tiistai 30. marraskuuta 2010

Viileätä myös sisätiloissa

Toimistostamme on ollut lämpö poikki yön ajan, kuten suurimmasta osasta Vantaan kaukolämmön piirissä olevista pilttuista. Täällä on jännittävän viileätä, onneksi ymmärsivät olla käynnistämättä ilmastointia, ennen kuin lämpötila alkaa tasaantua. Tällä hetkellä railakkaat 17 astetta. Työntekoa ajatellen erittäin sopiva, pitää askeleet pidempinä, kun pitää lämmitellä samalla. Mitä nyt käpälät vähän tuppaavat kohmettumaan, mutta onhan täällä nyt kolmekymmentä astetta lämpimämpi kuin ulkona!

On taas käynnistymässä työperäinen joulustressi. Sen kunniaksi kehitin nenän sisälle huuliherpeksen. Sillä lailla, toinen imusolmukkeeni on luokkaa viiriäisenmuna ja koko pään oikea puoli on kipeä. Vähän sekin häiritsee keskittymistä. Onneksi stressiä aiheuttavien toimien lisäksi on myös humalluttavia yhteystyökumppaneiden tarjoamia korruptioeväitä. Ei kai niitäkään oikeasti saisi vastaanottaa, mutta vastaanotan niin pitkään, kunnes joku ne erikseen kieltää. Pahapaha, hyi.

Yritin eilen etsiskellä osoitekirjaani. Mieluusti ryhtyisin laskemaan montako joulukorttia aioin lähettää tänä vuonna. Minusta on nimittäin kiva saada joulukortteja. Olen vuosien aikana ollut huomaavinani, että niitä saa paremmin, jos muistaa lähettää niitä ystävilleen. Minusta on muutenkin kiva saada postipostia, mutta eipä vaan itsekään sitä kovin usein tule raapusteltua. En edes muista, koska olen lähettänyt viimeksi kirjeen. Toisaalta pidän myös sähköposteja kirjeinä, niitähän mie lähettelen taajaan. Sitten vielä kirjoitan blogiakin lähes joka päivä, päivän saarna toveripiirille...

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kylmä on ja palelee, poltan loppuun tupakin

Enpä muuten polta tupakkia. Ihmeellistä, miten on se hinku lähes kokonaan loppunut ja lähes mitään tekemättä! Viiniä nautittuani saatan muutaman tupakin poltella, mutta sekin loppuu kuin seinään heti seuraavana aamuna. Ei ole stressiä eikä kukaan polta lähistöllä, niin ei tule edes mitään mielihaluja. Sitä paitsi parveketupakointi tällaisella ilmalla on aikamoinen ekstreme-laji.

Mukava oli kuitenkin lauantaina kikattaa parvekkeella ystävän kanssa, vaikka loppuvaiheessa päälle pitikin pukeutua melko eskimomaisesti, kun kävimme saunassa ja sitten alkoi lämpötila laskea. Eilinen meni sitten Ice Age 2 elokuvan parissa, mukavaa sunnuntai-ajanvietettä!

Ruusukaali-parsakaali-pekonipannu

300 g ruusukaaleja irtolehdiksi riivottuna
300 g parsakaalia pieniksi nuppusiksi silputtuna
Pieni punasipuli
Puolikas valkosipuli
170 g pekonia
Nokare voita
Currya
Suolaa

Paista pekonisilppu pannulla ruskeahkoksi. Poimi palat erilleen, jätä rasva pannuun. Lisää siihen nokare voita ja teelusikallinen currya. Kaada kuumalle pannulle sipulisilput, pyöräytä pari kertaa ennen kuin kumoat mukaan parsakaalin. Pyöräyttele muutama minuutti, ennen kuin lisäät ruusukaalin lehdet. Jatka pyörittelyä, kunnes kaalit ovat kypsiä, mutta edelleen al dente. Lisää paistetut pekonin palat ja suola. Sekoita ja tarjoa!

Meillä lisukkeena oli tuorepastaa ja tatti-cremefraichea. Juu, toimi! Etenkin kun alkuruokana olimme nautiskelleet siian mätiä höystöineen. Meillä oli sellainen kahden henkilön pikkujouluhetki. Sitten vähän vanhaa Eppu Normaalia, tämän jälkeen lakkasinkin heihin uskomasta, kun muuttuivat AOR-tyyppikseksi laulu- ja soitinyhtyeeksi. Mukavaa pikkujoulumusiikkia, vaikka meillä olikin loppuillasta sellainen oma 70-80-lukudisko... Itse asiassa haikailimme, että olisi se hienoa, jos järkättäisiin K-40 diskojakin, kun kerta K50-diskoja jo on.

lauantai 27. marraskuuta 2010

Ei pyssyjä, vaan sienestysveitsiä

Kyllä kummituksetkin hikoilevat, sekin tuli viime yönä todistettua. Samoin tuli todistettua esimieheni lausunto, että tauti menee ohi lepäämällä. Ongelmana lienee vain se, että nukuin, torkuin ja lepäsin eilisen niin tehokkaasti, että olen jo nyt hereillä. Kello on kuusi! Mikäli en saa uusiounta, olen jo suunnitellut koristevalon asentamista. Sitten voisin ajoissa käydä kaupassa, etsiä puuttuvia asioita ja vaikka kokeilla uusiounta iltapäivällä, niin kuin paremmatkin ihmiset.

Ei kuulkaa ihmisen lapsi ole ihan viisas, jos kouluun tahtoo metsästystä opetettavaksi. Minulla olisi tarjota pari rauhanomaisempaa oppiainetta tilalle: sienestys ja kalastus. Siellä se ilmainen ruoka odottaa poimijaansa. Sitä paitsi onkivapa maksaa pirun paljon vähemmän kuin oma tussari. Puhumattakaan siitä, että onkivavalla on harvempia saatu hengiltä kuin metsästykseen käytetyillä pyssyillä. Biologiaa se on sienten ja kalojenkin tutkiminen. Sitten vielä voisivat jatkaa kotitaloustunnilla niiden valmistamista. Ja kappas, jos koittaisi köyhyys, niin olisi edes jonkin valtakunnan keino yrittää saada lisäravintoa ympäröivästä luonnosta.

Mitähän sitä tänään tekisi ruuaksi? Jostain syystä tekisi mieli ruusukaaleja. Eilen pidin ihan vahingossa “älä osta mitään”-päivän, kun makasin sängynpohjalla. Siitä taas tuli mieleen, että lakanat menevät vaihtoon. Ihanaa päästä illalla saunaan! Itse asiassa oli ihan kiva maata yksi päivä. En mie vielä tänäänkään aio itseäni suuremmalti rasittaa, mutta illalla on hienoa saada seuraa. Ja viiniä. Ehkä glögiä kanssa.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Kummitus jää kotiin

Sitähän se paleleminen, päänsärky ja outo olo tiesivät. Eilen illalla pomppasi kuume melkein 38:aan, nyt olen vielä suhteellisen kuumeeton. Pää on kipi ja korvat. Jään kotiin.

