tiistai 29. joulukuuta 2015

Kone - kotitalouskone

Menetin sitten isäni sekä Lemmyn samana vuonna. Pitää totuuden nimessä sanoa, ettei kumpikaan ollut kovin läheinen. Lemmy ehkä olisi ymmärtänyt minua paremmin. Tuskin minua tosin kukaan ymmärtää ja tarvitseeko edes? Isähahmon perään haikailu tässä iässä alkaa olla naurettavaa. (Mutta kyllä minä silti välillä mietin, millaista se olisi, jos olisi ollut sellainen.) Mötorhead on minulle aikansa ikoni, yksi ensimmäisiä kuuntelemiani raskaita bändejä. Mättöä koko rahan edestä.

Eilen kävin kyselemässä Pau D´argoa äiteelle luontaistuotekaupasta. Ei ollut, mutta lupasivat tilata. Sitten laitan purkin muorille menemään ja kirjeeseen ohjeet, mistä sitä saa lisää. Kokeilkoon nyt sitten sitä, kun ei kerta länsimainen lääketiede toimi. Ei silti, skeptinen olen minäkin, mutta harmittaisi, jos en olisi sitä laittanut häntä testamaan.

Itselleni ostin purkillisen alfalipoiinihappoa. Sattui vielä olemaan halvennuksessa. Se ihan oikeasti lisää vireystasoa, parantaa ihoa ja kai se muutakin mainospuheensa mukaan tekee, irrottaa ihmisesta raskasmetalleja tai jotain. Aion kuitenkin jatkaa käyttöä joka toinen päivä. On sitten annoksen nostovaraa tarvittaessa. Voi olla, että sekin vielä vastaan tulee, ei tässä yhtään nuorruta enää.

Kotona sain hepulin, kun kuulin Murdochin erikoisjakson jälkeen uutisista, että tuleva yö olisi kylmin muutamaan päivään. Samalla kun veivasin pyykkejä koneeseen, riuhdoin jääkaappipakastimen tyhjäksi. Tavarat pakastekasseissa parvekkeelle ja torni sulamaan. Pakastinosassa riitti jäätä. Johtuu tietysti siitä, etten kerennyt yhtään kylmentää kaappia, kun sain sen. Hätätila, piti sulloa tavarat heti sisälle, kun vanha lähti samantien kiertoon, sulamisvaara oli lähellä.Mutta nyt on taas vähän aikaa hyvä, jos talvella koittaa kovien pakkasten jakso, saatan tehdä toimen vielä uudelleen.

RM hyvittelee sanomisiaan. Minä mietin edelleen.


maanantai 28. joulukuuta 2015

Kappas, miten sattuikin

Juuri kun kerkesin ystävälle kehua, että onpa mukavaa, kun on joku, jonka kanssa vähän edes suunnitella tapaamisia etukäteen, tuli tarpeellinen muistutus elämän häilyväisyydestä. Kun eilen viestittelimme wotsapissa, sattui RM:lta pääsemään aivopieru, että tavataan torstaina, jos ei tule mitään yllätysbileitä. Tiedättehän te minut, laskin nopeasti yksi plus kaksi ja päätin keksiä itselleni yllätystä koko rahan edestä. Minä en jää odottelemaan giljotiinia enkä roikkumaan löysässä hirressä.

Hyvä, että asiat selvisivät jo nyt. Ei tarvitse enempää tuhlata aikaansa asian vatuloimiseen. Ja kerkeänpähän tosiaan miettiä, mitä touhuan ensi viikonloppuna, vai ottaisinko suosiolla levon kannalta. Se saattaa olla vetävä vaihtoehto, on tässä tätä ohjelmaa riittänytkin. Kivaa on ollut, mutta olen ehkä unohtanut itseni. Sen tyypin, joka tykkää itsestään ja tarvitsee omaa seuraansa.

On se kumma, että me kaikki rimpuilemme omien demoneidemme kanssa. Minä en ole ainoa. Siksi minulla varmaan ymmärrystä ihmisiä kohtaan riittääkin. Toisaalta en siksi jää kovin pitkäksi aikaa kenenkään perään, aina jostain tulee jotain uutta. Ainakin pari suhdetta, siitä kannattaa pitää kiinni, se näyttäisi olevan minulle sovelias toimintamalli.

Ja sitten vähän töihin. Saa nähdä millainen nälkä siellä tulee ennen lounasta, kun on taas tottunut vähän turhan hyvälle.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Hereillä

Olipas muutama raskas päivä. Ei henkisesti, mutta kun uni jää vähiin, jossain välissä on vaan otettava takaisin. Joulupäivänä sain ystävän vieraaksi. Aloitimme ohjelman kolmen maissa, ruokaa (ensin kylmät alkupalat, sitten savukalapastaa, ystävä toi jälkiruuan), juomaa, musiikkia ja puhetta riitti. Viiden maissa saatoin hänet taksiin, ennen kuin itse raahustelin Rotumarsun kanssa yläkylille. Hänkin nimittäin uskaltautui tapamaan ensimmäistä ystävääni, kun oli saanut omat ystävänsä pois saunakylästä. Kiva ilta, omiakin ajatuksiaan on hyvä selvittää samalla kun niitä toiselle selittää. Hienoa huomata ystävyyden syvenevän pikkuhiljaa.

Eilinen oli suuri unen ja levon päivä. En kovin monta tuntia pysytellyt valveilla, nekin menivät ruokailun merkeissä. Katsoimme tosin myös Piin elämän. Oli siinä jotain kaunistakin, mutta aika ahdistava oli elävän kuvan kokemus. Mangusteista tykkäsin. Söin kiltisti kinkkua, vaikkei se lempiruokiini ikinä ole kuulunut. Toinen vaihtoehto olisi ollut hakea kotoa ruokaa, ei minusta siihenkään ollut.

Kun kotiin saavuin, oli vuorossa tiskaaminen. Onneksi muuta sotkua emme saaneet aikaiseksi. Tällä kertaa ei myöskään musiikkia tullut soitettua niin, että naapurit olisivat olleet käärmeissään. Kaikin puolin olen viime aikoina ollut melkoinen asuntosäästäjä. Sama linja taitaa jatkua ensi viikonloppuna, minulta nimittäin kysyttiin, tunnenko uuteenvuoteen sopivia kuplajuomia.

Nyt kuitenkin olen hereillä. Saa nähdä riittääkö unta vielä ensi yöksi. Syytä kuitenkin olisi, olen edelleen ammattikuntani ainoa edustaja töissä. Vähän pelottaa, mutta otan asiat niin kuin ne tulevat. Minkä tässä muuta voi tehdä? Rotumarsu ehdotti rokulia, mutta kun en mie enää mikään lapsi ole, niin kai tämäkin vaan on kestettävä ja yritettävä selvitä työstressistä.

torstai 24. joulukuuta 2015

Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen*

 Rotumarsu tykkäsi lahjoistaan. Hän sai pussilakanan, kun satuin kuulemaan hänen haaveilevan satiinisista lakanoista. Täydentäköön itse settinsä, siitä voi kokeilla, miltä ne tuntuvat. Minä sain luvan jättää hammasharjani kylpyhuoneen kaappiin ja Tangle Teaserin. Kaveri on sen verran katsellut taisteluani hiusten kanssa. Minua nauratti.

Mitäs me muuta tehtiin? Paistettiin kinkku, katsottin Devin Townsendin The Retinal Circus - tykkäsin muuten. Rotumarsu kouluttaa musiikkimakuani, tai oikeastaan avartaa sitä. Sitten keksimme kokeilla kamaran paistamista, tuli muuten hyviä chipsejä, mutta ei niitä monta voinut syödä. Maistoin kinkkua, vaikka en ole mitenkään sikaparan ystävä. Aamulla sain hyvää mutteripannukahvia ja kaverin omatekemää joulumaustekakkua, jonka rusinat oli ajettu atomeiksi, koska kerroin, etten pidä pullukoista ja limaisista rusinoista ruuassani. Ihmemies on hän.

Pian olen pakannut kaiken naapurivierailua varten. Vielä puolisen tuntia, ennen kuin viimeinen bussi lähtee. Uskoisin, että minua väsyttää iltasella ihan kiitettävästi. Minusta joulussa parasta on se, että saa antaa ihmisille asioita. Ehkä minä sittenkin rakastan ihmiskuntaa. Ainakin ystäviäni, vaikka olenkin sellainen kilisevä kulkunen.

*Tunne vihollisesi, on siellä kristyttyjen kirjassa oikeata asiaakin. Nauttikaa sesongista kukin halujenne mukaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Huoltoajo

Olen ollut kovin kiireinen alkuviikon. Suolatehtaalla ei ole toiminta rauhoittunut toivomaani tahtiin, kuitenkin kaiken olen saanut hoidettua. Tiukkaa on tosin välillä tehnyt, kun ovat henkilökohtaiset asiatkin vähän asettaneet esteitä elon tielle.

Maanantaiaamuna minulla vihdoin oli aika luomihoitajalle. Kävin Bulevardin klinikalla, hintaan vaivaiset eur 25. Vaivaiset siksi, että kerrankin tunsin olevani ammattilaisen käsissä, kun neiti syynäsi minut päästä varpaisiin. Kaikkea löytyi; kirsikkaluomia, varsiluomia ja rasvaluomia. Samoin löytyi neljä epäilyttävää tyyppiä, nyt minulla on niistä kuvaus ja paikat paperilla, jonka voin ojentaa terveyskeskuslääkärille. Sitten kun joskus sinne siis pääsen, enkä joudu samalle kuin joka verenpaineasioissa minua "tutki". Se kaveri ei varmaan suostuisi minuun edes koskemaan, katsomisesta puhumattakaan.

Työpäivän päälle menin suutarilleni hakemaan kolmet kengät. Kaksiin menivät puolipohjat ja kaikkiin kolmiin uudet kantalaput hintaan eur 98. Sain vielä joululahjaksi maksipullon suihkutettavaa kyllästettä. Samoin kenkäni saivat kehuja, että suutarin vaimokin oli vaatinut kysymään, mistä ne on hankittu. Ja minähän auliisti kerroin. Minulla on hieno ammattisuhde henkilöön, joka on tärkeä naiselle, joka rakastaa kenkiä. Ja hamstraa niitä. Koska kävelen, myös huolehdin kalliista kolpposistani. Hän osaa kohdella kenkiäni arvostaen, jos tahdotte ammattitaitoisen suutarin tiedot, kysykää.

Kävin joutessani myös Liiterikaupan kautta ennen kotiinmenoa. Jouluajan ruokamenut alkavat muodostua eikä minun todennäköisesti tarvitse ennen ensi viikkoa poiketa kaupassa kun vielä tänään käyn soveliaita juhlajuomia. Ja kalan huomista varten.

Vietin illan Rotumarsun kanssa. Hän on jo lomalla, niinpä tuli valvottua suhteellisen myöhään. Vielä kun kaveri onnistui sairastumaan yön aikana flunssaan ja herätti minutkin ennen viittä. olin todella väsynyt jo töihin mennessäni. Ahkerasti kun puuhastelin, pysyin hereillä. Kävin talvipäivänseisahduksen valoisaan aikaan (aurinko bongattu!) katsastamassa yhden kokouspaikankin kevään isoa kokousta varten, vaikutti lupaavalta, vaikka kalliiksihan se käy. Siinä sitä vielä työmaata riittää... Kahden jälkeen oli kuitenkin pakko jättää työmaa taakseen, minulla nimittäin oli kampaajalle aika.

Mikä onni, ilo ja autuus oli taas maata pesupaikalla hierottavana, tällä kertaa oikeasti nukahdin sinne. Vitsailin pikkukampaajalleni, että hän saisi tehdä minulle mitä vaan enkä huomaisi, ennen kuin hän herättäisi minut. Goottitukkaa hän ei kuulemma suostu kuitenkaan tekemään. Onneksi kyseessä on luottohuoltaja, sain jälleen ihanan vaaleankullan/ kuparin värisen pään ja hienovaraisen lyhennyksen. Tukka jaksaa kihartua itsestään. En ymmärrä, mitä teen, kun poika tekee kesäkuussa uhkauksensa mukaan ja muuttaa Australiaan. Hän oli saanut sinne nimittäin työviisumin. Liekö lähdettävä perässä?

Vielä tämä päivä, sitten saa taas yölläkin syödä. Jos jaksaa ja jos on halua. Luulen, että tarvetta ei tule olemaan.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Hurlumhei matkaan jo käy

Voi minua heikkomielistä ja vähäpäistä, kun en osaa pitää itseäni ruodussa. Enkä tahdokaan, mutta se nyt tähän kuulu. Siiseli kutsui pohjoisempaan kaupunginosaan, baariin, jossa en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Siellä he olivat koko hurja joukko ja iso määrä tuntematonta sakkia. Ravintolan toisella puolella oli jonkun kaverin 50-vuotissynttärit ja toisella puolella soitti ihan kelvollinen rockabilly-bändi. Yksi siiselin lähimpiä ystäviä, hänen sanojensa mukaan hänen ainoa ystävänsä, oli synttäreillä puolisonsa kanssa, niinpä oli muu sakki päättänyt seurata samaan baariin.

Siellä oli jo tunnelma katossa, kun saavuin paikalle. Oli kiva pitkästä aikaa nähdä kaikkia, sain lämpimiä halauksia heti ovella. Jopa Siiseli nousi pöydästä ottamaan takkia pois päältä ja kyselemään juomatoiveita. Ilta oli hauska, sain tanssia sekä Siiselin ystävän että syntymäpäiväsankarin kanssa. Siitä tosin meinasi tulla mustasukkaisuusdraama, kun Siiseli ryhtyi kyselemään tahtoisinko jäädä baariin, jos hän lähtisi kotiin. Totesin niin kuin hän on minulle joskus todennut, että tapanani on lähteä saman ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla on ollut treffit.

Sitten kävelimme hänen kotibaarinsa kautta kotiin. Mukavaa iltaa seurasi sikeä uni. Aamulla Siiseli oli vääntänyt aamupalan sillä välin, kun olin suihkussa. Minä kaivoin käsilaukustani joululahjan miehelle,joka vihaa joulua. Oli hän lahjasta kuitenkin otettu, kysyi saako avata heti vai pitääkö odottaa jouluun. Minä annoin luvan avata samantien, kun toinen oli kuin pikkupoika. Paketista paljastuneet mustat sukkaparit, joissa on kaikissa erivärinen raita sukansuussa, olivat mieleinen lahja, hän nimittäin on aikaisemmin jo ihaillut niitä minulla. Siitä se ajatus sitten lähti. Samalla kerroin Rotumarsun olemassaolostakin, varoitin, että meidän tapailemisemme alkavat olla tapailtu.

