keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Tämän vuoden viimeinen

En tiedä. En jaksa. Eikä oikein huvitakaan. Mutta kyllä minä silti lähden tänään ystävän luokse kuplajuomaa nauttimaan, turha minun on kotonani kitua ja ajatella ankeita. Sitä paitsi - pääsenhän sieltä aina pois, jos siltä tuntuu. Naapurilähiön poijaatkin kutsuivat kylään, mutta en minä nyt heti toista juhlaansa heidän luonaan viitsi maleksia.  Viihdyttäkööt välillä muita. Minä menen nauramaan kuplajuomahiprakassa muiden keskiäkäisten naisihmisten kanssa.

Vuosikatsaukseen voisin pistää, että selvisin tästäkin vuodesta hengissä. Rypyt syvenevät ja lisääntyvät, polvi saattaa sanoa suhteensa kävelyvälineenä kokonaan irti. Hampaat lohkeilevat. Tukka onneksi pysyy päässä. Kilotilanne on ennallaan, samankokoisissa vaatteissa on saanut kulkea jo moniaita vuosia.

Musiikkia on tullut kuunneltua, keikoilla olen käynyt enemmän kuin vuosiin, mutta kirjojen luokeminen on vähentynyt entisestään. Se on harmi, mutta kun keskittymiskyky on kultakalan luokkaa, niin ei voi auttaa. Nytkin on yöpöydällä neljä kirjaa kesken, yhtä niistä en edes tosin aio lukea loppuun, mutta muut jopa kiinnostavat.

Ystäviin olen löytänyt yhteyden uudelleen, kadottanut kaksi, uusia potentiaalisia saanut muutaman. Poikaystäväsaldo on pysynyt samana, ei mitään vakavaa, pari heikkoa yritystä vain. Matkustelin enemmän kuin vuosiin (Amsterdam ja Trondheim). Täytin 50 vuotta ja tuhlasin säästöni juhlimalla.

Ensi vuodeksi toivon uutta järjellistä työtä, ystävällistä ja osaavaa hammaslääkäriä sekä vakituista vakaata ihmissuhdetta. Samoin toivon, että saisin velkani pian maksettua ja jonkinlaisen pesämunan varalle. Mitään en aio luvata, toivoisin jaksavani harrastaa liikuntaa muodossa tai toisessa. Tupakointia voisin yrittää vähentää edelleen. Muuten mennään samoilla, sitä on turha kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu.


maanantai 29. joulukuuta 2014

Hibernointia epäjumalan kuvan edessä

Olipas rentouttavat pari päivää! Olen suoraan sanottuna syönyt ja maannut. Siinä sivussa olen seurannut välillä television värillisiä kuvia, mutta pitää sanoa, ettei kovin paljon ole päähän jäänyt. Eilen tosin tuli uusi Miss Marple, sen kuitenkin jaksoin seurata loppuun kunnialla. Aamuöisin olen ollut hereillä joskus kolmen viiden välillä, mutta sen jälkeen olen onneksi saanut unta. Onneksi ei ole ollut mitään pakollista ohjelmaa aamuisin. Eikä kyllä mihinkään muuhunkaan aikaan. Olen ollut aivan hirveän väsynyt, syksy on sittenkin ottanut koville.

Isäni soitti, että äitini on sairaalassa sappivaivojen takia. On se kumma, että vanhaa ihmistä kiduttavat, ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun sappi hänellä kiukuttelee. Kivetkin on poistettu, joten jotain muuta siellä tapahtuu. Voi olla jopa se vaarallinen s-sanakin. Olen pohtinut omaa vanhenemistani, en minä enää keiku kuin maksimissaan kolmekymmentä vuotta bileissä mukana, tuskin sitäkään näillä elintavoilla. Meinaa välillä iskeä paniikki, kun aamuyöstä valtaavat väärät ajatukset yksinasustelevan blondiparan pään. Mietin taas, että kyllä minä muuten elämän loppumisen kestän, mutta jumalauta jos joutuu yksin letkuihin johonkin laitokseen, niin siinä ei hyvä heilu. Eikä heilu siinäkään, jos kuolema tekee kovin kipeätä. Pitänee perustaa viimeisen matkan rahasto, ottaa selvää, paljonko eutanasia Sveitsissä tai Hollannissa maksaa ja säästettävä sellainen summa, että voi sitten tarvittaessa ottaa menolennon omaehtoiseen elämänpäätöstapahtumaan.

Muuten on ollut oikein mukavaa, uskokaa pois. Minä vaan aina mielelläni olen ajatellut asiat valmiiksi, että ei sitten tarvitse kiireessä niitäkään pohtia. Hoitotahto ja hautaustestamentti pitää rakentaa loppuun. Testamentin olen jo tehnyt. Seuraavaksi lähden ansaitsemaan matkarahoja. Tai ensin asuntolainarahoja, mutta onhan se toki hyvä, että seuraavat kohteet on jo päätetty; ensin hammasremontti, sitten keittiöremontti ja lopuksi viimeinen matka. Toivottavasti töissä ei ole ketään ja kerkeän purkaa suman uuteenvuoteen mennessä. En odota ensi vuotta mitenkään suurella innolla.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Alkoholia ja musiikkia -iltamia

Loppuu tämä rumuaminen taas vihdoinkin! Onhan ollut iltamia!

Aatonaattona tein valmisteluja joulua varten, joku sanoi niin sopivasti, että valmistelujen tarkoituksena on, että varsinaisen juhlan aikaan ei tarvitse enää paljon touhuta. Kohdallani se ainakin piti suhteellisen hyvin paikkansa. Helpolla on päässyt, vain tiskit odottavat hoitamista, mutta sekin menee vielä tänään terapian piikkiin.

Aattona matkustin viimeisellä mahdollisella bussilla naapurilähiön herrojen luokse. Mukanani olivat siveliaat ruokajuomat (viiniä, shampanjaa sekä jälkiruokaviini) ja jälkiruuaksi tekemäni appelsiini-juustokakku. Lahjaksi vein muutaman juuston sekä servettejä. Ystäväni kun viihdyttävät meitä usein residenssissään ja lähes yhtä usein unohtavat hankkia ruokapöydän viimeistelevät servetit. Joskus olemme kauniin kattauksen keskellä pyyhkineet suupieliämme jopa vessapaperiin. Ei nyt ole mitenkään haitannut menoa, mutta olen tiennyt ystävän sydämen vuotaneen verta. Estän siis sydänvaivoja sekä mielipahaa.

Ilta sujui rattoisasti, istuimme viitisen tuntia ruokapöydässä. Tai emmekä istuneet, ensin söimme lihapiirakkaa lihaliemessä (jotenkin suomenruotsalainen juttu, mutta herkullinen), nousimme pois pöydästä. Katoimme alkupalat pöytään, avasimme shampanjan ja söimme kaloja sekä mätiä. Nousimme pois pöydästä, haastelimme aikamme, katoimme pääruuan pöytään (perunalaatikko, punajuurilaatikko, rosmariinilammas ja kalkkunarulla, sienisalaatti sekä soveliaat lisukkeet).

Pääruuan päälle pidimme pidemmän tauon, ennen kuin keitimme kahvit ja nautimme tuomaani kakkua. Siinä vaiheessa ruokahumala oli jo niin pitkällä, että nauratti sekin, kun tokaisin, että nyt ei mitään steviatorttua syödä, vaan kakussa oli oikeata voita ja sokeria. (Eräissä bileissä nimittäin silloinen jälkiruokavastaava oli laihdutuskuurilla ja pääsimme mekin pakko-osallistumaan. Hän oli tehnyt sinäsä ihan kelvollisen piirakan, mutta makeuttanut sen aspartaamilla ja stevialla, minä tietysti maistoin ne heti. Kakku jäi syömättä. En vaan voi sille mitään, maistan keinotekoiset ainekset. Samoin tauriini on pahojen asioiden listalla, niinpä en käytä myöskään energiajuomia.)

Sain doggiebagiin mukaani lammasta, kalkkunaa, lihapiirakkaa ja punajuurilaatikkoa. Muutakin olisin saanut, mutta en ottanut. Omatkin kaapit nimittäin pullistelivat. Taksi saapui paikalle kymmenen minuutin tuiskussa odottelun jälkeen, niitä ei ollutkaan liikkeellä niin paljon kuin olin kuvitellut. Setä kertoi kiirettä pitäneen, että autossa oli tullut istuttua jo kuusi tuntia ilman taukoja. Kotona olin puolen yön maissa, uni maistui eikä iltapalaa tarvinnut rakennella.

Joulupäivänä sain extempore-vieraan. Taas istuttiin keittiönpöydän ääressä ja parannettiin maailmaa. Tein chorizopastareseptiä soveltaen lammas-pekoni-pastaa. Jälkiruokaakin olin tehnyt, en tosin voi väittää sen olleen mikään erinomainen pläjäys, liikaa aineksia ja liikaa alkoholia. On niin ihanaa kuunnella, kun ystävä on onnellinen ja tyytyväinen. Muistelimme vähän vanhoja ja totesimme molemmilla elämän olevan muuttumassa tai muuttuneen parempaan suuntaan. Ikä tuo näkemystä ja kokemusta. Muistin jopa törkätä hankkimani keikkaliput hänelle mukaan, nyt ei enää tarvitse huolehtia kuin omistani.

Vierailu venähti drinkkejä rakennellessa, baarikaappini on ihmeellinen paikka, runsaudensarvi ja inspiraation lähde. Alkoholia ja musiikkia -iltamat ovat hieno tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Onneksi ruokaa riitti, vielä söimme toistamiseen ennen kuin saatoin ystävän taksiin joskus seitsemän aikaan aamulla. Nauratti, kun tajusin, että tapaninpäivä tulisi sujumaan unessa tai sohvalla maaten. Näinhän siinä kävi, välillä tuntui, että näinköhän selviän jälkiseuraamuksista, mutta joskus kahdeksan maissa iltasella alkoi ruokakin maistua. Puhelimen pidin visusti kauempana, en vain kyennyt olemaan seurallinen. Niin siinä käy, kun seurallinen erakko on ensin seurallinen pari päivää.

Varmaan jatkan lepäilyä viikonlopun. Vilkaisin vahingossa saapuneiden sähköpostien määrää, töissä niitä odottelee satakunta enkä ole ollut poissa kuin kaksi päivää. En ymmärrä, miten tulen selviämään jatkossa. Ei vaikuta ihmisen elämältä se, mutta ei näitä iltamiakaan voi loputtomiin jatkaa, minä en enää kestä monta päivää putkeen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Sesongin terveiset

Piti vielä tätäkin kokeilla. Kuinka polkataan puhelimella, kun ei jaksa siirtää kuvaa tietokoneelle. Toisaalta tämä on jo pitkään ollut kokeiltavien asioiden listalla.

Ei tästä kyllä mikään uusi lempilajini tule, mutta voin hätätilassa askarrella, jos tulee jotain kiireellistä kerrottavaa. Ohessa musta kuuseni. Se on nätti - minusta.

Eilen tein elämäni kolmannen juustokakun. Onnistuin lukemaan resepti huolimattomasti, mutta ainakin lopputulos näyttää ihan soivalta peliltä. Pidän henkilökohtaisesti enemmän uunissa tehtävistä kakuista kuin liivatetortuista. Tänään aion askartella vielä granaattiomenasiirapin sen kanssa tarjottavaksi. (Edit. 13:10 Siitä tuli helkkarin hyvää! Ja helppoa! Nyt ei tarvitse kuin saada kansi kiinni ja kunnialla naapurilähiöön.)

Mutta nyt lähden saunaan. Nauttikaa elämästä ja toisistanne. Sesongin terveiset kullekin tahtonsa ja tarpeensa mukaan!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Vähän kaikkea - lomapäivän ratoksi

Mistä tietää, että on ollut poissa ihmisseurasta? Tietysti siitä, että kun vetää farkut jalkaansa, ne tuntuvat vieraalta elementiltä. Tänään kuitenkin aion vielä liikkua, koska tarvitsen maggaraa. Eilen sain vaihdoin nimittäin oma-askartelemani kattokruunukynttelikön kotitekoiseen sinappiin. Sen lisäksi tarvitsen tonicia, että voin siemailla gini- tai vodkatonicia sivistyneen näköisenä nojatuolissani.

Kuvat kuulemma kertovat enemmän kuin sanat. Kokeillaanpas niitä sanojen lisäksi.

Kävin hakemassa kaksi kimppua ruusuja ilahduttamaan itseäni. Ruusujen lisäksi kivoja kukkia ovat auringonkukat ja neilikat. Liljoista en perusta, koska ne haisevat. Tai tuoksuvat, mutta allergikko minussa saa hepulin. Rakastan ruusuja, sanoinko jo?

Sämpylät onnistuivat paremmin kuin arvasinkaan. Maku oli aivan erinomainen, seuraavalla kerralla lisään vähemmän jauhoa ja lopputulos tulee olemaan varmasti pehmeämpi ja maukkaampi. Tänään aion askarrella juustokakun naapurilähiön jouluaattoillallista varten, luulenpa, että siihen uppoaa ainakin appelsiinia ja piparkakkuja.

Korjasin pyykinkuivaustelineeni. Minä vaan en voi viskata tavaraa roskiin, jos sen saa helposti toimintakuntoiseksi. Sitten kun telineen toinen puoli pettää, voi olla, että joudun hankkimaan uuden. Keräsin pesuun punaisen pellavaliinani olohuoneen pöydältä. Voi olla, etten edes laita sitä takaisin, koska päällystin pöydän mustalla cd-fixkalvolla ja nyt se näyttää paremmalta kuin pussillinen uusia. Mutta on minun uusi pöytä hankittava kuitenkin, vanhassa irtoilevat jo jalatkin. Se joutaa hyvin parvekepöydäksi.

Koska ei eilen huvittanut, menen tänään kylille. Kappahlista saisi yhdestä tuotteesta -40 %, ehkä farkut. Tiketistä käyn kahdelle keikalle liput, Marjo Leinonen Huff & Puff sekä Dumari ja Spuget saavat pari katsojaa keväällä. Mitäpä tuota pihtaamaan, kun liikuntaseteleitä vielä riittää.

Muistaakseni kavereissani on muutama Downton Abbey fani. Katsokaapas seuraavat hauskuudet. Etenkin kun siellä esiintyvät myös Joanna Lumley (enkeli) ja George Clooney (Lord Hollywood).

maanantai 22. joulukuuta 2014

Päivä seisahtaa, samoin blondi

Onpas tämä nautinto! Törkkäsin juuri uuniin eilen illalla leipomani sämpylät. Veikkaan tosin, etten vieläkään onnistunut, vaikka laitoin jauhoja juuri ohjeen ehdottaman määrän. Todennäköisesti meni liikaa, koska ohjeessa sanottiin, että taikina jää löysäksi. Ei muuten jäänyt. Mutta syön minä ne koppuratkin ihan vaan siitä ilosta, että saan syödä aamupalan kotona eikä minnekään ole kiire.