Harmi, koska tänään olisi ollut myös nuorisonkanssaleikkimispäivä. Nuorisotalolla olisi ollut pikkujouludisko. Pöh ja pah. Mutta en uskalla lähteä, pomoni mukaan, joka tätä tautia sairasti aikaisemmin vkolla, kuume kestää pari pvää ja menee lepäämällä ohi.

Ihmeelliseltä tuntuu ihon kipu. Se tulee minulle aina kuumeessa. Ja silmät, sanoinko? Menen siis lepäämään tämän pois, huomenna olisi vieraitakin tulossa.

torstai 25. marraskuuta 2010

Mä kuulun liittoon

Kun olin kunnallisena virkamiehenä, tunsin käytettävän työehtosopimuksen kuin omat taskuni. Johtui varmaan siitäkin, että pyytämättä ja yllätyksenä jouduin jossain välissä esimiesasemaan. Nyt kun tilanne on toinen, itse kuulun sellaiseen pieneen marginaaliporukkaan ja loput talon alemmista toimihenkilöistä siihen isoon poppooseen, niin minulla ei ole oikeastaan harmainta aavistustakaan siitä mikä minulle kuuluu ja mikä ei. On vain luotettava siihen, että saman saan kuin kaikki muutkin, vaikken sitä olekaan oman liittoni kanssa henk.koht. neuvottelemassa.

Meilä on muun muassa käytössä palveluvuosilisä, jonka saa joulun palkan yhteydessä, minulla se on 12 vuotta talossa palvelleena 15 % kuukausipalkasta. Ei se nyt tietysti kovin kummoinen raha ole, mutta nostaa käteen jäävää palkkaa parilla sadalla eerolla. Mulle kuulkaas tulee joulu! Mätiä, tummaa suklaata, kylmäsavulohta, piparjuuripunajuurisalaattia, sienisalaattia, porokäristystä, haisulijuustoja, jotain ihanaa siivukinkkua! Ehkä blinejäkin. Oi voi tätä riemun päivää! Ja sitten vähän viiniä, vodkaa, jägermeisteria, glogiä ja muuta sulattamaan kolestrolit pois verisuonista. Ei mitään säästöön, vaan kiertoon, että markkinatalous jyllää ja ihmiset saavat työtä.

Ehkä hankin pari kirjaakin juhlan kunniaksi, tai kengät. Mene tiedä. Mutta ainakaan minun ei tarvitse kärvistellä mitenkään. Hah! Riemua! Kyllä ammattiyhdistys on sitten hyvä! Edunvalvonta ja asioiden ajaminen ovat hieno asia silloinkin, kun meinaa sylettää joidenkin ay-pomojen örvellys ja ärvellys. On siellä fiksujakin tyyppejä. Kannattaa kuulua liittoon, jos ei muuten niin kannatussyistä! Minullakin on jotain odotettavaa juhlapyhiksi, kiitos heidän.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Blöö, mon amour

Tänään aion tunnustaa rakkauteni HK:n Blööhön, juuri siihen siniseen ja jauhoiseen. On se vaan ihanaa! Ja mikä nostalgian vyöry, kun tunget sitä siivun kitusiisi ja saat jälkimauksi nahkean jauhoisen kuoren kitalakeesei. Omnom! Ei mutta ihanpa vakavissaan, jos HK:n Sinistä oltaisiin lopettamassa, nousisin barrikadeille. Vaikka en syökään sitä kun noin kolme kertaa vuodessa, kahdesti kiuaslenkkina ja kerran muuten vaan.

Eilen oli muuten vaan päivä. Kotiin päästyäni ryhdyin pohtimaan mitä teen maggarasta ja koska mieleeni putkahtaneet ajatukset olivat ylen vinkeitä, päätin mennä syteen tai saveen ja toteuttaa visioni. Tuloksena HK:n Blöö italialaisittain.

Italian Blöö pata kolmelle

3/4 HK:n Sinistä siivuina
Punasipuli
150 g tuoreita herkkusieniä
Nokare voita
Currya
Paprikajauhetta
Loraus öljyä
3 dl tomaattimurskaa
Valkosipulia
Loraus soijakastiketta
Tuoretta pinaattia silputtuna (pussin pohjat, ehkä n. 100 g)
Oreganoa
Basilikaa
70 – 80 g Manchego-juustoa (tai mikä tahansa kova juusto) raasteena

Paista teflonpannulla Blöö-siivuihin väriä pintaan. Kaada ne uunivuoan pohjalle. Lisää pannuun nokare voita, paistele siinä sipulisilppua ja sieniä, kunnes niihinkin on tullut väriä pintää (mutta ei kärtsätä niitä!). Loraukseen öljyä lisätään pannulle curry ja paprikajauhe, herätä mausteet, ennen kuin lisätään tomaattimurska, valkosipuli ja soijakastike. Anna keittäytyä 5-10 minuuttia.

Lisää tomaattikastikkeeseen kuivatut yrtit ja pinaatti sekä osa juustoraasteesta. Kaada uunivuokaan Blöön ja sienisipulin päälle. Viimeistele annos ripustelemalla loput juustoraasteesta pinnalle ja törkkää koko komeus uuniin 200 C, n. 35 minuuttia. Nauti tahtomasi hiilihydraatin kera tai sitten niin kuin minä, hapankaalin kanssa. Annoksesta riittää kolmelle syöjälle. Itse söin kolmasosan, yhden osan panin pakkaseen ja toinen odottaa iltaa jääkaapissa.

Jumalaista! Olen nero! (Ai mitä sille 1/4:lle tapahtui? Mistä te luulette, että tiedän minkälaisen kelmun kylmä Blöö jättää kitalakeen? Siitä tietysti, mie söin sen ruuantekoruuaksi. Elekää nyt hulluja luulla, että tyhjällä vatsalla tuollaista projektia läpivietäisiin.)

tiistai 23. marraskuuta 2010

Kummallisia mietteitä

Nuorna aina haaveilin, että vaikka minulla ei tulisi olemaan omia lapsia, olisin jonkun hyvän ystävän tai veljeni lapsen kummi. Lähipiiristä jopa löytyi esimerkkejä sellaisista valveutuneista ei-kristillisistä ja kristillisistäkin perheistä, joilla oli kummeina pakanoita. Haavelin, miten saisin hemmotella jotain nuorta neiti-ihmistä, ohjastaa ja viedä paikkoihin. Olla mukana edes osittain. Olla vähän lapsellinen, mennä Linnanmäelle, Korkeasaareen, sirkukseen... Ja sitten myöhemmin viedä rokkikonsertteihin, ulkoilmatapahtumiin, maailmalle kylään ja kaikkea. Suuret olivat haaveet...