Kävimme kotibaarissa kääntymässä ennen kuin minä matkasin vaihtamaan tavarat mukaani. Pääsin itäiseen Helsinkiin pelaamaan roolipeliä. Luvassa oli armoton taisto goblinien kanssa, niitä oli solan molemmin puolin satakunta. Sain teurastettua ahmankynsilläni niitä 12 ennen kuin lähtivät livohkaan. Moraali petti. Hah! Edessä on tason nosto, minun pitäisi olla jo 8-tasolla, kun lukemat notkuvat vielä vitosella. Mut kun se on niin työlästä! Ja kyllä mie näinkin toimeen tulen, kun omaan voimia, joista en mitään ymmärrä.

Onneksi ymmärsin lähteä pelin jälkeen kotiin. Yhdentoista maissa olin jo peiton alla, enkä suoraan sanottuna kovin kauan kerennyt siellä venyttelemään ennen kuin Nukkumatti vei mukanaan. Hyvä niin, koska tänään tein jouluaterialle jälkiruokaa. Sitten vielä on siivoamisp*skaakin edessä. Ärs ärs.

Ystävä teki minulle pyynnöstäni kilisevän rannekorun. Se on ihana, painava ja kilisevä. Kalliiksihan se kävi, jo pelkkä hopean määrä on massiivinen, noin 70 geetä, mutta mitäpä ihminen ei oman itsensä eteen tekisi. Se on joululahja itselleni.
Jotta jos jossain näette naisen, jolla on omat lusikat mukana, se olen minä, saa tulla sanomaan päivää. ;-D

perjantai 18. joulukuuta 2015

No rest for the wicked

Olen päässyt juhlakaudesta aika vähällä. Olen ollut vain kaksissa pikkujouluissa, työpaikan ja ystävien kanssa järjestetyissä. Määrä oli riittävä, eikä missään korostettu joulua, syötiin hyvin ja juotiin paremmin. Keskiviikkona selvisin hengissä lounasravintolan joululounaasta. Se kyllä oli varsinainen pohjanoteeraus, jopa ihmiset, jotka pitävät jouluruuista, kätisivät aiheesta. Tänään menemme tiimilounaalle naapuritalon ns. parempaan ravintolaan. Sen menun kävin kurkkaamassa jo etukäteen itseäni miellyttäväksi. Minkäs minä sille voin, että olen herkkuperse!

Talvipäivänseisauksen suunnitelma alkaa hahmottua. Aatonaattona menen naapuriin seuraamaan kinkunpaistoa, aattona naapurilähiöön nauttimaan hillitysti eväitä ja juomia, joulupäivänä taas saan ystävän kylään. Siihen on vielä menu miettimättä, keittiönpöydän ääressä aikaa kuitenkin taas vietetään. Vieläköhän sitä muka jaksaa jotain tapanina tehdä vai joko voi siirtyä takaisin arkeen? Viikonloppuna ei varmaan kovin kummoisia tarvitse tehdä, että jaksaa taas töissä. Etenkin kun tänään jää kollegakin pitkälle lomalle. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki muut saavat levätä paitsi minä?

Vuokranantajalta tuli vuosittainen kirje. Vuokra ei laskenut kuin kolme euroa. Tuo on sitten erittäin ironinen lausunto, minä edelleen ihmettelen, miten voi olla olemassa aso-taloyhtiö, jossa kulut pienenevät. Meillä tehdään jotain oikein. Jos tietäisin, mitä, möisin systeemin muillekin vuokranantajille. Vai onko niin, ettei meidän yhtiömme ole tarkoitus tuottaa voittoa? Onko tämä yhteiskunnan tulonsiirto minulle ja kanssa-asujille? Sen verran luin asukaskokoustiedotetta, että ainakin uudet pesukoneet saamme ensi vuonna. Se on tosi hieno juttu, minun ei siis vieläkään kannata satsata omaan. - Olen minä jotain tässä maailmassa tehnyt oikein, kun karma luovutti minulle kunnon kodin. (Vielä kun saisin sen 8 neliötä suuremman...)

torstai 17. joulukuuta 2015

Tähdenlento

Rotumarsu houkutteli minua kiinnittämään kaamostähden ikkunaani, kun kerroin, että sellainen minulta löytyy. Se kyllä oli tarkoitukseni, mutta varmaan olisin viritellyt sen paikalleen vasta viikonloppuna. Kuitenkin ryhdyin toimeen aikaisemmin häntä ilahduttaakseni, hän kun näkee ikkunani pihan toiselta puolelta. Suhraaminen oli valtaisa, ensin piti nimittäin löytää etokapistus, se oli tietenkin hautautunut siivouskomeron yläkaapin perimmäiseen osaan. Sinne missä muutkin joulukoristeet piileskelevät.

Mutta näinpä nousin riemuisasti portaille. Kuinkas sitten kävikään? Tähti irtosi kannakkeestaan ja luiskahti suoraan patterin väliin. Minulle jäi vain luu (polttimo johtoineen) käteen. Siinä sitten tuijotan epätoivoisena kolmen sentin rakoa, jonne muovihärpäke onnistui itsensä tunkemaan. Mietin, että tuonne eivät mene edes paistopihdit. Mutta epätoivo keksi keinon, onhan minulla rautalankaa. Siitä sitten lenkkiä muotoilemaan ja aikani kun ähräsin, sain tähdenlentoni pelastettua. Asentaminen jäi seuraavaan päivään, ei tehnyt mieli sillä siunaamalla edes vilkaista mokomaa.

Sain Kanta.fi -palvelusta verikokeiden tulokset. Ei se nyt ylitsepääsemättömän kamalaa ollut, mutta sanotaanko, että tarttis varmaan tehdä jotain. Ja minulla on jo suunnitelma olemassa, mutta kyllä tämä vanheneminen välillä v*tuttaa. Samalla tekaisin sinne hoitotahtonikin, jossa kerron toiveestani, että pahan paikan tullen minua ei sitten elvytetä. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa DNR-tatuointi tissien väliin.

Esihenkilöni sairastui äkillisesti ja vakavasti. Todennäköinen poissaoloaika on noin kaksi kuukautta. Arvatkaas, kuka tuuraa ennaltamääräämättömän ajan. Tekisi mieli vähän kiroilla lisää.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Julkisen terveydenhuollon väärinkäyttöä

Olin varmaan niin pöyristynyt lääkäristä päästyäni pari viikkoa sitten, että olen aktiivisesti koittanut unohtaa koko katastrofin. Nyt se taas tuli mieleen, kun tajusin, että en edes tiedä, miten saan verikokeiden tulokset ulos. Pakkohan se on vähän puuskaista.

Ensinnäkin jälleen kerran voisin haukkua yrityksen, jossa työskentelen. Mikä järki on lähettää ihminen parhaaseen työaikaan toiselle puolelle kaupunkia lääkäriin, kun työterveyshuollossa asia hoituisi jokin aamu tai ilta? Parhaassa tapauksessa jopa työajan ulkopuolella. Mutta kun kerta asia näin on, niin minähän läksin. Kuvittelin olevani ajoissa, mutta niin vaan kävi, että juoksuksi piti panna ja olin pari minuuttia yli tapaamisajan paikalla. Onneksi lääkäri oli vielä enemmän myöhässä, kerkesin tasoittaa hengitykseni.

Pääsin sisälle. Siinä me sitten tuijotamme toisiamme, kunnes tajuan, että se lääkärin mölli ei aio edes kysyä, miksi olen tullut paikalle. Niinpä ryhdyn selittämään, että tarvitsen lähetteen vuosittaisiin verikokeisiin. Ja että jos herra on hyvä ja katsoisi mittaamieni verenpainearvojen avulla, että onko lääkitys sopiva. Hah! Lääkäri kintaalla viittaa ojentelemalleni läpyskälle, ei itse edes vaivaudu kaivamaan verenpainemittaria esiin, vaan toteaa, että hänhän jo määräsi minulle vanhoja lääkkeitä.

Sitten hän naputteli aikansa konetta ja sanoi, että nyt on verikoelähete kirjoitettu. Kun kysyin, enkö saa siitä mitään printtiä, hän vain punoi päätään. En siis tiedä vielä tänäkään päivänä, mitä kokeita minusta viime viikolla otettiin. Onpahan hyvä syy soittaa ajanvaraukseen ja kysellä, että miten ne tulokset itselleen saa. Kai ne joku minulle osaa tulkita, mutta yksi mikä on varmaan, sille kaverille en enää mene edes pää kainalossa.

On tämä mennyt jännäksi. Tämän jälkeen minua todennäköisesti verenpainetaudissa hoidetaan, kun saan aivoinfarktin tai muun jännän tukoksen. Kun olisi rahaa, kävisin tsekkauttamassa itseni yksityisellä. Koko keikkaan meni noin 2,5 tuntia. Jos mietitään, että kai minunkin työlleni joku tuntihinta on, niin ei sekään ilmaista työnantajalleni ollut. Puhumattakaan ennaltaehkäisevästä työterveydenhuollosta, kai heidän olisi hyvä tietää, mitä minulle kuuluu edes fyysisesti, kun psyykkisestä hyvinvoinnista ei kannata puhuakaan.

Noh, niin pitkään kuin valitan, olen hengissä. Pidetään tilanne sellaisena.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Hetkinen, otsikko unohtui

Tyhjensin äsken jääkaappiani. Biojätteen määrä on noussut hälyyttävästi viimeisen parin kuukauden aikana. Mahtanee johtua siitä, että en enää ole kotonani syömässä jämiä loppuun. Rotumarsu huolehtii varsin tehokkaasti ruokahuollostani, ei tarvitse siellä nälkään kuolla. Vähän autoin itsekin asiaa perjantaina, kun väänsin lupaukseni mukaan pari pellillistä karjalanpiirakoita mukaan. Vein minä tosin vähän saunajuomiakin, kun saunaan oli vahva tarkoitus joutua.

Hyvin kelpasivat piirakat. Munavoitakin oli tarjolla. Samoin oli tarjolla herkkiä keskustelunaiheita. Kumpikin meistä tosin välttelee käsitteiden määrittelyä, mutta jos seura kelpaa paremmin kuin liesuaminen pitkin kyliä, voitaneen puhua, että tässä on päästy ihmissuhdeosastolle. Minun pitäisi tolkuttaa sitten pari juttua itselleni ja toimia päätösteni mukaan. Mutta kun osa minusta edelleen tahtoo harrastaa sabotaasia ennen kuin joudun itse sabotaasin kohteeksi.

Jatkan äiteen lahjomisessa tutuksi tullutta ja hyväksi havaittua traditiota. Tilaan hänelle ET lehden. Olen näköjään viime jouluna jo ollut kaukaa viisas ja ottanut kestotilauksen. Pitää tällä viikolla lähettää omatekemä lahjakortti ja vaikka marmeladirasia menemään Pohjoisempaan Suomeen. Saa nyt sitten nähdä, miten monta vuotta sitä saa vielä tilata. Isäni olisi tänään täyttänyt vuosia. Hän eli pidempään kuin oma isänsä ja äitinsä. En ole minäkään kovin pitkäikäistä sukua.

Pohjoisempaan Suomeen tulen matkaamaan helmikuussa pariinkin kertaan. Ensin sellainen incognito-retki, kun yhdessä entisessä kantabaarissa on sellainen Vanhat pierut rokkaa-tapahtuma. Sitten pitää käydä sukulaisretkellä. En vaan tahdo sotkea niitä keskenään, tahdon myös nauttia paikkakunnan antimista.Much work and no fun... Juu nou.

Onneksi kerkesin kotin ennen lumisadetta. Nyt vaan pelottaa töihin lähteminen, onkohan ulkona kovin liukasta? Kylmä siellä on ainakin, ennen kuin taas tottuu alkavaan kylmään vuodenaikaan. Onneksi minulla on paljon lämpimiä talvikenkiä. Kyllä muuten kirpaisi, kun eilen vein yhdet popot kaatopaikkaroskikseen, ne tosin olivat jo kymmenen vuotta vanhat, mutta silti. Ei enää voinut viedä suutarillekaan, kun kannat alkoivat hapertua silmissä ja molempiin olisi pitänyt vaihtaa keskiraudat. Se on kallista touhua, en suosittele kenellekään, ellei kyseessä ole ihan ehdottomat lempikolpposet.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Puuronkeittäjä saa huttua käkättimeen

Keskiviikon lahjontatilaisuus italialaisruokien parissa oli viehättävä kokemus. Oli siis ihan oikeasti hauskaa, vaikka taka-ajatuksena toki oli meidän saamisemme asiakkaiksi. Tiettyä myötämielisyyttä kieltämättä oli liikkeellä, kun pääsin kotiin puolen yön punttuussa. Tuliaisena oli vielä kunnon jaappanialaistyyppinen veitsi, niin ei haitannut paidan sotkeentuminenkaan. Pestähän se toki piti vielä yöllä, saamastamme essusta nimittäin irtosi mustaa väriä ja minulla tietysti oli päällä valkea pellavapaita.

Paahtopaistipaloja valeltiin voilla - sitä oli PALJON!
Söimme antipastoa, sitten äyriäistortellineja sahramikastikkeessa, pääruuaksi tuli karitsanpaahtopaistia, pieni granité aikuiseen makuun ennen vuohenjuustotiramisua puhdisti kitalaen. Ja tietenkin kahvi avec. Juu. En nukkunut kuin viisi tuntia. Olin erittäin erittäin väsynyt ja nälkäinen koko torstain. Mistä ihmeestä se johtuu, että jos syöt hyvin, niin seuraavana päivänä on kahta kamalampi nälkä?

Lupasin tehdä karjalanpiirakoita. Se tarkoittaa sitä, että pitää keittää puuroa. Onneksi heräsin tänä aamuna jo ennen kellon korinaa, panin puuron tulille ja ryhdyin muutenkin miettimään kauppalistaa. Minua varten on hankittu mutteripannu, haalin mukaaan soveliasta kahvia. Ruuaksi on luvattu pihvejä, käyn viiniä. Pääsen saunaan, tarvitsen siideriä. Jälkiruuaksi tulee piparia, eiku...

tiistai 8. joulukuuta 2015

Arjellista elämää

Kaikkeen sitä minäkin hurahdan vielä vanhoilla päivilläni, niin kuin nuorten scfi/fantasia-tvohjelmaan. Doctor Whossa alkaa olla taas jännät paikat. Näytti siltä, että Clara kuoli. Voi himppu, mutta eihän se voi, Tohtori saa hänet kuitenkin pelastettua. Siinä se on oikean elämän ja fiktion välinen ero, oikea elämä harvemmin loppuu onnellisissa merkeissä.

