräämättä kuutisen tuntia, unetkin tapahtuivat niin syvällä alitajunnan rämeikössä, ettei niistä pintaan mitään päässyt. Harvinainen, täydellinen, vaikkakin liian lyhyt yö takana. Totta se taitaa olla, että kun jaksaisi käydä tunti ennen uniaikaa lompsimassa ulkona tai tehdä jotain muuta liikunnan tapaista, saattaisivat uniongelmat jäädä minimiin. Kävelin taas viimeisen pätkän kotiin, matkaa tulee kilometrin verran, vaikka se vähän pimeässä taas pelottikin.

En jotenkin viitsisi toistaa itseäni, nuoret vaan ovat niin virkistäviä, viihdyin erinomaisesti. Hekin ovat pikkuhiljaa tottumassa minuun, saan jopa muutakin keskustelua aikaiseksi kuin normaalia ”mistä tuut, mitä teet”-utelua. Ihmeellinen paikka muuten, kukaan ei katsele siellä televisiota, tuntuu, että kaikki muut aktiviteetit hakkaavat sen milloin tahansa. Hyvähyvä, onneksi niitä siellä riittää! Ja miten mukavaa, että niin monet kansallisuudet tulevat äärettömän hyvin toimeen keskenään. Parempi! Kiva ylläri on tyttöjen huone, vain tytöille omistettu tila, jonka oven saa kiinni, tytöt kun usein tahtovat jäädä jalkoihin raisussa menossa. Tosin kyseisessä paikassa ei taida sitä huolta olla. Sen kun paranee!

Perjantaina menen taas, tosin en nuorisotalolle vaan bändi-iltaan. Se voi olla mielenkiintoista. Veikkaisinpa, että haastavampaa monin tavoin, etenkin kun tilaisuus on päihteetön. Sen lisäksi ilmoittauduin jo töihin kuukauden loppupuolellekin, totta ihmeessä autan, kun pyydetään. Vähäisesta unimäärästä huolimatta endorfiinia on kovin liikkeellä. On hyvä olo! On sellainen olo, jota ei ole ollut pitkään aikaan, tulee tunne, että minua tarvitaan. Todellakin olen hereillä!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kappas, kusessa ollaan

Hyvänen aika, olen sitten ahneuksissani saanut tästä viikosta aikaiseksi melkoisen hässäkän. Sekä toissä että vapaaehtoistöissä. Mielenkiintoista, katsotaanpas, miten selviydyn omaehtoisesta agilityradastani. Minulla on sekä vapaaehtoistöitä että työelämäkummitoimintoja tälle viikolle. Ja töitäkin pitäisi tehdä, kotihommista puhumattakaan. Saattaa ensi lauantai tulla tarpeeseen, kun se on joku kirkollinen pakkolomapäivä. Ja ruotsalaisuuden päivä.

Viikonloppu oli rentouttava ja erilainen. Minulla oli muun muassa jatkot! Onneksi ne olivat tuttujen ihmisten kanssa, ettei tarvinnut jännittää, mutta silti. Jatkot! En edes muista, koska viimeksi! Ja vielä hauskat jatkot! On se vain kiva, että minulla aina on jotain tarjottavaa, luonteeni kun tuntuu kovasti joissain asioissa muistuttavan hobitin luonnetta: viihtyy kotona, rakastaa hauskanpitoa, ruokaa, juomaa ja ystäviä. Sitä ennen kerkesin vierailla baarissakin, mutta karaoke jäi tällä kertaa onneksi väliin.

Mut kuka näitä samoja horinoita jaksaa lukea? Parempi hyrskytellä mielihyvää itseksenä. Niinhän sitä sanotaan, että kel onni on, jiiäneeee... Niinpä kätken onnen sydämeeni ja tutkiskelen sitä siellä.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Paskan möivät

Onpa ollut harvinaisen tylsä ja typerä viikko, niin paska viikko, että jos se vielä jatkuisi, enpä tiedä mitä tekisin. Pään sisäinen linkousohjelma päällä ilmeisesti, pitänee lisätä sinne iltasella punaviinipesutiivistettä, eiköhän ajatus taas siitä kirkastu.

Todennäköisesti hakemukseni avoinna olevaan paikkaan saapuu vasta ensi viikolla, eikä sitäkään tarvitse jännittää. Laitoin nimittäin kirjeen postiin keskiviikkona ja Itellalla sen kun lakkoillaan, hakuaika loppuu tänään. Jotta sinne meni sekin juttu, kannattiko tuosta nyt edes kertoa? Sen sijaan yksi uusi kollegani lisää työssäviihtymättömyyttä niin paljon, että voi olla, että joudun viskaamaan hänet ulos ikkunasta. Harmi, ettei työpisteeni taida vain sijaita riittävän korkealla.