Mutta katsopas, ei niin käynytkään. Kukaan ei pyytänyt minua lapsensa kummiksi. Eniten harmitti, kun oma velikin katsoi kaikkien muiden olevan pätevämpiä siihen hommaan, mutta ei minun. Se loukkasikin tavallaan, mutta tunnetusti tunteellisena siilinä kätkin vain senkin huonouteni sydämeeni, lakkasin ajattelemasta sekä ystävieni lapsia että kummiutta.

Asia tuli vaan mieleen, kun naamakirjassa viikonloppuna viettivät ensin kummilasten, sitten kummiaikuisten ja vihdoin kummallisten ihmisten päivää eilen. Siihen minäkin pystyin osallistumaan, mutta taas tuli mieleen, että enpä ole tainnut kummihommeliin kelvata. Ja että miksihän? Olenko mie niin huono? Epäilyttävä? Muu, mikä?

Töissä virittelin jouluvalot. Sama pitää tehdä kotonakin. Vaikken todellakaan kristitty olekaan, niin lähestyvä pakanallinen valon juhla saa minutkin riemuihinsa ja koristeluvimman valtaan. Itse asiassa olen miettinyt, että jokohan minulla nyt olisi niin suuri koti, että sinne mahtuisi pieni muovinen joulukuusi. Olisi niin kiva koristella se. Valot ovat kivoja pimeään aikaan.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Päivän pannu



Olipa jännä viikonloppu. Jos olisin kirjoittanut fiiliksiäni muistiin sitä mukaa kun niitä tuli, kirjoitus olisi varmaan romaanin mittainen. Vaan kun en tehnyt sitä, niin koitan tehdän suhteellisen järjellisen mittaisen raapustuksen, jota täydennän muistaessani.

Perjantaina iltapäivällä lentelin Ouluun. En jaksanut perillä odottaa paikallisbussia, vaan ajelin herroiksi hotelliin (pöljä minä, sunnuntaina kuitenkin pääsin bussilla takaisin, eikä hintakaan ollut kuin eur 4,30). Lapsuudenystäväni laittoi viestiä, että oli tulossa, mutta että aikaa menisi vielä jonkun verran. Kävin sen verran tutustumassa lähiympäristöön, että nappasin mukaani hotellipiknikeväät ja pullollisen viiniä.

Koitti ensimmäinen jännä paikka, tapaaminen hotellin aulassa. Ei ollut tunnistamisvaikeuksia, kumpikaan ei myöskään pillahtanut itkuun, eikä kaatunut eikä juossut ohi halauksesta. Sitten hotellihuoneeseen ja aloitimme ohjelman. Itse asiassa se alkoi jo hississä, ihan niin kuin emme ikinä olisi eroon päätyneetkään. Mitä nyt vähän ruttuisempia ja runsaampia olimme, mutta muuten oli sama meininki kuin pentuna.

Melkein hotellihuonekin olisi meille riittänyt ensimmäiseksi illaksi, mutta kun olimme päättäneet, että ihmisten ilmoille on päästävä, niin sinnehän myös menimme. Oulun keskusta on ihanan kompakti, pärjää kävellen, on paljon kivoja pubeja, joissa piipahtaa. Viattomia suojellakseni en aio ryhtyä mitään juottoloista kuitenkaan enemmälti mainostamaan. Kivoja olivat kaikki!

Hupaisia tapahtumia perjantai-illtalta: 32-vuotias verotarkastaja, joka innostui ensin kehumaan meitä kaksosiksi, 30-vuotiaiksi ja sittemmin iän paljastuessa olisi kovin mielellään ryhtynyt lähempiin tekemisiin meidän molempien kanssa, mersumies AH, joka melkein piti lyömällä ajaa pois (jotkut eivät sitten ymmärrä ei-sanaa), viehättävä insinööriryhmittymä yhdessä baarissa, en olisi ikinä kuvitellut, että suuren puhelinfirman insinööri innostuu vaimoaan kehumaan ja siihen päälle vielä runoudesta, arkkitehtuurista sekä ruuasta. Antoisia tapahtumia kaikin puolin oli ilta täynnä, kahden maissa paarustimme takaisin hotelliin ja nautimme vielä piknikeväiden rippeitä ennen unta.

Lauantaina olimme liikkeellä yllättävän ajoissa. Runsaan aamupalan jälkeen veimme auton seuraavan hotellin parkkiin, teimme ystävättärelleni tuliaisostoksia ja kävimme keittolounaalla, ennen kuin pääsimme majoittumaan kahden maissa. Koko kaupunki raikasi erinäisten tiernapoikaryhmien esityksistä (aivomatona kaikki esityksen laulut...). Hotellissa elpasimme hetken, minä katsoin Ice Age 3:n ja ystäväni otti hyvin ansaitut päiväunoset. Illalla kävimme syömässä Puistolan Bistrossa. Olipa äärihyvää evästä! Poppaset aivan mahtavia, pääruoka ookoo, mutta parilaa ehkä olisi tarvinnut paistopinnan aikaansaamiseksi (sekä maksani vähän kintsakkeista siivoamista), jälkiruoka juuri sopivan makeata. Ja noin 3o eeroa edullisemmin kuin gourmet-tason ravintolassa pääkaupunkiseudulla. Kyllä kannatti, suosittelen lämpimästi. Ja etenkin suosittelen heidän vessaansa, mitään niin jännittävää en aivan äsken ole nähnytkään...


Vielä piti käydä hetki notkumassa täydellä vatsalla yhdessä pubissa, missä maistelimme viskejä. On vesissä kuulkaa eroja, etenkin elämänvesissä. Jälleen yksi paikallinen herrahenkilö lyöttäytyi jututtamaan meitä, häneltä saatte terveiset oululaisesta huumorintajusta:

Rekkakuski meni baariin ja pyysi jotain täyttävää ravintosuositusta. Tarjouluhenkilökunta säälivänä kysäisi kuskilta: ”Päivän pannu?” Rekkakuski: ”Ei kun yön ajanu.”

Jottas tiedätte, mitä on odotettavissa, kun sinne päin suuntaatte. Ja suunnatkaa ihmeess! Ihanaa sakkia oli liikkeellä sekä palvelupuolella että asiakkaina! Hienoja ihmisiä nuo oululaiset (mutta sen olen kyllä tiennyt jo ennenkin, terveisiä vaan jauhantapajaan)! Mielelläni menen sinne uudelleen, mutta seuraava käynti kyllä lykkääntyy siihen, että rahaa on enemmän käytössä. Ette varmaan tahdo kuulla sitä iänikuista virttä, että nytpä ei sitten taas olekaan paljon ylimääräisiin varaa ennen kuin koittaa seuraava palkkapäivä. En välitä, kivaa oli ja laskutkin on melkein kaikki maksettu.

