keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Tikkurilan ja Tapiolan ero

...on siinä, että toisessa paikassa olisin päässyt silmälääkäriin tänään, mutta toisessa paikassa kävin sitten tappamassa aikaa paikallisessa ostoshelvetissä. Rankaisin tosin itseäni huonosta paikallistuntemuksesta, sisälukutaidottomuudesta ja silkasta huolimattomuudesta sillä, etten ostanut mitään, vaikka oli hirveästi alennusta ja kauniita tavaroita tarjolla.

Perkele. Silmälääkäriin pääsen vasta parin vkon päästä. Mutta hyvä puoli on, että sain edes vaihdettua ajan, etteivät kokonaan minua pannaan laita.

Mitähän tekisi? Vetäseisinkö perseet vai leipoisinko filotaikinasta suolaisen piirakan? Vai tekisinkö molemmat? Siinäpä ensimmäisen vapaapäivän kuulumiset lyhykäisyydessään.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Yhteensopivuustestaus menossa

Yläkerran naapurini on löytänyt uuden kumppanin tai uuden urheiluvälineen. Siellä suoritettiin yhteensopivuustestausta kahdestatoista kahteen. Katkennut uni sai minut vielä kaiken hyvän lisäksi heräämään viideltä, joten täytyy sanoa, että juuri nyt todellakin kaipaan sitä pientä taukoa töistä, jonka tämän päivän jälkeen saan.

Seuraavan kerran kolkuttelen työpaikan ovea vasta tiistaina ensi viikolla. On tästä kristikunnan suurimmasta juhlasta pakanallekin jotain hyötyä ja iloa, saan lähes normaalin talviloman, vaikka olen törsännyt päiviä muuttoon ja kaikenlaiseen muuhun joutavaan.

Jaksasinkohan keuhkota uskonnosta? Luterilaisesta nimittäin. En tiedä, taitaa tulla vain paha mieli, joten totean, että pakanana varmaan vietän päästäisen maissa kevään aloitusta, tiesittekös, että muna on kautta aikain ollut pakanallinen uuden alun symboli? Ja mitäs minä luterilaisuuttakaan riepomaan, on alkuseurakunnassa omat hyvät ajatuksensa ollut, tasa-arvo ja kaikkea, mutta niin kuin instituutiot aina ja kaikkialla, pilalle meni sekin, kun pääsivät ukot sitä härkkimään ja lakeja kirjoittamaan.

Täytyy kyllä sanoa, että uskonto on sellainen aihe, etten mielelläni keskustele siitä kuin erittäin tuttujen ihmisten kanssa. Se nimittäin saa minut riemastumaan paremman kerran. Riemastuminen johtuu isäni isästä, hän kun oli sellainen vanhan kansan "tulta ja tulikiveä-nainen vaietkoon seurakunnassa" hirmu. Sai minut ainakin hyvin vieroitettua, samoin isäni. Jotta on meissä jotain yhteistäkin isäni kanssa...

maanantai 29. maaliskuuta 2010

Hengissä läpi Helsingin*

Olipas vauhdikas viikonloppu! Perjantaina ulkoilin ystävien kanssa oikein kaupungilla, ensin On the Rocksissa ja sitten Club Prkleessä. Loppuillasta pöytään rupesi ilmestymään snapseja niin, että heikompaa olisi alkanut hirvittämään. Jopa minua niin paljon, että päätin ottaa ennen valomerkkiä jalat alleni ja päänselvitystoimenpiteeksi määräsin itselleni kävelyn Hakaniemeen, mistä otin taksin kotiin. Tajusin viime tipassa, että läsnäolevat olivat huomattavasti nuorempia kuin minä, enkä huolinut mukaani muuta kuin oman seurani. Puuh.

Lauantaiaamuna naureskelin itselleni, kun seurasin vaatejonoa eteiseen. Olin sitten ilmeisen väsynyt, kun en jaksanut kasata vaatteita edes yhteen pinoon, vaan samalla olen hoipertanut kohti sänkyä. Kumma kyllä, herätessä ei ollut edes vielä huono olo, se ajatus ei valitettavasti kantanut koko päivää.

Kaupassa se sitten iski. Ihmisiä, hiki, ahdistus ja heikotus. Keräsin mahdollisimman nopeasti grillaustarpeet kasaan, ennen kuin suuntasin naapurilähiöön syntymäpäiväjuhlimaan. Lahjaksi vein visuaalisia ärsykkeitä (ruusuja ja elokuvaliput). Olo oli melko kehno, mutta kummasti pekoni-herkkusieni-CastelloBlack-nyyttejä askarrellessani ja siideriä nauttiessani muutuin melkein ihmiseksi.

Ilta oli jälleen kiva, ihmiset mukavia, ruokaa oli enemmän kuin rykmentille. Sitä emme ilmeisesti opi koskaan, ettei meidän mitään viiden leivän ja kahden kalan ihmettä joka kerta tarvitse tehdä. Vähemmälläkin saattaisi pärjätä. Mutta olipahan isäntäpariskunnalle tiedossa hyvät rääppiäiset, ei varmasti tarvinnut miettiä mitä eilen ruuaksi tekisi.

Minä makasin taas vuoron perään sängyllä ja sohvalla. Olin aivan nuutunut. Olen nuutunut edelleen, vaikka vaativin toimenpide eilen oli avaimen ripustaminen ottoveljen saataville postiluukkuun, että hän pääsee sisälle saapuessaan ulkomailta. Lento laskeutuu parin tunnin päästä.

Olen vanha, olen vanha, olen vanha ja helposti väsähtävä. Miten ihmeessä vielä vajaa kymmenen vuotta pystyin helposti kirmailemaan useampia päiviä putkeen? Mitä ihmettä ruumiissani tapahtuu? Miksi ihminen ei voi pysyä toimintakykyisenä sinne saakka, kun sitten ihan oikeasti vaan kuoleutuu?