Löysin iltalehtien juttujen perusteella Facebookiin lisäpalikan, joka estää Javaa toimimasta ilman lupaa. NoScript antaa samalla mm. Vuodatuksen pomppumainoksille kyytiä, eli itse asiassa oikein hieno juttu, vaikken taida tällä hetkellä lukeakaan kuin kahta Vuodatuksen alustalla olevaa blogia. Vuodatus on muutenkin hankalin mahdollinen blogialusta, sen huomasin aikoinaan itsekin. Jopa blogien lukeminen kännykän heikolla yhteydellä on mahdotonta, jos pohjassa on yhtään enempää kuvia tai muutoksia. Peeseestä, vaikka muuten suomalaista mielelläni suosisinkin.

Sain taas yhdeltä kollegalta suppilovahveroita viikon alussa. Tässä tilanne meillä töissä tänä aamuna, kuivatan niitä yhdessä tyhjässä arkistokaapissa. Että jotain hyvää kuitenkin tässäkin päivässä, itse en tänä syksynä sieneen päässytkään kuin kerran, askelmerkit eivät vain sattuneet lankulle.

torstai 28. lokakuuta 2010

Salainen AS persoonallisuus

Tein naamakirjassa autismin kirjo-testin, tulos oli 41 täppää, kun normiväestöllä naisilla täppäset ovat 15 ja miehillä 17. On toki erotettava toisistaan, miltä minusta tuntuu ja miten minä asiat teen. Osaltaan tulokseen saattaa vaikuttaa, että olen viettänyt lapsuuteni erittäin eristetyissä oloissa, ilman ikäistäni seuraa. Sitä sain vasta kuusivuotiaana, kun muutimme paikkakuntaa. En osannut toimia ryhmässä, en tiennyt miten lapset käyttäytyvät, enkä osannut lukea ihmisen elkeitä.

Olen tehnyt kovasti töitä tajutakseni ihmisiä, en vieläkään ole kaikkiseltaan varma, mitä ihmiset tarkoittavat. Tämä ei tarkoita, että olisin mitenkään kylmä, minulle vaan ei ole luontaista läärytä ihmistä kuolasta kosteaksi. Minulla on RAJA, sisäinen elinpiiri, jonka sisälle pääsevät vain harvat. Halailu ei ole lempilajejani, mutta sitäkin olen oppinut sosiaalisesti hyväksyttävästi tekemään. Teen itse asiassa monia asioita luonteeni vastaisesti, mutta toivon mukaan niin sujuvasti, että käyn normaalista.

Asperger-piirteeni olen aika lailla saanut tungettua taustalle, mutta eiväthän ne ihmisestä pois kokonaan lähde. Edelleen saatan uppoutua piipertelyyn, unohtaa ympäristöni, en tunnista ihmisiä, jos he eivät tule vstaan normaalikontekstissa, usein en edes ”näe” ihmisiä, vaikka he seisoisivat nenäni edessä. En kestä valoja, ääniä, äkillistä kosketusta, en voi juurikaan katsoa elokuvia, koska katsominen on ahdistava kokemus. Sen sijaan lukeminen, sanat ja sanoilla leikkiminen ovat hienoja asioita. Käytän tuntemattomien kanssa usein huumoria, koska tiedän sen viihdyttävän ja tiedän, että sen varjolla omituisuuteni ja töksäyttelyni eivät kuulosta niin pahalta.

Opin koko ajan lisää sosiaalisista suhteista ja ihmisistä. Varmaan vanhemmiten vain minä tulen olemaan ihminen, joka tietää, että sisälläni piileskelee pieni AS-persoona, mutta en anna sen enää häiritä itseäni. Mut hei, on siinä oikeasti paljon myös yksinäisen lapsen oppimattomuutta maailmasta, elämän tarkoituksesta ja muusta. Minusta nyt vaan helpointa olisi, jos elämän tarkoitus olisi 42.

Edit 18:28 Huomhuom, ettei kenellekään muulle tulisi mieleen lukea, että luulen tai kuvittelen itseäni autistiksi tai edes vahvaksi asperger-persoonaksi, voitte lakata ajattelemasta moista. Minulla on joitain persoonanpiirteitä, joista suurimman osan olen saanut piilotettua tähän ikään mennessä. Nyt ne ovat kuin surinaa takaraivossa, eivät hakkaava kipu korvien välissä. Ja sitä paitsi, eihän minulla ole mitään diagnoosia, tämä voi vain olla silkkaa epäsosiaalisen ihmisen horinaa. Selvensikö?