Eilen kun pääsin kotiin, olin niin poikki, että simahdin jo ennen kahdeksaa. Olin jotenkin aivan umpijäässä, menin peiton alle pörrösukat jalassa, olohousut ja yöpaita päällä. Ja peitto korvissa. Heräsin hetkeksi yhden maissa, mutta siitä taas uni jatkui kuuteen, kun heräkello kilisi. 10 tuntia! Enkka! (Toisaalta Oulussa nukuin ensin 5 h ja sitten 7 h katkokävelyunta, sillä voi olla jotain tekemistä asian kanssa).

Miten hienoa oli tavata kauan kadoksissa ollut ystävä! Joudun todennäköisesti paremmalla ajalla joskus analysoimaan, mitä se minulle merkitsi. Ainakin sitä, että mielikuvani lapsuudesta eivät olleet pelkästään mielikuvitukseni tuotetta, ihan samanlaisena hänkin sen muisti. Senkin tajusin, että miten eri tavalla elämä meitä alkoi viedä lukiosta alkaen, mutta miten samanlainen on tämänhetkinen lopputulemamme. Ikä vaikuttaa paljon.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Haikea olo

Aina kun kuvittelen olevani valmis unohtamaan yhden ihmisen elämästäni, hän ottaa yhteyttä. Tilanne vaan ei ole muuttunut miksikään, joten turha muuttaa asennettaan yhtään mihinkään asian suhteen. Parempi vaan taas ryhtyä aktiivisesti unohtamaan häntä, vaikka vielä tänä aamuna hänelle viestin laitoinkin ja suosittelin kirjoja. Meillä oli aikanaan uskomattoman samanlainen maku kirjojen suhteen, nyt olivat kuulema suosituksen tarpeen.

Onneksi tapaan vanhan ystävän tänään. Eivätköhän siinä vanhat poikaystävät häviä mielestä, kun pääsee verestämään lähes 30 vuoden tauon välisiä muistoja. Kiva kiva!

Näin järkyttävää unta, Oskari Katajisto veti jotain toiveidentoteutus-tosielämäohjelmaa. Minut hän valitsi ohjemaan siksi, että edellinen oli toivonut jollekulle ihokarvojen vaalennusta. Minulla taas on orastavan keski-iän myötä ihan oikeasti tullut ylähuuleen tummia karvoja, joita säännöllisesti tietenkin nypin pois. Nyt olin ehkä maailman noloin, kun hra Katajisto osoitteli ylähuuleni karvoitusta, joka olevinaan näkyi tosi hyvin. Inhottava ärsyttävä uni! Onneksi heräsin heräkellon soittoon! Ja onneksi sain nukuttua 9 tuntia putkeen! Ruksi seinään! Ihmeitäkin tapahtuu! Siedän jopa hra Katajiston vierailut unissani, jos vaan jatkossakin unen määrä on riittävä.

torstai 18. marraskuuta 2010

Ihana valo

Minä rakastan lunta! Rakastan sen mukanaan tuomaa valoa ja äänien vaimenemista. Rakastan julkista liikennettä, vaikka se pykiikin, koska vielä kamalampaa olisi pönöttää oman auton ratissa tällaisella kelillä. Ihanaa, että tuli lunta, ennen kuin siirryn keskelle Suomea, koska siellä tulee olemaan pakkastakin lumen lisäksi. Ymmärrän pukeutua oikein.

Huono puoli tässä on päässäni majaileva aivomato, joka vinkuu Kutrihelenan äänellä Joulumaa-biisiä. Ei, en ole jouluihminen. Enkä myöskään Kutrihelena-ihminen. Mutta lumi-ihminen tunnustan olevani!

Ihmiset tuntuvat olevan kihloihin menevällä tuulella pimeän vuodenajan riemuksi ja kunniaksi. Olen kovin iloinen, koska minusta on ihanaa, että ihmiset ympärilläni ovat onnellisia. Rakastan häitä! Itse sen sijaan sain kuunnella todella ihmetystä aiheuttavan luennon omasta tilastani, en oikein edelleenkään tiedä miten minun pitäisi siihen suhtautua. Enhän minä tapaa edes ketään! Miksi minun pitäisi varoa käänteitäni? Tai jotain. En todellakaan ymmärtänyt, mitä minun oletetaan tekevän muuta kuin pysyttelevän kaukana tietyistä ihmisistä, se kyllä onneksi onnistuu.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Sisäinen marttani irrallaan

Tiedättehän te raamatun Marian ja Martan? Että miten Martta höösäsi, mutta Jeesus vaan kehuskeli Mariaa, joka pesi Jessen jalkoja, voiteli niihin tyyriitä haisulirasvoja ja teki varmaan jotain muitakin hävyttömiä temppuja tyypin kanssa. Nuorempana tunsin itseni kovinkin Mariaksi, mutta täytyy sanoa, että nykyään Helvetin Martat vetoaa minuun enemmän kuin ikinä osasin aavistaakaan. Helvetin Martat (naamakirjalinkki) ovat järjestäytymätön ryhmä ihmisiä (myös miesihmisiä), jotka noudattavat tervettä järkeä ja innovatiivisuutta niin kotona kuin kylässäkin. Mielellään myös ihmisssuhteissa, mutta siihen minulla on vielä matkaa. Helvetin Martta ei hinkkaa hinkkaamisen takia, vaan siksi että se sattuu olemaan kivaa, tai että sen voi tehdä helposti ja oikaisemalla.

Helvetin Martta minussa heräsi huomaamaan, että olen ollut viime aikoina niin vahvasti ulkoruokinnassa, että jääkaapissa oli menossa vanhaksi sekä paketti pekonia että kalkkunaleikkelepaketti. Niinpä tein pelastusliikkeen, ostin lehtitaikinaa ja pinaattia mukaan geimeihin ja eilen illalla väänsin pellillisen pekoni-pinaatti-kalkkuna-sinihomejuustopyöröjä. Helppoa ja hyvää!

Homma etenee näin: sulata lehtitaikina, kaulitse ohueksi levyksi. Paista pekoni, lisää ropsaus tahtomiasi mausteita (minulla currya ja basilikaa) sekä silputtu tuore pinaatti. Kun pekoni on ruskistunut, lisää vielä jälkilämmölle silputtu kalkkunaleike. Sotke erillisessä astiassa reilu desi maustatonta turkkilaista jugurttia, kunnon pläjäys sinihomejuustoa ja ploraus sinappia. Levitä tahna kaulitulle lehtitaikinalle, ripota päälle pekoni-pinaatti-kalkkunasilppu. Kääri rullalle, leikkaa paloiksi, tunge 225 asteiseen uuniin ja pidä siellä ainakin 15 – 20 minuuttia, kunnes pyöröt ovat ruskeita.