Sen sain tuta myös jutellessani äitini kanssa puhelimessa. Lääkäri oli saanut kakistettua suustaan riittävän selkeästi, että haimasyöpään ei lääkitys tai leikkaus auta. Hoidot oli lopetettu. Ja edelleen muori toteaa voivansa erinomaisesti, paremmin kuin koskaan. Hyvä niin, toivottavasti hän pysyy tuossa tilassa mahdollisimman pitkään. Ennustetta tuskin tietää kukaan. Niinpä oli kiva kuulla, että tänään ovat pikkuveljen kanssa menossa kirjoituspöytähankintoja tekemään, enhän minä sitä kirjoituspöytää nimittäin koskaan hänelle saanut. Ei enää kukaan tunnu kulkevat isolla autolla pääkaupunkiseudulta Pohjoisempaan Suomeen.

Noh. Näyttää siltä, että elinaikaennusteeni on 25 - 30 vuotta. Vielä on aikaa vatuloida kaikenlaista. Ja sitähän minä teen, täytyy myöntää, että näinkin turhanaikaiseksi ihmiseksi käytän nettitilaa arpomiseen ja turhan veivaamiseen enemmän kuin oman osani. Mutta kun ei itselleen mitään voi, kai se sellainen tietynlainen itsekkyys lisääntyy, kun ei ole kääpiöitä tai puolisoa, johon energiansa käyttäisi, sitten käyttää sen itseensä. Puoliso olisi kyllä joskus ollut ihan kova sana, jälkikasvua en osaa kaivata vieläkään. Tiedän geeniperimäni, kuulun vialliseen sakkiin.

Onneksi huomenillalla on jotain muuta mietittävää. Pääsen osallistumaan italialaisen ruuan kokkikurssille. Torstaina pitäisi pitää suuri kodinsiivoushetki ja sitten onkin jo viikonloppu. Taas! Kohta koittaa joululoma. Odottelen riemulla pidempiä vapaita. Minua väsyttää aivan tolkuttomasti. Voisin juuri nyt mennä takaisin sänkyyn, unta tuskin saisin, mutta voisin käpertyä sinne. Vaikka meditoimaan ja sitten hibernoimaan.

Ai niin, iltasella joku kolisteli kotiovella, ensin mietin, että en mene edes katsomaan. Onneksi vetäisin kylpytakin niskaani ja menin. Siellä oli söpö postipoika, Brandosin kenkälähetys saapui juuri Tohtorin jälkeen. Poikaparka varmaan mietti, että kaikenlaisia täti-ihmisiä sitä onkin, mutta kun en ollut tilannut kotiinkuljetusta, niin en ymmärtänyt sellaista odottaa. Positiivinen asiahan se oli, yksi muistettava vähemmän. Muistamisesta taas tuli mieleen, että estrogeeni on melkein loppu, tänään pitää päästä apteekkiin töiden jälkeen. Kyllä tää sitten on hektistä... Not.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Sesongin kiireitä

Ottoveljen asioiden hoitaminen taas meinaa tuottaa vaikeuksia. Pitäisi saada viisumipaperit suurlähetystöön. Onneksi hän ymmärsi sotkea myös biologisen veljensä hoitamaan asiaa, ettei jää pelkästään minun kontolleni. Jako on nyt sellainen, että minä hoidan paperit kasaan ja veli vie ne lähetystöön. Eilen kävin reippailemassa naapurilähiön Ärkioskilta passi-hakemuskirjeen. Palasin pidempää reittiä kotiin, kun huomasin pitäväni kävelystä kosteassa lämpimässä ilmassa.

Kävelyretken päätteeksi raahustin Rotumarsun hoitoon. Siellä oli lihapala uunissa valkosipuliperunoiden ja täytettyjen paprikoiden kera. Vielä tuli punaviinisoosia kyytipojaksi. Ihan kummallista, kun joku tekee ruokaa minulle, minähän se yleensä olen, joka muita syöttää. Sitten makoilimme sohvalla, perinteiseen malliin arvostelimme pukukavalkadia. Minua nauratti, tykkään niin tolkuttomasti kaikesta tavallisesta. Illalla nuoriherra kysyi vielä sängyssä, että halaileeko hän liikaa. Minä kielsin, on hyvä olla.

Lauantaiset pikkujoulut olivat ihana ystävien tapaaminen. Aina tulee joku uutena joukkoon, mutta vastaanotto pyrkii olemaan avoin ja lämmin. Ihanaa, kun ilmapiiri on täynnä naurua ja hyvää tahtoa. Ja pöytä notkui jälleen kerran, meissä kaikissa on hobittiverta ilmiselvästi. Ajelin taksilla vasta kolmen maissa kotiin.

En tietenkään ole saanut kunnolla unta koko viikonloppuna. Nyt vetkututtaa. Ei edes töihin pääse ajoissa.

lauantai 5. joulukuuta 2015

The world is full of kings and queens, they blind your eyes and steal your dreams*

Kun ystävä tulee kylään, naurua riittää. Puhelemme me välillä vakaviakin, mutta onneksi molemmilla on samalla tavalla vinksahtanut huumorintaju, ettei ole asiaa, mistä emme voisi vähän viisastella. Minun osiossani pohdiskelin Naapurin ja erään toisen herran välisiä eroja. Toinen on kuin rotumarsu, karva kiiltää, pumpulainen,viihtyy kotona, tykkää pyöriä tutussa oravanpyörässään, on sitoutuvaa mallia; toinen taas on kuin siiseli, saa vuosittain vaelluskohtauksen, karheat karvat sojottavat minne sattuu, hoikka ruumiinrakenne, on arvaamaton ja villi. Yhteisellä päätöksellä Naapuri sai blogiani varten uuden nimen, hän on tästä lähtien Rotumarsu. Se toinen voi sitten tarvittaessa olla Siiseli.

Eilen ei kuitenkaan ollut rotujen välisen kohtaamisen aika. Olimme Club Darksidessä katsastamassa ystävän bändiä. Kiva keikka, hauskaa seuraa, mutta kyllä ennen kuutta herääminen vaatii veronsa. Kävimme Bäkkärillä yksillä ennen kuin kipittelimme yöbussiin ja kotiin. Olikin syytä säästää, koska myrskun halki menimme baariin taksilla. Pahalaiset.

Tänään taas on pikkuyule-juhlan aika ystävien kanssa. Minä lupasin viedä kalaa ja tofua. Kävimme Hakaniemessä töiden jälkeen, sieltä mukaan tarttui häkään tapettu siika ja Viivoanista tofu. On luvassa taas suuri naurun, laulun, syömisen ja juomisen juhla. Minä tarvitsen sitä, töissä nimittäin on ankeuttajia liikkeellä. Huomenna menen täysihoitoon Rotumarsun sohvalle, minulle on luvattu unta, ruokaa, huolenpitoa ja kaikkea sellaista söpöä, että tätiä vähän heikottaa.


* Otsikosta kiitos Black Sabbathille. Heaven and hell.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Mittailua

Mittailen tiluksiani. Kyllä minulla vielä lähiaikoina on varaa siihen sänkyyn, olen päättänyt. Ja hyvin todennäköisesti se 140-senttinenkin makuusoppeen menee. Vähän ujuttamalla, mutta menee. Pitää vaihtaa järjestystä, sekään ei mikään huono asia ole. Samalla pitää sitten pestä ikkuna, verho ja sälekaihtimet. Nyt sekin on ollut vähän vaikeata ja siksi jäänyt tekemättä.

Mittailen myös verenpainettani. Lääkäriaika on torstaina. Näyttää siltä, että näin aamusella paine on vähän koholla (147/84/54), mutta toisaalta tässä vaiheessa lääkkeen vaikutus on pienimmillään. Eiköhän se ole riittävä. Parempi kuitenkin keskustella valkotakkisen kanssa. Kolestroliarvoa tai paastosokeria taas itse ei pysty ottamaan, siihen tarvitsen lähetteen. On tämä kyllä mennyt vaikeaksi. Mitähän lysti mahtaa kustantaa?

Painoani en mittaile. Eipä toisaalta ole tarvinnutkaan, samat vaatteet menevät päälle. Todennäköisesti kovin suuria heittoja ei ole tapahtunut. Tukka saisi kasvaa pituutta, vaan kun ei kasva, kampaajalle on vielä vajaa kuukausi aikaa, juurikasvu näkyy jo. Ripset itse asiassa eivät olekaan niin töpöt kuin olen kuvitellut, ne vain ovat vaaleat ja silmät syvällä, tulee optinen harhama. Kulmakarvoja sen sijaan joudun lyhentelemään, Bresznevin sukua ja huonetta kun tunnun olevan. Onneksi niissä edes pysyy väri vielä, geelillä saan ne pysymään ruodussa oikeansuuntaisina.

Brandosin alennusmyynnistä tilasin samanlaiset Neosensin punaiset kengät kuin minulla on ennestään. Teen vanhoista festarikengät ja uusista työkengät. Niissä on nimittäin ihana lesti ja korkoa vain 6,5 cm. No kun halavalla sain.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Vielä pari kuukautta

Vielä kaksi kuukautta ennen kuin valon määrän lisääntymisen voi huomata. Nyt vielä hetki pehmeätä alamäkeä umpisukkeliin, sitten sieltä taas noustaan. Jotenkin vaan juuri nyt en jaksa uskoa siihen. Minuun harvemmin valon vähyys vaikuttaa, mutta tämä on ollut sellaista vuoristorataa koko syksy, että eipä ihme, jos jossain tuntuu. Olen jättänyt paljon asioita käsittelemättä, lykännyt niitä. Olen yrittänyt pärjätä.

Suoraan sanottuna työn kamaluus syö minua kaikkein eniten. Enkä täälläkään voi siitä puhua kuin yleisin termein ja epämääräisesti. Koen suunnatonta epäreiluuden tunnetta. Olen jopa puhunut siitä niin sanotulle esihenkilölle. Ei apua, kuulemma kannattaa etsiä toinen työpaikka. Sitä minä sitten teen hampaat irvessä, mutta kun paikkoja vaan ei ole eikä haastattelukutsua niihin avoimiin hakemiini ole tullut. Pitää vaan yrittää jaksaa ja koittaa uskoa, että joskus tapahtuu tälläkin saralla jotain.

Olen mie muutakin saanut isolla lusikalla hämmennettyä, mutta niistä muista asioista selviän. Minä selviän yksin ja itsekseni, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Sitä paitsi ihan mie itse tätä elämääni sotken, kyllä tämä vielä päälle kaatuu. Antaa sitten kaatua. Sitten siivotaan. On tässä välillä kivaakin - paljon kivaa ja  mukavaa!

Huomenna alkaa joulukuu. Joulu on kivaa aikaa, pidän kynttilöistä ja pitkästä vapaasta. Pidän sinihomejuustosta, pipareista, suklaasta, pähkinöistä, Joulumantelista, Lumiukosta, lahjojen antamisesta. Pidän viinistä, kuplajuomista, hyvistä ruuista, ehkä tällä kertaa saan joulusaunaseuraakin. Mene tiedä. Sinne on vielä aikaa.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Outoa

Levoton viikonloppu takana. Olen osoittanut olevani selkärangaton matelija ja vielä nauttinut tilanteesta. Olen matkustanut taksilla, istunut karaokebaarissa,  juonut aamulla Jallua, istunut baarissa päivällä, nauranut vatsani kipeäksi, käynyt kotona kääntymässä, saunonut, saanut pizzaa ja viiniä, humaltunut ja kohkannut musiikista.

Minua on kutsuttu oudoksi, poikkeukseksi, itsepäiseksi, ihanaksi, suoraksi, kauniiksi ja rakastettavaksi. Minusta on pidetty kiinni, rakastettu, silitetty, halattu, puhuttu, kuunneltu. On hieno viikonloppu takana, mutta nyt on sunnuntai mennyt harakoille. Ei mikään uutinen kenellekään.

Ihanaa päästä töihin lepäämään.

torstai 26. marraskuuta 2015

Kukka se on kaktuskin

Vahvaa vastahakoisuutta liikkeellä. Vastustelen tapahtumien suuntaa, tiedän, mistä se johtuu. Pelkään jälleen kerran antaa vakavammin otettaville tunteille tilaa, koska tiedän, miten kaikki loppuu. Alitajuntani suunnittelee suurta kusetusta, katastrofia, joka päättäisi kaiken nopeasti ja kerralla. Just nip in the bud. Koska jos minä annan tämän jatkua, seuraamukset arvaan. En tiedä, olenko sellaista edes ansainnut, puhumattakaan ettei se kuitenkaan tule kestämään.

Eilen illalla kun kerroin Naapurille ajatukseni siitä, että oikeastaan olen saanut elämältä jo kaiken. Että tässä se nyt on, nyt joutaisi vaikka jo poistumaan, eikä varsinaisesti pelottaisi. Alamäkeähän tämä tästä eteenpäin tulee olemaan. Hän hätkähti, etten voinut olla tosissani. En sitten jatkanut puhetta enempää, mutta tottahan se on. Tämä alkaa olla vanhan kertausta, juoni on tiedossa jo. Ei nyt silti, ei minulla ole mitään tarvetta poistaa itseäni näyttämöltä ennen aikaisesti, kunhan vaan mietin, että ei harmittaisi, jos noutaja saapuisi.

Töissä pyrin esiintymään asiallisesti. Koitan aina verenpaineen noustessa miettiä, että olen siellä vain töissä. Minulle maksetaan palkkaa. Minulla on vahva motivaatio pysyä töissä, vaikkeivat työtehtävät varsinaisesti herkullisia olisikaan. On siellä paljon hyvääkin, mutta välillä vaan tuntuu, että lahjani kuluvat hukkaan. Mutta minkäs voit, muuta ei ole tarjolla. Pitää olla kiitollinen, että minulla on edes jotain suurinpiirtein järjellistä tekemistä. Sen lisäksi pitää muistaa hakea töitä, kukaan ei tule minua nykyisestä paikasta hakemaan.

Onneksi ovat ystävät. Jokin vielä pitää minua kiinni sosiaalisessa elämässä, saa ainakin seurata, mitä ihmisille tapahtuu. Nyt olemme suunnitelleet viikon päähän pikkujouluja, menu alkaa olla valmis. Minä pidän yhteisöllisyydestä, koska omaa perhettä minulla ei ole, seurallisella erakolla. Vai oliko se tunteellinen siili?

tiistai 24. marraskuuta 2015

Same same, but different

Nyt alkaa pimeys syödä minuakin. Haukottelen, väsyttää. Onneksi jo parin kuukauden päästä valon määrä on lisääntynyt siinä määrin, että alan piristyä. Onneksi on kaikkea kivaa, joulua, vapaata, hyviä makuja, ihmiskohtaamisia, juomia, musiikkia, lukemattomia kirjoja ja muuta sen sellaista olemassa. Kyllä tämän taas selättää. Lääkäriinkin pääsen jo vajaan parin vkon päästä.