Koristelin kuusen, se on edelleen mieluisaa ajanvietettä. Koko yön nukuin kuusen valot päällä, siitä tulee jotenkin lapsuus mieleen, muistan nukkuneeni sohvalla ihan vain siksi, että valoja oli niin kiva katsella. Heräsin vain kerran, mutta - ihme kyllä - sain uudelleen unta. Iltalehdykän mukaan Jennifer Aniston muuten kärsii samanlaisista ylivilkkaista aivoista kuin minäkin. Mehän ollaan suorastaan samiksia! Ai ei vai?

Eilen pidin suuren televisionkatselupäivän. Katsoin tietenkin Miss Marplen ja pari muuta elokuvaa. Ei ole ihmeiden aika ohi, toisesta jopa tykkäsin! Koti on imuroitu ja sauna pesty. Kun ryhdyin kaivelemaan siivouskomeroani, löysin sieltä ihmeekseni saunanpesuaineen. En muistanutkaan, että sellaistakin minulla on. Yleensä vain lakaisen ja huuhtelen saunan, ei sitä joka kerta pestä tarvitse, kun käyttää laudeliinaa eikä sotke siellä.

Pyysin tarjouksen kotivakuutuksesta. Nykyinen on turhan kallis eikä itse asiassa olisi korvannutkaan sitä, jos naapurin vesivahinko tai tulipalo olisivat tuhonneet minun omaisuuteni eikä naapurilla olisi vakutuusta. Tarjouksen mukainen on puolet halvempi ja sain siitä vielä ammattiyhdistyshalvennustakin. Taidan vastaanottaa tarjouksen, etenkin kun he huolehtivat puolestani vanhan sopimuksen irtisanomisesta. Jonkinlaista pesämunaa on ryhdyttävä keräilemään heti maaliskuussa, säästettävä ne vuokranlaskussa säästyneet rahat, että on jonkinlainen hätävara käytettävissä. Sitä kun ei tiedä, mihin tilanne töissä tai terveydessä muuttuu.

Nyt täällä tuoksuu tuore leivonnainen, vähän jännittää miten kävi, ulkonäkö ainakin on kaunis. Sitten noudan ystävälleni lupaamani parvekekynttiläkruunut kellarista ja teen ostoslistan. Elämä on välillä ihana paikka, nautin rauhasta ja levosta! Toivottavasti nautitte tekin!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Olo on kuin olis saanut kaapinovesta päähän

Vanha kunnon multitaskaaja vetäisi itseään kaapin ovella päähän, kipinät lentelivät silmissä ja otsalohkossa on muistona pieni kolo ja mustelma. Onneksi olen tuuheatukkainen (kuten tyttönimeni etymologia sopivasti kertoo), mustelma ei näy, mutta tuntuu, verta ei vuoda. Mitäs yritin kaivella kuivattuja sieniä ja samalla riehua imurin kanssa. Ihan saan itseäni syyttää, etenkin kun kerta ei ole ensimmäinen.

Mutta muuten menee aika hyvin, sauna ja kylpyhuone on pesty, pilttuu imuroitu, lakanat vaihdan maanantaina. Hain kuusilaatikon kellarista ja kasasin sen. Musta näyttää edelleen hyvältä, en kaipaa perinteistä elävää kuusta. Kynttilätkin siihen jo viritin, mutta varsinainen koristelu saa odottaa inspiraatiota. Sitä nautin muuten juuri parhaimmillaan punaviinin muodossa.


Nyt sitten keskityn olennaiseen. Eilen opiskelin Tuskaan saapuvaa Opethia (pidin! mutta mulla onkin progevamma jo varhaisnuoruusvuosiltain), Tänään mennään perinteisellä linjalla - Ronnie James on moukunut taustalla koko siivousjupakan ajan. Oli se jätkä kone!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Rutiväsynyt

Sain ensimakua siitä, miltä tuntuu hoitaa kahden ihmisen työt. Luvassa on mielenkiintoisia aikoja. Tekisi mieli vuoronperään viskoa tietokonetta ulos ikkunasta ja vuoronperään lyödä jotakuta. Kumpaakaan ei kannata tehdä, koska toimet eivät toinne mitään. Ärräpäitä laskettelen itsekseni, tarkistan numeroita, höpisen niitä ääneen, puhun aina vain lujempaa puhelimeen peittääkseni ympäristön äänet.

Jotenkin säälitti, kun kävimme lomautetun kollegan töitä läpi. Hän vihdoinkin sai puhuttua pahaa oloaan järjellisesti, tähän saakka se on purkautunut myrkyllisenä sähinänä hänet jo vuosien takaa tuntevalle kollegalle, kun me muut emme ole olleet kuulemassa. Että kyseessä on ollut kilpailu, jonka hän hävisi. Suoraan sanottuna, kilpailua ei kyllä ole ollut, koska hän on ollut tehtäviensä tasalla vasta viimeisen kuukauden aikana. Nyt hänestä on jopa ollut hyötyä. Sen takia tehty päätös harmittaakin, nyt kaikki kaatuu taas minulle.

Tietysti voisin myös kaivaa malkaa omasta silmästäni ja todeta, että olen huono perehdyttäjä. En viidessä kuukaudessa saanut ihmisen päähän toimintatapoja, jotka toinen oppi kahdessa viikossa. Mutta sitä en aio tehdä.

Onneksi edes viikon saan olla poissa. Aion linnoittautua kotiini viinipullojen kanssa, enkä vastaa puhelimeen enää ikinä. - Tietysti valehtelen, en minä osaa kuitenkaan ilman ihmisseuraa olla eikä alkoholikaan maistu kuin korkeintaan päivän, kaksi. Mutta jos taas tekisi klassiset, tänään ajoissa nukkumaan muutaman viinilasillisen jälkeen, huomenna hervoton pilttuun siivous ja sitten vahingossa humala ja baariin.

Huomenna voisin hakea joulukuusen kellarista, viritellä sen soveliaiden juomien kera söpöön asentoon. Voisin myös miettiä, että mitä kaikkea tarvitsen kolmen päivän pyhiä varten. Ajattelin kampasimpukoita ja jättikatkarapuja, ehkä lisään listalle etanat. Kalavauvoja tahdon myös (= mätiä), mutta kirjolohi ei kelpaa, siikaa tai muikkua sen on oltava.

torstai 18. joulukuuta 2014

Nilkku vannoo, ettei muuta koskaan

Ilma viilenee pikkuhiljaa, totesi polveni eilen. Oli siinä ja siinä, että pääsin nilkku kotibussiini, hitaasti ja rauhallisesti vaelsin pimeässä. Vähän pelotti, että vielä kun kaatua rämähdän viime metreillä (oli jo vähän liukkautta liikkeellä), niin katastrofi on valmis. Mutta enpä kaatunut. Sen lisäksi löysin komerosta polvituen, se sujahtaa tänään jalkaan ja sitten pannaan taas jalalla koreasti.

Urani esihenkilönä on päättymässä. Luojan kiitos. Olihan siitä se hyöty, että tiedän muiden palkat. Ja sekin hyöty on esihenkilöuran päättymisestä, etten joutunut antamaan kahdelle ammattikuntamme edustajalle lomautusläpyskää. Sen sijaan pääsen tekemään toisen työt tässä sivussa (ne vanhat entiseni), kun en uutta toimenkuvaani kunnolla osaa kuitenkaan. Noh, elämä on, ei voi auttaa, toimitusaika pitenee.

HASO yllätti jälleen positiivisesti. Vuokrani laskee maaliskuussa 50 eurolla. On tämä kyllä ihmeellinen taloyhtiö, olen varmaan muistanut kertoa, jo toinen kerta kun vuokra laskee. Kohta ne varmaan maksavat meille, että asumme osoitteessa. Ymmärrän toki yhtälön; pysyvät siistit vuokralaiset, hyvä huoltoyhtiö, asiallinen siivooja ja vähän/ ei laisinkaan ilkivaltaa. Eikä meillä tässä pihapiirissä ole muissakaan taloyhtiöissä asiat huonommin, löytyy kaupungin vuokratalo, omistusasunto ja me asumisoikeusasujat. Hyvä kombo eri ikäluokkia ja sosiaalisia luokkia, kääpiöistä kurttunahkoihin.

En voi koskaan luopua kodistani, en ikinä saa parempaa ja edullisempaa. Toisaalta - enpä kyllä ole lähdössäkään minnekään. Minun on hyvä olla kotonani, hissikin löytyy sitten, kun en enää pääse portaita alaspäin. Nimittäin oletteko huomanneet, että kun polvi on kipeä, se häiritsee vain laskeutumista, portaiden nousu sen sijaan sujuu. Mistähän sekin mahtanee johtua?

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Yötyötä

Alitajuntani askartelee työn kimpussa myös öisin. Kertoo varmaan stressistä, jota selventymättömät asiat aiheuttavat. Mutta ehkäpä töihin mennessäni muistan tehdä pari temppua, joista se muistutteli. Minun ihan oikeasti pitäisi siirtyä jonnekin rauhallisempaan paikkaan, mutta yyteet loppuivat eilen ja nyt vaan ei ole hyvä hetki, koska vaan ei ole.

Työsäpsähdysten ja valvomishetkien lomassa näin pari untakin. Olin ystävien kanssa Espanjassa, olimme vuokranneet sieltä asunnon. Menin ihailemaan puutarhaa, siellä huomasin, että vadelmat oli kyllä tuettu oikein, mutta marjat kypyivät epätasaisesti, olivat elukkaisia ja syötyjä. Sen lisäksi viereiseltä käytävältä pieni kyykäärme alkoi uhkailemaan minua. Yritin perääntyä, mutta tietenkin sotkeennuin jalkoihini ja kaaduin. Koska uni muuttui, minua ei kuitenkaan pistetty, vaan kiipesin yläkertaan kaiteettomia kapeita portaita myöten juuri ja juuri onnistuen. Viiniä karahvista laskiessani korkki vioittui ja koko viini meinasi joutua hukkaan.

Johan siinä olikin varoitusmerkkejä kerrakseen. Taitaa olla vähän suurempi kuin pieni ahdinkotila päällä. Sanotaanko, että todella odotan ja kaipaan viikon lomaani. Jouluaatoksi sovin eilen illalla ohjelmaa, menen naapurilähiöön atrialle. Siitä on tulossa suuri syömisen juhla, en ymmärrä, mikä voi olla minun kontribuutioni, kun ruokalistalla olivat jo kaikki maailman herkut. Vain jälkiruoka puuttui ja minä olen tunnetusti todella surkea siinä lajissa, ehkä vien vain nesteitä. Samppanjaa nimittäin riittää synttäreiltä.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Ei mistään kotoisin

Minä junantuoma vierailin paikkakunnalla, josta läksin vajaa 19,5 vuotta sitten opiskelemaan Helsinkiin. Jo aiemmin minua oli konsultoitu, että mitä tahtoisin syödä illallisella. Pyysin risottoa, sain yllätysruokalajina pekoniin käärittyjä kampasimpukoita sen lisäksi. Viiniä oli tarjolla runsaasti. Sauna oli lämmin. Samoin ystävät, vaikka heitä s**tanan savolaisiksi välillä tituleeraankin, mutta junantuoman ei kuulemma kannattaisi paljon huudella. Nauroinkin, että minä sitä en enää ole mistään kotoisin, mutta viihdyn lähes kaikkialla.

Lauantai sujui yhtä leppoisissa merkeissä. Lounaalla nautimme kerrankin lähes kotitekoisen kaltaista Jussin Toriherkun valmistamaa kalakukkoa, joka lähti mukaan paikallisesta Citymarketista, lähti sieltä mukaan muutakin, yksi puuvillariepu (jakuntapainen) ja paita. Naureskelimme, että aina Kitymarketista jotain vaatetta tarttuu mukaan meille muotitietoisille. Iltaruualla oli itsetehtyä pastaa ja lisää kalaa, savukalakastiketta nimittäin. Ja maukkaita ruokajuomia.

Minua on hemmoteltu. Vetäisin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puolikkaan samppanjapullollisen voimin kymmenisen tuntia unta. En edes muista, koska moista olisi tapahtunut. Ja hyvä olikin, että unta riitti, iltapäivällä nimittäin kohtasin vanhempani. Isäni tahtoi juhlistaa 75-vuotissyntymäpäiviään. Onneksi vieraita oli niin paljon, että sain vain muutamia valikoituja loukkauksia osakseni. Ihme mies, pitää sanoa, ei osaa minulle puhua ihmisten kielellä.

Tänään ei junassa tungosta ollut, arvatenkin matkustussesonki alkaa vasta viikonloppuna. Minullakaan ei ole enää kuin neljä päivää töitä, sitten pääsen viikoksi lepoon. Tai ehkä pääsen, jos yyteiden tulos on sellainen, ettei minulla enää ole alaisia, niin on ajateltava koko loppuvuoden ohjelma uusiksi. Pirkana.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kuriton sukupolvi

Joutuvatkohan muut leikkelemään kulmakarvojaan, mietin mielessäni aamulla samalla kun napsin pisimpiä latvoja kulmakarvoistani, vai olenko minä ainoa Breznevien lehtolapsi? Samalla kuitenkin kiittelin itseäni, etten nuorempana aloittanut vimmattua nyppimistä muualta kuin kulmakarvojen välistä, nenänvarrelta, koska nykyään siinä ei enää kasva karvan karvaa. Taitaa oikeasti pitää paikkansa, että kulmakarvat lakkaavat kasvamasta, kun niitä aikansa nyhtää irti. Ei olisi kiva piirrellä niitä naamaansa joka aamu, nyt riittää vain kulmageeli pitämään ne kurissa ja herran nuhteessa.

Toinen kiitollisuutta aiheuttava tuote, jonka ostin turhamaisuuksissani Schipholin kentältä syyskuussa, on Body Shopin oliivivartalovoi. Nimittäin olen tulossa vanhaksi, ihoni vihdoinkin on päättänyt ryhtyä kuivumaan niinkin eksootillisesta paikasta kuin polvista. Samalla kun iltasella rasvaan jalkapohjani (jotka jo kääpiöstä saakka ovat olleet täynnä kovettumia ja kuivuutta), niin silpaisen voidetta myös polviini. Iho oikeasti tuntuu pehmeältä ja pysyy kosteutettuna vuorokauden. Taidan ostaa toisenkin purkin, kunhan aika tulee.