*Otsikosta kiitos Sensuurille.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Painajaisella pukkasi

Viime yönä unessani keikuin taas sellaisessa avoimessa hississä maan ja taivaan välillä. Sitä ennen olin jonkun kaverin luona bileissä vanhaan tehdasrakennukseen tehdyssä loftissa. Sitten läksin yksin pois ja jouduin siihen kirottuun hissiin. Alimmassa kerroksessa oli satama, jossa oli ahtaajien baari. Mietin, että käyköhän siellä ketään muita, mutta hinnat olivat niin halvat, että minun alkoi tehdä mieli jallukolaa. Tänä iltana on varmaan otettava yksi jallukola, mutta yhteenkään ahtaajaan en tahdo törmätä, en ole jostain syystä vakuuttunut, että he mitenkaan kovin mukavaa sakkia olisivat.

Kävin verikokeessa, rasva-arvojen mittaamista varten pitää olla nauttimatta alkoholia 48 h (piis of kakku) ja syömättä sekä juomatta 12 – 10 h. Syömättömyydessä ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa, mutta arvatkaa tekeekö mieli vettä aamulla herätessä. Paljon! Vetelen joka aamu jääkaappikylmää vettä puolisen litraa ennen töihin lähtöä. Nyt kahtena aamuna en ole saanut aamuannostani, on ollut vähän outo olo koko päivän, vaikka olenkin sitten heti töissä tankannut.

Kun kadut olisivat vähän kuivemmat, tietäisin mitä laittaisin tänään jalkaani, kun lähden pitkästä aikaa ravintolaan. Toisaalta ravintolaan ne nyt vielä voisi laittaakin, mutta entäs jos tulee otettua toisellekin jalalle ja sitten kaadun, katkaisen koron tai koipeni? Tuolla periaatteella tietysti voisin olla lähtemättä laisinkaan ja miettiä sitten, että miksi mie en koskaan tapaa ketään. May be that my red shoes keep on dancing anyway...

***
PS. muistuttakaa, että ensi viikolla esittelen kuvallisesti myös parvekelaatikossa talvehtineen kudzuni, joka pukkaa viheriätä. ;-D

torstai 25. maaliskuuta 2010

Aamun kirkas aurinkoinen

Sunnuntai-klubin kilpailukyselyssä olen kuivakakku. En kuitenkaan pannukakku, mutta en myöskään mitään monimutkaisempaa. Osallistun nykyään kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, joissa on voittona matka minne tahansa. Kamala matkailukuume, jota en valitettavasti voi omin taloudellisin keinoin taltuttaa vielä vuoteen ainakaan. Sitten saattaa jo olla johonkin varaakin.

Eilen kävin tekemässä uhkailemani ostoskierroksen. Löysin kengät (punaiset, upeat – ja kalliit), sandaalit (punaiset, nahkaa, alennushinta eur 20), vaaleat farkut ja kaksi peruspaitaa. Nyt on taas sitten tämän kuun shoppailut shoppailtu, paitsi että parit rintareput saavat mukaan tarttua, jos löytyy hyvä ja edukas tarjous. Huomasin, että muutama pari joutaisi roskiin, ovat sen verran muotoonsa asettuneet, etteivät enää tahdo myötäillä minun muotojani.

Olen ihan normaali ihminen siinä suhteessa, että optimismi ja pessimismi vaihtelevat kausittain. Silloin kun ahdistus ja tuska ovat suurimmillaan, pienikin vastoinkäyminen saa minut nakkaamaan hohtimet kaivoon ja siinäpä sitten itse lisätty tuska on parhaimmillaan, kun suurin osa ajasta menee niiden hohtimien kalastamiseen. Se toisaalta kasvattaa kärsivällisyyttä, jota minulla on aivan äärimmäisen vähän. Heti mulle kaikki tänne nyt!

Hyvinä päivinä kaikki taas on äärihyvin eikä mikään häiritse. Tänään on hyvä päivä, vaikka lääkärini oli unohtanut kirjoittaa minulle puolivuotisverikoelähetteen. Ei harmita. Tulin sitten töihin ja kokeilen joskus ensi viikolla uudelleen. Ei harmita sekään, että unohdin käydä pankkiautomaatilla eikä nyt ole kukkarossa yhtään käteistä ja pitäisi osallistua pariin lahjakeräykseenkin. Ei harmita sekään, että allergialääke jäi kotiin. Muistin kuitenkin verenpainelääkkeen.

Sanalla sanoen, ulkona on melkein kevät.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Allegria, algeria, allergia

Ensin en uskonut, kun yksi työkaveri ehdotti, että sitä se olisi. Eihän nyt vielä kuki mikään. Mutta sitten samainen täti kertoi lapsensa oirehtineen jo parisen viikkoa. Niinpä minäkin ajattelin kokeilla.

Ja totta se on, allergiakauteni on alkanut. Otin aamulla antihistamiinin, ja kappas, nenä aukeni, silmät eivät kutise ja punoita. Voi riemu! Ja kaikki vain yhdellä pillerillä! Ilmeisesti jostain eteläisestä Euroopasta kulkeutuu siitepölyä tänne muuten niin kylmään pohjoiseen. Hyvä hyvä! Tänään onkin sitten asiaa apteekkiin, pitää saada myös silmätippoja.

Apteekin lisäksi aion kenkäkauppaan. Se voi käydä kalliiksi, jos jotain löytyy. Epäilen vahvasti löytyvän, kun kerrankin olen ajoissa liikkeellä. Haaveilin asiasta jo eilen, mutta ajattelin nukkua yön yli, harkita. Mikä kyllä on kovin epäkummitusmaista toimintaa, yleensä teen jotkut asiat aika impulsiivisesti. Niin kuin esimerkiksi hain uuden aso-numeron – ihan vain varalta, jos joskus tahdon vaikka muuttaa.

Sitä en kuitenkaan tee aivan heti. Ensin maksan nykyisen pois, siihen menee edelleen joku 7 vuotta. Sitten pitääkin varmaan ryhtyä etsimään sellaista vanhus/mummoasuntoa...