Sain maanantaiaamun kunniaksi rakennettua yhden työhakemuksen. Kyseisestä rekrytointijärjestelmästä tulivat tiedot viiveellä, vasta vuorokauden päästä siitä kun aloitin hakemuksen tekemisen. Meinasi jo usko loppua, kun ajattelin, että siihen se urani nyt tyssäsi, hakujärjestelmän ongelmiin. Miksi niiden kaikkien pitää olla erilaisia? Kaikki toimivat omalla logiikallaan ja vaativat vähän erilaisia tietoja tai ainakin hivenen eri muodossa. Ärsyttävää. Pitää ihan oikeasti tahtoa töihin, että jaksaa nähdä vaivan. Vai liekö siinä juuri se ensimmäinen karsinta? Heh.

Tein pari temppua asuntoasiani eteen. Ensin hain tästä samasta taloyhtiöstä kaksiota. Niitä kuitenkin on suurin osa, luulisi, että jossain välissä joku muuttaa pois ja numeroni riittää hivenen suurempaan pilttuuseen. Siihen en edes tarvitsisi lainaa ja vuokra pysyisi erittäin kohtuullisena. Sen jälkeen minulla olisi makuuhuone ja oikea keittiö. Sitten hain ihan tuoretta asuntoa, mutta siitä tiedän jo nyt, ettei minua tule onnistamaan. Numeroni on naurettavan suuri, kohta kuutisen vuotta sitten hankittu, eikä minulla juurikaan ole arpaonnea ollut. Mutta olenpahan kokeillut, hipaisusta ei oteta.

Kävin tuijottamassa pankkitilejäni. Toivottavasti saan vielä puolisen vuotta askarrella ennen kuin firma kaatuu. Toivottavasti pidempään. Tai toivottavasti saan tarjota palveluksiani vakavaraisemmalle yritykselle. Epävarmuus on kolmas nimeni.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Tähdenvaloa ja viikonlopun viettoa.

Takana on toistaiseksi kovin rauhallisesti kulunut viikonloppu. Perjantaina menin heti töiden jälkeen Naapuriin. Siellä opetin herralle, kuinka tehdään suolainen piirakka ennen kuin menimme saunaan. Sen jälkeen aika kului musiikin, ruuan ja juoman parissa. Erittäin viihdyttävää. Mutta meni taas pitkään, vai pitäisikö sanoa varhaiseen, kun kello oli lähempänä kuutta ennen kuin unille ymmärsimme lähteä? Mutta kun puhuttavaa riittää, niin kuin ihmissuhteen alussa yleensä käy. Jos tästä nyt ikinä ihmissuhdetta tulee, ystävyyttä kummempaa. Sekin tosin on arvostettava asia!

Lauantaina iltapäivällä tulin takaisin kotiin. Mieleni teki kovasti lähteä illalla Juttutupaan musiikkia kuuntelemaan, mutta järki ja väsymys voittivat. Tein tolkuttoman ihanaa rapupastaa ja tainnuin. Jäin kotiin ja kansainvälisen tv-päivän kunniaksi kanavasurffasin huolella. Mikään ei vaan kiinnostanut riittävästi, että olisin katsonut alusta loppuun. Ja välillä piti tietysti nukkuakin. Kerkeäähän tuota baariin myöhemminkin, nyt säästyivät rahat ja aivosolut.

Tänään on vuorossa roolipelaamista. Voisi sitä huonomminkin sunnuntainsa viettää, nyt saan hyvää seuraa ja huimia seikkailuja.

Rouva naapurista antoi palkinnon/ haasteen. Nyt kun yritän taas vältellä työhakemuksen tekemistä, voisin vaikka voittaa aikaa vastaamalla kolmeen meemin kysymykseen.

The Starlight Blogger Award - meemi/ haaste/ palkinto

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Siitä, että elän, elämästä. Monestakin eri syystä se ei ole niinkään itsestään selvä asia. Samoin olen kiitollinen ystävistä, tuesta ja avusta. Olen kiitollinen kodistani, vapaudesta mennä ja tulla, järjestää oma elämäni. Työstäkin olen kiitollinen, ilman sitä tulisin hulluksi. Vaikka voi olla, että se myös tekee minut hulluksi.

Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos voisit?
Naimisiin en menisi. Se oli elämäni virhe. Alkaisin opiskella it-asioita, jotka jätin väliin, kun minulle sanottiin, että olen liian vanha, enkä enää oppisi niitä. Ihminen oppii mitä vain, tiedän sen nyt. Nyt vaan ehkä olen jo liian vanha

Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?
Murheen karkoitus. Elämä on itsessään jo tarkoitus. Se pitää elää eikä säästää. Katua saa, kaatua ja langeta, mutta kunhan koittaa löytää jotain hyvääkin. Ja tehdä sitä muille.

***
Haasteen säännöt:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers.
Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.
Olihan siellä joku tällainen kuvakin. Mie en vaan ensin hokassut sitä.

Kiinnostaisiko jotakuta vastata tälllaisiin? Saa ilmoittautua vaikka kommenttilaatikossa tai ottaa mukaansa muuten vaan. Mie ketään viitsi kiusata muuten.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Lapsen usko rapistuu

Voi minua, knn ihastelin sähköpostissani viestiä, jossa kerrottiin, että Netpostiin on tullut kirje verovirastosta. Ajattelin viraston muistuttavan rahantulopäivästä, että veronpalautusten maksun aika koittaa. Voitte vaan kuvitella pettymykseni, kun kirjeen aiheena olikin perintövero.

Otsikon luettuani ryhtyi verenpaine tykyttämään ylöspäin suonistossa. Mietin mielessäni, että vielä jos minun pitää sen kehnon kuoleman jälkeen valtiolle jotain maksaa, niin irtisanon suhteet edesmenneen isäni lisäksi myös Suomen valtioon. Niin pitkälle ei kuitenkaan tarvinnut mennä, eihän minun etosummasta enää tarvinnut mitään maksaman. Mutta silti, vähänkö meinasi käpy kärvähtää. Kauhulla odotan emon poismenoa, että kuka sen perunkirjoituksen suostuu tekemään, pitääkö maksaa ja kuka helkkari hänen kotinsa purkaa ja tavarat huolii. Onneksi veljenlapset alkavat olla siinä iässä, että muuttavat omilleen ja niille saa aika paljon tavaraa tungettua. Puuh.

Töissä on ollut niin jännittävä viikko, että todellakin odotan iltapäivää, kun pääsen sulkemaan suolakaivoksen oven takanani. Sitä ennen pitäisi kestää yksi palaveri, jossa palveluntarjoaja kokoaa speksejä yhtä työssäni tarvitsemaani järjestelmää varten. Pitää olla skarppina, että osaa vältellä heidän sudenkuoppansa. Unta onneksi sain, joten siitä puolesta ainakaan ei pitäisi henkisen kanttini olla katollaan.

Eilen kävin Finlaysonin kanta-astujailtamissa. Normaalivalikoimasta sai 25 pinnaa pois hinnasta. Tietysti minä sorruin kaikenlaiseen. Lohdutin itseäni sillä, että eiväthän ne asiat minulle ole tarkoitettuja, vaan menevät muiden ilahduttamiseksi. Sateessa seisoessani bussipysäkillä hokasin, että Dermoshopin tilaus oli saapunut lähi-Eilepaan, kävin sitten senkin samoin tein. Ystävä tulee kyläreissulle (kampaajaa, keikkaa, pikkujoulua) parin viikon päästä, teimme yhteistilauksen, säästimme edes postikulut. Iltasella vielä siivosin saunan, olen niin paljon leikkinyt taas asuntosäästäjää, että melkoinen pölydoobermannikatras oli muuttanut sinne asumaan. Huh!

Saunasta tuli mieleen, että tänään on todennäköisesti saunapäivä Naapurin luona. Kutsu sinne on jo. Nenä valuu ja tirskutusta on liikkeellä. Sieltä tämä tauti on kyllä kotoisinkin, jotta sama viedä takaisin.

Edit 07:17 Vielä yksi juttu: meillä on roolipeliporukassa koruseppä. Pyysin häntä tekemään minulle hopeisen rannekorun. Toiveena oli iso ja kilisevä. Nyt kuulemma ensimmäinen versio on valmis, painoa 120 geetä ja kilisee kuin aisakellot talvella. Kuulostaa hyvältä, kerron teille sunnuntain jälkeen lisää, silloin on ensimmäinen sovitus. (Ja mie hullu kun kuvittelin, että vain vaatteita sovitetaan.) - Sanokaa minun sanoneen, tämä käy minulle vielä kalliiksi.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Musiikista (ja elämästä)

Eilen illalla kun katselin Sam Yaffan Sound Trackeria, muistin yhden elämää suuremman totuuden. Kaikki kauniit ajatukset pyhissä kirjoissa joutuessaan tulkinnan kohteeksi menevät piloille ja uskonnilliset johtajat ovat kovia poikia tulkitsemaan. Rakkaus ja musiikki ovat ainoat universaalit totuudet ja musiikistakin voi olla monta mieltä. Aina ei rakkauttakaan saa, mutta ei sen pitäisi vihaa herättää.

Voltaren tuoksuu melkein piiipputupakalle, kun sitä sivelee selkäänsä. Mutta se auttaa pikkuhiljaa, ehkä tänään olisi normaali työpäivä. Onneksi eilen tuli rauhoittava Downton Abbey iltasella, menin hyvillä mielin nukkumaan. Koitan nimittäin kovin torpedoida ihmissuhteitani jälleen kerran. Tällä kertaa kokeilen watsap-viestejä, onneksi vastaanottava pää ymmärsi liennytyksen päälle tällä kertaa.

Kun nyt taas tietäisin, mikä hiertää, niin olisin viisas nainen.  Voi olla, että asiat ovat liian hyvin ollakseen totta, tässä vaiheessa on yleensä alkanut katastrofin aineksia ilmestyä.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaikenlaista jännää

Ryhdyin miettimään, että ehkä en vielä tässä kuussa sänkyä hankikaan. Että olisiko parempi vaikka odotella tammikuulle, siellä kuitenkin tulee taas kaikenlaisia halvennuksia. Ehkä Iikkeallekin tulisi. Sen lisäksi kerkeäisin saada rahoituksen paremmalle kantille ja samoin veronpalautukset. Tai sitten onnistun törsäämään rahuleita ihmejuttuihin ja lipsauttelemaan euroni sinne tänne. Sitten vaan on tultava toimeen ilman sänkyä. Se ei kyllä ole mikään vaihtoehto. Mutta parin kuukauden odotus voi hyvinkin osoittautua järkeväksi.

Illalla pelasin kurpitsan kanssa. Sain pienen oranssin palleron tuliaiseksi pari viikkoa sitten, olen odotellut inspiraatiota, jota ei valitettavasti ole saapunut. Tuli mieleen, ettei sekään pallero loputtomiin saakka kestä, niinpä päätin panna sen soseena pakkaseen. En ole koskaan aikaisemmin soseuttanut kurpitsaa, kaikki alkoi KVG-toiminnalla. Parhaalta näytti tapa, jossa kurpitsa siemenineen mutta lohkoina pantiin 170-asteiseen uuniin reiluksi tunniksi. Sen jälkeen kuivuneet rihmat ja siemenet poistettiin ja liha kaavittiin lohkoista irti. Vetelin palat perunasurvimella tasaiseksi ja tungin pakastimeen. Iikkean kaksinkertaisen zip-lukon takana olevassa pussissa tietenkin. Isona soseesta tulee joko keitto tai sitten risotto. Toivon itse jälkimmäistä.

Selkä on kipeä. En tiedä mikä sen niukautti viikonloppuna. Tai on minulla aavistus, mutta antaa aavistuksen olla. Sen lisäksi olen kehittänyt jonkin meganärästyksen. Vähänkin mausteisempaa ruokaa liian myöhään illalla (klo 18 jälkeen), niin yöllä nousee oksennus suuhun. Todennäköisesti alkava refluksitauti. Onneksi lääkäriin on enää reilu pari vkoa. Mietin vaan, että miten mie siinä minulle todennäköisesti varatussa 10 minuutissa kaiken kerkeän kertoa. Pitää tehdä lista, etten unohda asioita.

Elämä on ihanan tasaista ja mukavaa. Tavallisuus on hieno ja arvostettava asia. Töitä pitäisi jaksaa etsiä, töissä kuulemani keskustelunpätkät eivät mitenkään piristä tai lohduta. Yritykselle ei taida olla käymässä mitenkään hyvin. Eilen illalla olisin olliut valmis tekemään taas yhden hakemuksen, mutta katselemani paikka oli hävinnyt niistä kahdesta kohteesta, joissa se oli tarjolla. Ehkä saivat hakemusyliannostuksen. En ihmettele laisinkaan tällaisina aikoina.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tonttujuhlaa ja läpisekoilua

Firman tonttujuhlat alkoivat yhteisillä glögeillä toimistolla. Jatkoimme keskustaan yhteen trendibaariin muutamaksi tunniksi ennen kuin siirryimme ruokailemaan yhteen italialaiseen. Katastrofihan siitä tuli. Tai alkuilta meni hyvin, mutta ruoka oli aika surkea esitys, liikaa liikkuvia osia baarille, kun paikalle rynnii yli henkilön seurue ja vaihtoehtoja on annettu liikaa. Seura sen sijaan oli erinomaista, onneksi minulle tuli kutsu muualle, ennen kuin kerkesin avautua yhtään sen enempää. Puolen yön aikaan on hyvä karata ennen kuin alkoholi irroittaa kielenkantojani liikaa.

Loppuillasta on parempi vaieta. Ei se minulta tule unohtumaan, koska kivaa oli. Kuitenkaan en syönyt kuormasta, se on kirjoissani kiellettyjä asioita. Kurjaa vaan lukea seuraavana päivänä ihmiskunnan surullisia uutisia. Käsittämättömintä on, että rasistiset pikkusielut käyttävät Pariisin hyvänä tekosyynä, ettei tänne saisi pakolaisia laskea. Jestas, niitä samoja väkivallan tekoja ja murhiahan hekin ovat lähteneet karkuun!

Lauantaina siirryin Naapurin hellään huomaan. Tekaisin pekonipiirakan, nappasin mukaani pullollisen punkkua. Pääsin saunaan. Palellutin parvekkeella saunan jälkeen selkäni. Nyt siellä on jumiutunut lihas. Iboprofeiini on ystäväni muutaman päivän. Nauroin Naapurille, että hänen ehkä kannattaisi pysytellä ikäisessään seurassa. Tänä aamupäivällä siirryin takaisin kotiin. On tämä kyllä melkoista asuntosäästämistä taas, mutta olkoon. Voi olla, että hauskuus loppuu ennemmin kuin arvaankaan, parempi siis nauttia nyt, kun vielä voi.