Minusta ei nyt sitten aivan heti taas mitään kuulukaan. Menen Pohjoisempaan Suomeen. Teen mieliksi vanhalle miehelle, hän kutsui minut 75-vuotissynttäreittensä viettoon. Onneksi minulla on majapaikka ja huvitusta luvassa ystävien luona, ei mene täysin ja kokonaan ahdistuksen piikkiin koko matka. Mene tiedä vaikka vielä kylillä pääsisi käymään viikonlopun aikana, katsomaan vieläkö niitä nuoriani baareissa notkuu vai joko ne ovat valloittaneet heidän lapsensa.

Mukaan matkaan lähtee pullo kuplajuomaa ja juusto. Olen aina ollut huono vieras ystävieni lapsukaisten mielestä, tuliaiseni kovin harvoin ovat heidän mieleensä. Mutta kun minä en enää muista, mitä lapset tahtovat. Enkä jaksa seurustella heidän kanssaaan niin pitkään, että ottaisin selvää. Aikuisten ystävähän minä olen, hankkikoot kääpiöt omansa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kaksi pimeätä vastakkain

Vihdoinkin muistin/ kerkesin työaikana soittaa hammaslääkärille. Vastaanottohenkilökunta lupasi minut jonoon joskus helmikuun puolivälin jälkeen tarkastusta varten. Lohjenneen hampaan pääsen paikkauttamaan puolivälissä tammikuuta. Nyt pitää vain elää toivossa, että hammasluuni jaksaa sinne saakka, eikä syövy puhki johonkin hermoon saakka ennen sitä. Tiedän, että viimeisen ja toiseksiviimeisen hampaan välissä on jotain vikaa, mutta jospa se pysyisi oireettomana sinne saakka! Usein kaipaan rajoittamatonta luottoa ja yksityistä hammaslääkäriä - pelkopotilaisiin erikoistunutta.

Jos pääkaupunkiseudulla olisi luontaisesti lunta, täällä olisi myös valoisampaa. Jos olisi valoisampaa, ihmiset eivät välttämättä olisi niin masentuneita ja kärttyisiä. Mutta kun ei ole, niin parempi vain laskea päiviä talvipäivänseisaukseen. 11. Olen laskenut omani. Olen myös laskenut, että tänä vuonna herään töihin enää yhtenä maanantaina.  Ja hyvä niin, tämän viikon maanantai oli ihan täyttä tuubaa.

Työ sujuu aivan uskomattoman huonosti. Mitä järkeä on panna etohommaan numerosokea ihminen? Etenkin kun inehmoparka on sijoitettu toimiston vilkkaimmalle reitille. Sen lisäksi vanhat hommat eivät jätä minua rauhaan. Olen niin onnettoman hidas, että toisaalta toimenkuvani täyttää tarkoituksensa, yrityksen tietyt kulut pienenevät, koska en kerkeä tehdä niitä riittävää tahtia. En tule ikuna oppimaan kaikkia kommervenkkejä hommastani. Tekisi mieli hypätä ulos ikkunasta, mutta päätyisin vain keskellä taloa sijoitetun atriumin lattialle. Jonkun viattoman lounastajan niskaan tipahtaisin kuitenkin.

Tänään menen vähän ulos työkavereiden kanssa. Ihan kivaa, mutta huomenna sitten väsyttää entisestään. Toisaalta nyt vähän tarvitaan piristystä, yyteet loppuvat viikon päästä, eikä meillä mitään pikkujoulujakaan ole. Luvassa on kuulemma lomautuksia toistaiseksi, se nyt ei kyllä paljon lohduta ihmisiä. Pannaan vaan löysään hirteen roikkumaan. Yllättävän suuri osa minusta tahtoisi olla lomautettujen joukossa, pahoin pelkään, ettei minulla tällä kertaa käy sellainen tuuri. (Toisaalta, jos firma keikkuisi hengissä edes vuoden, saisin asuntolainan maksettua ja olisi vähän helpompi hengittää.)

***
Tiedän. Parempi olla kirjoittamatta vähään aikaan. Onneksi viikonloppuna on luvassa ihmisseuraa.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Vahinko takaisin

Samalla kun järjestelin syntymäpäivävalokuvia kansioon, nautin muutaman virkistävän juoman. Sitten kävin saunassa ja otin muutaman lisää, ruuan kanssa meni pari lasillista viiniä. Yllättäen alkoi menojalkaa vipattaa, ja vaikka viime hetkeen saakka emmin, että lähdenkö vai enkö, niin kuitenkin hyppäsin bussiin.

Kun Kurvissa jää pois bussista, on Loosisterin ovi kutsuvasti avoinna. Ajattelin, että kyllä minä nyt yhden juoman ajan sielläkin jaksan ja että ei siellä varmaan edes ole paljon porukkaa. Väärin, paikka oli lähes turvoksiin saakka täynnä, dj soitti ihan oikeitä levyjä, sisäänastuessani Maukka huuteli Säpinää. Minua alkoi naurattamaan jo baaritiskille vääntäytyessäni, kun muistelin villiä nuoruuttani.

Nuoruus käveli myös fyysisesti vastaan, kun siemailin juomaani paikallisia vilkuillessani. Pohjoisen kaupungin herrahenkilö, johon olen törmäillyt vuosien aikana useasti keikoilla, ryntäsi halaamaan ja haastelemaan. Siinä me sitten juttelimme nelisen tuntia, läksimme vielä jatkoille ja jaanasimme muutaman tunnin lisää. Sovimme, että jatkossa järjestämme oikein vakavamieliset Alkoholia ja musiikkia-iltamat. Joo, ei, nukuimme eri huoneissa, ei tässä mitään sellaista viritystä ollut.

Kohteliaisuuksia kuitenkin satoi sen verran, että ehkä niiden voimin taas jaksaa hetken. Halatessamme hyvästiksi hän totesi minun tuoksuvan hyvältä. Taisivat ne feromonit silloin hyökätä hänen kimppuunsa, onneksi riittävän myöhään, mietin mielessäni. Kulljalin tosin, että saanko käyttää häntä suosittelijana, jos joku harkitsee treffejä kanssani. Mene tiedä, kannattaisiko muuten, ovat vähän epämääräistä sakkia nuo muusikonplantut.

Sunnuntainen roolipeli alkoi hyvin, mutta loppui huonosti. Peli kyllä kulki, mutta yllättäen aloin kärsiä pahenevasta krapulasta. Olisi pitänyt käydä kaupasta muutama loiventava juoma mukaan, mutta mistäs sitä voi arvata, että saa yhden harvinaisista kelmistelykohtauksistaan juuri silloin. Jotta tuli sitten korjattua perjantainen huonojuomaisuus-vahinkonsa. Vielä näköjään minäkin osaan riehaantua, se tapahtuu vain silloin, kun sitä vähiten osaan odottaa. Mutta hauskaa oli, lohdutin itseäni iltasella, kun odottelin Nukkumatin saapumista paikalle.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Lauantaiaamun toivotut

Minulla on edelleen suuria vaikeuksia ymmärtää, että kaupat ovat tänään kiinni. Äsken taas mietin, että voisin tarvita päivällistarjontaan pähkinöitä, eikä niitä kotona ole. Eilenkin tieto tuli vähän puun takaa, kun satuin kuulemaan pätkän kollegoiden keskustelusta. Olin ajatellut tänään ensin siivota, sitten pestä pyykkiä, sitten käydä kaupassa ja saunoa. Noh, ohjelma vähän muuttuu, jätetään vaan tuo toiseksiviimeinen ohjelmanumero pois. Näillä mennään, mitä kaapissa on. Ja ainahan minulla on, koska olen nälkäkuolemapelkoinen ihminen, jo lapsena peloteltu.

Ei eilisestä jallunjuontisuunnitelmastani mitään tullut. Otin ruuan kanssa lasillisen punkkua ja aloin pilkkiä nojatuolissa. Jo ennen puolta yötä kapusin sänkyyn. Ja siitä se ajatus sitten lähti, tänään pesen tyynyt ja vaihdan petivaatteet. Sen nimittäin tuntee jotenkin ihollaan, kun lakanat menettävät rapsakkuutensa, se tarkoittaa, että ne on syytä vaihtaa uusiin. Nyt on taas tyynyistä ja niiden pesemisestä sen verran paljon jumputettu, että sain sykyttävä omatunto-kohtauksen.

Menin Tinderiin takaisin, koska se ensimmäinen treffikaveri ei koskaan palannut asiaan. En tohtinut kysellä miksi, veikkaan, että hän tajusi nauttivansa vapaudestaan ja ajatteli liikaa. Onneksi en ollut vielä kirkkovarausta tehnyt. Ja ettette nyt väärin ymmärtäisi, en ole menossa naimisiin nyt enkä myöhemmin, enkä edes kuulu kirkkoon. En aio liittyä edes Docventures kavereiden yllytyksestä, mikään tarjolla olevista uskonnoista kun vaan ei ole minun arvomaailmani mukainen. Taidan olla liian individualisti omien jumalieni palvelussa, en tarvitse siihen joukkovoimaa.

Ja niin kuin minulle on jo useasti huomauteltu, ehkä minä vaan sitten olen niin pelottava, ettei minua kukaan uskalla lähestyä. Parempi yrittää ottaa irti mahdollisimman paljon elämästä näin, vaikka kovasti kaipaisinkin läheisyyttä ja ihmisseuraa. Minusta varmaan olisi tullut ihan kiva seuralainen jollekulle, mutta kysyntä ja tarjonta eivät aina kohtaa, tiedän sen.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Normihommaa

Ensin meinasin kertoa, että Töölönrannan joulubuffetissa on sekä maukkaita että tylsiä ruokia. Sitten meinasin jutella hätäensiapukurssista. Sen jälkeen ajattelin nokkelasti veistellä jotain Pavlovin koirasta, joka kävi ostamassa glögiin jallua. Tärkeitä asioita saattavat olla kaikki.

Mutta oikeastaan, ei minulla mitään sen kummempaa ole kerrottavana. On hyvä, että nyt on perjantai. Ensimmäinen viikkoni uusien asioiden haltijana on ollut erittäin epäonnistunut. Etenkin yllämainittujen asioiden kanssa keskittymiskykyni on kultakala-luokkaa. Ensi viikolla aion siirtyä avotoimistomme pimeimpään nurkkaan ainakin pariksi päiväksi, ehkä opin uusia rutiineja ja ehkä - jos minua ei keskeytetä koko ajan - opin tekemään jotain uutta.

Väsyttää niin paljon, ettei taas osaa nukkua. En edes järjellisiä töitä saa etsittyä. Taidan ottaa lasillisen jallua. Voi olla, että menee toinenkin.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Suhteellisuusteorian vanki

Välillä liidän niin lujaa, etteivät jalat kosketa maata. Maailman on jälleen määrä valmistua jouluun mennessä. Todistan suhteellisuusteoriaa oikeaksi, mitä nopeammin liikun, sitä vähemmän minua näkee - täälläkään. Yritän valmistella kolmea kokousta samanaikaisesti, sen lisäksi koitan opiskella hankintatoimea ja it/käyttöoikeusasioita. Koen itseni idiootiksi päivittäin, näköjään myös uniini saapuvat uudet asiat (vähän niin kuin nuorna tyttönä näki kaiket yöt mansikoita palatessaan mansikkapellolta).

Eilen lupasin itselleni vielä yhden osteopaattikäynnin. Joka kerta kun kävelen vastaanotolta pois, minulla on parempi olo. Viime yönä kyllä heräilin, mutta en kipuun kertaakaan. Jotenkin se pieni hento ihminen päälläni pomppiessaan ja minua vääntäessään saa kroppani tajuamaan vinoutensa. Ja kun vinous poistetaan, kipu häviää pikkuhiljaa ja ranka asettuu luonnolliseen asentoonsa. Joojoo - käännynnäiset ovat pahimpia.

Tänään pidämme tiimipalaverin. Sen jälkeen menemme nauttimaan joulubuffetin. Huomenna minun pitää herätä aikaisin, että kerkeän hätäensiapukurssille. Edellisestä on jo kolme vuotta. Minua nykyään pelottaa hirveästi, että joutuisin käyttämään taitojani, mutta tiedän kyllä tilanteisiin joutuneena osaavani toimia automaattisesti oikein. Siksihän näitä kursseja käydään, että ei joutuisi paniikin valtaan, vaan hommat lähtisivät selkärangasta. Panikoida voi sitten myöhemmin.

Saisivat muuten jo koulussa alkaa opettamaan ea-taitoja. Vai joko ne opettavat? Minun nuoruudessani sitä ei ainakaan tehty. Enkä nyt enempää aio kritisoida saamaani peruskoulutusta, pitää olla kiitollinen, että minun ei tarvinnut oppikouluun hakea, olin nimittäin tyhmä ja köyhästä perheestä, ei olisi vapaaoppilaspaikkaa irronnut niillä meriiteillä.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Masentava marraskuu loppuu sittenkin

Aika kulkee hurjaa vauhtia. Tuntuu kuin vasta hetki sitten olisin ripustanut tietokoneen viereen pienen seinäalmanakan. Siitä olen vedellyt viikkoja yli, seurannut nimipäiviä ja laskenut ajan kulkua seuraavaan palkkapäivään. Enää kuukausi jäljellä, alla on jo seuraava vuosi odottamassa. Mitähän se tuo mukanaan? En näköjään osaa edelleenkään arvata, mihin kaikkeen voin joutua/ päästä vuoden aikana. Lomaa on ollut huomattavasti enemmän kuin edellisenä vuonna ja joulun aikaan saan ainakin viikon lisää lepoaikaa.

Eikä vuosi vielä ole ohi. Ensi viikolla on vielä yksi käynti osteopaatilla ja sitten kokous kollegojen kanssa. Sen päälle menemme taas jonnekin syömään, johonkin säällisen hintaluokan paikkaan. Ensin meinasin uhrautua ja kutsua heidät luokseni, mutta ehkä se olisi ollut vähän liikaa. Olen myös miettinyt, että jotain pitäisi keksiä joululahjaksi alaisilleen. Jotain edullista eikä mitään krääsää. Joulukortteja pitäisi keretä käydä ostamassa, samoin postimerkit. Muutahan minä en jouluni eteen tee, hyvää ruokaa ja juomaa kaapit täyteen.