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Kevyempää

Eilinen oli aika vahva ja voimakas päivä töissä. Esihenkilön esihenkilön vierailut ovat rasittavia. Tänään vielä jatkoa seuraa, mutta iltapäivästä minä en ole enää vastuussa, joten pääsenkin näppärästi osallistumaan yhteen joutavanpäiväiseen viininjuontitilaisuuteen. Hah.

Sen lisäksi voinkin esitellä teille veljeni rakentaman mittatilauskukkapöydän, jonka tarvikkeet tulivat maksamaan alle 40 euroa. Todennäköisesti lopullinen hinta muodostuu suuremmaksi maksuna toivottujen palvelusten muodossa. Mutta kyllä on komea kukkapöytä! Näyttää ihan sellaiselta uusvanhalta kapistukselta. Saan sen kotiini joskus loppuviikosta, nyt voimme ihailla veljen ottamaa kuvaa.


Ohessa myös kuvat parista Aasiasta tilaamastani viuhkasta, olen siis rinkunut niitä tuliaisiksi Aasiassa työmatkalla käyvilta kollegoiltani. Ja miksikö? Siksi että olen keski-ikäinen nainen ja kesä on tulossa. Ette muuten arvaa, miten hyvä kapistus viuhka onkaan! Oikeasti käyttökelpoinen viilennin!
Kumma juttu, olen ottanut kuvat perätysten. Valaistus on sama, samoin tausta. Silti näistä tuli todella erilaiset kuvat. Tykkään itse enemmän tuosta alemmasta viuhkasta (Kiinasta), se on jotenkin tyylikkäämpi, mutta varmasti tulee tilaisuuksia, joihin pieni blingbling (Malesiasta) on aina paikallaan.


Luen parhaimmillaan Carl Hiaasenia uusiksi, menossa on Koirankuria. Kirjat ovat aivan ihania, humoristisia ja kantaaottavia. Ongelma lieneekin siinä, että minussakin herää melkoinen ekoterroristi, kun näen jonkun tiputtelevan roskia, tupakantumppeja ja ties mitä bashaa aivan vääriin paikkoihin. Minä ja Carl-setä olemme jotenkin kovin samaa mieltä ihmisen käyttäytymisestä, hän purkaa raivonsa kirjoittamiseen, minä pelkään, että vielä löydän itseni syöttämästä roskia roskaajalle... Suosittelen lämpimästi! Ja kannattaa se viimeksi mainitsemani Neil Gaimanin Hautausmaan poika lukaista, oli melkoisen upea satu.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Aina nälkä ja koko ajan jano

Ihanan energinen olo viikonlopun jäljiltä! Koulutus oli ihan ookoo, ihmiset kivoja, stereotypiatkin löytyivät, mutta onneksi ne pahimmat osasivat kouluttajat pitää aisoissa. Tapasin jopa sen ohjaajan, kenen alaisena tulen jossain vaiheessa työskentelemään. Mutta aloitukseni menee todennäköisesti päästäisen jälkeen.

Tämä taitaa olla juuri sitä, mitä kaipasin. Ensinnäkin tulen näkemään ihmisiä (luen myös nuoret ihmisiksi ;-DDD), voin olla avuksi (toivottavasti) ja itse saan mielekästä tekemistä. Win-win –tilanne. Ja kun vain muistan, että olen vapaaehtoinen, voin tehdä hommaa vähän toiselta pohjalta kuin palkkatyönä.

Palkkatyöstä tuli mieleen, tulossa on hektinen alkuviikko, joten suljenkin sanaisen arkkuni ja ryhdyn tekemään TÖITÄ. Saattaa vielä stressillä pukata, ennen kuin tämä viikko on ohi.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Maailmanparantajan puheenvuoro

Minulta, ihan oikeutetusti, kysyttiin, miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen soluttaudun nuorisotörmäilypuolella, kun olen kuitenkin oikeassa elämässä siirtynyt pahan palvelukseen, mammonan leipiin. Vastaus ei ole yksiselitteinen, jonkun verran raotin sitä joskus viime syksynä edellisessä suunaukomisosoitteessani. Ssyy, miksi aikoinaan valitsin nuoriso-ohjaajan ammatini, on, että minulla oli äärimmäisen ihana ja ymmärtäväinen ohjaaja, vanhempi, silloin kun ei omista vanhemmista mitään apua ollut. Ihminen, joka auttoi minut eteen päin, kun en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla ja minne suunnata.

Siksi minusta tuli nuorisotörmäiljä. Syy taas siihen, miksi vaihdoin pois niistä hommista, on niinkin proosallinen kuin raha. Kutsukaa sitten vaikka ahneeksi paskiaiseksi, mutta nyt yritän maksaa ahneuttani takaisin. Kun palkka tulee ja jotain jää käteenkin, voin antaa aikaani ilmaiseksi. Minä maksan velkaani ihmiskunnalle. Kun en kerta lapsia tehnyt, kasvatetaan sitten muiden lapsia. Tai jos nyt ei ihan kasvateta, niin kaitsetaan ja ohjataan. Katsotaan vähän perään.
En ollut, enkä ole, mikään luontainen ihmisen paras ystävä; minulla on kuitenkin halu tehdä hyvää, jakaa sitä mitä itse olen saanut. Sen lisäksi pitää opettaa niin kuin elää. Minun mielestäni monilla – itse asiassa – kaikilla ihmisillä on jokin erityinen kyky, jolla he voivat auttaa ihmiskuntaa eteen päin. Jotkut lisääntyvät ja täyttävät maan, toiset tekevät elämää suurempia keksintöjä. Minun erityinen kykyni on olla minä. Olla läsnä, kuunnella ja avustaa. Sen paremmin en sitä osaa määritellä. Haluaisin kyllä, minustahan tulisi guruna miljunääri.

Sosiaalisuutta? Jossan määrin, mutta ehkä enemmän omien kykyjensä viemistä sinne, minne ne tahtovat minut viedä. En minä mikään supliikin kuningatar ollut hommat aloittaessani, 20-vuotias kakara, mutta mielestäni kuka tahansa voi sen oppia. Antaa vain tilanteen viedä. Ja tilanne – se kuulkaa vie niin, että sitten loppujen lopuksi siitä saatu adrenaliiniryöppy vastaa urheilusuoritusta, rakastumista, huimausaineiden huippua, ekstaasia, ylimaallista riemua.