Onneksi pääsee töihin lepäämään. Jaksoin jopa tehdä yhden työhakemuksen tänään. Hyvä minä! Niitä on kyllä tehtävä lisää. Ei saa jäädä laakerelleen lepuuttamaan, ei se minun asiaani aja.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Huoleton nainen

Töissä otin yhteen esi-ihmeeni kanssa. Häneltä tulee niin paljon erilaisia toisensa kumoavia ohjeita ja neuvoja, että silpaisin palkokasvin nenäonteloon ja kerroin mielipiteeni. Ei kuulemma olisi pitänyt, että kannattaisikohan minun miettiä tahdonko olla töissä firmassa. Siihenkään en osannut suutani pitää kiinni, vaan vastasin, että en tahdo, mutta pakko on, että saa elämisensä maksettua. Keskustelun jälkeen on taas työpaikanetsimismotivaatio kohdallaan.

Voi kun minä osaisin pitää suuni kiinni. Se minua kaikkein eniten v*tuttaa. Miksi pitää olla niin tyhmän läpinäkyvä? Tahdon muuttua simpukaksi!

Olisin tilannut Iikkean nettisivuilta sängyn, mutta en löytänyt paikkaa, mistä tilata kierrätyspalvelu vanhalle. Olen nyt viikon verran testannut köyhän naisen tempur-tyynyjä, uskallan tilata viskoelastisen sijauspatjankin sänkyyni. Ainoa, mitä vanhasta sängystä tulen säästämään, ovat jalat. Ne ovat kaikesta kokemastaan rytyyttämisesta huolimatta kunnossa. Sitten ryhdyn säästämään seuraaviin kohteisiin, keittiöremontti, sohva ja mitä näitä nyt oli. Maailmani ei koskaan tule valmiiksi, mutta toisaalta onhan se hyvä, että työmotivaatiotakin riittää.

Mutta muuten olen kuin hevoiseton mies. Huoleton. Nimittäin maksoin viimeisen erän asuntolainaa. Koko kymmenesosa asuntoa on vain minun. Velkaa ei ehkä enää kannata ottaa, kun ei tämän ikäisenä ihmisenä tiedä, milloin joutuu pihalle. Etenkin kun on suurisuinen sammakko.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Hoitoa saamassa

Kipittelin töistä kohti Kalliota neljän maissa. Olin uhkarohkeasti varannut ajan jalkahoitoon ja sokerointiin. Olenkin taas ollut pidemmän aikaa huoleton veikko ja jättänyt puutarhoistaan huolehtimisen muille. Jalkahoidon jälkeen totesin, ettei rouva hoitajalla mennyt läheskään niin pitkään kuin edellisillä kerroilla. Kun silloin tällöin käyn ammattilaisella, jaksan myös itse pitää paremmin huolta jalkapohjistani. Kovettumakeräytymät eivät pääse ylitsepääsemättömiksi vuoriksi.

Valitettavasti sama ei koske sokeroinnin kohdetta. Minä vaan en itse sitä osaa itselleni tehdä. Jos en siis käy ammattilaisella, lopputulemana on luonnontila. Ei sen puoleen, kyllä minä senkin kanssa jaksan elää, mutta karvattomuus on helpompaa hygienian kannalta. Eikä nyt lueta siellä kuin piru raamattua. Kyllä minä hygieniastani huolehdin luonnontila-olosuhteissakin. Se vaan on helpompaa. Minusta. Muista en tiedä, enkä ota kantaa. Kukin tehköön niin kuin tykkää.

Olin iloinen päivän aikana saapuneista viesteistä. Vaikka periaatteessa leikkauksissa ei koskaan pitäisi mitään mennä pieleen, yleensä, niin silti sitä jänskättää, kun kohteena on ystävä. Nyt vaan odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja toivotaan parantumista. Minun täytyy tehdä oman sairaalaanjoutumiseni kohdalle joku suunnitelma, ettei vaan kukaan tiedä mitään. Älypuhelimella voi varmaan aika hyvin feikata, ettei mitään ole vialla.

Joku kävi kilkuttelemassa ovikelloani iltasella kahdeksan maissa. En tietenkään avannut, en mennyt edes ovelle. Naapurihuoneiston piski sai sen sijaan hermoromahduksen. Onneksi minun kelloni on siivouskomerossa hyvässä tallessa. Naapuri (se merkittävä) kertoi, että heilläkin oli joku lappua ojenteleva mykkä taidekauppias pyörinyt rapussa. Miten h*lvetissä ne pääsevät sisälle taloon, jossa on alaovet lukossa? Minä en tahtoisi sellaisiin tyyppeihin törmätä, rosvoja ovat kuitenkin.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Surkeiden sattumusten sarjaan

Kun ystävä keräsi avaimen takaisin taskuunsa, hän totesi, että jos tämä alkaa käydä tavaksi, minun on ehkä tutkitutettava aivoni. Jälleen kerran nimittäin onnistuin painamaan kotioven kiinni vain tajutakseni samalla siunaamalla, että avaimet olivat sisällä. Onneksi siitä edellisestä reilun vuoden takaisesta episodista oppineena olin toimittanut vara-avaimet ystävien luokse. Nyt vaan en voinut lähteä hakemaan avaimia itse, koska minulla oli kesäläpökkäät ja hihaton paita. Niinpä paikalle saapui koirapartio.

Houkuttelimme samalla nuoren koiraherran kokeilemaan portaiden nousemista, se vielä sujui. Näköjään harvinainen herkku nimeltä kummitus kutsumassa koirapoikaa sai aikaan jotain vinkeätä, koiruus käveli sekä ylös että alas kerrosvälin, kahdet portaat, eikä edes kauheasti tarvinnut asian kanssa painia. Kyllä se vielä oppii, mutta siihen menee aikaa.

Onneksi naapurini avasi minulle oven pyykkitupaan, joten reilu puolituntinen vilahti nopsaan. Käytävässä kun on vielä kirjankierrätyspiste, niin kerkesin lukaista muutaman kirjan takakannenkin. Samoin asukaskokouksen pöytäkirjan, seiniä maalataan ja pesukoneet uusitaan. Hyvä niin. Kymmenesosaomistuksestamme huolehditaan.

Äitee soitti. Hänen vanhimman, jo vuosia sitten kuolleen veljensä vaimo oli kuollut. Kesällä näin hänet isän hautajaisissa, ei hän kieltämättä enää kunnossa ollut. Näkö oli mennyt, kuulo menossa ja liikkuminen huonoa. Hänelläkään ei onneksi sairaalahoidossa mennyt paria viikkoa pidempään. Armeliasta. Mutsin omat kuulumisetkaan eivät mitenkään riemastuttavia olleet, pillerihoito ei ollut tehonnut, kasvain ei ole kasvanut, mutta kehittänyt pieniä palleroita rinnalleen. Seuraavaksi kokeillaan pistoshoitoa.

Kun hän mietti, että mitä tekisi, ettei ajatus pyörisi koko ajan surkeissa asioissa, ehdotin vapaaehtoistyötä. Hän kertoi sitä itsekin miettineensä, mutta oli ajatellut aloittaa sitten kun on terve. Siihen totesin hänen olevan terve ja hyvävointinen, että miksi hän ei voisi tehdä tuntia paria viikossa, sen minkä jaksaa. Saisi muuta ajateltavaa. Mielessäni mietin, että kohta on myöhäistä. Hänelle saattaa tulla pitkäkin loppuhoito, toivottavasti vaan ei käy kivuliaaksi.

Eihän tämä kivaa ole. Hänestä etenkään. Mutta edelleenkään en osaa ryhtyä dramaatillisesti nyyhkimään, teen sitä sitten vaikka hautajaisissa. Siihen saakka koitan pitää reippaudesta kiinni, tiedän nimittäin äitini luonnon, hän on kova täti murehtimaan asioita etukäteen. Niin olen minäkin, mutta ei anneta sen näkyä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Urheilua ja musiikkia

Hurja määrä tapahtumia pienessä ajassa, tulee melkein henkinen ähky, kun mietin, missä järjestyksessä näitä ulos purskauttelisin. Mutta yritän nyt kuitenkin,

Torstaina tein kanaenchiladoja kylään saapuvalle ystävälle. Hihittelimme puolille öin muutaman lasillillisen voimin, ennen kuin ymmärsimme mennä nukkumaan. Sain työpaikkatuliaisia, paljon lihaa, joka meni suoraan pakastimeen, viikonlopun ruokasuunnitelmat nimittäin olivat jo selvät.

Perjantaiaamuna meitä nauratti molempia, kun heräsimme aivan liian aikaisin, vain 5,5 h unien jälkeen. Minkä sille voi, jos Nukkumatti on välillä paskiainen ja toimittaa liian vähän huonolaatuista unihiekkaa. Söimme sitten aamiaista pitkän kaavan mukaan, paistelin kananmunat ja maggaratkin kehiin. Niinpä oli helppo lähteä riehumaan pitkin kyliä, ensin Espoon ruotsinkielisten hautausmaalle ja sitten Iikkeaan. Ilma oli hieno, hautausmaalla oli todella mukava käpöstellä ja kuunnella toisen ystävän juttuja lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Kun kanervat oli tungettu maahan ja kynttilät sytytelty, menimmekin pahuuden pesään Ikean kakkoskerrokseen. Autoja oli sen verran reilusti parkkipaikalla, että vähän jo pelotti, millainen tungos ylhäällä tulisi olemaan. Hyvin siinä kuitenkin kävi, sain testata sängyt ja petarit ihan rauhassa. Materiaalit on nyt valittu, vielä pitää odottaa palkkapäivään ja päättää leveys. Alakerrasta olisin taas tahtonut mukaani kaiken, mutta onneksi oli lista, en ottanut sen ulkopuolelta kun viskoelastiset tyynyt ja viileän untuvapeiton. Satanen sinne humahti, mutta en juurikaan ostanut turhuutta. Tai en oikeastaan mitään.

Lounaaksi rakentelin meille savukalapastaa ja katso, sen jälkeen simahdimme molemmat. Vähänkö ihanaa! Sain reilun tunnin päikkärit otettua, jaksoi taas ihan eri tavalla lähteä Kaskeen syömään. Tällä kertaa huitasin kitusiini lihapullat. Eivät ystävien annoksetkaan paskemmilta näyttäneet, maukasta kaikilla. Itse en pitänyt annokseni kovasta perunamuusista, vaikka siinä maku kohdallaan olikin. Konsistenssi oli väärä. Mutta vielä on annoksia testaamatta ja kokemus sen verran hieno, että menen sinne uudelleen. Jälkiruokaa söimme ystävien luona, kakkua ja kahvia - niin ja jallua - ennen kuin ajelimme taksilla keskustaan tapaamaan toisen ystäväpariskunnan.

Sitten aloitettiin ohjelma. Jaoin liput, otimme juomat ja kävelimme Circukseen. Siellä oli Unionifestivaalin ensimmäinen päivä jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäinen bändi jäi näkemättä, lauteilla paukutti Rytmihäiriö, minua kombo ei vakuuttanut. Ennen pääesiintyjää vielä pääsimme kuuntelemaan Santa Cruzia, mutta se kyllä oli vähän surkea juttu. Jotenkin harmitti, kun pojat käyttivät stemmalaulannassa taustanauhoja. Soitto kulki, mutta pitäisi se laulunkin sujua, etenkin jos on hittipotentiaalia muuten liikkeellä.

Mutta hei mutta, Mustasch. Ou ja vau! Hurjaa paahtoa, hienoa laulua. Lauloin niin paljon mukana, että meni ääni hetkeksi keikan jälkeen. Mikä riemastuttava ruotsalaisuuden päivä! Olen erittäin vakuuttunut. Eikä ne pojat ole pahemman näköisiä katsellakaan. Juomia tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta, en itse kerennyt tiskille laisinkaan. Minun kiva hiprakkani tosin kostautui ystävällä humalana, niinpä kun keikka oli ohi, hän lähti kuskimme kyydissä kotiin ja minä vielä seuraavaan baariin kuskin puolison kanssa. Harmitti.

Onneksi Naapuri oli omien kavereidensa kanssa Moonspellin keikalla. Ja onneksi hän ymmärsi kiskoa minut pois mukaansa keskustan humusta. Mene tiedä vielä, mitä olisin keksinyt. Nyt tuli van jatkettua rumuamista hänen kanssaan niin pitkälle aamuun, että jäi ystävä hyvästelemättä, kun hän vietti yönsä yksin kotonani. Toisaalta luulen, että hänkin arvosti rauhaa ja hiljaisuutta. Soitin heti herättyäni, mutta siinä vaiheessa hän oli jo matkannut Keski-Suomeen.

Minä sitten jäin naapuriin. Mitäs sitä turhaan pilttuuta vaihtamaan, parempi palvelu siellä oli. Pääsin saunaan. Minulle tarjoiltiin lonkeroa, pizzaa ja viiniä. Ja jallua, onneksi vain yksi mukillinen. Sen lisäksi taisimme vähän selventää suhteemme tilaa, sovimme, että kyllä tätä voi ihmissuhteeksi kutsua. Ja että jos nyt vielä yrittäisimme pysytellä vain toisissamme. Kokeillaan nyt sitten - taas kerran. Hölmö.

Eilen könysin takaisin kotiin, pikkuhiljaa siivoilin paikkoja. Torkuttua tuli paljon, mutta silti viime yönä uni maistui. Viimeinen painajainen vaan ei ollut kiva, sota-katastrofi-kommandohyökkäys ja mie en tietenkään osaa muuta tehdä kuin odottaa kuolemaa auton takapenkillä. Olikohan se alitajunnan varoitus, että miten tässä tulee taas käymään. Mutta uusi peitto ja tyynyt olivat ihanat! Nyt varmaan täytyy lähteä ansaitsemaan peittorahaa työpaikalle.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Vain yksi sinelmä

Jonain päivänä lähiaikoina voimani saattavat pettää minut. Olen aika sokeasti luottanut itseeni ja omaan omnipotentiaani, mutta täytyy myöntää, etten ole voimani tunnossa enää. Minusta ei enää koskaan tule maailman vahvinta naista. Todistin tämän itselleni, kun eilen illalla kannoin sen äiteelle jossain välissä menossa olevan vanhan työpöytäni kellarikomeroon. Meinasi olla vaikeata, mutta rikoin vain oikean kämmenselkäni. Se törmäsi ovenkarmiin, kun suojelin työpöydän kulmia kolhuilta. Siinä on nyt komea mustelma, ihan kuin olisin huitaissut jotakuta nekkuun.

Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.

Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...

Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:

"...ja sitten siihen tuli joku v*tun Nelson Mandela. Ja mitä v*ttua, se tarjosi minulle omenan."

Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.

Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Kekrin viettoa

Pitänee tunnustaa, että osaan ihan itse väsyttää itseni viikonloppuisin. Ja kuinkahan mones kerta on, kun sanon, että onpa ihanaa päästä töihin lepäämään. Nyt olisi hienoa pystyä syyttämään jotakuta muuta, vaan kun ei voi. Ihan on omaa syytä koko väsymyshässäkkä.