Kävin treffeillä. Tunne oli positiivinen, ehkä kerron lisää toisten treffien jälkeen - sikäli kun ne toteutuvat. Mutta olemme me jo tänäänkin viestitelleet, joten ilmeisesti siellä vastaanottavassa päässäkään ei pahat ole mielessä. Nyt tahdon kuitenkin edetä hitaasti, sellaista ihmisvauhtia. En tahdo vaarallisia tilanteita.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Enimmäkseen vasemmalle, joskus oikealle

Otin itseäni vihdoin niskasta kiinni, ajattelin, että jos kerta tahdon seuraa, niin asialle on tehtävä jotain. Ja onhan mulla jo feikkinaamakirjaprofiilikin (tai oma, mutta ei omalla nimellä) valmiina, ei tarvitse edes nimellään esiintyä silläkään foorumilla. Latasin Tinderin. Nyt olen sitten muutaman päivän vedellyt kuvia taajaan vasemmalle ja joskus oikealle.

Olen tullut siihen tulokseen, että joko minä olen kranttu tai tarjonta on, mitä on. Jännää. Ja miten paljon siellä on joko nuoria kundeja, jotka naamioituvat vanhemmiksi tai varattuja kavereita, jotka etsivät sitä itseänsä. Käsi käy taajaan vasemmalle. On sieltä muutama oikeallekin joutunut, matchejakin on löytynyt.

Parin tyypin kanssa olen haastellut ja katso, minulla on treffit. Tässä maailmassa on olemassa miehiä, jotka ovat vakavissaan liikkeellä ja jotka jaksavat vanhaa tätiä haastattaa niin pitkään, että saavat hänet suostumaan tapaamiseen. Nyt sitten pidetään hulluja jännityksessä.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tää on vain pahaa unta

Tilanne töissä on muuttunut niin kummalliseksi, etteivät sanat enää riitä kertomaan. Keväällä minulla vielä oli esimies, sitten minusta tehtiin sellainen väliaikainen. Asemani on lyöty näköjään betoniin, sitä ei käy muuttaminen, sen sijaan minulla ei enää ole ketään, keneltä kysyä neuvoa tai kenen kanssa sparrata tekosiaan. On vain syytöksiä esittävä kollega, joka kyseenalaistaa kaikki mahdolliset toimintatavat, mutta ei anna yhtään apua korjaaviin toimenpiteisiin.

Eilen löysin itseni pidättelemästä henkeä ja kyyneleitä vessassa. Onpa ihanaa mennä töihin. Olen törmännyt työkulttuuriin, jossa kun puhutaan, että meidän pitää tehdä asialle jotain, se tarkoittaakin, että minun pitää tehdä asialle jotain - nopeasti. Edelliset hommatkin ovat tekemättä ja uuden toimenkuvan mukaisia pukkaa ovista ja ikkunoista. En tahdo edes ajatella! Silmät pyörivät päässä kuin rulettipallot, huumorintajuni karkasi toiseen hiippakuntaan jo aikaa sitten.

Olen niin poikki, etten edes jaksa etsiä toista työtä. Ei nyt sillä, että niitä enää olisikaan tarjolla. Niinpä toivon kuolemaa ja pikaista. Tai kesälomaa. Viikonloppukin kelpaa. En pidä siitä, mitä teen.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Hullunmylly jatkuu

Perjantainen Tavastian keikka oli erinomaisen viihdyttävä, vaikka en kyllä usko, että Atomirotasta minulle niin tärkeä bändi koskaan tulee kuin Notkea Rotta on ollut. Mutta energiaa ja katsottavaa keikalla riitti. Seurakin oli parhaasta päästä (kiitos hienoista keskusteluista!), niin mikäs sitä oli rumutessa. Onneksi en kuitenkaan yltynyt aivan tolkuttomiin suorituksiin keikan jälkeen, kun torstain ja perjantain välisen yön nukuin migreeniä kylpyhuoneen lattialla, jossain välissä jopa jänskätti, paranenko ajoissa keikkaa varten. Harvoin se tauti enää noin pahana iskee. Ymmärsin lähteä suhteellisen ajoissa kotiin, minulla oli ihan oikea nälkä, kun aamupalan söin vasta vähän ennen kylille lähtemistä.

Lauantaina olin jo puolenpäivän jälkeen liikkeellä. Ensin matkasimme Flamingon kylpylään. Siellä sain lahjaksi päähieronnan, jonka jälkeen kasvoin ainakin pari senttiä, niskarusetti rentoutui. Altaissa lilluimme, pari drinkkiäkin tuli nautittua. Sen jälkeen etkoille ja meikkaamaan ystävän luokse Haagaan, siitä taksilla Kannakseen. Ulkoruokinta on ihana laji, söin muuten taas maksaa. Annoskoko oli mallia rekkakuski, alkuruokaa ei välttämättä olisi tarvinnut, mutta etanat vaan viekoittelivat.

Baarikierros vähän nyykähti lyhyeen, kun jumituimme Baseen, mutta kun siellä nyt vaan on musiikki ja palvelu kohdallaan. Hih, törmäsin aivan yllättäen yhteen entisistä nuoristanikin, hän oli melkoisen huppelissa, pääsimme kuuntelemaan tarinoita, kuinka kiusataan nuoriso-ohjaajaa. Mutta kiitostakin tuli toimistani, ehkä minä sitten jotain osasin oikeinkin tehdä.

Olihan siellä yksi pitkätukkakin, joka kiinnostui persoonastani. Kuuulin jälleen kerran, että söpö olen, kiva ja mukava, mutta onneksi kerkesin kuulla myös sen, että humppatukka kärsi elämänsä rakkaudesta. Annoin saattaa yöbussiin, mutta onneksi en mukaan haalinut, siinä olisi taas sydänparka saanut kyytiä pahimmassa tapauksessa. Luojan kiitos, vielä muutama rehellinenkin ihminen tästä maailmasta löytyy, vaikka rehellisyys toki on vähän kyseenalainen, kun se tyhjätasku muusikko olisi kyllä mieluusti auttanut minua minun ongelmissani, mutta mitenhän se rakkauden olisi siinä välissä käynyt. Eli joudun edelleen etsiskelemään, että jos joku joskus minuunkin ihastuisi palavasti.

Sunnuntai meni horrostaessa (taas), kun en osannut kuitenkaan nukkua muutamaa hassua tuntia enempää. Niinpä sunnuntain ja maanantain välisen yön yllättäen nukuin. Nukuin yli 9 tuntia! Uskomaton saavutus! Jostain syystä minulla on tunne, että ensi yönäkin unta voi olla tarjolla. Sitten on jatkettava töissä vakavamielistä työntekoa, jos meinaan selvitä urakastani hengissä. Aivan hullun hommaa sielläkin, pyöritystä riittää.

torstai 20. marraskuuta 2014

Rättitiedote

Löysin mustia housuja. Ostin kahdet, farkut ja toiset levenevälahkeiset pöksyt. Nyt vaan elän kauhun sekaisissa tuntemuksissa, kun muistelen, että eikös Seppälälle ole käymässä vähän huonosti. Pitääkö minun käydä hamstraamasta sieltä useammat perinteiselle naiselle sopivat housut ennen kuin lakkauttavat koko puljun?

Olisin ostanut farkut tummansinisenä versionakin, oikein törsännyt, mutta valitettavasti minun kokoani ei niissä enää ollut jäljellä. Eikä näköjään ole verkkokaupassakaan, nyt olisin uskaltanut sieltäkin ne tilaamaan. Housujen materiaali on valitettavasti höttöisempää kuin Kappahlin vastaavien, mutta ainakin näin uutena ne istuvat jalassa mukavasti. Taidan tilata ainakin yhdet mustat vielä seuraavasta palkasta lisää - mikäli niitä enää verkkokaupassa on.

Muinakin syksyinä on olo ja elo tässä vaiheessa vuotta tuntunut ylitsepääsemättömältä. Tunnistan tunteen, yritän tolkuttaa itselleni, että vuodenvaihteeseen on enää reilu kuukausi ja sitten valo voittaa jälleen. Eilen suunnittelimme juhlakauden vapaita, nykyisten toimieni takia olen väistövelvollinen noin kolmeen eri suuntaan, eli lomani eivät saa mennä ristiin tiettyjen henkilöiden kanssa. Ei se minua toisaalta haittaa, kunhan vaan saan pitkiä lomapätkiä, että jaksan sitten taas ihmisten ja itseni kanssa.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Puuskaus, joka kannattaisi jättää sisälleen

Välillä olen niin vihainen, että on vaikea muistaa olla iloinen. Tulee mieleen ajat nuorna tyttönä, kun olin niin mustavalkoinen, että heikompia pelotti. Sittemmiten olen muuttunut lepsuksi keskivihaiseksi, mene tiedä saanko aikaan muuta kuin pieniä tussahduksia. Pitäisi olla kovat piipussa ja lähteä barrikadeille. Mutta kun ensin pitäisi olla tiedossa, mitä muutoksia tahtoo ja etenkin miten ne toteutetaan. Sanon vaan, että vituix mänöö maailma tällä hetkellä - eikä ainoastaan meillä.

Jos meillä olisi oikeudenmukainen yhteiskunta, se jotenkin säännöstelisi voitontavoittelua, jakaisi sitä tarvitseville. Jos meillä olisi oikeudenmukainen maailma, sitä tehtäisiin kaikkialla. Kai sitä nyt jumalauta rajat ovat ihmisen kulutuskyvylläkin. - Eikä kannata kysyä minulta miten se tehtäisiin. Entäs jos vaikka niin, ettei vanhemmilta voisi periä enää mitään, kaikki aloittaisivat nollasta? Kyllä joku viisas voisi tämänkin keksiä, ettei joutavan blondin tällaiseen tarvitsisi aikaansa käyttää!

Lounaalla suutuin kollegalle, joka ryhtyi jumputtamaan maahanmuuttajista. Että miten ne saavat sitä ja tätä ja kun suomalaisillekaan riitä mitään. Perkele ja oikeasti! Ihminen tulee pimeimpään ja vastenmielisimpään maailmankolkkaan kieltä osaamattomana, vastentahtoisesti sotaa, sortoa tai väkivaltaa karkuun, tai vaikka paremman elämän toivossa (niin meilläkin Ameriikkaan mentiin - tai Ruotsiin!), antaa kaiken lapsilleen, että ne pärjäisivät ja  menestyisivät tässä loukossa ja meillä valtaväestö viitsiikin sitä jeesustella. Jos jotain töitä saavat, niin siivoojaksi tai muun paskatyön tekemiseen armosta pääsevät (sitäkin joku helevetin valkoihoinen määkyy itselleen, mutta eipä vaan ala, jos soskusta saa enemmän). Saisi kantaväestö itse saamari lopettaa sen kaljanlitkimisen, niin olisi vara ostaa ne helevetin rumat merkkifarkut kakaroille, itselle ällösohvat ja mööbelit, ruokkia puoli sukua ja vielä kustantaa matka ties vaikka sinne, missä nokkonen kasvaa. Mutta minkäs voit, kun on niin paljon helpompi vaan määkyä tuiskeessa ja välillä lietsoa väkivaltaa.

Ja kun nyt kerta olen aloittanut, niin saman tien kysyn, että mikä helevetin järki niitä kakaroita on tehdä, jos ei edes viitsi kierrättää eikä mitään vaivaa nähdä tämän pallon eteen? Minäkö se teidän penskoillenne maailman muka pelastan, eronnut keski-ikäinen läähkä? En voi yksin, teidän saatana pitää osallistua. Kierrättäkää ja lakatkaa kuluttamasta paskaan! Älkääkä ostako kääpiöillenne kaikkea, oletteko kuulleet sanaa "ei"? Ja voiko se oikeasti olla niin vaikeata kierrättää vaikka paperi, pullot, metalli ja palava jäte? Taloyhtiö voittaa ja vuokra voisi jopa laskea. Haloo! Onko valoo?


Päätän saarnani tähän, koitan ainakin itse elää omien periaatteitteni mukaisesti, mutta tuskin minä muita mukaan siihen saan.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Tyyntä ennen myrskyä?

Vaikka suurimmaksi osaksi aikaa unohdan yt-neuvottelut, kyllä ne jossain taustalla jylläävät. Olin se sitten minä tai joku muu työporukastamme, joka joutuu lähtemään/ lomautetuksi, työt eivät varsinaisesti tule vähenemään, vaan niiden tarve säilyy valitettavasti vakiona. Minua jotenkin pelottaa koko konsepti, miten ihmeessä selviämme vuodenvaihteen jälkeen. Suurimman osan ajasta yritän tolkuttaa itselleni, ettei etukäteen murehtiminen auta. Ja että olisin kiitollinen, että työssäoloaikani on jo nollannut ne 500 päivää, jos pahin tapahtuu. Mutta silti. Tahtoisin uuden työn tai edes pitää nykyiseni, asuntolainaakin riittää vielä vuodeksi.

Eilen meinasin jatkaa siivousurakkaani kirjahyllyn pölyjen pyyhintäprojektilla (tapahtuu parin vuoden välein), mutta minulle tehtiin tarjous, josta en voinut kieltäytyä. Niinpä jouduinkin sunnuntaishoppailuretkelle kaupungille. Tosin minun saaliini ei kovin kummoinen ollut, edelleenkään ei löytynyt mustia bootcutfarkkuja. Seppälöistä ovat hävinneet great girls-farkut kokonaan, nettisivuilla niitä housuja kyllä komeili, ei vaan voi ostaa sikaa säkissä, kun ensin pitäisi tietää, mikä koko olen heidän mallistonsa mukaan.

Tänään kuvittelin meneväni hakemaan kengät pois suutarista, mutta tajusin, että olen yhdessä kokouksessa, jonka kestoaika on viiteen saakka. En taida keretä naapurilähiöön puoli kuudeksi. Ehkäpä minulla on huomenna parempi tuuri. Sen lisäksi minua ahdistaa sekin, että pitäisi ryhtyä tekemään niitä uuden toimenkuvan juttuja, mutta kun vanhojakaan ei ole saanut maaliin.

Yleensä maanantain jälkeen helpottaa. Nyt vaan melkein jo toivoo migreeniä tai flunssaa, että vähäksi aikaa saisi heittää asiat mielestään. Toisaalta kun mietin ensi viikonloppua, niin flunssatoive katoaa, perjantaina keikalle ja lauantaina syntymäpäivälahjan nautintaan (osa ties kuinka mones), minut viedään hoitoon ja virvoittavien vesien tykö.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Hoidettu ja hölvätty

Vaikka uni on taas useampana yönä ollut katkonaista ja vähäistä, olen yllättävän optimistisella ja pirteällä tuulella. Kohta aion katsoa yhden tai ehkä kaksikin väliin jäänyttä Murdoch-jaksoa ja sitten ryhdyn häätämään villakoiria ulkoruokintaan. Siivoamisintoani lietsoo sekin, että taloyhtiömme roskakatokseen olivat vihdoinkin ilmestyneet sekä lasin- että metallinkeräysastiat, saan nekin pois tiskikaapin alaosasta.