(Terveellisempi versio ylläolevasta varmaan olisi, jos koko juttu olisi väännetty vaikka sämpylätaikinan sisään.)

Söin pyörylöitä neljä, sain närästystä ja heräsin jo ennen viittä tänä aamuna. Siitäs sain, pahalainen! Nukkumatti ei leiki ylensyövän blondin kanssa. Paitsi että nyt kyllä oltaisiin kylään tunkemassa, kun olen jo turvallisesti töissä. Mutta enpä laske ennen kuin illalla. Onneksi loput rasvapallerot ovat turvallisesti pakastimessa odottamassa seuraavaa ylensyöntihetkeä tai vieraiden saapumista. Olen paha, olen paha, olen paha...

tiistai 16. marraskuuta 2010

Suunnitelma ja kuinka se toteutetaan

Ensi viikonloppuna tapaan elämäni ihkaensimmäisen parhaan ystävän. Olemme tunteneet 6-vuotiaista saakka, edellinen kerta, kun olemme tavanneet, oli toukokuun lopussa 1983. Pääsimme silloin ylioppilaiksi, seilasimme humaluspäissämme lakit päässä pohjoisemman kaupungin torilla aamuyöstä. Sittemmin kirjoittelimme, mutta elämä tapahtui ja kirjoittelukin jäi.

Ystäväni löysi minut naamakirjasta pikkuveljeni avulla. Siitä lähtien olemme varovaisesti kirjoitelleet ja ensi perjantaina se sitten tapahtuu, tapaaminen keskellä Suomea. Hän saapuu pohjoisesta, minä etelästä. Minua nyt vähän jo janskättää., tunnemmeko toisemme, tavoitammeko samanlaiset fiilikset kuin aikoinaan. Me nimittäin olimme melkein kuin kaksoset (äitimme jopa pukivat meitä samalla tavoin), puhumattakin tiesimme mitä teemme. Tuleeko viikonlopusta pelkkä nostalgiatrippi, vai saammeko kehitettyä ihan oikean aikuisystävyyden?

Ennen jälleentapaamista tosin pitää hoitaa työasiat siihen kuntoon, että voin poistua toimistolta perjantaina jo puolenpäivän jälkeen. Samoin on hoidettava taas ottoveljen talousasioita, hän seilaa edelleen pitkin eteläisiä meriä ja sielläkin on talvi pikkuhiljaa koittamassa, talvivaatteita kuulema joutuu hankkimaan. Minun taas pitäisi hoitaa kotiasioita, pyykkejä, pullonpalautusta ja siivoamista. Yyh, ettei sitten yhtään tee mieli.

Mielestä tuli mieleen, että aika ankea on olo korvien välissä, mutta se ei ole masennusta. Korkeintaan kaamoshibernaatiohalua. Voin paremmin kuin vuosikausiin, silloin masensi kesät talvet. Oli sitä tappoa ja murderia liikkeellä, vaan eipä ole nyt juuri. On vain talviunitarve.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Luolanainen

Murinaa, puolikkaita ärähdyksiä, sänkyluolan rakentamista ja kulmien alta kyräilyä. Olen taantunut evoluution pyörässä jopa leikkivän ihmisen taakse. Tahdon jäädä kotiin, pimeään peiton alle ainakin seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi.

Mikä sosiaalisuus? Voiko sitä syödä?

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Kunpa olisin toisenlainen ihminen

...mutta kun en ole. Hyvää ihmisen lapsen päivää teillekin.



(Tästä poistui yksi pateettinen lause.)
***
Edit. Kovin oli tunteet taas pinnassa, mutta ei se mitään. Tämäkään juttu ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta kun isäänsä ei voi valita. Valitettavasti. Minulta puuttuu miehen malli, ainakin sellainen hyvän miehen malli, mutta enköhän mie loppuelämäni pärjää ilman, kun olen jo tänne saakka päässyt. Pitää vain muistaa, että pärjää, eikä haikailla vanhojen perään. Saa vain tikulla silmään.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Ohjelmassa blinikestit

En ikinä ole ymmärtänyt, miksi blinejä pitäisi syödä vain tammikuusta maaliskuulle. Toki tiedän, että sillä on jotain tekemistä venäläisen ortodoksisuuden kanssa, mutta mehän olemme vain tällaisia pakanoita tai luterilaisia, jotka olemme napanneet naapurista hyvän ruokareseptin. Kai me nyt voimme niitä natustaa koska tahdomme (paitsi etten minäkään kesäkuumalla niitä tahtoisi välttämättä). Sovitaanko, että blinit ovat viileän ja pimeän vuodenajan ruokaa?

Tänään on viileä, kostea ja pimeä päivä. Täydellinen päivä siis mennä kylään ystäväperheeseen. Siellä on jo taikina nousemassa, loppuun se tehdään juuri ennen paistamista. Täytevaihtoehtoja tulee useita, mäti, sipuli, smetana, kylmäsavulohi, rapuset ja creme fraiche kastikkeet. Lisäruuaksi teemme mustatorvisienikeiton ja jos jälkiruokaa vielä mahtuu, saa jäätelö kastikkeineen vuoron. Puhuinkos mie juomista? Luvassa on glögiä, kuohuviiniä ja punkkua. Eiköhän noilla taas tokene.

Eilisestä luistin ovelasti. Polveni alkoi kiukuttelemaan kaikesta konttaamisesta ja kiipeilystä, niinpä saatuani ihmiset saunatiloistamme siirtymään juhlatilaan, pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja poistuin takaovesta. Näppärää. Ei minua kukaan ole siellä ymmärtänyt kaivata. Kun pääsin kotiin puoli kahdeksan maissa, olin niin poikki, että ruuantekokin jäi lähes haaveeksi. Veivasin sitten jauhelihan sienten, fetan ja yrttien kanssa murekkeeksi uuniin.

Yritin katsella Peter Kingdomin asianajotoimiston tempauksia ykköseltä kymmenen maissa, pilkkimiseni vähän häiritsi keskittymistä. Stephen Fry nyt vaan on yksi lempinäyttelijöitäni, joten pakko oli sinnitellä loppuun saakka, mutta sitä mie en ymmärrä, että miksi kaikki kivat ja hyvät ohjelmat siirretään myöhäiseen perjantai-iltaan. Tänään tosin ei tule telkkaria katsottua sitten lain. (Pitäisiköhän minun joku tallentava tikitikipoksi joskus hankkia? Todennäköisesti en jaksaisi kuitenkaan katsoa tallentamiani ohjelmia, joten antaapa olla.)

perjantai 12. marraskuuta 2010

Pian alan apinaksi

Moninaiset työtehtäväni tänään sisältävät saunanlämmitystä, juomakorien kantelua, tikkailla seisoskelua ja taiteellisen vaikutelman luomista. Aivan oikein, tänään on firman pikkujoulu. Naama on jo valmiiksi rutussa, nenä valuu, päätä huippasee ja pelottaa, että miten tässä käy. Mutta ei se mitään, nousen kohta tolppa-apinaksi ja siitä eteenpäin teen, mitä naisen on tehtävä. Töitä.