Perjantaina töissä meni pitkään. En jaksanut enää lähteä minnekään halliin makkaraostoksille. Hyvä kun Pirsmaan jaksoin, sieltä kantelin sitten kotiini viikonlopun eväät. Alkossakin kävin, olen ihastunut Gerard Bertrandin helppoon ja raikkaaseen punaviiniin. Valitettavaa, että olen herkkuperse. Käyn kalliiksi itselleni. Mutta voi voi, enhän minä rahaa hautaan saa mukaan, antaa mennä vaan, nyt kun vielä jaksan.

Ex tempore temppuni tänä viikonloppuna oli Juttutuvan ghettoblueskeikka. Saunoin ja puleerasin itseni kuntoon huippuvauhtia, ja kerkesin kuin kerkesinkin katsomaan Guy Verlinden Hound Dog Taylor-keikkaa. Hienoa musiikkia, hyväntuulista, hyvin soitettua. Ja seuraakin oli, ensin kaksi tuntematonta herraa ja loppuillasta sain ystävän paikalle. Olipas se mukava yllättävä tapaaminen! Heidän kyydillään kerkesin vielä käydä baarissa Kalliossa, ihme kyllä osasin sieltä kuitenkin lähteä bussilla kohti kotilähiöitä.

Kotiini en tietenkään päässyt, Naapuri oli sen verran tervehtynyt, että hän oli jo koko illan vongannut minua kylään. Menin sitten nukkumaan sinne. Seurustelu jäi seuraavaan aamuun, mutta silloinkin minä vaan torkuin. Poika teki minulle aamupalaa ja viihdytti. Mikäs siinä, voisin vaikka tottua sellaiseen. Vähän selvittelin hänen mielipidettään enemmän siitä minua vaivaavasta asiasta. Pitänee vielä keskustella lisää, asia ei aivan selkeän yksioikoiseksi tullut.

Sitten kotiin, suihkuun, vaatteiden vaihtoon ja restauraatioon ennen kuin bussi vei minut naapurilähiöön kekrin viettoon. Jälleen kerran aikataulu oli aivan katollaan, puolet vieraista hukassa. Ihanan boheemia meininkiä. Rasittava pikkupentu-dobberi häröili vieraiden ympärillä taas tuntisotalla ennen kuin rauhottui - iihan niin kuin pentukoiran kuuluu tehdäkin. Ihana luonne sille vielä kehittyy. Minun ei annettu ollenkaan mennä keittiöön, olipas outoa vain istuskella ja odottaa valmista. Mutta hyvää siitä tuli. Alkuun vieraita odotellessamme tuhosimme muutaman juuston, varsinaiseksi alkuruuaksi oli samettista maa-artisokkakeittoa, joka oli saanut mukaan hivenen perunaa ja bataattia.

Pääruokana sienirisotto (kantarellia, portobelloja sekä osterivinokkaita), paikalle roudaamani maggarat, ihanan tulinen linssipata, herkullinen lämmin uunipunajuuri-perunasalaatti. Kaiken kruunasi ihmisseura, on se vaan ihanaa! Jälkiruokana oli jäätelöä sekä pieniä yltiömakeita halloweenleivoksia, joita ystävä oli tuonut tuliaisena viimeisimmältä Lontoon retkeltään. Täydellistä. Kun siirryin sulattelemaan evästä keinutuoliin, meinasin nukahtaa. Silmät painuiva väkisten kiinni. Onneksi ohjelmassa oli vielä klassinen tarotluentahetki, niin keräsin itseni pariksi tunniksi Ensi vuonna luvassa pitäisi olla paljon rahaa, ehkä työpaikan vaihdos (oi, se olisi ihanaa) ja vain kaksi miestä, joista todennäköisesti tulen valitsemaan sen väärän. Suurimmat karikot kuitenkin tuntuisivat olevan jo ohi.
Ajelin kolmen maissa taksilla kotiin. Olin niin poikki kuin ihninen vain voi olla. Sunnuntai meni maatessa sängyssä, sohvalla ja nojatuolissa, nukuin noin viidet päiväunet. Olin kompastua jalkoihini, tai siis kompastuin jalkoihini, kun raahustelin menemään ilman silmälaseja. Taas löin polveni, onneksi vasemman tällä kertaa ja oikeassa kämmenessä on sellainen ryykkäyksesta aiheutunut kipeä palovamma. Mutta en lyönyt päätäni, eikä mitään murtunut.

Kaikesta huolimatta tai sen kaiken takia hieno viikonloppu! Olen onnekas ihminen. Musiikkiakin vielä!

perjantai 30. lokakuuta 2015

Vähän paha ihminen

Torstaina sain käsiini moneen kuukauteen ensimmäisen kerran tuoreen Kauppalehti Option. Minulla oli jopa aikaa hetken aikaa vilkuilla sitä. Tajusin kaipaavani viinivinkkejä, ravintolasuosituksia ja testattuja reseptejä - tietysti kopion tuoreesta lehdestä ne. Sitä en ymmärrä, miksi en jättänyt viinivinkkejä ja ravintola-arvosteluja töihin. Niille olisi vaikka voinut perustaa kansion, onhan meillä edes vähän säilytystilaa, etenkin jos saan tuhottua muutamia asioita, mitä olisi tarvinnut tuhota jo muutama kuukausi.

Taas pääsemme kehäpäätelmöintiin, johon aivoparkani yleensä joutuvat, kun on vähänkin ylimääräistä aikaa. Aloitan asian, josta tulee mieleen seuraava asia, jota en voikaan toteuttaa ennen kuin olen touhunnut yhden edellisen asian. Tarvitsisin itseäni kopioituna kolme kappaletta. Sellaisia, jotka ajattelevat samalla taajuudella, ovat yhtä nopeita ja logiikka ei riitele minun logiikkani kanssa. Enkä nyt suinkaan sano olevani looginen tieteellisessä ajattelussa, minulla on toki omani, ei välttämättä valtaväestölle sopiva kuitenkaan. Eivätkä matemaattisesti ajattelevat henkilöt kutsuisi sitä logiikaksi laisinkaan. Pitänee pyytää anteeksi sanan väärinkäytöstä.

Mutta jätän ruman kehäpäätelmäni riitelemään itsekseen tai keskenään ja kerron teille pahistempun. Läiskäsin tosi ruman ja ison firman tarran keskelle lehden kantta. Kirjoitin siihen permanent-tussilla "Älä vie pois toimistolta, kiitos." Kuulin nimittäin, että se on se meidän hooärpääpirumme, joka läystäkkeen omii ja vie kotiinsa. Kuspiä ja mulukku. (Olen mie nyt sen verran pitkään Savossa asunut, että rumat sanat taittuvat karjalalalaistyypiltäkin.)

***
Asiasta kukkaruukkuun. Jos ihminen pesee vessan, lattia, seinät, vessanpytyn, lavuaarin, ei omista poikalapsia, miehiä, kotieläimiä eikö itsekään pissi lattiakaivoihin, mistä helvetistä tuleee koko ajan sellainen kusen haju nokkaan kylpyhuoneessa? Kertokaa viisaammat. Ja kertokaa, millä sen saa pois.

Toinen juttu, kävin allekirjoittamassa paikallisessa terveyskeskuksessa suostumuslappuja, joilla saavat paperini ulos yksityiseltä terveysasemalta. Herätin ansaittua huomiota, kun vastaanottohenkilökunta totesi, etten ole käynyt 20 vuoteen kunnallisessa terveydenhuollossa. No en niin, kun ensin oli YTHS ja sitten työterveyshuolto. Nyt olen sitten veronmaksajien riesana - ai niin mut hei, mie maksan veroja. Arvatkaas, koska mulla on aika lääkärille. Lähimmäs arvannut saa valita, teenkö ruokaa, pahaa, kehunko blogianne, juotanko humalaan vai olenko muuten vaan viehättävä oma itseni. Ei tarvitse välttämättä vaatia yhtään mitään. Se on suositus, mutta arvauksia vastaanotetaan.

Eilen ei ollut hyvä päivä. Ehkä tästä tulee parempi.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Käsistä juoksevat päivät

En voi kuin ihmetellä ajan lentoa. Vaikka maanantait ja tiistait eivät lempipäiviäni olekaan, niin silti niiden katoaminen historiaan järkyttää joka kerta. Voi aika, minne menet, miksi et hetkeksi hiljentäisi vauhtia? Mutta kun näin ei ole, on pakko sitkutella. Olen kova täti suunnittelemaan, ilman listoja ja kalenteria unohtaisin puolet suunnitelmistani.

Nytkin elelen jo kolmatta viikkoa etukäteen. Ensin pitää muistaa kekrivalmistelut, sitten Mustaschin keikkaviikonloppu, jolloin todennäköisesti pääsen Iikkeaan sekä muutamaan muuhun kauppaan pitkän kaavan mukaan. Tarvitsen sen sängyn. Sitten olisikin jo vuorossa työpaikan tonttujuhlat - omakustanteiset, mutta tonttujuhlat kuitenkin. Vaikka olen töissä ehkä maailmankaikkeuden absurdeimmassa firmassa (nyt ne nimittäin lopettivat toimihenkiöiden työhöntulotarkastuksetkin säästövimmassaan...), kollegat ovat kivoja eikä niiden kanssa paljon kerkeä työajalla haastella.

Arkea jaksaa paremmin, kun on jotain odotettavaa. Oli se vaikka sitten jotain pientäkin. Seuraavaksi ryhdyn varmaan odottelemaan joulua, koska talvipäivänseisaus on suuren juhlan paikka pakanalle. Kutsuttiin sitä nyt sitten millä nimellä tahansa. Ja sitten tulee taas kevät, luonto herää, samoin minä. Yritän varmaan sanoa, että epätoivon puuskauksistani huolimatta elän varmaan elämäni parasta aikaa. Olen terve, minulla on ystäviä, kykenen toimimaan, minulla on töitä. Pelottaa, että tämä loppuu.

Siis mitvit? Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen onnellinen. Se tosin piti kätkeä, mutta meni jo.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Pieni mysteeri

Olen pitänyt excel-kirjanpitoa menoistani työttömäksi jäämisestäni lähtien. Silloin tahdoin aloittaa seurannan, että voisin tarvittaessa ryhtyä kutistamaan menojani turhimmasta päästä. Jostain syystä laskelmani oli kadonut, sitä ei löytynyt edes roskakorista. Tiedoston nimi näkyy viimeksi avatuissa dokumenteissä, mutta sitä ei vaan enää löydy omalta paikaltaan. Yritin myös etsi-toimintoa, silläkään filettä en saanut paikallistettua.

Vahinko ei ole suuri, mutta harmillinen. On ollut mielenkiintoista seurata menojaan useammalta vuodelta. Tulothan minulla ovat säilyneet vakiona, ei palkankorotuksia eikä lottovoittoja. Isänperintöäkään ei tullut kuin kaksi tonnia, hyvä niin, pelkäsin nimittäin joutuvani maksunaiseksi hänen viimeisille toilauksillensa. Siitä muuten tuli mieleen, että perunkirjoitus ei ollutkaan sujunut veljesten kesken niin kiihkottomasti kuin kuvittelin. Pikkuveljeni oli ryhtynyt kyselemään kuitteja vanhemmalta ja siitäkös toinen oli loukkaantunut. Olivathan ne summat kuitenkin pankkitilillä näkyneet. Noh, onneksi eivät olleet aivan ilmiriitaan saakka keskusteluaan vieneet, mutta loukkaantumista on ilmiselvästi liikkeellä.

Loukkaantumisen taito taitaa olla meillä verissä. Olemme oikeudenmukaista ja suoraselkäistä sakkia, sitten kun meitä epäillään vilunkipelistä tai väärinpelaamisesta, otamme sen henkilökohtaisena solvauksena. Lisätään siis sukuominaisuuksiiin sen yltiöpäisen loogisuuden lisäksi. Alkaa kuulostaa siltä, että minä en tähän sukuun tahtoisi kuulua, jos ei pakko olisi, jäykkäniskaista sakkia. Emme kuitenkaan mitään niskavuorelaisia, taivas varjele.

Mutta takaisin talouskirjanpitoon. Aion tehdä uuden ensi kuun vaihteesta alkaen. Tiedän sen, että menoni ovat aika lähellä samat kuin tuloni, mutta onhan se mielenkiintoista seurata, että mihin sitä rahaa katoaa. Minulla lähinnä kurkusta alas ja bändien kassoihin, mutta onneksi on pätäkkää mennyt vaatteisiin, kirjoihin, sisustamiseen ja matkustamiseenkin. Ja olenhan minä 1/10 asuntosäästäjäkin ollut, asuntolainan maksaminen loppuu ensi kuussa. Sitten voin sanoa todella omistavani jotain, muutakin kuin tuulen huuhtoman takamukseni nimittäin.

Pikkuhiljaa tosin olisi ryhdyttävä sitäkin miettimään, että millä sitä sitten eläkkeelle joskus ikinä päästyään oikein elää. Tein nettilaskelmia, jos jaksan olla sinne hamaan tappiin lähemmäs 70 ikävuotta töissä, saan ihan siedettävän eläkkeen, mutta jaksanko? Ja saanko? Mie en ole kovinkaan monta yli 60-vuotiasta oman ammattikuntani edustajaa töissä nähnyt, jostain syystä korvaannumme nuoremmalla. Nykyään ammattimme on vielä kuoleva, joten tässä voi käydä vielä huonosti. Todennäköisesti minulla on vain muutama hassu viitisen vuotta aikaa ratkaista ongelmani siltä osin. Pelottavaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Monipuolista

Perjantaina olin väsynyt. Kävin kaupasta piirakka-ainekset ja rakentelin kinkkupiirakan. Samalla juttelin puhelimessa Dervissin kanssa, hän sai minut suututettua, löin luurin korvaan. Jotain olen oppinut minäkin, ettei kaikkea tarvitse kuunnella. Silloin kun toinen herkeää katkeraksi ja ryhtyy syyllistämään, ei minun tarvitse jaksaa hänen kanssaan. Ei enää.

Lauantaina oli roolipelin vuoro. Naapurilähiössä rumusimme suhteellisen isolla porukalla rinnakkaistodellisuuteen suoraan keskelle Helmin syvänteen taistelua. Saimme pahemman kerran turpaamme, mutta meidät potkaistiin pois sieltä, ennen kuin tilanne ratkesi. Tai itse asiassa tilanne ratkesi sillä, että olimme kaikki toimintakyvyttömiä. En onnistunut juonissani, mutta onneksi muilla oli parempi onni ja pisteitä rapisi reilusti. Ystävien dobermanni on rasittavassa vaiheessa, 6 kk, enemmän innokas kuin älykäs, kaikki on menossa suuhun. Onneksi minä sain koiran kuuntelemaan itseäni, pari kertaa piti karjahtaa, että elukka ymmärsi pitää minuun etäisyyttä. Yksi pelaajapojista totesi ymmärtävänsä koiraa hyvin, olen kuulemma pelottava.