Keikka osteopaatille oli taas kovin palkitseva. Hän kertoi, että nesteeni olivat vihdoin lähteneet liikkeelle, siitä todisteena itse asiassa ystäväpariskunta jo edellisenä viikonloppuna kyseli, että olenko laihtunut, kun kasvot ovat kavenneet. En ole, virtaus vaan on lähtenyt liikkeelle. Olo kieltämättä on parempi, sukat eivät jätä rantuja eivätkä kengät kiristä nilkkoja iltapäivällä. Osteopaattini jopa alkoi varovasti aukoa penikkatautisia jalkojani, kun niihin kuulemma vihdoin pääsi käsiksi.

Aivan hoitokerran lopuksi hän teki jotain niin jännää niskakuopassa ja päälaella, että hyvä oli, etten aivan uskovaiseksi herennyt. En aio sen kummemmin alkaa asiaa tässä selittelemään tai repimään kappaleiksi, kunhan vain sanon, että minulle hoito sopii erinomaisesti. Se avaa minussa jotain aivan ennalta-arvaamatonta. Suosittelen itselleni jatkoa, itse asiassa seuraava aika on jo varattu, tosin pidemmän tauon jälkeen, koska nyt akuutit ongelmani alkavat olla hoidossa.

Pikkukampaajani pani parastaan torstaina. Nyt on taas keinoäly kohdallaan, juurikasvu piilossa. Ne lisähoidot tekevät hiuksilleni tosi hyvää, mutta taas hän naureskeli, että päällimmäiset hiukset ovat kuin rotan pureskelemat, ne kuluvat, vaikka en pidä niitä kiinni, en kiharra enkä suorista. Mutta onneksi muuten materiaalia riittää, niin kunhan en aivan kaljuksi päälaelta joudu, ongelman kanssa voi elää.

Mutta hei, Murdoch kutsuu, kahvi tuoksuu. Voileipäpisteen kautta aion käpertyä nojatuoliin nauttimaan lauantaista. Nauttikaa tekin, toverit! Peace! (Hihihi, miehän sanoin, olen valaistunut. ;-P)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Ehtiväinen henkilö

Hetkinen, mitäs kaikkea tässä on taas kerennyt? Vai olisiko parempi kysyä, mitä en ole ehtinyt?

Lukiessani kotitalon ilmoitustaululta pöytäkirjaa talotoimikunnan kokouksesta olin ymmärtävinäni, että vuokra tulee laskemaan maaliskuussa. Hyvä niin, koska en ole mitenkään varma siitä, miten talouteni tulee kehittymään, mikäli luvassa olevat lomautukset/ irtisanomiset koskevat minua. Toisaalta kovin mielelläni ottaisin vaikka parin kuukauden töiden etsimisvapaan, mutta veikkaan, että en edelleenkään tule olemaan vuorossa. Toisaalta taas olen käyttänyt liikaa säästöjäni. Jopa siinä määrin, että minulla ei taida pian olla säästöjä. Surullista, mutta tätä tapahtuu jopa parhaille meistä.

En ole kerennyt lukea yhtään ainutta paikkailmoitusta, enkä tietenkään myös hakenut yhtään paikkaa. Surku minua!

Sen sijaan olen tehnyt lyhyen työmatkan Tukholmaan ja ymmärtänyt tarvitsevani lisätietoa asioista, jotka eivät tulevaisuudessa tule laisinkaan kuulumaan työnkuvaani. Sain torjuttua hätäisesti talousasioihin sotkeentumisen vain huomatakseni joutuneeni hankinnan pauloihin. Tulevaisuuteni oman ammatillisen osaamiseni keskeisillä osa-alueilla ei vaikuta mitenkään lupaavalta. Joku saattaisi sanoa, etten tähän tulevaankaan työnkuvaan voi mitenkään tyytyväinen olla. Se joku on oikeassa - siltä tuntuu ainakin nyt. Mene tiedä, mihin päädyn.

Matkustin Tukholmassa ensimmäistä kertaa Arlanda Expressillä, enkä tämän jälkeen sinne joutuessani tule enää pitämään muita jumalia. Mutta mikä minua eniten kauhistuttaa, on se, että olen tänä syksynä lentänyt enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Minä vihaan lentämistä, pelkään sitä lähes tulkoon yhtä paljon kuin hammaslääkäriä.

Oikean puolen taimmaisesta hampaasta lohkesi kulma. En enää jaksa edes kirkua. Rautahampaat kai sinne on hankittava. Miten on mahdollista, että puren itseni kappaleiksi? Miten on mahdollista, ettei minulla ole varaa kokonaisvaltaiseen hoitosuunnitelmaan ja sen toteuttamiseen? Hyvin todennäköistä on, että joudun asuntolainan loppumisen jälkeen hankkimaan hammashoitolainan. Sitten kyllä nukutetaan ja raivataan ryteikkö kuntoon kerralla, jos vain minusta on kiinni.

Huomenna menen kampaajalle ja ylihuomenna osteopaatille ja molempiin menee rahaa - enkä minä kestä tätä enää. Sen lisäksi vein suutari-rakkaalleni kaksi ja puoli paria kenkiä. Vararikko tulloo ihan justiinsa. (Liioittelen vähän.)

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Vauhtia, mutta ei vaarallisia tilanteita

Töitä olen tehnyt niin, että heikompia hirvittäisi. Sain pari päivää tehdä jopa jotain sellaista, mihin minut on oikeasti koulutettu. Se tuntui hyvältä ja tunsin itseni tarpeelliseksi. Maanantaina palaan jälleen p*skan pariin. Hoidettavana on myös se tuuba, joka jäi hoitamatta loppuviikosta. Ei ole riivatuille lepoa luvassa. Olisin kovin onnellinen, jos saisin paikan, jossa joko tehdään töitä normaaliin tahtiin tai jossa saisin tehdä osaamiani töitä.

Perjantaina sain osan syntymäpäivälahjaani. Ystävä oli hankkinut liput Anatheman keikalle ja lahjakortin Roskapankkiin. Keikkapaikka oli yllättävän täynnä pari-kolmekymppistä tyyppiä. Tuntemus omasta iästä oli aika vahva. Huvitti, kun edessämme yksi pipopää keräsi räyhäkkäästi huomiota, oli selkääntaputtelijaa, seurantarjoajaa ja fanikuvia otettiin edestä ja takaa. Tokihan se tyyppi tuli tunnistettua, mutta minulla ei onneksi hänelle mitään asiaa ollut. Anatheman musiikki on muuttunut kovasti siitä, kun olen bändiä aktiivisesti joskus 90-luvulla kuunnellut. Nyt oli lisätty tyttö laulamaan ja muutenkin muutos oli mennyt kovin kevyeen suuntaan. Loppua kohti onneksi keikka parani, kun päästiin liiallisesta lyyrisyydestä eroon ja me ymmärsimme siirtyä lähemmäs miksauspöytää kuuntelemaan.

Loppuilta Roskiksessa sujui vanhan kaavan mukaan, hauskoja ihmisiä, kevyttä haastelua, lahjakortin eväiden maistelua sekä joutavanpäiväistä tupakointia. Onneksi älysin vähän ennen valomerkkiä lähteä yöbussilla kotiin, etenkin onnittelin itseäni, kun kuulin ystävän joutuneen vielä jatkoille aina seitsemään saakka aamulla. Huhhuh.

Itse heräsin juuri ajoissa saadakseni itseni liikkeelle sen toisen porukan roolipeli-iltamia varten. Siinä porukassa tahkotaan vakavamielisesti, mutta onneksi heidätkin on jo saatu ymmärtämään, että ihmisen pitää syödä muutakin kuin vain karamelliä jaksaakseen. Projektini etenee erinomaisen hyvin. Tarjolla oli herkkuja laidasta toiseen. Peli kulki kuin junan vessa, eivät jääneet tilanteet käyttämättä ja niitä oli tarjolla paljon. Olen kovin kiitollinen uudesta harrastuksestani, vaikkei se enää uusi olekaan, kun minut houkuteltiin antamaan pirulle pikkusormi jo seitsemän vuotta sitten. Edelleenkään en osaa laskea pisteitä ja minulle pitää kertoa, mistä katson mitäkin lukua, että näemme, onnistuinko vai enkä.

Nettiyhteyspalveluntarjoaja ilmoitti, etteivät he muuttuneen lainsäädännön takia voi hyväksyä enää sähköpostitse tehtyjä palvelunmuutostoiveita, vaan minun on mentävä palvelupisteeseen henkilökohtaisesti. Voi villu tamme, en paremmin sano. Olisi tässä muutakin tekemistä ollut, mutta koitan hoitaa asian maanantaina, kun suutarillekin pitäisi viedä kolme kenkäparia. Taloyhtiön ilmoitustaululle oli ilmestynyt muistio, josta olin lukevinani, että maaliskuussa vuokra laskee taas. On tämä kyllä uskomaton residenssi, ikinä en tällaisesta ole kuullut. Enkä ikinä voi muuttaa täältä pois.

Huomenna kun herään, en vastaa puhelimeen enkä juttele kenellekään. Minun on pakko saada olla itsekseni, että jaksan taas seuraavan viikon töissä. Muuten menen hulluksi.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kiukkupatteri

On se nyt sitten yksi saat*va, ettei voi nettiyhteyksiä tarjoavan firman toimisto pidempään olla auki kuin kuuteen saakka illalla. Miten tällainen työhullu, joka ei töissä kerkeä eikä muista hoitaa henkilökohtaisia asioitaan, saa itselleen vaihdettua liittymän toiseen tarjottuun aikaan mennessä? Eilenkin kerkesin kotiin viisi vaille kuusi ja kun hätävessasta saavuin puhelimen luokse, oli kello jo kaksi yli. Arvatkaas, sainko yhteyttä enää minnekään? En tietenkään. Alkaa olla kuulkaas ihan siinä kintaalla, että vaihtuu palveluntarjoaja johonkin sellaiseen, joka tarjoaa jotain mukapalveluaan kello kuuden jälkeenkin.

Ihan jumalauta sama kuin pankkien kanssa, yritäpä niiden kanssa jotain treffejä! Ei onnistu, ellei rahaa ole suokuokalla. Velkakin lasketaan rahaksi. Minulla kun en ole kumpaakaan, velka on kohta maksettu, säästöt käytin synttäreihin ja rälläsin matkustamiseen. Toisaalta eipä minulla niille muuta asiaa ole kuin sen verran, että pitävät tilini voimassa. Mutta miksi maksan siitä viisi euroa kuukaudessa? Haloo, taidan olla tyhmä! Joko tilinumeroita saa siirtää kuin kännykkänumeroita? Jos saa, loppuu se viimeinenkin side lapsuuspaikkakunnalle. Kotikonttorikaan tosin siellä ei ole ollut aikoihin, eivät keskustalaisella paikkakunnalla tällaista viherpunaista katsele edes kuriositeettina. ja mitenhän paljon minä sinnekin olen rahaa kantanut? Kysyn vaan. Ainakin nykyään noin 60 euroa vuodessa.

Kun lounaspöydässä kuuntelee ikäistensä ja nuorempienkin ihmisten jeesustelua, että mikä siinä on, kun ihmiset tahtovat jakaa kaiken nykyään naamakirjoissa, blogeissa ja videoilla, niin nousee pieni räyhä. Mikä siinä on, että minulla ei edelleenkään tämän ikäisenä ole ketään minua kuuntelemaan? Minä tahdon, että minuakin kuunnellaan, ainakin edes joka toinen päivä, kun jaksan kirjoittaa, vaikken vastausta saakaan. Jotain vastakaikua silloin tällöin toki, kiitos siitä! Miksi minä en löydä sitä, mikä muille on itsestäänselvyys? Olenko minä niin huono ja paha? Vai olenko väärällä alalla? Ehkä minun ei pitäisi olla ihminen laisinkaan.

Miksei viinakaupassa nykyään myydä kolmosolutta? Kun kävin yhtä toimitilamme saunatilassa tapahtuvaa pienimuotoista dinneriä varten viinaa tilkkasen hankkimassa, jouduin ottamaan a-olutta. Eihän sitä juo enää kukaan! En vaan kertakaikkiaan jaksanut innostua vielä kirmaamaan ruokakauppaan sen takia, minusta on muutenkin suhteellisen kohtuutonta, että MINÄ joudun hankkimaan omilla rahoillani alkoholia rikkaampien ihmisten bileisiin, kun ei sitä samperin laskutussopimusta ole eikä noin pieniä määriä edes ilkeä tilata ennakkolaskulle.

Olen stressaantunut, olen väsynyt, olen tympiintynyt. Ja kuitenkin olen hyvä, nokkela, katuälykäs, vihmerä, soiva peli ja muutenkin minut pitäisi vaan jonkun viedä terveempiin olosuhteisiin. Siellä minä vasta hyvää saisinkin aikaan, eilenkin ratkaisin ainakin kolme paskakeikkaa. Eikä siinä vielä kaikki, päälle tuli normiloska-kivireen vetäminen. Tiedänhän minä, että ikä, vaikka miten näyttäisin kymmenen vuotta nuoremmalta. Ja tuntisin itseni sellaiseksi,

Tämä menee ohi. Tänään on vasta keskiviikko. Mutta sillä välin, piilottakaa kaikki astalot, paha liikkuu. Ja se paha on minun sisälläni. Tosin pahan liikkumista saattaa hivenen estellä se, että työkäyttöön hankkimani kengät pitäisi viedä suutariin. Sinnekään vaan en kerkeä - katso selitys edellä.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Piikille

Vaikka viime viikolla tirskuttelin taajaan ja joinain aamuina olin kuin nukkuneen rukous, en sitten sairastunutkaan flunssaan. Hyvä niin, koska tänä aamuna koukkaan terveysaseman kautta hakemassa influenssapiikin. Olen pari kertaa elämässäni onnistunut saamaan etotaudin, enkä todellakaan ehdoin tahdoin ole kiinnostunut hankkimaan sitä uudelleen. Siksipä ilahduin, kun huomasin köyhän työnantajani tarjoavan edes jonkinlaisen henkilökuntaedun tänä vuonna. Tosin intranetin tiedotteessa luki boldattuna, että rokote on otettava omalla ajalla. Se vähän nauratti vinoon.

Eilisen päivän vietin turvallisesti kotiolosuhteissa. Perjantaina alennuslaarista löytämäni kehyksen sain viritettyä Andu Warholin näyttelystä kotoisin olevan Marilynin päälle, mutta kokonaisuus ei vielä päässyt seinälle saakka. En kyllä edes tiedä vielä, mihin sen tahdon. Valokuvat nakottavat edelleen ruokapöydällä yhdessä valokuvakansion kanssa. Saahan nähdä, kuinka pitkään saavat odotella ennen inspiraation iskemistä.

