Nuorna aina haaveilin, että vaikka minulla ei tulisi olemaan omia lapsia, olisin jonkun hyvän ystävän tai veljeni lapsen kummi. Lähipiiristä jopa löytyi esimerkkejä sellaisista valveutuneista ei-kristillisistä ja kristillisistäkin perheistä, joilla oli kummeina pakanoita. Haavelin, miten saisin hemmotella jotain nuorta neiti-ihmistä, ohjastaa ja viedä paikkoihin. Olla mukana edes osittain. Olla vähän lapsellinen, mennä Linnanmäelle, Korkeasaareen, sirkukseen... Ja sitten myöhemmin viedä rokkikonsertteihin, ulkoilmatapahtumiin, maailmalle kylään ja kaikkea. Suuret olivat haaveet...
Mutta katsopas, ei niin käynytkään. Kukaan ei pyytänyt minua lapsensa kummiksi. Eniten harmitti, kun oma velikin katsoi kaikkien muiden olevan pätevämpiä siihen hommaan, mutta ei minun. Se loukkasikin tavallaan, mutta tunnetusti tunteellisena siilinä kätkin vain senkin huonouteni sydämeeni, lakkasin ajattelemasta sekä ystävieni lapsia että kummiutta.
Asia tuli vaan mieleen, kun naamakirjassa viikonloppuna viettivät ensin kummilasten, sitten kummiaikuisten ja vihdoin kummallisten ihmisten päivää eilen. Siihen minäkin pystyin osallistumaan, mutta taas tuli mieleen, että enpä ole tainnut kummihommeliin kelvata. Ja että miksihän? Olenko mie niin huono? Epäilyttävä? Muu, mikä?
Töissä virittelin jouluvalot. Sama pitää tehdä kotonakin. Vaikken todellakaan kristitty olekaan, niin lähestyvä pakanallinen valon juhla saa minutkin riemuihinsa ja koristeluvimman valtaan. Itse asiassa olen miettinyt, että jokohan minulla nyt olisi niin suuri koti, että sinne mahtuisi pieni muovinen joulukuusi. Olisi niin kiva koristella se. Valot ovat kivoja pimeään aikaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Voi kun minua välillä itkettää nämä sun kirjoitukset. Taaskin osui suoraan kipupisteeseen.
Nooh, mie sitten otin vahingon takaisin ja kasvatin useamman kylän lapset ihan ominani. Siinä nuoriso-ohjaillessani.
Jotta ei tämä nyt niin kamala juttu ollut kuin ensin tulisi mieleen. Tosin sitä omaa erityistä kummilasta jäin vähän haikailemaan.
höh?
veitkin tuossa ylempänä sanat suustani.
mulla on yksi ainoa Kummipoika Ensimmäinen Suuri. täytti keväällä kahdeksantoista. tavanneet olemme sitten synnytyksen (olin mukana ja leikkasin napanuoran) visskiinkin kolmesti. aika pitkä välimatka (loppi-kuusamo).
sittemmin lasteni isän kuoltua sain perinnöksi uuden ihanan kolmekymppisen kummipojan.
kuusitoista vuotta olen ollut täällä kotipitäjässä "mummina", vapaaehtoisena nuorisotyöntekijänä. siinäpä kumminvirkaa kerrakseen. ohjastamista, isoja korvia, suunnattoman suurta ja lohduttavaa syliä, kaivattua aikuista läsnäoloa. mummin rakkaita, sitä ne,vanhimmat jo yli kolmekymppisiä, ovat ja mummittelevat omien lastensa ja puolisoidensa kuullen.
sitähän kummius on, kasvattamista ja ohjaamista. kristillisesti eteen lisätään sana kristillinen.
muuten sama ja yhtä tärkeä asia.
lämmöllä ja rakkaudella.
(öh? menipä vakavaksi, mutta itse yllytit.)
Ehkä kukaan ei luottanut tarjoamaani henkiseen kasvatukseen. ;-DDD Ainakin se olisi kovin erilaista, mutta erittäin moraalista.
Kummius on minusta hiukan yliarvostettua... Ei sillä etteikö kummityttö olisi minulle tärkeä, ja minäkin hänelle, mutta en minä siitä jaksa niin kovaa meteliä pitää (esim. tuohon fb-hössötykseen en lähtenyt, kuten en yleensäkään näihin "jos sinulla on maailman paras joku"-juttuihin.
Saapi nähdä kasvaako se koskaan miksikään erityisen ihanaksi. Luultavasti erkanemme toisistamme tytön kasvaessa isoksi, toistaiseksi olemme tavanneet äitinsä "valvonnassa".
Luulen jopa, että sinä saat nuorison ohjaamisesta enemmän iloa, kuin minä kummeillessani.
Eniten ihmetyttää se, että miksi yhdellä lapsella pitää olla niin monta kummia? Paitsi siksi tietysti, että minä en ole kirkollinen kummi, eli oikeastaan en mikään kummi ollenkaan. Mutta sellaiseksi kuitenkin pyydettiin, vaikka kahdet kummit olisi ollut muutenkin...
No mutta sinua kuitenkin pyydettiin! Ja olihan siinä kummityttösi äiteessä sitten jotain hyvääkin (sarkastillinen lausunto, joka on sanottu pilke silmässä eikä loukkaavasti).
Ehkä mie sitten vain en ollut siihenkään lajiin tarkoitettu. Kissojen kummi sen sijaan olen moninkertaisesti. Niitä vaan ei voi viedä katsomaan maailmaa sellaisena kuin minä sen tunnen.
Onneksi on niitä muita nuoria, joista olet voinut huolehtia. :)
Entäpä jos lähipiiristäsi löytyis joku nuori neiti-ihminen, jota voisit ihan muuten vain hemmotella ja viedä Linnanmäelle...? Eihän hänen tarvitse olla virallinen kummityttö. Riittää, että lapsi ja lapsen vanhemmat hyväksyisivät sen, että kävisitte joskus tuulettumassa yhdessä.
Voisit olla tämän neiti-ihmisen aikuinen ystävä, jopa parempi kuin kummtädit ja -sedät. Minulla on huono omatunto, kun en ole pitänyt erityisemmin huolta omista kummitytöistäni. En ole pystynyt luomaan heihin sellaista lämmintä kummisuhdetta kuten sinun suunnitelmissasi. Myös omat kummini jäivät etäisiksi.
Minusta tuntuu, että lähipiirisi on luullut/luulevat, että kirkkoon kuulumaton ei voi olla kummi. Itsekin luulin niin.
Ja ainahan voit veljesi tytön kanssa tehdä kaikkea kivaa ilman kummiuttakin, teillä on niiiiin paaaaljon yhteistä.
T: Satuilija
Celia, enköhän minä nyt vain tyydy tähän vallitsevaan tilanteeseen ja vie ystäviäni sinne minne tahdon itsekin kirmailla. Sekin on kovin antoisaa.
Satuilija, voi olla hyvinkin totta, etteivät ajatelleet asiaa sillä tavalla. Ja mitä tulee tuohon viimeiseen lauseeseesi, you said it. Meillä vain ei valitettavasti ole mitään muuta yhteistä kuin pikkuveljeni ja minun ajatukseni siitä, miten hänessä on jotain samaa kuin minussa.
Lähetä kommentti