Yöksi menin Naapurin luokse. Hänestä vaan paljastui sellainen puoli, että pitänee vähän aikaa sulatella asiaa. Sitten kysyä sitä uudelleen, etten vaan ymmärtänyt väärin. Jos en ymmärtänyt, en tiedä, onko järkeä pitää häneen yhteyttä. Ystävät ovat nimittäin minulle aika tärkeitä ja jos minun ystäviäni ei hyväksytä, niin se on melkoinen turn off minun puoleltani. Pitää pohtia asiaa.

Tänään olen taas levännyt. Sain parit päikkäritkin otettua. Tein pedikyyrin ja tilasin parin viikon päähän ajan ammattilaiselle. Jalkapohjani kasvattavat tolkuttomasti halkeilevaa kovaa kuollutta ihokudosta. Ihailen ruusujani, ostin pari puskaa, kun halvalla sain, punaisia ja valkoisia. Lauantaina sain jopa siivottua. Se sitten on vastenmielistä touhua, mutta palkinto on onneksi näkyvä. Ihan hyvä viikonloppu. Ensi viikonloppuna pitää muistaa, että kaupat ovat kiinni lauantaina. Naapurilähiössä juhlimme kekriä pitkän kaavan mukaan.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Paremmin aamulla

Aamu on ihmisen parasta aikaa. Etenkin jos sen saa viettää rauhassa ja omaan tahtiin. Minulla menee usein aikaa ihan pelkkään haahuiluun, mutta en pidä sitä pahana asiana. Muistelen uniani, virkistyn vähitellen. Perusrutiinit ovat samat.

Ensin pesen hampaat, sitten levitän estrogeenigeelin. Syön lääkkeet. Sen jälkeen kampaan hiukset ja tasoitan tukan pomput. Vielä laasti naamaan ja samalla kun syön aamujogurttiani (marjoja ja lisäkuitu sekä joka toinen päivä alfalipoiinihappopilleri) luen kuulumisia naamakirjasta tai tavaan iltapäiväläpysköitä. Kevyttä sen olla pitää siinä vaiheessa päivää.

Kuuntelen ilmaa, mietin, mitä laitan päälle, jos en ole jo valinnut illalla vaatteita. Juuri ennen lähtöä silpaisen vaatteet niskaani, koska on ihanaa antaa kehon hengittää. Yleensä vasta ulkona tajuan, että on jo pimeää. Valo aamuistani puuttuu taas ensi kevääseen saakka, mutta eipä hätää. Onneksi edes vaihtuvat vuodenajat eivät aja minua hulluuden partaalle, ihan minä itse senkin teen.

Aamut ovat sellaisia tuoreen rapsakoita, ei vielä tiedä, mitä päivä tuo mukanaan. Onnellisen elämän salaisuus on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Tai ainakin kyky unohtaa ja antaa anteeksi myös itselleen. Välillä minäkin osaan.

torstai 22. lokakuuta 2015

Työpahoinvointipäivä

Hirvittävä päivä takana. TYHY on minulle kirosana, etenkin kun pitäisi leikkiä omaa osaansa tiimistä, johon ei parhaalla tahdollakaan tunne kuuluvansa. Kaikkeni minä yritän, mutta kun en osaa pitää suutani kiinni, niin huonostihan siinä käy.

Ison tiimin rva johtaja oli kinunnut varmaan meidän vakuutusyhtiöltämme pätäkkää tiimipäivään. Vetäjinä hänen luottoystävänsä, työnantajan vakoojat, joihin toiseen jo olen aikaisemmin törmännyt. En vaan voi luottaa sellaisiin ihmisiin, enkä tietenkään voi antaa itsestäni yhtään mitään.

Huonoa:
- en voinut pitää turpaani kiinni ennen päivää, kerroin, etten pidä joukkoliikunnasta enkä joukkohurmoksesta
- kroppani ei kestä edes joogaamista, koska polvet ja lonkat ovat sökönä - onneksi se ei näy kävellessä eikä seisoessa
- itkettää, kun tuntee olevansa ulkopuolinen
- itkettää, kun puhutaan onnellisesta paikasta, perheistä ja tärkeistä ihmissuhteista
- itkettää, kun itkettää
- itkettää, koska ei voi olla rehellinen
- itkettää, kun haluaisi kuulua johonkin.

Hyvää:
- en tainnut itkeä kuin muutaman näkyvän kyyneleen pimeässä, kun muut tekivät joogaa, enkä pystynyt siihenkään.
- liikutuin, kun porukassa kerrottiin hyviä asioita toisistamme. Liikutuin, koska en ole hyvä, minä vain näyttelen hyvää. Silti oli kiva kuulla, että minustakin ihmiset jotain positiivista sanottavaa löysivät. Muun muassa minulla kuulemma on englantilainen kuiva huumori, se oli hyvä asia - minusta, ei välttämättä muista.
- tajusin, että onhan minulla edes ystäviä, jos nyt ei perhettä tai työtiimiä olekaan.

Olisi edes sen päälle menty ryyppäämään ja kerrottu todella mitä toistamme ajattelemme. Tai sitten vaan ryypätty vähän ihan muina ihmisinä. Nyt ihmiset menivät kotiinsa ja minä menin tekemään päivän kiireelliset hommat vajaassa tunnissa. Tulin kotiin ja join melkein pullollisen viiniä. Nyt ei sitten tietenkään itketä, kun saisi sitä rauhassa tehdä. Mutta seuraavan kerran muistan olla sairaana. Vaikka sitten se menisikin omaan piikkiin koko päivä, en enää mene sinne voimaan huonosti. Minä tahdon pois. Tai ainakin tasa-arvoiseen työympäristöön.

***
Joo joo. Tiedän. Olen erittäin kiitollinen siitä, että minulla on töitä. Aion olla jatkossakin, suorastaan nuoleskelevan kiitollinen, että saan pitää omani. Sain nimittäin eläkeotteen ja sen mukaan saan vasta reilun tonnin kuukaudessa, jos nyt joutuisin eläkkeelle. Eihän se jumalauta mihinkään riitä. Tai riittää jos on pakko, mutta mielellään saisi lisää tulla, ennen kuin työkyky oikeasti pettää.

Elämä on hirvittävä, paha paikka. Onneksi tämä on vain väliaikainen sijoituskohde.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Takaisin tulevaisuuteen päivä

Hyvää Back to the Future -päivää! Minä en itse asiassa kyllä ainakaan takaisin menneisyyteen tahtoisi, oli se 80-luku sen verran karmivaa aikaa. En tykännyt itsestäni, en olostani, en vaatteistani enkä siitä, että olin elossa. Onneksi keksin ryhtyä opiskelemaan nuorisotyötä, se edes jonkun verran ilahdutti minua. Oli jotain mielekästä tekemistä. Reilu kaksikymppinen minä on aika surkea otus, kyllä nyt on paremmin.

Parina yönä olen  nukkunut. Se on auttanut kovin toipumaan viikonlopusta. Onneksi ensi vknloppuna ei samanlaista rumuamista ole tiedossa, minun pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä oikeasti hiljentämään tahtia. Vai tippuisiko sitten vaan lennosta ja kerralla? Naamasta ainakin näkee elämän jäljet. Tämän vuoden uutuutena on hämähäkkiverkkoruttujen saapuminen, pitkään se hyaluroni kurissa ne pitikin, mutta nyt kollageeni pettää. Jännää seurata omaa rapistumistaan, onneksi se ei tapahdu päivässä, tähän kerkeää tottua.

Eilen työpäivän päälle läksimme aika ex tempore syömään kollegoiden kanssa. Tiiminvetäjämme oli varannut pöydän Woolshedistä. Olipas se mukavan oloinen paikka - ja täynnä. Jos ei pöytävarausta olisi ollut, tuskin olisimme niin mukavasti istuskelleet. Tai niin pitkään, läksimme vasta vähän ennen yhdeksää pois. Mutta oli vatsa täynnä, söin avocado-pekoni-pihviburgerin. Olisin tahtonut maistaa Woolshed Premium siideriä, mutta sitä ei kuulemma ollut, maistelin sitten Bath Ales Bounders siideriä. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus, hyvä perussiideri kuitenkin. Punkkua upposi lasillinen purkerin kanssa.

Kyllä hyvä hampurilainen aina huonon hakkaa, tuli todettua. En kovin monta kertaa ole premium-hampurilaista syönytkään, kiitos ketjuräkälöiden ei arvostukseni evästä kohtaan kovin korkealle ole noussutkaan. Woolshedissä voisin kyllä käydä toistekin, siellä on muun muassa sellainen pulled lamb hampurilainen listalla, joka huutaa minulle. Ja pari siideriäkin jäi maistamatta. Baaritiskin takana työskentelevät kundit olivat ihan asiallisia tyyppejä, mutta se tsubu oli epäkohtelias. Ei tainnut pitää vanhoista täti-ihmisistä. Palvelua muuten sai vain englanniksi.

Kollegoiden kanssa oli ihan kiva istuskella, mutta tajusin taas, miten olemme eri puusta veistettyjä. Yleensä en takerru tuohon ajatukseen, mutta nyt se vaan jotenkin jäi päällimmäiseksi pääparkaan. Olisi tehnyt mieli lähteä kotiin ja olla hiljaa. Yksin. Minä kuitenkin kaikesta sosiaalisuudestani huolimatta olen introvertti. Mutta ehkäpä tänään pyykinpesu rauhoittaa.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Pohjoisemman Suomen kuulumisia

Torstaina läksin suoraan töistä junaan. Meinasi käydä huonosti, vaikka olevinaan tähtäsin aikaisempaan bussiin. Se vaan oli myöhässä. Vähän jänskätti, mietin jo mielessäni, että menen kyllä baariin ja vedän persiet olalle, jos junasta myöhästyn. Todella aikuismainen lähestymistapa ongelmanratkaisuun, eikä totta? Mutta kerkesin, jäi peräti kaksi minuuttia aikaakin. Matka sujui mukavasti torkkuessa ja Vish Purin seikkailuja lukiessa.

Perillä pikkuveli vaimoineen veivät minut suoraan wokkiruuan kimppuun. Salacavala on keksinyt oivan ja edullisen konseptin. Ensin valitaan proteiini, sitten kuppiin kasvikset oman maun mukaan. Päälle vielä nuudeleita ja oman maun mukainen kastike. Itse olisin tahtonut kastiketta vähän enemmän, mutta muuten annos oli erinomainen. Ja hurjan täyttävä. Suosittelen, jos Kuopion torille satutte baarin aukioloaikaan, menee kiinni jo kahdeksalta valitettavasti.

Hetken aikaa vielä jaksoimme kotosalla seurustella ennen kuin vetäydyin neitsytkammiooni. Sain nukuttua tolkuttoman hyvin, niin muuten koko reissun ajan, lähes kahdeksan tuntia. Päivällä siirryimme sitten äiteen joulun viettoon, saihan hän ruokittavakseen kaikki kolme lastaan sekä vielä miniänsä. Sairausrintamalta ei ollut mitään uusia uutisia, vasta ensi kuun alussa kuulemma taas skannataan ja katsotaan miten pilleri on tehonnut syöpäpalleroon.

Iltaruuasta olin vastuussa minä. Pitänee uskoa, että olen minä jonkinlainen ihmeolento, kun onnistuin välinpitämättömällä asenteellani houkuttelemaan veljen nuorimmaisen krantun maistamaan savukalapastaa, joka oli aikaisemmin tuomittu pahaksi. Ei kuulemma ollutkaan, poika jopa kysyi äidiltään, että miksi hän ei koskaan ole sellaista tehnyt. Minua nauratti. Muutama lasillinen viiniä siinä upposi, mutta taas olin puolen yön jälkeen unilla. 

Lauantaina veliseni kuskasi minut ystäväpariskunnan luokse. Siellä oli emäntä-armas jo varautunut siihen, että tekisimme maggaraa. Olipas se sottainen show, mutta hauska sellainen. Onneksi heillä on tiskikone, vaikkei sitä vieras osaakaan täyttää oikein. Ihania artesaanipalleroita valmistui kahta lajia: yrttilammasmaggaraa ja chorizoa. Niitä sitten vedeltiin illallisella kasvissipsien ja kaprisaiolin sekä balsamicopunajuurten ja Peltolan sinihomejuuston kera. Minä suurinpiirtein kehräsin, kun vielä saunaan pääsin illalla. Molempia maggaroita muuten sain mukaani maistiaisannoksen, sen vein mukanani Naapuriin, kun eilen saavuin kotiin. Arvostus oli korkea, sain vaihtariksi aamulla lähtiessäni vispipuuroa. Ihan omatekemää, jotkut sitä osaavat - ja jaksavat.

Chorizoa
Sunnuntaina teimme ihanan syksyisen promenaadin pitkin Kallaveden lähirantoja. Ennen lähtöäni pääsin vielä herkuttelemaan suklaahippukekseillä. Oli kovin kiitollinen olo kotiin matkatessa. Minulla on ihania ystäviä! Olisi siellä pidempäänkin viihtynyt, mutta toisaalta odotan kyllä kiihkeästi tänään iltaa ja omaa sänkyä. Sosiaalinen erakko vaatii veronsa, puhelin on jo äänettömällä. Pää pitää saada ladattua myös.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Hyvä muistutus

Kun eilen pysähdyin entisessä kotilähiössäni, näin muuten entisen puolisoni. Siinä se saatana seisoskeli bussipysäkillä, selvinpäin ihme kyllä. Ensin teki mieli kääntyä takaisin bussiin, mutta ovi oli jo kiinni. Sitten teki mieli lähteä karkuun, mutta kuitenkin kävelin ohi ripeästi.

Kaupassa pelkäsin hänen seuraavan perässä. Sain kuitenkin tehdä vähät ostokseni rauhassa. Hukkaan meni myös pikaisesti suunnittelemani vaatimuslista, koska tyyppi oli ymmärtänyt omaa parastaan ja kadonnut julkisilta paikoilta. Saattoihan tuo arvatakin, että luvassa ei olisi mikään viehättävä kohtaaminen.

Omia tunteitani aina kauhistelen. Jos en sääli, alkaa aggressiotaso nousta. Alitajuntani mielestä minulla on paljon kostettavaa. Ja kosto kumpuaa ilmeisesti henkisenä pahoinpitelyaikeena. Siitä pitäisi päästä eroon, ei tee hyvää hipiälle, kun sappi tihkuu ihotiehyeistä läpi. Kun pääsisin joskus siihen vaiheeseen, ettei hänen näkemisensä aiheuttaisi minkäänlaisia reaktioita, ei hyviä eikä huonoja. Että hän vain olisi joku yhdentekevä ihminen.