Luvassa on tiukka työviikko. Olen kaiken sälän lisäksi lupautunut loppuviikosta yhteen kokoukseen mukaan, Siellä vietetään koppihoidossa pitkiä päiviä. Eikä tarjolla näyttänyt olevan minulle soveliaita paikkoja, niistä ensimmäisistä ei kuulunut mitään, joka tarkoittaa tietenkin sitä, että en pääse edes haastatteluun. Ikä painaa kokemuksen edelle.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Oli synkkä ja myrskyinen aamu

Eilen juhlistimme kekriä roolipelin ja ruuan voimin. Evästä oli taas runsaasti, alkuun sienikeitto (tikkuja ja multaa, sanoo pelinjohtajamme), lammasta, juuresmuusia, lämmin parsakaali-ruusukaalipekonisalaatti, paria laatua maggaroita. Jälkiruuaksi tarjottiin muffinseja ja suklaapiirasta. Oi sitä onnen määrää, etenkin kun juomana oli Moet & Chandon ja ihana italialainen Valpolicella Tommasi. Niitä olisi pitänyt ostaa Schipholin kentältä toinenkin satsi, oli sen verran hyvä tarjous. Toisaalta kahdessa pullossakin oli kantaminen.

Pelissa emme kovin paljon edistyneet, itse asiassa pääsimme vasta lopussa hyökkäämään. Menin todennäköisesti tapattamaan hahmoni aivan omaa tyhmyyttäni, mutta se selviää ensi kerralla. Minun olisi tehnyt mieli hankkia meille yksi hellhound lemmiksiksi, mutta en saanut ympäripuhuttua muuta possea metsästysretkelle, etenkin kun vastassa oli yksi punainen lohikäärme. Näyttää siltä, että meidän on löydettävä tie alaspäin päästäksemme seikkailun ytimeen. Huomasin voivani kokea klaustrofobisia tuntemuksia myös kuvitellussa pelitilanteessa, mielenkiintoista.


Pelin jälkeen oli perinteisen tarotinlukuhetken vuoro. Tulevaisuudessa näkyy paljon vipinää vastakkaisen sukupuolen rintamalla. Mutta jos minusta on kiinni, sössin jälleen asiani. Siitä sain jo hyvän muistutuksen, kun perjantaina iltasella läksin baareilemaan itsekseni tyhjennettyäni viinipullon lasagnea tehdessäni.

Ulkoilin Kalliossa baarista toiseen, siinä viimeisessä baarissa nuori mies liittyi seuraani. Sen verran tehokkaasti se vonkasi mukaan, että otin. Ajattelin, että onhan noita huonompiakin tapoja tutustua ihmiseen kuin ryyppäämällä kotona juomaa valomerkin jälkeen. Sitten me juotiin, juteltiin ja soitetiin musiikkia ja nukuttiinkin vähän. Juttelu ja musiikinkuuntelu jatkuivat vielä lauantainakin, ennen kuin patistin pojan liikkeelle, että pääsin itse naapurilähiöön. Siinä olisi taas 19 vuotta nuorempi mies tarjolla, jos tahtoisin, En tiedä tahdonko, kun minulla alkaa olla kokemusta, miten siinä lajissa sitten loppujen lopuksi käy. Mutta ainakin kivan uuden kaverin sain. Sellaisia nyt ei koskaan ole liikaa.

Jotainhan minä raasuparka etsin. Tiedän itsekin. Mutta toisaalta olen vapaa ja saan etsiä. Kun vaan muistan pitää huolen itsestäni, etten loukkaa itseäni. Ja kestän seuraamukset, jos niitä hankin.

torstai 30. lokakuuta 2014

Money well spent

Osteopatia on ihmelaji! En tiedä, sopiiko se muille, mutta minulle kävi niin, että samanlaisen hiplaamisen, vääntelyn ja ravistelun jälkeen nousin lavitsalta kuni peeniks-lintu. Ei kun fenix. Mielenkiintoiseksi tilanteen teki se, että maanantaina yläselkä-niska-alueelle tuli se sellainen revähtämistyyppinen kiputila, joka menee periaatteessa ohi buranalla, voltarenilla, kaurapussihoidolla ja ajan kanssa. En edes viitsinyt mainita kipeästä hoitavalle henkilökunnalle, kun hän laski kätensä juuri niiden kipeiden paikkojen päälle.

Silloin minulle selvisi yksi asia, hän lukee ihmistä niin kuin minäkin, tietää juuri saman kuin minä toisista ihmisistä. Hän tietää, missä kipu on ja miten paljon se vaatii kosketusta lähteäkseen pois. En todellakaan väitä, että minusta olisi osteopaatiksi tai hierojaksi, mutta ne, jotka ovat käsieni alle uskaltautuneet, ovat nousseet parempikuntoisina ylös. Niin kävi nyt minullekin tuntemattoman ihmisen käsien alla. Aivan uskomatonta - hän sai jopa pinteen laukeamaan. Ja taas olisi vierestä seuranneesta näyttänyt kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vielä hän suositteli kolmatta kertaa. Samoin selvisi syy, miksi hän ehdotti minulle alfalipoiinia. Sen avulla lihakseni pehmenevät, hän pääsee niihin  paremmin käsiksi. Hän sujuvasti jutteli minulle kosteista ja kuivista kehoista, erilaisista tekniikoista ja minä vaan hymisin, minkä ravistelulta kerkesin. Ihme touhua. Mutta olkoon vaikka lumelääkettä, mikä tahansa toimii, saa täyden hyväksyntäni tällä hetkellä. Jos kaikesta työstressistä huolimatta nukuin paremmin kuin vuosiin, niin hoito ei voi olla pahasta. Hoito on hyvästä, tahdon sitä lisää eikä mikään raha maailmassa estä minua sitä saamasta. Tai noh, jos se maksaisi kerralta satasen, niin joutuisin miettimään rahoittamista selälläni maaten samanlaisilla liksoilla. Nyt vielä on varaa eksperimenttiin.

Työ tekee minut hulluksi. Vakavamielisesti harkitsen jopa uusien määräaikaisuuksien vastaanottamista, lähes mikä tahansa vaihtoehto on parempi kuin vallitseva olotila. Saatan ihan oikeasti saada hermoromahduksen ja burnoutin. Ei hyvä, vaan pelottava vaihtoehto.


tiistai 28. lokakuuta 2014

Kaikenlaista pientä

Ettei vaan totuus unohtuisi, niin taloyhtiömme sen kuin paranee asuinympäristönä. Joulukuun alusta alkaen vuokraan sisältyy juuri samanlainen laajakaistaliittymä, josta olen (omaa laiskuuttani tosin) maksanut parisen kymppiä kuussa. Yritin tehdä muutosta omastani taloyhtiön nettiin sähköpostitse, mutta sain sen verran kryptisen vastauksen, että ehkä joudun soittamaan palveluntarjoajalle. Minusta puhelimet eivät välttämättä ole mitään mukavia tyyppejä, en minä kyllä tahtoisi vieraillakaan palveluntarjoajan toimipisteessä, mikä sekin saattaa tulla vaihtoehdoksi, jos modeemi pitää vaihtaa.

Iltasella menen toisen kerran osteopaatille. Lonkka ja jalka ovat olleet vaihtelevan kipeitä. Välillä niin  kipeitä, että olen pohdiskellut, missä lähin sirkkeli mahtaa sijaita. Ajellaan koko jalka pois, jos ei ala toeta. Toivon, että rva osteopaatin suorittamasta hipelöinnistä olisi tällä kertaa pidempiaikainen hyöty. Hyviäkin öitä on ollut muutama, etenkin kun keksin asetella vasemman polven taipeeseen yhden ison tyynyn, että se pysyy koukussa. Kyllä se tästä.

Rouvan suosittelema alfalipoiini ei ainakaan vielä ole osoittanut mitään huippuvaikutuksia. Ehkä nukkuisin vähän paremmin, jos vain kipu pysyisi poissa. Ehkä olisin vähän pirteämpi, ellen väsyttäisi itse itseäni. Ehkä ihoni voi hivenen paremmin, tai ehkä vaan talvikuivuus ei vielä ole hyökännyt kimppuuni kymmenellä. Sen olen jo oppinut huomaamaan, että ravintolaillan jälkeen pilleriä ei kannata ottaa. Närästys on megalomaaninen. Toisaalta en ole vielä nauttinut pilleriä edes kahta viikkoa, joten aion jatkaa ihmiskoetta.

Olen mielessäni naureskellut sen perjantaisen sankarin sanoille, kun hän totesi minun olevan vahva, jopa niin vahva ja älykäs, että minua voisi pelätä. Sitä kai se sitten on, olen niin sinut itseni kanssa, että miespuolinen henkilö ei enää osaa lähestyä minua, vaan näkee minut itseriittoisena, korkeintaan kertaalleen valloitettavana vuorena. Surullista. En minä kyllä valitettavasti osaa muuttua kedonkukkaseksi tai mimosaksi näillä vuosilla. Pidän karismani ja parittomuuteni, minusta herkän puolen näkevät vain ystävät. Mieluummin kyllä olisin viisas kuin älykäs, mutta pikkunappäryyskin menee suuremman nohevuuden puuttuessa.

Koitan lohduttaa itseäni, että neljän kuukauden päästä on taas ihan valoisiaa. Välillä jopa ymmärrän, mitä yritän itselleni sanoa.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Bar hopping*

Eilinen ilta alkoi vähän ankeasti, ensin jouduin hoitamaan työasioita vapaa-ajalla ja rukoilemaan asioita yhdeltä toimittajalta. Onnistuin siinä, välillä muistutan enemmän Runebergiä kuin arvaankaan. Sen päälle kirmasin Kallioon ja kävin suorittamassa Hesarin päästä toiseen juoksun, kun en lukenut viestiä kunnolla ja kuvittelin olevani menossa Roskikseen. Enpä ollutkaan vaan poikkeuksellisesti Iltakouluun.

Onneksi Iltakoulussa sai hyvää ja ravitsevaa kuplajuomaa. Juhlistimme ystävän viisivaiheisen työhaastattelu-valintaprosessin päättymistä. Aika vierähti huiman nopeasti, hauskaa olisi ollut pidempäänkin, mutta oli jo seuraavien treffien aika. Tapasin ystävän Vltavassa. Siellä istuskelimme mukavasti sohvalla, kun viereemme liimaantui mies. Keski-ikäinen ja humalassa. Ei siinä mitään, etenkin kun hänen analyysinsa olivat pelottavan tarkkoja. Valitettavasti sitten hän siirtyi nopeasti ehdotteluvaiheeseen eikä meisät kumpikaan lämmennyt kaverille. Humala oli yksi syy, toinen oli se, että hän vonkasi vain sitä itseään, kolmas syy oli taustalta paljastunut parisuhde. Kemia puuttui.

Me siirryimme Midhill BRGRiin. Hampurilaista teki mieli, molemmat päädyimme samaan, lautaselle ilmestyi El Grande Patron. Maukas, mutta hot sauce ei ollut hottista nähnytkään. Lisukkeet olivat loistavia, coleslaw oli ihan soiva tapaus, etenkin parsakaalit parmesanin ja pähkinöiden kera aiheuttivat vakavaa kuolan eritystä! Nauroinkin, että jos seuraavan kerran sinne menen, otan pelkästään niitä pari annosta. Herkkua!

Jälkiruokajuomat nautimme Sling Innissä, nyt kun sinne tuli löydettyä, niin voi olla, että siellä tulee vielä vierailtua useamminkin. Etenkin kun musiikki on raskaampaa ja sitä saa toivoa! Jonain päivänä menen ja juon koko heidän drinkkilistansa läpi, näyttivät sen verran herkullisilta. Ilta päättyi Prkleeseen. Siellä on kuitenkin asiallinen musiikki, vaikka isoäidiksihän siellä itsensä kieltämättä tuntee. Onneksi ei tarvitse koskea, saa tyytyä katselemiseen.

Ilta vierähti aina pilkkuun saakka. Oho, sanoin itselleni, koska olin työpäivän päälle melkoisen väsynyt ja alkuillasta haukottelin niin, että suupielet olivat tiukilla. Keskustelut kuitenkin olivat niin mielenkiintoisia, että uni karkasi, siinä saivat kyytiä niin ihmissuhteet, kirjallisuus kuin elämänfilosofia. Ja lahjankin sain vierailta mailta, rannekoru oli yllätys, mutta ihana sellainen. (Kannattaa muuten panna äänet päälle, jos käytte sivuilla, rauhoittava merenranta-äänimaisema!) Hieno ilta jälleen kerran, ei voi kuin olla kiitollinen korkeammille voimille, kun se saattaa yhteen oikeita ihmisiä.

*Otsikosta lisää täältä.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Onnekkaan klovnin tunnustuksia

Että pysyisin teemassa, kerron teille ajatuksen, joka eilen illalla päähäni äjähti.

Jos minä parisuhteessa sanon ei, minut on helppo puhua ympäri, tämän voivat todistaa lukuisat miesystäväni sekä entinen puolisoni. Ystävänikin sen ovat useasti nähneet. Mutta jos minulle parisuhteessa sanotaan ei, se tarkoittaa minulle ylitsepääsemätöntä ei-sanaa (pelimaailmassa roadblock), Lakkaan tavoittelemasta asiaa, koska minulla ei ole siihen aseita, siirryn toiseen suuntaan, vaikken tahtoisikaan tai vaikka minulla olisi miten paljon annettavaa. Niin kuin esimerkiksi, että jos minulle kertoo, ettei tahdo seurustella, niin sitten en edes puhu koko asiasta. Jos toinen hakee lisävarmistusta sille lausunnolle, olen molemmin rinnoin mukana, myönnän sen. Vaikka suurikin osa minusta toivoisi juuri vastakkaista asiantilaa, koska olen minä, uskon siihen, mitä minulle sanotaan. Uskon siihen kuin vahvoihin opinkappaleisiin, pitäviin todisteisiin, testattuihin teorioihin. Puusilmä, se minä olen.

Tämä minulle paukahti päähän kuin salama siltä klassisen kirkkaalta taivaalta. Ihmiset ovat aivan yhtä häilyväisiä kuin minäkin, en vaan ole sitä ymmärtänyt. Osasyy lienee, että en juurikaan pidä itseäni edelleenkään juuri minkään väärtinä. Ihmisenä kyllä, mutta en varteenotettavana kumppanina (vanha, kulutettu ja kulunut, väsynyt toistoon). Toinen syy on varmaan siinä, että pidän muita ihmisiä kovin loogisina ja järjellä ajattelevina ihmisinä, mietin, että vain minä heilun mielipiteiden välillä, pohdin ja vatuloin. Ja kaipaan, herramunvereni, että kaipaan ihmistä lähelle.