Eilen sain avukseni peräti neljä ihmistä. Oikein jänskättää, että miten tänään käy.

torstai 11. marraskuuta 2010

Chilisuolaa

Katselin taas päivänä muutamana jotain Jamie Oliverin kokkiohjelmaa. Siinä herra teki chilisuolaa. Ja kun minullakin sattumoisin keväällä kylvämäni chili sai vihdoin viimeisetkin hedelmänsä punastelemaan, päätin seurata mallia.

Otin suurimmista chileistä siemenet pois, pienemmät panin sellaisenaan ilman kantaa tehosekoittimeen. Pyöräytin hetken itsekseen ennen kuin lisäsin mukaan karkeata merisuolaa. Ajelin mausteen tasaiseksi, väri on kaunis vaaleanpunainen. Nyt tulos kuivuu lautasella varmaan päivän pari ennen kuin pakkaan sen mausteastiaan. Maku oli jo nyt jotain äärimmäisen ihanaa! Voin vain kuvitella, miten etenkin katkaravut ja rasvainen kala tulevat tykkäämään mausteesta.

Minusta Jamie on paljon mukavampi kuin esimerksiksi Gordon-setä. Jamiella on hauskaa keskenään, hän ei joka kulmassa pilkkaa kollegoitaan, niin kuin herra Ramsay tekee. Tunnetusti en koskaan ole pitänyt vittuilevista ihmisistä, en vaikka tekisivät miten hyvää ruokaa. Sitä paitsi Jamie saa ruuanlaiton näyttämään helpolta. Tykkään myös helpoista asioista, ihan niin kuin ihmisistäkin.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Hämmentäviä havaintoja

Olen viime aikoina löytänyt itseni ajattelemasta, että mina sitä sitten kuolen oppimatta rakastamaan. Vanhemmilta kun ei siihen lajiin oppia saanut, lähinnä viskattiin kylmään veteen ja tokaistiin perään, että ui tai huku. Siitä johtuu, että kielsin jo lapsena itseäni hankkimasta omia lapsia, koska tiesin, etten osaisi niitä kasvattaa tai rakastaa, olinhan vanhempieni lapsi. Eikä näköjään ikä saanut minua opetettua valitsemaan itselleni sopivaa vastakappalettakaan, kai se pitää paikkansa, että kun ei rakasta itseään, ei osaa vaatia vastarakkautta. Tyytyy liian vähään.

Kamala ajatus. Minulta jää kokematta jotain tässä elämässä! Jään vajaaksi!

Mutta takaisin maaillisiin asioihin, niillähän minä elämääni täytän, ettei vain tarvitse ajatella liikaa asioita, joihin ei ole ratkaisua. Töissä ei nimittäin tunnu jäävän mitään kokematta. Minut ylennettiin eilen pikkujoulujärjestelyjen vastaavaksi. Kollega, jonka johdolla olemme asioita touhunneet, sairastui ja saapuu töihin maanantaina, jos vielä silloinkaan, keuhkoputkentulehdus, korvatulehdus ja tästä kaikesta johtuvat rytmihäiriöt. Sillä lailla, kannattaakin levätä kunnolla. Saa nähdä miten pikkujoulujärjestelyissä vielä käy. Yleensä minä olen nimittäin huolehtinut vain somistamisesta, nyt tulevat pöytäjärjestelyt, kattaminen, lavanrakennus ja muutama muu jännittävä hommeli. Todennäköisesti pannukakku ja haukut päälle.

Typerien työpikkujoulujen takia en myöskään pääse ystäväni syntymäpäiville. Pöh sillekin. Onneksi tuli se blinikutsu lauantaille, jotain kivaa ja ajatukset töistä poisvievää odotettavissa. Kestän huomattavasti paremmin typerät työasiat, jos vain saan vastapainoksi tehdä jotain aivan muuta vapaa-ajallani. Ja saanhan minä tietysti taas hyvin työtunteja kasaan jouluvapaita varten joutavista pikkujouluista. Mutta hauskat ne eivät ole enää olleet moneen vuoteen.

Suutarilla koin järkytyksen; luottosuutarini oli jäänyt eläkkeelle! Hän oli myynyt liikkeensä Forumissa aikaisemmin toimineelle suutarikaksikolle, hyvää jälkeä tuntuivat hekin tekevän, ehkä jatkan asiakassuhdettani heidän kanssaan, vaikka korkolappujen vaihdon hinta olikin noussut. Pahkeinen, veivät minulta 4 euroa enemmän parilta. Mutta mitä nyt yksi 8 euroa tekee sen huomion rinnalla, että jään vajaaksi persoonaksi?

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kallis lasti - lisää kenkäasiaa

Kun maksaa kengistään omaisuuksia, tahtoo niistä myös pitää huolta. Kenkien hinta on lähes verrannollinen niiden kokoon, äärikoot maksavat aina enemmän kuin peruskoot 37 – 41. Enkä todellakaan puhu nyt mistään Manoloista tai muista merkkikengistä vaan ihan normaalikopottimista. Tai ainakin melkein normaalikopottimista, tietysti jos tarjolla on perusmusta nilkkuri tai joku kiva muu, otan sen kivan muun, koska olen kurkkuani myöten täynnä mustia peruskenkiä. Yäärks.

Kenkähuoltoon kuuluu lankkaamisen lisäksi kantalappujen vaihtaminen ennen kuin kanta itse alkaa kulua. Se ei maltaita maksa, mutta nyt kun kassissani ovat kahdet talvehtimisliikkumiseen tarkoitetut kengät, tiedän, että ainakin parikymppiä hujahtaa kivalle luottosuutarille. Ainahan se vähän kirpaisee, etenkin tilanteessa, jossa maksetaan euroja ja senttejä, mutta mieluummin maksan parikymppiä kuin luovun keväällä kengistä kokonaan siksi, että olen kävellyt ne piloille (20 vs. 120 euroa...).