Hyvää näkemisessä oli se, että muistan taas miksi sitoutuminen ja parisuhde eivät minulle sovi. Osaan paremmin pitää varani tämän nykyisen virityksenkin kanssa. Minulla kun on vahva taipumus joutua ojasta allikkoon.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Kädentaitoja

En osaa vaihtaa vetoketjua. Niinpä harmitti kovasti, kun vuoden vanhasta talvitakista repesi vetoketju alhaalta viimeisen kerran keväällä. Olihan se jo luiskahdellut sieltä aikaisemminkin, laskeutui nimittäin pahimoilleen liian alas, kunnes teki viimeisen tamppunsa ja repesi kunnolla. Dublinista löysin edulliset hakaset ja nyt olen pikkuhiljaa ommellut niitä takkiin kiinni. Valmista tuli eikä hetkeäkään liian myöhään, olin jo lauantaina paleltumisen partaalla. Hakasten kiinnipysyminen voi kyllä olla vähän herrassaan, mutta jos nyt edes muutaman vuoden takki kestäisi ennen kuin pitää etsiä uutta.

Onneksi en aikonutkaan tehdä mitään kummempia viikonloppuna. Vatsavaivat veivät veronsa, en jaksanut kovin kummoisia. Hyvä, kun jaksoin kaupassa käydä. Siivota piti, mutta sitäkin olin skippaamassa. Kohtalo vaan päätti toisin. Olin nostelemassa parvekkeella majailleita joulukaktuksia takaisin sisälle, kun onnistuin tönäisemään yhtä kasvia, joka kaatoi kaksi muuta. Multaa kaikkialla, vettä, kuraa, pölyä, kasvinpalasia. Näin niin pahasti punaista, että teki mieli kävellä ulos ovesta ja jättää koko homma sikseen. Sitä vaan en voinut tehdä, koska ei minulla viikolla ole sitäkään vähää aikaa touhottaa suursiivouksen merkeissä.

Reilu tunti siinä meni, syletti, vesi valui päästä. Jostain syystä sairastaminen saa nesteet liikkeelle. Nälkäkään ei ollut yhtään, mutta sen päälle oli vaan pakko syödä, huomasin, että raivo härkä -käyttäytymismalli alkoi olla lähellä. Siinä olisivat pian kaikki kukkaset löytäneet itsensä ulkomajoituksesta asvaltilta tuhannen päreinä. Onneksi edes välillä tunnistan alhainen verensokeri-ilmiön.

Naapuri kutsui yökylään. Ennen unille menoa katsoimme Ice Age 4:n. Siinä on ihminen, joka pikkuhiljaa on päättänyt ajaa minua visuaalisen viestinnän pariin. Olen kyllä varoitellut, että kokeilu ei välttämättä pääty hyvin. Minua liikutti, kun hän tunnusti kertoneensa minusta joillekuille ystävistään viikonloppuna. Muutenkin tuntuu kummalliselta, kun minulle suoraan ja kaartelematta kerrotaan, miten kiva, mukava, ihana, viehättävä ja ties mitä minä olenkaan. Ihmisestä voi lähteä ihmeellistä hyrinää, kun se silittelee minua. Ja kaikki tapahtuu jotenkin niin tavanomaisissa merkeissä, ilman suurta draamaa. Tulee hyväksytty olo - kummallisen turvallinen. (Joo, joo, muistatteko miten kävi viimeksi, kun tuntui turvalliselta? Se ei päättynyt hyvin. Minä muistan.)

Ihmeelliseltä se vaan silti tuntuu, kun joku kysyy aamulla, että nähdäänkö vielä tällä viikolla ennen kuin lähden Pohjoisempaan Suomeen. Taisin hätäpäissäni vastata kyllä.

Näin unta, että olin Janis Joplinin konsertissa. Muistan ihmetelleeni, että eikös se nyt sitten kuollutkaan, että miten minä nyt niin olin erehtynyt. Vanhentunut oli kyllä kovasti, mutta ääni kulki edelleen. Mietin unessa, että kyllä hyvä musiikki on hyvää. Sitä mieltä olen elävässä elämässäkin.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Pakkolepo

Ai, minulla oli tämä tällainen blogi täällä. Elämä vie taas varsin vauhdikkaasti.

Keskiviikkona olo oli kehno, ei se paljon parempi ollut torstainakaan, vatsa kouristeli koko päivän. Haastavaksi tilanteen teki se, että olin torstaina lahjontatyyppisellä retkellä Tallinnassa. Sellaisissa olosuhteissa mieluiten olisin jäänyt vain makoilemaan sängynpohjalle, mutta nyt riipaisin rohtoja kitusiin ja liikuin muun ryhmän mukana.

Sen verran oli vapaa-aikaa, että kävin jälleen kerran Gerry Weber-osastolla Kaubamajassa. Sain yhden työpaidan. Ostin minä yhden anilliininpunaiset nahkahansikkaatkin, mutta se oli ihan vahinko. Ekkeröölle oli tullut kiva kauppavaihtoehto sen iänikuisen marketin lisäksi, Nordic Popup-puoti. Ostin sen melkein tyhjäksi. Johtuu tosin siitä, että Naapuri tilasi pienpanimo-oluita ja itselleni löysin pari siideriä. Enkä noita nyt siis lavatolkulla roudannut, vaan pullolisen kutakin. Kekrijuhlaa varten löytyi hirvenlihamaggaraa ja hevoisenlihaleikkelettä. Kerrankin oli riittävän viileätä, että pystyi turvallisesti ostamaan elintarvikkeita.

Perjantaina olo paheni, mikäli mahdollista, entisestään, hikoilin ja palelin vuoronperään. Teinkin sitten superlyhyen työpäivän, reilun kuusi tuntia, kun en enää ymmärtänyt laskujen tiliöinnistä mitään, päätin luovuttaa. Kotona söin kerrosvoileivän, kun en muuhun jaksanut ryhtyä, ennen kuin torkuin nojatuolissa ja kuuntelin vatsani murinaa.

Viime yönä se sitten alkoi, erittäin äkillisesti ja voimakkaasti. Ruiveli. Ripuli. Vatsanvääntö. Nyt olekin käyttänyt aamuni pesemällä lakanapyykkiä. Ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Ja arvaatte varmaan, että tänäänkään en tee mitään muuta kuin makoilen sohvalla tai nojatuolissa. Sekä koitan saada sijauspatjan kuivaksi, että voisin nukkua ensi yönä sängyssä. Mutta eipähän tarvitse pitää arpajaisia, millaista ohjelmaa hankkisi.

Ensi kesäksi muuten järjestin yhden ohjelmanumeron. Minulla on lippu Black Sabbathin keikalle Kaisaniemeen. Menen vaikka yksin, jos kukaan muu ei tahdo kanssani leikkiä. Nyt pidetään vaan sitten sormia ja varpaita ristissä, että Ozzy säilyy hengissä sinne saakka!

Sitten makaamaan. Puuh.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Pää punaisena

Jo toisen kerran vähän ajan sisällä modeemini päätti katkaista yhteytensä verkkoon. Luulen, ettei se pidä kylmästä. Minulla nimittäin jäi ovi auki, kun menin yökylään Naapurin luokse. Hän aivan ex tempore pyysi ja yhtä suunnittelemattomasti suostuin. Tosin laitoin ehdon, että saan katsoa Downton Abbeyn rauhassa, kanavaa ei vaihdella eikä valintaa arvostella. Noh, toisaalta miehellä, joka katsoo työkavereittensa kanssa Salattuja elimiä, ei varmaan ole pokkaa minun vähäisiä katsomisiani arvostella.

Kävin kampaajalla. Ihana pikkukampaajani väänsi hiukset astetta ruosteisempaan suuntaan ja jumalan tähden pää on nyt punainen. Onneksi se muutaman pesun jälkeen haalistuu, muuten saisin muuttaa naamakirjanimeni blondista Red Sonjaksi. Tällä kertaa torpedoin kaikki hiustenkikertämisaikeet narraamalla, että on heti liikuntaa luvassa.

Ilta venyi liian pitkäksi Naapurin kanssa jutellessa. On jotenkin henkisesti raskasta tutustua uuteen ihmiseen, kun ei tiedä, jääkö se elämään vai miten siinä käy. Toisaalta sitä tietysti voi itse torpedoida hyvän alun sanomalla laulun sanoin, "ettei tästä mitään tuu ja lähtis kävelemään, painais oven kiinni perässään". Mutta toisaalta sitten jostain syystä tuntuu, että pitkästä aikaa siellä vastapuolella on ihminen, joka oikeasti on kiinnostunut minusta. Älkääkä nyt väärin käsittäkö, minä olen yhtä lailla kiinnostunut hänestä. Melkoisella varmuudella saan ainakin ystävän.

Aivastuttaa. Nenäonkaloita pakottaa uhkaavasti. Meillä on töissä pyörinyt joku tappajaflunssa, jolta tähän saakka olen onnistunut välttymään. Saa muuten nähdä, saammeko edes influenssarokotusta töiden puolesta, vai pitääkö oikeasti yrittää itse hankkia sellainen itselleen. Lääkärissä pitäisi käydä, viimeinen satsi lääkkeitä on jo vahvassa alussa. Mutta kun se kunnalliselle meneminen jotenkin on niin hankalaa. Siihenkin toki varmaan totun, kunhan saan rutiinin selväksi. Vihaan poikkeamia rutiineissani, en ole mikään hetken lapsi arkiasioissa.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Musiikkia, maestro

Täällä minä seisoskelen uuden työpöytäni ääressä. On ollut aika hektinen viikonloppu. Perjantaiaamuna salskeat herrat saapuivat lupauksensa mukaisesti heti yhdeksän jälkeen. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat jo poissa ja uusi pöytäni paikallaan. Kotiin jäi melkoinen sotku, kun kirmasin saman tien töihin.

Hektisen työrupeaman jälkeen kipittelin kaupan kautta kotiin. Seitsemän maissa olin jo kaupungilla. Saavuimme onnekkaasti lähes yhtä aikaa Coloradoon ja vain kymmenisen minuuttia odoteltuamme saimme ikkunapöydän. Enpä olisi uskonut, että siellä on moinen tungos. Jos olisi ollut suurempi seurue, tuskin olisimme mahtuneet ex tempore syömään, pöytävaraus olisi pitänyt tehdä. Ruoka oli rehellistä, konstailematonta ja yllättävän hyvää. Itse söin jänöparan sisäfilettä, grillattuja kasviksia ja pöhköperunoita (lohkoja siis). Kiireestä huolimatta henkilökunta oli huumorintajuista sekä tilannetajuista. Hieno kokemus!

Vatsat pinkeinä suuntasimme Tavastialle. Siellä lämmittelijä oli vielä lauteilla, mutta Flaming Sideburnsien keikkaa me olimme tulleet kuuntelemaan. Hauska kohtaaminen narikassa oli, kun Cosmo Jones Beat Machinessa soittava entinen nuoreni tunnisti minut noin nanosekunnissa ja pääsin lämpimään halaukseen. En kuulemma ollut muuttunut yhtään 20 vuodessa. Minua nauratti. Illan aikana tuli törmäiltyä useampaan otteeseen, muistelimme vanhoja, kuulin olleeni auktoriteettia omaava puolueeton hahmo. Ihan hyvä ihminen, ettäs tiedätte. Tuli lämmin olo.

Vielä lämpöisempää oli keikan aikana, yritimme olla parvella, mutta eihän siellä pystynyt kykenemään. Hiki valui pitkin niskaa ja selkää. Alhaalla oli vähän siedettävämpää ja keikka oli hieno. Bändi on yksi parhaita livebändejä, mitä ikinä olen saanut seurata. Eikä se pettänyt nytkään. Hikisen väännön jälkeen poikkesimme vielä Ilveksessä yksillä, Bäkkärille oli kutsu, mutta sen skippasimme, minua kutsui Naapuri ja ystävää koti. Puhetta piisasi, se on hienoa. Asiat selvenevät, kun niitä selvittää toiselle ja samalla itselleen. Siitä iso kiitos, että tiedän voivani puhua luottamuksellisesti.

Naapurin luona ilta vierähti aamuun. Riitti puhetta ja halauksia, juomaa ja lämpöä. Liian lyhyiden unien jälkeen katsoimme vielä elokuvan yhdessä ennen kuin menin ottamaan pikaiset kauneusunet kotiin, ennen seuraavaa rientoa. Suihku ja ehostaminen auttoivat, mutta väsymystä oli liikkeellä niin paljon, ettei olisi ollut lähtijäksi, jos ei kallis lippu olisi ollut jo plakkarissa ja ystävät odottamassa.

Hienoa oli ehtiä kerrankin ajoissa Circukseen. Kerkesin nähdä keikan kaikki kolme bändiä, Kobra and the Lotus aloitti kahdeksalta, nauratti, että osaavat ne naiset muuallikin metallia laulaa, mutta meidän daamimme vaan paremmin. Toisena esiintyi Gus G bändinsä kanssa, onhan se kaveri melkoinen tiluttelija, mutta ilman hyvää laulajaa ei bändi olisi jaksanut innostaa. Kreikan lahja maailmalle sai kuitenkin jo eloa yleisöön ja kun Kamelot vihdoin aloitti, tunnelmaa riitti kiitettävästi. Ei se keikka loppuun ollut myyty, hyvä niin, nyt oli kuitenkin tilaa seurata ja keskittyä power metallin saloihin. Hieno show, saivat yleisön jopa laulamaan eikä se kuulostanut kornilta.

Loppuillasta seurasi se perinteinen baarikierros On the Rocksista Perkeleeseen. Perkeleessä tapasin muuten Omahoitajan ystävän, joka vähän valoitti entisen poikaystävän nykyisiä vaiheita, en olisi tahtonut kuulla osittain huonoja uutisia. Häivähti ikäväkin, välitän hänestä edelleen. Perkeleestä onneksi ymmärsin lähteä ennen valomerkkiä kotiin, etenkin kun nuoriso alkoi pyrkiä iholle. Olin aivan poikki, mutta silti rankaisin itseäni bussikyydillä, kun se niin soveliaasti oli juuri lähdössä. Kotona oli pakko syödä ennen unia, päivän evässaldo siihen mennessä nimittäin oli kolme riisipiirakkaa. Vatsa kurisi, en olekaan ihan niin hyvä vasikka.

Oli hieno musiikkipitoinen viikonloppu. Tänään olen katsonut Yle Areenan tarjontaa ja nukkunut useat päikkärit. Uskoisinpa kuitenkin, että yöksikin vielä unta riittää.Näihin kuviin ja tunnelmiin, elämällä näyttää olevan viela paljon tarjottavaa ja minä aion nauttia sen kaiken, mitä annetaan ja eteen kannetaan. Oli se sitten hyvää tai huonoa.