Kaipaukseni saa minut tulkitsemaan ihmisiä ja heidän pyrkimyksiään väärin. Tämä valitettavasti sattuu niin hyvissä kuin huonoissakin kohtaamisissa. En osaa lukea ihmisiä, kun on puhe minusta. Usein osun usein oikeaan objektiivisesti muiden ihmisten asioita pohdiskellessani, omiani en taas osaa silpoa ja laittaa lasin alle. (Koska en ole sen arvoinen.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Ei minulla ole tähänkään asiaan ratkaisua. Todennäköisesti jatkan samalla huonoksi havaitsemallani linjalla, välillä hipaisen oikeaa, mutta kapsahdan katajaan. Vaaditaan paljon sydäntä, anteeksiantamusta ja armoa, että jaksaa elää minunlaiseni ihmisen kanssa. Onneksi minua on siunattu noilla ominaisuuksilla, ainakin enimmäkseen tykkään itsestäni.

***
Muita muistiinmerkittäviä (mielenkiintoisia) asioita:

Isäni soitti minulle ja kutsui syntymäpäivilleen joulukuussa. Lupasin mennä. Tietenkin, jos vanha mies saa sen verran aikaiseksi, että ensimmäistä kertaa soittaa ja kutsuu. Hän taitaa täyttää 75 vuotta. Vaikka tunteeni häntä kohtaan ovat vähintäänkin vaikeat, en tahdo sellaisia asioita kaataa vanhan ihmisen niskaan. Minä kestän. Olen kestänyt aikaisemminkin ja pahempiakin asioita. Meistä ei koskaan tule tuttavia kummempia, mutta saatan leikkiä ihmistä hänen kanssaan. Niinhän minä teen äitinikin kanssa. Olen emotionaalinen rampa.

Hieno asia oli, että ystäväni sai töitä! Olen kovin onnellinen hänen puolestaan ja toivon moisten onnenpuuskausten leviävän ympäristöön. Kun edes pääsisin haastatteluun. Pitää etsiä lisää paikkoja.

Eräänä aamuna mietin, että onpa maailma pimeä. Tajusin, että olen itse niin paljon järjestänyt itselleni tekemistä, etten ole laskeutunut kaamokseen pikkuhiljaa, vaan se on päässyt yllättämään minut salakavalasti takaapäin. Oma vika, mutta hyvä! Tältä kaamosmasennus varmaan muista ihmisistä tuntuu joka syksy. Olen ollut onnekas, kun olen päässyt niin vähällä muina vuosina. Minusta ei oikein ole nopeisiin muutoksiin, tarvitsen rutiineja myös vuodenajoissa. Jos minut keskeltä pimeyttä raahattaisiin lämpöön ja valoon, ryhtyisin todennäköisesti tappamaan ihmisiä tai menisin komeroon piiloon. Komerot tuntuvat olevan minulle kovin sovelias paikka muutenkin - niissä ihminen on turvassa.

Säännöllisesti ahdistuskohtauksen saapuessa olen lukenut syntymäpäivillä saamiani muistokirjoituksiani. Niistä ehkä yksi mairittelevimmasta päästä kertoi, että minun on harvoin kuultu puhuvan pahaa kenestäkään. Tahtoisin säilyttää linjan, valittaen totean, että vanhemmiten, piru vieköön, olen vain tullut kärkkäämmäksi. Se ei välttämättä ole aina hyvä asia. Miksi loukata ketään, kun yleensä jo tietää, että ihmisiä on tähän ikään mennessä hakattu riittävästi ja lisäpiiskaaminen ei suinkaan paranna, vaan nostaa ihmisen nyrkit pahemmin pystyyn. - Nekrologit elämän puolivälin ohittaneelle ihmiselle olivat hieno asia. En enää muista, mistä ajatuksen sain, mutta olen kiitollinen.

Sitten vielä yksi muistettava asia, iltasella näen pitkästä aikaan yhden ystävän. Se on hieno juttu!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Oma talvitakki

Onneksi ystävät joskus osaavat lukea ajatuksia. Niin kuin eilen se ystäväni, joka pyysi minut töiden jälkeen kaupungille kahville. Hiushoitotuotetarjousten perässä menimme Sokokselle. Siellä eksyimme alakerran kaaoksen jälkeen hiplaamaan Marks & Spencerin tuotteita.

Olimme jo pois lähdössä, kun takaseinustalta silmääni sattui talvitakki. Hullu panin sen päälleni ja sitten se oli menoa, pakkohan se oli mukaan poimia, kun kerrankin malli, väri ja tarkoitus sattuivat kohdalleen. Minulla on pari talvitakkia, molemmat saatu käytettyinä ystäviltä ja nykyään jo näyttävät aikansa eläneiltä. Olen ollut niistä kovin kiitollinen, mutta toisaalta olen parisen vuotta miettinyt, että tarvitsisin omanlaiseni, siistin vaatteen ja ihan omalla mallilla. Mikä parasta, nyt löytämäni takki ei ollut mikään viidensadan euron palttoo, vaan reilun satasen ostos. Sen lisäksi siinä on villaa, joka taas puhuu sen kuosissaan pysymisen puolesta. Eikä se ole musta! Minulla on nykyään värejä ikävä, harmaakin on parempi kuin kokomusta.

M&S-osastolla näytti muutenkin olevan työssä käytettäviä vaatteita perinteisen ruumiinrakenteen omaavalle naiselle. Joudun varmaan tekemään sinne jossain välissä uuden täsmäiskun. Viimeistään sitten, kun pitää etsiä jotkut työtyyppiset housut.

Pelottava asia sattui Sokoksen alakerrassa, entinen puolisoni tuli vastaan. Onneksi hän ei kerennyt pysäyttää meitä ja me vaesimme eteen päin sen verran määrätietoisesti, että pääsin pelkällä tervehtimisellä hänestä eroon. Sydän jäi lepattamaan, eikä kyseessä ollut mikään perhosefekti. Ja kun nyt miehistä puhutaan, niin tuli mieleen, että avioliittoa edeltäväkin miesystävä soitteli minulle viikonloppuna, hän taas kertoi elämästään ummet ja lammet, minun kuulumiseni kuitattiin ensimmäisessä lausessa, kun hän kysyi miten voin. Vastasin voivani hyvin, se riitti adhd-luonteelle.

Minä sitä olen varsinainen parisuhde-epäonnistuja. Enkä vain miessuhteissani, työkään ei taida luonnistua (mutta sitä nyt vaan on liikaa). Suhteestani Nukkumattiin ei kannata edes mainita...

tiistai 21. lokakuuta 2014

Huonohko aamu

Tällaisina aamuina kyseenalaistan kaiken. Työn mielekkyyden, ihmisyyden, lääketieteen voiman. Olen valvonut kahden ja neljän välillä olevat kitutunnit, kipu herätti ja pää jatkoi siitä työasioilla. Sitten meni nenä tukkoon enkä saanut hengitettyä. Minuutit tuntuvat tunneilta ja ajatukset kasvavat vuoriksi.

Kun edes olisi joku, jolle puhua asiasta. Toki voin tänne jutella lämpimikseni, mutta olisi niin kiva saada vaikka joku myötätuntoinen sana vastaukseksi. Onhan minulla ystäviä, mutta eivät ne tähän instant hätätilaan jouda kanssani vatuloimaan asioita. Sitten kun tapaamme, on niin kivaa, ettei tahdo ketään edes kiusata omilla pikkuongelmillaan.

Ei ole hyvä aamu nyt. Puuterikin oli rikkoontunut viikonlopun rumuretkellä. Jonain päivänä kamelin selkään laskeutuu yksi korsi liikaa. Kurjintahan tässä on se, että minun on aivan itse ratkaistava kaikki ongelmani, ei siihen kukaan puolestani pysty. Tarvitsen rahaa, että pääsen juoksemaan lääkäreillä, tarvisen siis työtä. Tarvitsen toisen työpaikan, koska nykyisessä en enää kauan kestä henkisesti hengissä.

Lähdenkin tästä selaamaan työpaikkasivustoja.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Syntymäpäiväjuhlat Sauna Hermannissa

Ystävä, entinen nuoreni, täytti 40 vuotta syyskuun lopussa. Lauantaina oli juhlan paikka, hän oli valinnut juhlapaikakseen Sauna Hermannin. Se olikin ensimmäinen kokemukseni yleisistä saunoista, ja jos saan sanoa, erittäin mukava sellainen. Viehättävä viisikymmentälukuinen sisustus, siisti sauna, leppeät löylyt, vaikka sähkökiukaasta tulivatkin. Naisten puolella saimme olla pienellä porukalla, kun suurin osa vieraista oli miehiä. Kun satuin saunaemännälle vilvoittelemaan mennessäni toteamaan, että pyyhe oli vähän naftin oloinen, hän kävi etsimässä minulle laajemman palttoon.

Ennen saunomista tapasimme tyttöporukalla Itäkeskuksessa. Haimme kertakäyttölasit kuplajuomaa varten, ostimme lahjaksi kellon syntymäpäiväsankarille ja kävimme syömässä Momentossa. Kympin kana-avokadopasta oli yllättävän herkullinen, ja mikä parasta, hiilihydraattipitoinen lounas piti nälän loitolla, etenkin kun saunalla oli vielä tarjolla napostelulautanen, pientä suolaista omien saunajuomien kera nautittavaksi.

Sauna Hermannia voi oikeasti suositella. Nyt kun paikka tuli tutuksi, luulen, että tulen käymään siellä jossain välissä ihan muutenkin saunassa, tunnelma on kuulemma hieno, vakituiset kävijät ottavat turistin vastaan suopeasti.

Baareissakin tuli rumuttua illan aikana, olimme aika meluisa seurue. Poikkesimme ainakin Stonesissa, Sling Innissä sekä On the Rocksissa. Olipa hauskaa rumuta Helsingin baareissa pitkästä aikaa! Tänään on sitten nojatuoli ollut ihmisen paras paikka telkkarin kera nautittuna.

Sen verran kuitenkin sain aikaan, että liotin ja raspasin jalkani. Sen päälle rasvaaminen teki hyvää. Olen sen elokuun loppuisen pedikyyrin jälkeen yrittänyt pitää jaloistani parempaa huolta, en tahdo niihin enää sellaisia kovettumia, kuin ennen pedikyyriä niissä oli. Itse asiassa voisin ostaa viimeistään joululahjaksi itselleni toisen pedikyyrikerran, se tuntui nimittäin aika ihanalta, kun joku hoiti jalat. Meinasin nukahtaa hyvään oloon.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Toinen kielikylpy

Koska joskus myös muilla asiat menevät päin prinkkalaa, niistä voi järjestävä taho hyötyä yllättävällä tavalla. Eilen sain yllättäen lipun tapahtumaan, johon itse olin kollegalle pilettejä hankkinut jo useampi kuukausi sitten. Sattui niin, etteivät hänen asiakkaansa pystyneet osallistumaan heille varattuun kinkeriin, koska työ vaan joskus asettaa ylitsepääsemättömiä rajoitteita. Kollega päätti jakaa liput meillä töissä, minä olin hänen ensimmäinen valintansa. Ja muukin seurue oli kivaa ja mukavaa!

Pääsin ensin syömään ja sitten katsomaan musikaalia. Syömisen ajan nyt vielä räpistelelimme suomeksi, mutta loppuilta kului Svenska Teaternissa laulaen mukana Abbaa. Olipas se ihanan harmitonta kivaa! Onneksi on elokuva tullut katsottua pari kertaa, onneksi osaan Abban biisit ulkoa ja onneksi tarina on niin höttöisen siirappinen, että ei ruotsin kielikään vaivannut. Oli silmäkarkkia, väriä, valoja ja sellaista harmitonta kivaa niin, että huomasin laulavani mukana (tietenkin englanniksi). Toinen kollega vieressä nauroi, että hän oli hetken aikaa kuvitellut istuvansa kaiuttimen vieressä, kun meikäläinen venytteli äänijänteitään. Hups.

Mitähän minä sanoisin ruuasta? Noh, jos en mainitse ravintolan nimeä, niin ehkä nyt sen verran, että marinoitu kampasimpukka oli namia, mutta paahdettu ankanrinta oli mautonta. Jälkiruuaksi tarjottu savariini ja talon jäätelö olivat pitkästä aikaa jälkiruoka, jonka söin. Minulla ei yleensä jälkiruoka maistu, mutta tällä kertaa siinä oli jotain sellaista, josta en aivan saanut kiinni. Siis jotain sellaista hyvää makua. Onhan se haastavaa tarjota ruokaa, joka maistuisi kaikille, mutta joskus tulee mieleen, että miksi kaiken pitää olla niin pahvisen makuista? Kiva olisi, jos joku joskus yllättäisi. Enkä nyt tarkoita, että mikään olisi ollut pahaa. Se vaan ei ollut minun makuuni.

Hieno torstai-ilta, mutta loppui kesken. Tunnelma oli niin korkealla kinkereiden jälkeen, että oli suorastaan synti lähteä kotiin. Puhumattakaan siitä, että kuka hel*vetti sitä nyt heti nukkumaan osaa mennä kotiin päästyään. Arvaatteko, kuka on nyt nuutunut? Perjantai on onni.
Nätti katto Svenska Teaternissa

torstai 16. lokakuuta 2014

Eka kerta

Kun takamukseni herätteli minua aina vain taajempaan tahtiin öisin, päätin lääkärikäynnin jälkeen tilata ajan osteopaatille. Kävin vastaanotolla tiistaina, sekin oli taas varsinainen show, kun rynnin keskustaan, että kerkesin kolmeksi paikalle. Töistä on suuri lähtemisen vaikeus.

Niinpä saapuessani paikalle olin stressaantunut, hikinen ja ahdistunut, soveliaassa olotilassa kerrankin kertomaan, mihin sattuu, enkä peittelemään tuntemuksiani. Minulla nimittäin on paha tapa, kuvittelen ilmeisesti, että kärsimys kaunistaa. Valitin takamuksen lisäksi myös tenniskyynärpäätäni. Tai sitä oikean käsivarren lihasta, joka ärtyi mappeja nostellessa toukokuussa. Suurin kipu siitä on mennyt, mutta silti se on kalvanut hivenen koko ajan.