Älkääkä edes epäilkö, kyllä mie muistan ne huonot päivät, ärsyttävät ihmiset, tilanteet, joissa epäonnistuin, ihmiset, jotka lipsahtivat käsistäni, yksinolon tunteen. Mutta kun kaikessa ei voi onnistua, vaikka miten tahtoisi. Voi olla, että luikin vielä häntä koipien välissä kotiin, mutta minun on PAKKO kokeilla. Ihan vaan siksi, että tahdon tehdä jotain tämän pallon eteen muutakin kuin vaan olla hunningolla ja töissä. Minä tarvitsen ihmisiä ja maailmassa saattaa olla ihmisiä, jotka vähän tarvitsevat jotain minunlaistani. En ole ainoa, mutta olen ainutlaatuinen. Siihen minä oman juttuni perustan.

Jottas tiedätte. Kokeilkaa tekin. Jotain muuta, jos ei vapaaehtoistyö luonnistu. Sanoo hullu kummitus ja lähtee takaisin kouluttautumaan. (No, en nyt ihan vielä, mutta muutaman tunnin päästä, nyt juon kahvia ja otan uusiounet, jos saan.)

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Varhainen lintu piipittää

On se kumma; sitten kun saisi nukkua, ei nukuta. Osan voi kyllä panna pienoisen jännityksen piikkiinkin. Muutaman tunnin päästä asia selviää, mihin olen päätäni punkemassa, kiviseinään vai höyhentyynyyn.

Tilasin pohjoisemman kaupungin sairaalan arkistosta potilaskertomukseni. Oikeastaan sen lukeminen tulee olemaan mielenkiintoista. En nimittäin muista, mitä lääkärit sanoivat lopulliseksi syyksi sille, että verkkokalvo irtoili itsekseen. Kummallista, kun muistan lapsuudestani todella paljon, jopa asioita, jotka ovat tapahtuneet ollessani alle kaksivuotias, mutta niin siinä vain tuntuu käyvän, että minunkin muistikapasiteettini on rajallinen.

Muistinmenetystä tosin toivoisin muutaman vuoden takaisille tapahtumille ennen kuin lapsuudelleni, vaikkei se lapsuuskaan mitään auvoista aikaa ollut. Minä muuten ikinä en ole ymmärtänyt sanontaa, jonka mukaan koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Mitä helkkaria se oikein tarkoittaa? Jos lapsuus on ollut onneton ja surkea, ei asian hyväksyminen ja ns. anteeksianto siitä yhtään sen kauniimpaa tee. Jos se taas tarkoittaa sitä, ettei siihen saa jäädä vellomaan ja antaa sen vaikuttaa loputtomiin saakka, niin siihen kyllä melkein tarvitsisi jonkun itseään viisaamman apua, joka osaisi opettaa pois lapsena opituista toimintatavoista.

Itse olen kirjoittelun kautta päässyt edes joistain kommervenkeistä eroon, mutta kovin usein taannun takaisin lapsuustraumaan, jossa pitää huolehtia, vahtia, olla varuillaan, olla luottamatta, tai sitten ottaa riski ja luottaa kaikkiin. Tuo viimeksi mainittu kai minut suurimpiin ongelmiiini on vienyt.

Se siitä. Antaa lapsuuden mennä takaisin lapsuuteen. Mie ryhdyn tekemään aamupalaa, että jaksan kuutisen tuntia kuunnella ja osallistua. En mie hiljaa osaa olla kuitenkaan. Piip.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Ai mää vai?

Päässä ei pyöri mikään muu kuin viikonlopun vapaaehtoiskoulutus. Että osaanko minä, mokaanko itseni totaalisesti, tahdonko edes olla nuorten kanssa enää tekemisissä tai onko se mielekästä touhua? Lohdutan itseäni sillä, että jos osallistun koulutukseen, se ei vielä tarkoita, että sitoudun mihinkään. Ja jos johonkin lähden, ei se tarkoita, että pakko on loppuikäänsä paarustaa. Ja että nuoret ovat ihan kivoja ja minulle tekee tosi hyvää olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Mut ku... Pelottaa. On vähän samanlainen olo kuin joskus hakiessäni Suomen Nuoriso-opistoon ”oikeaan” nuoriso-ohjaajakoulutukseen. Ei ainakaan enää se glaukooman miettiminen ole ainoa asia päässäni. Hyvä niin. Itsekkyydestä on parempi päästä eroon nopeasti, ennen kuin se tarttuu lahkeeseen pysyväisvieraaksi. Minä en samoja asioita tahdo märehtiä päivästä toiseen, mieluummin uusia.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Mitäs läksit?

Olihan taas sellainen päivä eilinen. Ähkin ja puuskutin töissä aina selkälihaksen osuessa väärään asentoon, mutta sain kuin sainkin hommelit tehtyä ja itseni junaan niin, että kerkesin silmälääkäriin ensimmäisen kerran 25 vuoteen.

Hyvä oli, että menin, vaikkei monitehoja ollut luvassa vieläkään, ihme kyllä. Vahvuudet ovat muuttuneet aika ravakasti, itse asiassa paremman silmäni näkö on nykyään -4, kun se aikaisemmin on ollut -5. Siitä huonommasta nyt ei kannata puhua mitään, silmänpohjan nähdessään lääkäri oikein innostui. Minulla kun kakarana meinasi verkkokalvo irrota, niin ihan ensimmäisillä laserjutskilla se liimattiin takaisin kiinni. Lääkärin sanojen mukaan aikaan saatu jälki on samantyyppistä kun jos olisi hyttynen ammuttu norsupyssyllä.