Kallis lasti mukanaan kannattaa etenkin julkisissa kulkuvälineissä liikkuessaan huomioida, ettei reppua sitten jätetä penkille tai pysäkille. Nyt se meinasi jo unohtua junaan... Hyi minua! Hulluhan saa olla, siitä olen jo sopimuksen itseni kanssa tehnyt, mutta tyhmäksi ei toinne heretä. Tyhmää on jättää kengät hoitamatta. Hullua on hankkia niitä lisää, etenkin taloudellisessa tilanteessani, niin että kaipahan arvaatte, minne taas haikailen.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Mustaa jäätä

Näin unta, että lainasin sellaisia matalakantaisia talvimokkasiineja joltakulta. Kun aamulla kipitin vuorikauriin askelin korkeakantaisilla söpöstelykengilläni töihin pitkin mustaa jäätä, tuli mieleen, että ne matalat läppöset saattaisivat olla tarpeen. Panen hankintalistalle, vaikka tätä nykyä inhoankin matalakantaisia tai kannattomia läpystimiä. Ne ovat rumia ja ryhtini lässähtää niissä – vaikka miten olisivat hengelle terveelliset.

Kai se sitten tännekin on talvi tulossa. Toisaalta ihan mukava juttu, vielä neljä kuukautta ja kevät koittaa jälleen. Kyllä minä nyt aina yhden neljä kuukautta kestän. Siihen vielä kuukausi pari päälle ja rahaakin tulee olemaan käytössä enemmän kuin on ollut vuosikausiin (se velka loppuu). Mikäs tässä on odotellessa elämänsä kevättä.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Hiljaa ja hengittämättä

Hyvinhän tämä sujuu, tavallaan. Sitä mukaa kun pankkitilini saldo pienenee, ahdistus lisääntyy, mutta onneksi sitä ei muuten huomaa kuin unen vähenemisenä. Ihmeellistä, miten minulle on tärkeätä olla taloudellisesti turvallisessa asemassa. En tahdo kestää tilannetta, jossa olen tasan viimeisimmän palkkani varassa.

Mutta luottoon ei ole tarvinnut vielä turvautua, eikä tarvitsekaan, kun vain noudatan suunnitelmaani seuraavaan palkkapäivään saakka. Eilinenkin sujui mukavasti. Siivosin, saunoin, nautin herkkuruokaa, kylmäsavulohikastiketta ja nuudeleita ja nautiskelin muutaman lasillisen samalla kun katsoin tvstä ensin Tim Burton´s Corpse Bride -elokuvan ja iltasella vielä Spinal Tap elokuvan. Se olikin ihan ensimmäinen kerta, kun näin sen kokonaan. Aika liikuttava komedia, hihittelin itsekseni osuville musiikkilainoille.

Onneksi ensi viikonlopuksi on jo ohjelmaa tiedossa. Menen ystäväperheen luokse kylään blinikesteihin. Kotikinkerit ovat parhautta, niissä kun ei onneksi rahaa kulu niin kuin baareissa notkuessa. Tosin sillä tavalla ei myöskään koskaan ketään tapaa, mutta toisaalta enkös minä tehnytkin itseni kanssa sopimuksen, että ne mieshaikailut on syytä lopettaa, koska tunnun törmäävän vain vaikeisiin ihmisiin. Enkä minä enää vaikeuksia tahdo.

Kylmäsavulohikastike (aikuisempaan makuun)

150 g kylmäsavulohta
½ valkosipuli raasteena
2 cm inkivääriä raasteena
Limen kuori raastettuna ja mehu
Punasipuli silputtuna
Porkkana suikaloituna tikuiksi
2 dl kaurakermaa (Gogreen)
Loraus öljyä pannulle
Currya, timjamia ja chiliä maun mukaan

Kuumenna öljy, lisää pannulle mausteet, sipulit, raastettu inkivääri ja limen kuori. Anna mausteiden herätä lämmössä, kaada mukaan porkkanatikut. Pyörittele niitä hetki pannulla ennen kuin kaadat sekaan limen mehun ja kaurakerman. Keittele kokoon kymmenisen minuuttia. Lisää suola, itse käytän ruususuolaa, johon olen rakastunut, se sopii etenkin verenpainetaudista kärsivälle ihmiselle. Aivan lopuksi lisää kylmäsavulohisuikaleet, älä keitä enää, kala kypsähtää jälkilämmössäkin. Tarjoa pastan tai nuudeleiden kanssa, minulla oli täysjyvänuudeleita. Omnom.

Ai niin, upposivathan kastikkeeseen myös parvekkeelta hakemani viimeiset persiljat. Siihen olisi sopinut myös basilika, ehkä jopa korianterikin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Nuorissa ON tulevaisuus

Olen nähnyt rock´n´rollin tulevaisuuden. Se on nuorissa. Tulevaisuus voi hyvin ja kasvaa. Hurja tulee vielä olemaan tunku, kun jo eilen esiintyneistä bändeistä tuntuu olevan vaikka mihin muutaman vuoden päästä. Hauskaa oli, vaikka itse seurasinkin tapahtumaa lämpiön telkkarista, kun sain ruokahuoltovuoron vapaaehtoistoiminnassa.

Mutta kyllä minua sitten huvittaa, kun nykyiseen rokki-imagoon kuuluu tasan 80-lukulainen kerroksittain leikattu pitkä tukka, pillifarkut, nahkatakit, pilottilasit, huivit ja poseeraaminen. Käsittämätöntä! Hassua! Mutta hauskaa! Ja minähän tykkäsin 80-luvun tukkahevistä. Ja sitten kun ne kuitenkin ovat niin nuoria ja kovin lutuisia...

Oma eloni on taas tasaantunut. En enää revi tukkaa päästäni, visko tuhkaa ja raavi itseäni ruukunsirpaleilla, mutta eivät täällä juurikaan siviilit juhli. Niin paljon oli viime viikolla touhua, että en osaa rauhoittua. Viime yön unet jäivät aika vähiin jälleen kerran. Tänään ajattelin käyttää päivän siivoamiseen, sehän on sopivaa kirkollisen juhlapyhän käyttöä. Sen päälle saunon ja juon tyttönimelliseni alkoholia. (No, en ehkä ihan niin paljon, mutta sen verran, että saan ajatukseni käännettyä pois pahisasioista.)

Pieni jatkokirjoitus aamupalan jälkeen: Viime kuussa kun kuvittelin elämän vihdoin hymyilevän ja olevan suopea minua kohtaan, tein pienen synnin lähi-Pirsmassa. Siellä olivat pienet voileipägrillit tarjouksessa, hinta oli alle eur 16. Koska olen tahtonut sellaista itselleni niin pitkään kuin voin muistaa, pakkohan minun oli napata sellainen mukaani. Ja mikä ilo onkaan nauttia viikonloppuaamuisin kolmioleipiä ja hyvää vahvaa Reko-kahvia. Omnom. Jotain iloja köyhän epäonnisen vanhan luuskan elämässäkin on. Joskus ehkä muitakin vielä kuin vain syöminen. Mutta koskahan se joskus koittaa?

torstai 4. marraskuuta 2010

Koska minulle tapahtuu vain pahoja asioita

...en jaksa edes kirjoittaa. Ei huvita. Palaan astialle heti, kun keksin jotain kivaa ja mukavaa. Toivon mukaan jo huomenna. Tänään aion murjottaa koko rahan edestä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Allegorian voimin eteen päin

Oli tulossa syksy. Oli jo kylmä, etelään matkalla olevan pikkulinnun siivet kangistuivat, se putosi pellolle. Kun se makasi paleltumaisillaan, paikalle tuli lehmä, joka pudotti läjän sontaa sen päälle. Lanta oli pehmoista ja lämmintä, pikkulintu virkosi alkavasta koomastaan.

