tiistai 2. marraskuuta 2010

Olen hereillä, olen hereillä

Pakko kai tässä on vähän tolkuttaa itselleen, että uni oli, jos nyt ei riittävää, niin ainakin sikeätä, luulisi yhden päivän kestäminen olevan hanskassa. Nukuin kertaakaan heräämättä kuutisen tuntia, unetkin tapahtuivat niin syvällä alitajunnan rämeikössä, ettei niistä pintaan mitään päässyt. Harvinainen, täydellinen, vaikkakin liian lyhyt yö takana. Totta se taitaa olla, että kun jaksaisi käydä tunti ennen uniaikaa lompsimassa ulkona tai tehdä jotain muuta liikunnan tapaista, saattaisivat uniongelmat jäädä minimiin. Kävelin taas viimeisen pätkän kotiin, matkaa tulee kilometrin verran, vaikka se vähän pimeässä taas pelottikin.

En jotenkin viitsisi toistaa itseäni, nuoret vaan ovat niin virkistäviä, viihdyin erinomaisesti. Hekin ovat pikkuhiljaa tottumassa minuun, saan jopa muutakin keskustelua aikaiseksi kuin normaalia ”mistä tuut, mitä teet”-utelua. Ihmeellinen paikka muuten, kukaan ei katsele siellä televisiota, tuntuu, että kaikki muut aktiviteetit hakkaavat sen milloin tahansa. Hyvähyvä, onneksi niitä siellä riittää! Ja miten mukavaa, että niin monet kansallisuudet tulevat äärettömän hyvin toimeen keskenään. Parempi! Kiva ylläri on tyttöjen huone, vain tytöille omistettu tila, jonka oven saa kiinni, tytöt kun usein tahtovat jäädä jalkoihin raisussa menossa. Tosin kyseisessä paikassa ei taida sitä huolta olla. Sen kun paranee!

Perjantaina menen taas, tosin en nuorisotalolle vaan bändi-iltaan. Se voi olla mielenkiintoista. Veikkaisinpa, että haastavampaa monin tavoin, etenkin kun tilaisuus on päihteetön. Sen lisäksi ilmoittauduin jo töihin kuukauden loppupuolellekin, totta ihmeessä autan, kun pyydetään. Vähäisesta unimäärästä huolimatta endorfiinia on kovin liikkeellä. On hyvä olo! On sellainen olo, jota ei ole ollut pitkään aikaan, tulee tunne, että minua tarvitaan. Todellakin olen hereillä!

7 kommenttia:

Penni kirjoitti...

Ihanaa! Tuo, että tykkäät tuosta nuorison kanssa pelmuamisesta. Sellainen toiminta on kyllä psyykelle hyväksi, mistä aihepiiristä kukin sen sitten ammentaakin. On oikeasti tärkeää tuntea itsensä tärkeäksi ja tarpeelliseksi.

Minäkin tunnen itseni pari kertaa vuodessa tarpeelliseksi, kun saan "auttaa" kaveria ihmissuhdepulmissa (joo, tämä oli ironiaa ja sarkasmia)...

Keksisipä ja jaksaisipa etsiä jonkun vastaavan sisällön/harrasteen itselleen. Siitä saisi kyllä varmasti virtaa elämiseen, en epäile ollenkaan. Mutta kun minusta ei ole lasten eikä nuorten paimentajaksi - enkä jaksa mummojakaan talutella. Huoh.

-kummitus- kirjoitti...

Elä kuule muuta viserrä, Pennisein. Mie ihan oikeasti joudun pidättelemään itseäni, etten ryhdy etsimään sen alan hommeleita.

Mulla meni tosi monta vuotta, että keksin mitä voin tehdä. Ensin ei jaksanut ajatellakaan vanhaa ammattia, sitten tuli avioliitto-ongelmia ja sen päälle piti vielä toipuakin.

Mullahan oli haaveena, että olisin tarjonnut sijaiskotia yhdessä puolisoni kanssa, mut pärkkele menin sitten naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, jolta itse tarvitsin sijaiskotia. ;-D Tämä on nyt heikko korvike sille jutulle, mutta muuhun ei taida minusta yksin olla.

Reetta kirjoitti...

Tosi ihana lukea tällaista! Kyllä vin hyvin uskoa miks ne nuoret susta tykkää <3

(t. susta tykkäävä nuori:D)

Reetta kirjoitti...

^hyvin

-kummitus- kirjoitti...

Heh, Reettasein, siusta on tosi helppo pitää, kun oot tuommonen lutukka. :-D

Reetta kirjoitti...

Letukka maa oon :D

-kummitus- kirjoitti...

Arvaa mitä; saat olla ihan mitä tahdot, kunhan olet sie. <3