Joko perintötekijät tai molempien silmien vauriot (jepjep, vasemmastakin löytyi jotain samantyyppistä jälkeä, joka on luojankiitos parantunut itsekseen...) ovat saaneet silmänpaineen nousemaan 23een, kun se saisi olla 20. Setä kirjoitti lähetteen sellaiseen päivän pituiseen silmänpaineen seurantaan ja sitten saankin poiketa kylään vielä tämän vuoden puolella. Jos paine on kohollansa, ensin on luvassa lääkehoitoa ja sitten ehkä leikkaushoitoa. Ja ehkä jotain sokeutta jossain vaiheessa elämääni – jos nyt sitten niin pitkään elän.

Diagnoosin lisäksi herra puhdisti vasemman silmäni kyynelkanavan. Minulla kun tuppaa silmä valumaan ulos mennessäni niin, etten tahdo nähdä mitään. Puhdistus tarkoitti sellaisen pitkän kapean taipuvan neulan työntämistä kyynelkanavaan (tuntui, mutta ei sattunut) ja sitten suolaveden ruiskaisemista kanavaan niin, että se tuli suuontelosta pois. Tuli. Sattui vähän, mutta ei ollut kuolemaksi, voin suostua uhriksi toisenkin kerran, jos pitää.

Harmikiukustus. Ei tästä ihan aikuisten oikeasti tule mitään, vanhenema ja paloissa kuoleminen. En kuitenkaan ainakaan vielä käyttäytynyt lapsellisesti ja vetänyt perseitä olalle. Kikkelis kokkelis, jokohan tänään? Vai säästänkö rahat valkoiseen keppiin ja pistekirjoituskurssiin? Voihan Braille!

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Jumi

Selässä on lapaluiden välissä joku maailman inhottavin lihas jumissa. Hengitys sattuu. Ja tietysti työterveyshoitaja koulutuksessa, en viitsi alkaa selitellä tätä tuntemattomille, luulevat vielä työhaluttomaksi.

Kun olisi relaksantteja kotona, niin kyllä illalla ottaisin. Voisin tietysti ottaa jotain vahvempaa. Tai sitten vetäistä rentouttavan hiprakan. Prkl. Vituttaa mennä kokoukseen, kun jo aamupäivällä meinasi tulla tuskanhiki otsalle...

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Lepopäivän ratoksi

Kun olin ollut koko viikonlopun selvinpäin, energiaa tuntui piisaavan kuin pienessä kylässä. Siivosin, istutin yrttejä ja auringonkukkia, vaihdoin lakanat, pesin pyykkiä ja lankesin siiderin juontiin. Onneksi ymmärsin lopettaa viimeisen ohjelmanumeron humalaan päästyäni, kerkesin kokea vielä krapulankin ennen nukkumaan menoa.

Mutta kun se siideri maistui niin hyvältä. Joku tietysti voisi kysyä, että eikö nyt olisi ollut fiksumpaa nauttia juomat vaikka perjantaina tai lauantaina, vaan kun ei silloin maistunut. Luovutin nimittäin perjantaina verta, eikä sen päälle maistu mikään muu kuin vesi. Ei ainakaan minulle. Jano on hirveä, mutta ei kaipaa alkoholipitoista vahvistusta.

Viimeöinen uni oli sikeätä, mutta sanotaanko, että on minulla joku maanantaiaamu parempikin olo ollut.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Puuha-Pirkko

Huomaa, että kevät on tulossa. Teetättää kovasti touhua meikäläisellä.

Eilen kyllästyin katselemaan kukkasiani ikkunan karmilla. Kun sinne rautakauppaan kerta menin, niin tein väliaikaisratkaisuksi kukkalaudan. Voi olla, että se jää paikalleen vielä senkin jälkeen, kun saan veljeltäni hänen lupaamansa kukkapöydän, vaikkei siinä kyllä mitään painavia kasveja pidetä. Kukkalaudassa kannattimet ovat sellaiset Sarviksen kokoonruuvattavat ja lautana Sovellan teräshylly nurin päin. Sitten vielä varmistukseksi kiepautin ohutta rautalankaa kannattimen päästä toiseen, ettei hylly pääse keikahtamaan pois paikaltaan. Vasemmalla nurkassa on häpeävä itsemurhan yrittäjä, ei voi oikein hyvin edelleenkään, raasu-kultaköynnös.


Porailuja en ole vielä aikaansaanut, pelottaa keikkuminen pöydän päällä itsekseen, pitänee odottaa, että joku tulee kylään, niin voi ainakin soittaa apua, jos rojahdan poran päälle tai jotain muuta eksootillista. Sen sijaan sain rautakaupasta viemärirakeita, ph 14, luulisi paskan irtoavan putkista! Porailun ja putkiston avaamisen sijasta tein retroruokaa; lehtitaikinaan käärittyä kinkkusuikaletta, rucolaa ja juustoa. Syntisen hyviä! Piti panna loput pakkaseen, ettei tule syötyä kaikkea... (Myös kuvattu yksilö on ollut pakastimessa, unohdin ottaa kuvat tuoreena.)

Tänään ryhdyn kasvattamaan kevättä. Rautakaupasta löytyi myös harja parvekkeen pesuun, odottakoon kakkaseinä, kunhan ilma lämpenee, niin saa kyytiä!


Hyvät hyssykät, kännykän kamera on hyvä! Kuvista tulee todella hyviä! Outoa touhua, kehitys nimittäin.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Tilusten mittailua

Minulle sattui töissä kokouksessa pieni vesionnettomuus. Kaadoin kokouksen lopuksi kannettavan vieressä olleen vesilasin kumoon. Osa vedestä päätyi näppäimistön päälle. Toimin yllättävän nopeasti itse aiheutetuissa ongelmatilanteissa, mutta kaikkea en minäkään pysty ehjäkorjaamaan. Nyt kannettavan näppäimistössä nuoli alaspäin ja nuoli oikealle eivät pelitä. Toivottavasti saan ne toimimaan, muuten olen vielä kusi-nimisessä paikassa.