Lintu nautiskeli ihanasta lämmöstä onnellisena ja alkoi ilosta visertää. Ohikulkeva kissa kuuli viserryksen ja lähti tutkimaan mistä ääni tulee. Se löysi linnun, kaivoi sen esiin lannasta ja napsaisi suuhunsa!

Kertomuksen opetus:
A) Eivät kaikki ole vihollisiasi, jotka heittävät paskaa niskaasi.
B) Eivät kaikki, jotka kaivavat sinut ylös paskasta, ole ystäviäsi.
C) Kun on lämmin ja hyvä olla, on parasta pitää turpa kiinni!
D) Ei kannata visertää, jos on kaulaa myöten paskassa.

***

Ja mitä minä opin edellisestä? Aina kun kuvittelen, että avioliitosta johtuvat ongelmani ovat takana, niitä tulee uusia. Jouduin avaamaan tekstiviestiyhteyden sen kusenpolttaman runkkurukkasen kanssa, jota myös ex-puolisoksi kutsutaan. Ehkä asiat selviävät, ehkä alan etsiä jotain psykopaattia tekemään sille jotain erinomaisen pahaa. Sue Grafton kuulema kirjoitti aakkoskirjansa, kun mietti kostokeinoja entiselle puolisolleen, minun on pian tehtävä jotain samankaltaista, tai muuten ihan oikeasti alkaa kostonmiekka heilumaan.

Mitäs vittua visertelin, kun edelleen olen kaulaani myöten paskassa? Jotta se siitä hyvästä tuulesta, onnellisesta ja iloisesta elämästä. En kuitenkaan rempaissut klassista ratkaisupullollista, vaan söin itseni turvoksiin. Taitaa muutenkin olla parempi pitää itsensä mahdollisimman rumana, ettei vain vahingossakaan kiinnitä yhdenkään ainoan miehen huomiota, siitä ei seuraa kuin pahaa mieltä ja rahanmenoa. Enkä kuulkaa jaksa edes kertoa asiasta enempää, sanotaan nyt vain, että ryhdyn ratkaisemaan sitä(kin, edellinenkin on nimittäin vielä kesken).

tiistai 2. marraskuuta 2010

Olen hereillä, olen hereillä

Pakko kai tässä on vähän tolkuttaa itselleen, että uni oli, jos nyt ei riittävää, niin ainakin sikeätä, luulisi yhden päivän kestäminen olevan hanskassa. Nukuin kertaakaan heräämättä kuutisen tuntia, unetkin tapahtuivat niin syvällä alitajunnan rämeikössä, ettei niistä pintaan mitään päässyt. Harvinainen, täydellinen, vaikkakin liian lyhyt yö takana. Totta se taitaa olla, että kun jaksaisi käydä tunti ennen uniaikaa lompsimassa ulkona tai tehdä jotain muuta liikunnan tapaista, saattaisivat uniongelmat jäädä minimiin. Kävelin taas viimeisen pätkän kotiin, matkaa tulee kilometrin verran, vaikka se vähän pimeässä taas pelottikin.

En jotenkin viitsisi toistaa itseäni, nuoret vaan ovat niin virkistäviä, viihdyin erinomaisesti. Hekin ovat pikkuhiljaa tottumassa minuun, saan jopa muutakin keskustelua aikaiseksi kuin normaalia ”mistä tuut, mitä teet”-utelua. Ihmeellinen paikka muuten, kukaan ei katsele siellä televisiota, tuntuu, että kaikki muut aktiviteetit hakkaavat sen milloin tahansa. Hyvähyvä, onneksi niitä siellä riittää! Ja miten mukavaa, että niin monet kansallisuudet tulevat äärettömän hyvin toimeen keskenään. Parempi! Kiva ylläri on tyttöjen huone, vain tytöille omistettu tila, jonka oven saa kiinni, tytöt kun usein tahtovat jäädä jalkoihin raisussa menossa. Tosin kyseisessä paikassa ei taida sitä huolta olla. Sen kun paranee!

Perjantaina menen taas, tosin en nuorisotalolle vaan bändi-iltaan. Se voi olla mielenkiintoista. Veikkaisinpa, että haastavampaa monin tavoin, etenkin kun tilaisuus on päihteetön. Sen lisäksi ilmoittauduin jo töihin kuukauden loppupuolellekin, totta ihmeessä autan, kun pyydetään. Vähäisesta unimäärästä huolimatta endorfiinia on kovin liikkeellä. On hyvä olo! On sellainen olo, jota ei ole ollut pitkään aikaan, tulee tunne, että minua tarvitaan. Todellakin olen hereillä!

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kappas, kusessa ollaan

Hyvänen aika, olen sitten ahneuksissani saanut tästä viikosta aikaiseksi melkoisen hässäkän. Sekä toissä että vapaaehtoistöissä. Mielenkiintoista, katsotaanpas, miten selviydyn omaehtoisesta agilityradastani. Minulla on sekä vapaaehtoistöitä että työelämäkummitoimintoja tälle viikolle. Ja töitäkin pitäisi tehdä, kotihommista puhumattakaan. Saattaa ensi lauantai tulla tarpeeseen, kun se on joku kirkollinen pakkolomapäivä. Ja ruotsalaisuuden päivä.

Viikonloppu oli rentouttava ja erilainen. Minulla oli muun muassa jatkot! Onneksi ne olivat tuttujen ihmisten kanssa, ettei tarvinnut jännittää, mutta silti. Jatkot! En edes muista, koska viimeksi! Ja vielä hauskat jatkot! On se vain kiva, että minulla aina on jotain tarjottavaa, luonteeni kun tuntuu kovasti joissain asioissa muistuttavan hobitin luonnetta: viihtyy kotona, rakastaa hauskanpitoa, ruokaa, juomaa ja ystäviä. Sitä ennen kerkesin vierailla baarissakin, mutta karaoke jäi tällä kertaa onneksi väliin.

Mut kuka näitä samoja horinoita jaksaa lukea? Parempi hyrskytellä mielihyvää itseksenä. Niinhän sitä sanotaan, että kel onni on, jiiäneeee... Niinpä kätken onnen sydämeeni ja tutkiskelen sitä siellä.