Ensin juttelimme, sitten osteopaatti aloitti tunnustelemaan. Olin varoittanut, että hieronta sattuu minuun, hänen tunnustelunsa ja vääntelynsä oli kuin höyhenellä sivelyä siihen nähden. Välillä jopa vähän mietin, että näinköhän tästä on mitään hyötyä. Mutta kun itsekin tunsin jo käsittelyn aikana, että jotain alkoi tapahtua, rentoutuminen ja lämpö levisivät koko kroppaan, niin mielelläni varasin itselleni heti toisenkin ajan.

Illalla olin simahtamispisteessä jo kahdeksan jälkeen. Nukuin niin sikeän yöunen, etten uskonut sen olevan mahdollista. Ja katso, käteen ei satu yhtään. Pylly vihoittelee edelleen, mutta eri tavalla ja eri paikasta. Osteopaatti kertoi, että lihaksissani ei sinänsä varsinaisesti mitään vikaa ole, ne ovat vain mutkalla kuin levälleen jätetty puutarhavesiletku. Sen lisäksi kiinnittyneet ylen tiukasti luukalvoon.

Hän ehdotti muutamia itse tehtäviä harjoituksia sekä alfalipoiinihappoa. Se kuulemma saattaisi sopia minun ruumistyypilleni ja ajaisi myrkkyjä pois keskiäkäisestä kropastani. Ja myrkkyjen poistuminen taas edesauttaisi toimintakykyä. Suoraan sanottuna olen valmis kokeilemaan kaikkea muuta paitsi kansantanssia ja insestiä, että pääsen nukkumaan rauhassa, niinpä kävin Life-kaupassa eilen (olivat sattumoisin halvennuksessa) ja nyt on ensimmäinen pilleri jo pantu poskeen, tuloksista tulen kertomaan, jos niitä ilmenee.

Ensimmäinen kertani osteopaatilla osoittautui onnistuneeksi. Parin viikon päästä on toisen käsittelyn vuoro. Eihän se ilmaista ole, mutta toisaalta jos on olemassa keino päästä kivuista eroon ilman pillereitä, niin kokeilen mieluusti. Jos se ei auta, vaadin parempia rohtoja.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kurssikuulumiset

Mukavia, puheliaita, ystävällisiä norjalaisia oli täynnä pitkä viikonloppuni. Englantia puhuvat ihan suvereenisti, mutta jostain syystä he tahtoisivat vieraan puhuvan norjaa. Tai ainakin ymmärtävän, jos kuulevat tyypin ymmärtävän ruotsia. Ja aika paljon sellaisia tilanteita olikin paljon, että joukko ympärilläni haasteli norjaa ja minä ymmärsin osittain, mutta en suinkaan kaikkea. Miesten nimi on aina Hans Jotain (narraan, joo), naisille on annettu vähän monipuolisemmin norjalaisnimiä.

Finanssiasiat ovat nyt sitten katollaan muutaman kuukauden ajan. Lennot ostin ajoissa, ne olivat edulliset, vajaa 200 euroa. Rahaa meni aika paljon, osittain johtui siitäkin, että ostin itselleni yhden ihanan pellava-puuvillapaidan sekä villakaulaliinan. Me myös söimme joka päivä ulkona, Trondheimissa on hurja määrä erilaisia ravintoloita, varmasti jokaiseen makuun löytyy jotain. Julkinen liikenne toimii hienosti, lentoasemalta pääsee parilla bussilla ja junalla keskustaan, eikä edes maksa paljon. Tarjolla on myös paikallisliikenteen bussikortteja ainakin kolmeksi päiväksi, edullista matkustamista!

Ravintoloissa/ baareissa tuli jonkun verran notkua, mutta onneksi osa baareista oli yksityisiä. Hassua sinänsä, kun asian muisti vasta siinä vaiheessa, kun haistoi tupakin hajun ympärillään. Muisti, millaista oli Suomen baareissakin vielä muutama vuosi sitten. Tukka tuoksui pahalta aamulla. Sain soveliaasti huomiota molemmilta sukupuolilta. Sattui vain yksi moka yhdellä baarilla, kun yksi kaksimetrinen alkoi vonkaamaan minua. Ystävär tuli vetämään pois, että ei ei ei, tyyppi seurustelee. Mistä minä sen olisin tiennyt? Ei hän sitä minulle kertonut, kun tanssimaan vei ja pussailemaan pyrki. Karkasimme nopeasti paikalta.

Seuraava yrittäjä oli ystävän kaveri, joka vei meidät baarista kotiin. Kyyti maksoi puhelinnumeroni, mutta enpä usko, että hän sitä käyttämään tulee. Vaikutti siltä, että varmasti vientiä olisi, jos enemmän paikkakunnalla vaikuttaisin. Jos menen, menen kyllä muista syistä, siksi, että Trondheim on kaunis matala paikkakunta Nidelva-joen rannassa. Ympäriltä löytyy myös luontoa, merta ja vuoristoa, ihmiset ovat viehättäviä, norjan kielen kurssi oli erittäin onnistunut!

Norjan kielen kurssi takana

Terveisiä Trondheimistä!

Olipa mukava viikonloppu, mutta nyt oikeasti tarvitsisin loman loman jälkeen. Vaan ei auta, töihin on mentävä.

Matkaraportti tulee seuraavassa osassa, kunhan kerkeän vain kirjoittamaan sen. Kuvia en ottanut edelleenkään, mutta kyllä se osa maailmaa kävisi erittäin hyvin kaljamainoksiin. Kaunista!

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Vatuloiva ihmisraunio

Olen apeahko. Yleensä syksyt ovat minulle elämäni parasta aikaa, mutta nyt olen maassa. Tiedän, että tämä menee ohi. Pitää vaan keksiä itselleen vapaa-ajalle riittävän paljon tekemistä, ettei ajattele. Ja niin kuin minä usein mietin, miten vähällä ajattelemisella pärjään, vaan nyt takerrun joutaviin harmeihin ja suruihin. Riittämättömyyden tunne kalvaa. Miksi aina minä?

Tiedän, etten se ole aina minä. Itse asiassa se olen minä erittäin harvoin. Oikeastaan ainoa asia, jossa en onnistu, ovat parisuhteet. Se tietysti tekee asiasta vielä aremman. Ihmeesti minä näistä kohtauksistani kuitenkin aina nousen ja teen lisää virheitä. Minulla voi myös olla syntymän jälkeinen masennus päällä, että elämä on ohi, kun viisikymmentä tuli plakkariin. Kenellekään ei kelpaa ja alamäki on nopea.

Töissä ei ole yhtään sen mukavampaa. Pitäisi sielläkin ryhdistäytyä ja alkaa vaatia ihmisarvoista kohtelua. Ei vain minulle, vaam koko sakille. Minua nimittäin on ruvennut pelottamaan töihinmeno, siellä taas on liian kiire, meinaavat jo saman päivän pakolliset tehtävätkin jäädä tekemättä, kun niitä vaan vyöryy ovista ja ikkunoista.

Eilen tein pikaisen retken Forexille. Ystävä kyllä väitti, että kaikkialla käy kortti, mutta kävin kuitenkin pienen hätävararahaston vaihtamassa. Ehkäpä matka piristää, ehkä palaan töihin intoa täynnä. Ja ehkä töissäkin elämä pikkuhiljaa alkaisi rauhoittua. Joo, ehkä lehmät oppivat lentämään.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Matkakuumeen nousua

Onneksi loppuviikonloppu meni rauhallisissa merkeissä. Lauantaina keskityin tekemään ruokaa, siivoamaan, saunomaan ja pesemään pyykkiä. Ruokaa tehdessä ja syödessä tyhjeni viinipullo, mutta en kuitenkaan saanut kyläluutakohtausta, pysyttelin kotona. Kalsarikänni, paitsi että känniä siitä ei seurannut.

Tutkin netistä tulevaa matkakohdettani. Nyt alkaa jo vähän jänskättää torstai-ilta. Luvassa on kaksi lentoa, ennen kuin olen matkakohteessani ja siellä pitäisi vielä ymmärtää päästä lentokenttäbussilla keskustaan. Sitten kuulemma on oppaat hankittu ja ohjelma järjestetty. Todennäköisesti kaikki sujuu hyvin, mutta silti minua jännittää, olen kuitenkin jossain määrin kontrollifriikki.

Pitäisi keksiä mitä hankin yhdelle nelikymppiselle syntymäpäivälahjaksi. Entiset nuoreni täyttävät järkiään pyöreitä vuosia, parin viikon päästä on taas yhdet synttärit. Minulla kyllä on pieni ajatus, joka liittyy ruuanlaittoon, mutta lahjaan pitää saada jotain muutakin. Jotain pysyvää.

Ennen tätä kaikkea pitäisi taas selvitä yhdestä vajaasta työviikosta ja selvitettävä, kuka tuuraa minua ensi viikon maanantaina, kun vakituinen tuuraaja on lomalla. Sen lisäksi luvassa on yksi poistumisharjoituskin. Työperäistä hässäkkää riittää, hyvä niin, ei kerkeä ajatella joutavia.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Suru hukkuu siideriin

Eilen sain kuulla, että Hankala oli ryhtynyt seurustelemaan. Harmittihan se, vaikka en ollut varsinaisesti tietoisesti panostanut suhteen vakiintumiseen. Sen tiesin, että kotiin olisi turha jäädä, siellä ajatus olisi vallannut minut kokonaisvaltaisemmin, alitajunta nimittäin oli vetänyt tapailustamme omat johtopäätöksensä. Märinäksi olisi varmaan jossain välissä mennyt. Ei minusta suhteeseen ole, hyvät ovat jo varattuja ja huonoja ei enää kannata vaivoikseen ottaa. Pitäisi vaan yrittää muistaa se, eikä kuvitella mitään kummallista.

Kun ystävä vihjaili menevänsä töiden jälkeen kotibaariinsa, vonkasin itseni mukaan. Sitä ennen kävin lunastamassa 190 euron edestä valokuvia sekä Kappahlista parit rintareput, kun siellä oli kanta-astujapäivät -25%. Tarttui sieltä yksi musta paitakin mukaan, mutta koska farkkuosastolla ei ollut tapahtunut mitään kehitystä, jätin siniset bootcutit rauhaan. Oi, kunpa sinne välillä tulisi mustia. Miksi en ymmärtänyt ostaa niitä kuin yhdet, silloin kun niitä tarjolla oli?

Ystävän tapasin rautatieaseman edessä, ratikalla matkasimme Kallioon. Tuttu ja turvallinen baari sai todistaa aina hamaan pilkkuun saakka kikatteluamme. Miten ihanaa minulla hänen kanssaan onkaan, pitää oikeasti kehua, että harvan ihmisen kanssa tulee naurettua niin herkeästi. Kyllä me niitä elämän vakavampiakin puolia käsittelemme, mutta niihin ei jäädä vellomaan. Ja entäs sitten hänen ystävänsä, aivan valloittavaa sakkia!

Tuli siellä haasteltua tuntemattomienkin kanssa, tunsin olevani niin turvassa, että uskalsin sellaisiakin katsella. Erityisesti jäi mieleen todella omituinen sakki jostain Lahden Miekkiöstä, isä poikineen ja ystävineen oli lähtenyt kylille. Minä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa sakille, kun poika komensi isäänsä, ettei hän saisi ketään sutturaa enää ottaa perintöä kärkkymään, että se kuului hänelle. Karmaisevaa.

Joskus 15 vuotta sitten Helsingin keskustassa oli Baker´s niminen baari, Paakarin baariksi me kanta-asiakkaat pruukasimme sitä kutsua. Musiikki oli raskasta, pojilla pitkä tukka ja me tytöt vasta nättejä sutturoita olimmekin. Tiskin takana heiluivat kaupungin cooleimmat baarimikot. He vastasivat myös soitettavasta musiikista, joten kannatti olla mielinkielin ja nätisti, jos tahtoi toiveensa eetteriin. Ystävä esitteli minut myös toiselle siellä hengailleista baarimikoista, olipa hieno muistutus nuoruusvuosilta!

Yöllä matkustin kotiin bussilla. Söin ja tipahdin välittömästi. Nyt olen kuunnellut elimistöäni, että eihän minulla edes ole krapula! Tuli juotua vain siideriä ja muutama salmiakkihedelmäsnapsi, joista pari tarjosi ystävän puoliso, ennen kuin kotiin lähti. Ihana mies! (Minut on niin helppo hurmata, vitsejä ja viinaa...)

Ai niin, syntymäpäivävalokuvat vasta valloittavia ovatkin! Niistä tulee vielä hieno kansio! Erinomainen sijoitus, yksi elämän parhaita. Hinnasta tuli vitsailtua, että 190 euroa on viisikymppisen naisen katuhinta tällä hetkellä. Hihi. Ei paha hinta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Väliaikaista kaikki on vaan

Eilisen seminaarin jälkeen teki mieli silpaista känni toteen. Syletti pitkän kaavan mukaan. Mutta koska tänään tapaan ensimmäistä kertaa osastomme uuden vetäjän, en kokenut tarpeelliseksi pilata mainettani hänen silmissään heti ensi tapaamisella. Teen sen vasta sitten seuraavalla kerralla. Nyt pitää edes yrittää tehdä jonkin valtakunnan vaikutus ja vielä puhua kielilläkin.

Ja miksi harmitti? Pitkä juttu, mutta sanotaanko, että olisin niin paljon nopeampi kuin muut. Sen lisäksi hr-ihmeemme käytös osoitti, ettei ammattikuntaani juurikaan arvosteta. Avoimia asioita on liian paljon, helppoja ratkaisuja ei ole, mutta kukaan ei myöskään tahdo tehdä vaikeita ratkaisuja. Minun toiveeni johtajuuden paluusta oli kuolleena syntynyt ajatus. Se kuulemma pohditaan vasta seuraavassa vaiheessa. En jää pidättämään hengitystäni sitä hetkeä odotellessani. Ehkä nyt jotain pientä saatiin aikaan, mutta avoimia asioita kyllä riittää. Minä kerkeän eläkeikään, ennen kuin ne ratkeavat.

Otin yhteyttä osteopaattiin ja esittelin ongelmani. Nyt odottelen vastausta, onko hän sitä mieltä, että minun kannattaisi tulla vastaanotolle. Nimittäin mielialan nousua haittaa hivenen myös kalvava tunne lonkassani. Ei se ole kuolemankipeä, vaan nakertava. Minä ja kivut emme sovi yhteen, minusta kun puuttuu kestonappula.

Päivän positiivinen asia olkoon se, että ei tätä tuulta loputtomiin kestä. Onneksi olen enimmäkseen hyväntuulinen ja elämääni tyytyväinen ihminen, välillä vaan tulee suo vastaan minullakin.