Kotiin läksin ajoissa, koska oli määrä käydä postissa. Sain tupaantuliaslahjan ilman vieraita, kaksi puuvillan ja pellavan sekoitusta olevaa laudeliinaa. Ihanat ja upeat! Kiitos sinne jonnekin pohjoisempaan Suomeen! Kiitos myös hauskoista viesteistä, joita löytyi useampiakin. Jopa mukana ollut kääpiön kuva oli aika söpö. Vaikka totuuden nimissä on myönnettävä, että mielestäni kaikki lapset ovat samannäköisiä kääpiövaiheessa, kunhan eivät ihan rutussa ole. Kyseinen yksilö ei ollut, kovin oli sileä. Etenkin minua nauratti virtahepo äiteensä kanssa –kortti, siinä oli sitä jotain! Pus!
Laudeliinat pestyina kuivumassa.

Maailman pienin ja ihanin sauna.

Illan käytin pyykkäämiseen ja tilusten mittailuun. En vieläkään ymmärrä, että asunto on kotini. On sellainen tunne, kun olisi vasta muuttanut pois jostain kimppakämpästä tai vanhempieni luota. Siinä sitten ihmettelee, että mitä tällä kaikella tilalla tekeekään. Vaikka toisaalta tiedän kyllä, että tilaa on aika rajallisesti. Etenkin parveketta laskeskelen taajaan. Minulla on ihan soiva parvekepöytä ja kokoelma tuoleja, joita ei parhaimmalla tahdollakaan voi sanoa mukaviksi. Tahtoisin uppoutua istuskeluun, mutta tahtoisin uppoutua niin, että pääsen myös pois tuolista tarvittaessa. Tarvitsen siis ainakin yhden tuolin. Todennäköisesti toisenkin vierasvaraksi. Tai sitten ulkona viihtyvän sohvan, sellaisen, jossa voisi jopa nukkua kesällä. Ja sitten jonkun Inno-tyypin tekemään kaiken ilmaiseksi... Mielipiteitä minulla kyllä riittää oman pilttuuni suhteen.

Tänään aion yrittää porailua. Veljeni jättivät minulle kaksi erilaista poraa, teriä, niitä tulppia (mitä ne nyt ovat? alzheimer, alzheimer, alan pikkuhiljaa ymmärtämään ätiiäni, joka ei muista suurinpiirtein mitään) ja muuta asiaan kuuluvaa tilpehööriä. Ajattelin raahata keittiönpöydän parvekkeelle, että pääsen käsiksi kattoon. Veikkaisin tarvitsevani verhoille neljä koloa ja viidennen kynttelikköä varten. Sille on vain laskettava fiksu paikka. En edelleenkään ymmärrä, miksi kaikkea ei voi saada heti ja saman tien. Ja miksi minun pitää ahkeroida näin paljon?

Päivän off topic on eilen loppunut Kamomillapiha Teemalta. Mary Wesleyn kirjan olen joko lukenut tai sitten olen nähnyt viisiosaisen sarjan joskus 90-luvulla. Mene tiedä, huudan edelleen dementiaa. Monta perjantaita meni sukkelaan ja riemuisasti sitä seuratessa, tosin viime perstai jäi väliin, mutta olen ollut ymmärtävinäni, etten saa katsoa Areenalta uusintoja kun minulla ei ole tv-lupaa. Korjatkaa, jos olen väärässä. Perhetarinat nyt ovat vain niin ihania, kun ei oikein itsellään perhettä ole. Ei ainakaan sellaista kiinteätä mallia. On se ihana, että ovat edes veljet ja ystävät! Pus toisen kerran!

Nyt rautakauppaan!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Unta ja unelmaa

Ennen kuin heräsin, näin unta, että olin saattohoidossa. Olin vanha, tukkakin oli varmaan sädehoidon tai muun takia osittain lähtenyt. Lyhkäisessä pätkässä tuli käytyä monenlaisia tunteita läpi, mutta oikeastaan oleellisin oli helpotus. Että nyt se on sitten ohi ja turha rypistellä enää. Mutta niin kuin unilla on tapana, sekin muuttui kun siirryin yhdestä ovesta toiseen tilaan. Pöh. Kai se kuoleminen on sitten niin suuri juttu, ettei sitä tällaiselle tavalliselle taapertajalle mielikuvituskaan uskalla näyttää.

Luulen, että akkain lehdestä lukemani juttu sellaisesta parikymppisestä tytöstä, jonka veli oli kuvannut hänen kuolemansa. Onni (jos nyt sellaisessa jutussa onnea on) oli, että hän oli saanut kuolla kotonaan ja ilmeisen rauhallisesti kuitenkin. Jotenkin surkeata, kun lukee nuoren ihmisen kuolemasta, minua tietysti heti alkoi itkettämään. Se varmaan jäi nukkumaan mennessä viimeiseksi tunnelmaksi ja vaikutti univalikoimaankin.

Unelmaosiossa tänään toivon saavani yrittimyrttiset multiin. Sekä muutkin parvekekukkaset. Parvekkeen pesusta ei varmaan vielä kannata haaveilla. Ne seinät vaan ovat niin rumat. Ja ritilälattia kanssa. Yök yök. Veljeni lupasi rakentaa minulle vielä kevään aikana kukkapöydän, niin ei tarvitse miettiä kukkalaudan rakentelua. Sen sijaan olen kyllä miettinyt, että rautakaupasta saattaisi löytyä sellaisia kukkalaatikonripustuskoukkuja, joilla saisin kukkia lisää ikkunalle, kun niiden poikki kulkee sellainen koristeputki/kaide, joka on kuitenkin tukevasti kiinni karmissa. Siinä pysyisi laatikko tukien avulla. Olisiko lauantaina hyvä rautakauppapäivä?

torstai 11. maaliskuuta 2010

Kehitys sen kun kehittyy

Viime viikonloppuna kun tulin nautiskelleeksi hyvästä seurasta hotellipiknik-olosuhteissa, törmäsin moneen uuteen keskioluen vahvuiseen siideriin, joita ei vielä noin puolisen vuotta sitten kaupasta löytänyt. Enkä sano, että pienimmistä kaupoista vieläkään löytyisi, mutta isommissa ostoshevleteissä valikoima on taas kummasti laajentunut. Kaikki kuivan siiderin ystävät olemme jo aikaa sitten löytäneet Magnersin (nam) sekä Strongbown (pistävää, yök, menee hätätilassa), mutta nyt oli tarjolla jotain aivan uutta. Tai uutta meille uusköyhille.

Thatchersilla on paljonkin vaihtoehtoja Alkossa, mutta kauppakauppaan on tuotu puolikuiva Old Rascal. Herkku, vaikkei kuiva herkku olekaan, ihan soiva peli. Sitten vielä paremmaksi panee belgialainen Celtic, Cider by Douglas. Kuivan ripakka, mutta hedelmäinen. Kaikkein hedelmäisin kuiva palkinto menee jälleen Ranskaan; 2,5 dl annos Löic Raison, Cidre Breton merkinnällä löytyvä siideri on KUIVAA ja hedelmiä niin tulvillaan, että kukkaset kasvavat suusta saman tien, kun sitä hörppäisee. Joudun ehkä vielä hankkimaan toisenkin pullollisen, että varmasti vakuutun herkusta. Mutta ensi vaikutelma oli erinomaisen mieleen jäävä. Joudun ehkä addiktoitumaan.

Surullista on, etteivät suomalaiset siiderinkuvatukset ruleta. Baashaa. Kirpeätä, aspartaamia, viimeistelemätöntä, ahdistavaa, nautitaan päihtymistarkoituksessa ilman suurempaa riemua. Baarissahan niihin joutuu ryhtymään, koska kovin harvasta ravintolasta edes Ecussonia saa nykyäänkään. Mikä ihme siinä on, että siideri on typerästi saanut teinijuomamaineen, eikä tahdo siitä eroon päästä? Lähellä on sekin kokemus, kun baarista kysyin kuivaa siideria ja minulla ostatettiin mansikka-raparperilitku, joka oli käymismenetelmällä alkoholistettu noin keskioluen vahvuiseksi ja makeutettu aspartamilla. PAHAAAAAAAAA! Hyi yäk.

Tiedän olevani perso alkoholille, mutta jos maailmassa olisi tarjolla vain kaliaa, pahaa makeata alkoholia tai pontikkaa, olisivat minun juomiseni juotu ikuisiksi ajoiksi. Varmaan sitten pitäisi ryhtyä käyttämään huimausaineita rentoutumistarkoituksessa. Toisaalta, noin 25 vee sitten en pitänyt kuin lonkerosta, ginistä ja viskistä. Olen mie nyt jonkun verran kehittynyt niistä ajoista kuitenkin. Samoin kuin todennäköisesti maksani, joka tulee sukuni tuntien kehittymään rasvaisaksi, ennen kuin tämä elämäksi kutsuttu juttu on ohi.

***
Alkoholipitoisen katsauksen lisäksi voisin mainita eilisen olleen aika raskas päivä, kierrätin ympäri taloa uusia kollegoita koko päivän. Amerikkalainen osakkeenomistaja söi taas yhden suomaisen yrityksen ja aikaansai kolme uutta miljonääriä. Jepjep. Minä ja Ameriikka, ikuiset ystävät! Yritän ainakin tehdä heidän tiensä vähän helpommaksi kuin mitä se itselläni on ollut.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Tottua saan steppailemaan

Toinen urheiluhetki takana. Steppilaudan kanssa todennäköisesti jaksan liikkua jatkossakin, mutta venyttelyä ei saa unohtaa! Nyt jo olivat vähän pohkeet kipeinä. Mie mitään penikkatautia kuitenkaan tahdo, vaan paremman kiipeilykunnon kesäksi. Laihtumisestakin viis, alan olla aika tyytyväinen tähän muotooni, olen sitten tällainen. Mutta hapenottokyky on saatava paremmaksi, tahdon vaeltamaan! Siispä laulelen kuin K. Röyhkä nuorempana, että ”mulle punkit näyttää keskisormeaan, mutta minä tyttö steppailen vaan...”

Sain luettua kirjan, Linnunradan käsikirja liftareille jatko-osan, Vielä yksi juttu, jonka on kirjoittanut Eoin Colfer. Minulla olivat todennäköisesti odotukset niin korkealla, että myös tipuin aika korkealta. Jotenkin se mikä Adamsin kirjoissa oli hauskaa, oli nyt tylsää, ne selitykset, niitä oli liikaa eivätkä ne naurattaneet. Sen sijaan tarina itsessään oli aivan Adamsin tasoa, ellei jopa parempi. Jatkoin kirjallisia ponnistelujani, otin lukuun Neil Gaimanin Hautausmaan poika-kirjan. Se osoittautui jo alkumetreillä niin ihanaksi, että pakko oli panna kirja pois, että jäisi iltalukemista useamammaksi illaksi. Kuvituskin on äärikaunista, tummaa ja synkkää.

Aamulla pääsin aasialaisperäisen laulavan bussikuskin kyydissä rautatien varteen. Hupaisaksi tilanteen teki se, että hänen autossaan soi aasialainen iskelmämusiikki, sellainen yli-imelä länsimaistettu aasialaisuikutus ja kertosäkeissä kuskimme liittyi kuoroon mukaan. Ensin nauratti, sitten sattui korviin. Mieluummin Kaukoa mulle, kiitos.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Vaikeita voimia

Olen saanut kyllikseni ihmisistä, joilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin valittaa kakista mahdollisista ja mahdottomista asioista. Etenkin töissä.

Jos sanon, että ihanaa kun aurinko paistaa, yksi kollegoistani toteaa, että se sattuu silmiin tai että kyllä se kohta taas pimenee, kun siirretään kelloja. Hyvä kun ei saman tien totea, että kohta se syksy kuitenkin saapuu. Juu juu, saapuuhan se, lankeaa kuin Manulle illallinen, mutta minkä ihmeen takia ei voisi edes hetken nauttia siitä, että ei ole pimeätä ja että aurinko näyttäytyy pitkähkön tauon jälkeen vähän taajempaan?

Samainen ihmisraasu saa kaiken muunkin kuulostamaan jotenkin pilalliselta ja huonolta. Minua ei kiinnosta kuunnella, niinpä pyrin välttelemään häntä, poistun tilasta, hymyilen nätisti kauempaa, huikkaan äkkiä huomenet ja heiheit, mutta en ryhdy juttusille kuin työasioista. Niidenkin kanssa on jo riittävän vaikeata kestää häntä, kun mikään ei onnistu, aikataulu kusee, materiaali on peeseestä ja yhteistyökumppanit epäkelpoja. Kafeteriassa tarjotaan aina väärää ruokaa, tarjoiluhenkilökunta ei osaa hommaansa, muut tienkäyttäjät tukkivat tien, siivooja ei ole tehtäviensä tasalla.

Tiedän, että meillä kaikilla on huonot päivämme, mutta jos huono päivä jatkuu läpi elämän, kannattaa miettiä, tahtooko olla muiden ihmisten kanssa enää laisinkaan tekemisissä. Se nimittäin leviää, negatiivisuus niminen rutto. Ja minä ainakin olen osani saanut sitä lajia, nyt tahdon nauttia elämästäni ja nähdä välillä hyvääkin.

Kyllä nyt ystävien normaaliongelmat vielä ymmärtää. Sitä kuitenkin tahtoo auttaa ihmisiä, mutta ihan oikeasti töissä ei enää ole pakko. Etenkään kun en toimi mielenterveydellisellä alalla, enkä tunne keinoja ihmismielen parantamiseksi.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Konstit on monet

Hyvää Naisten päivää! Milloinkas juhlimme Ihmisen päivää ja sen kunniaksi olemme kilttejä kaikille?

Niinhän siinä käy, että kun ihastuu johonkin asuntoon, tulee vähän sokeaksi, eikä osaa aavistaa kaikkia pikkuongelmia, joita vastaan tulee. Uuden kodin murheenkryyniksi on osoittautunut keittiö. Siellä on kovastikin kaappeja, mutta ne ovat niin kummallisen muotoisia, että niissä pitäisi olla sellaiset ulosliukuvat sisukset, että niitä kunnolla pääsisi täyttämään.

Lisäksi tiskipöytä on tehty tiskakoneen omistajaa varten. Siinä on vain yksi allas ja vieressä pieni vihannesallas. Mutta kylläpä hätä keinot keksii, eilen kokeilin ensimmäisen kerran erillistä pesuvatia. Ja sehän toimii! Itse asiassa siinä on parempi tiskata kuin altaassa, koska vati on korkeammalla eikä minun tarvitse kyyhöttää kumarassa.


Lauantaina otin pari kuvaa Pirsmasta tullessani, toisen vanhan kodin suuntaan ja toisen uuden kodin suuntaan. Minulla on itse asiassa nyt lyhyempi matka isoon kauppaan kuin vanhasta kodista, kiitos kuvassa esiintyvän joukkoliikenne-sillan! (Huomasin muuten, että puhelimen kamera ottaa parempia kuvia kuin varsinainen digidigikamerani. Tekniikka kehittyy.)



Eilen steppasin laudalla ensimmäisen kerran. Se tuntui itse asiassa tosi mukavalta. Innostuin jopa kuvioimaan, kun Teemalla tanssivat samaan aikaan Gene Kelly ja Frank Sinatra ”Laulaen maihin” elokuvassa. Mie rakastan vanhoja elokuvia, kun ne ovat niin romantillisia ja puhtoja. Steppaamisen päälle menin saunaan ja viime yönä nukuin kuin tukki. Tai en ainakaan herännyt kertakaan. Muutenkin unen laatu on uudessa kodissa muuttunut erinomaisen hyväksi. Nukun paljon paremmin kuin vanhassa kodissa. Kohta en enää ilkeä edes univammaiseksi itseäni tituleerata!

lauantai 6. maaliskuuta 2010

I´m only tourist here

Mistähän alkaisin?

Huippuhauska ilta takana, kun vietin sen ystävättäreni kanssa Helsingissä turistia leikkien. Minulla oli menossa yksi majoituslahjakortti vanhaksi, ajattelin käyttää sitä niiden surullisen kuuluisten synttäreiden aikaan pohjoisemmassa Suomessa, mutta en sitten sinne päässytkään ja blaa blaa blaa. (Sama vanha virsi...) Nyt meni tosin myös hyvää tarkoitukseen.

Hotelli oli kiva, meille oli varattu kulmahuone vanhalta puolelta. Kamalaa oli vain avainkorttien hidastoimisuus. Meinasivat hermot mennä monta kertaa. Raahasimme mukanamme hotellipiknik-eväät; pari kananrintaa, fetasalaattia, viinirypäleitä, chilicheddaria ja tuhkajuustoa (Morbieria) sekä pullollisen hyvää chileläistä Cousiño-Macul Merlotia, joka on yksi maailmankaikkeuden helpoimmista viineistä. Merlot sopii minun suuhuni, olen mie sen verran helppo nakki.

Sitten me syötiin ja juotiin ja naurettiin ja kälätettiin. Sen jälkeen teimme baarikierroksen; Sikariklubi, U. Kaleva, Base (kamala paikka!) ja sokerina pohjalla Bakerin pub, ei kai se enää mikään Rick´sin baari ole, mutta sillä mie sen aikaan opin tuntemaan. Heviä ja nuoria miehiä. Ja pari vanhempaa naista. Siis me. Ystävättäreni löysi nuorukaisen, joka aivan valehtelematta olisi voinut olla hänen poikansa. Siinä oli sitten tukkaa noin pari metriä tarjolla. Kuviakin otettiin ja naurettiin lisää.

Vielä hotellin edessä törmäsimme pariin hupaisaan ukkeliin, joiden kanssa jouduimme ottamaan pienet näkäräiset. Huoneessa ei tarvinnut enää paljon unta houkutella. Aamu tuntui olevan aivan liian lähellä, onneksi aamupala sai kiskottua meidät ylös. Pienten nokkaunien jälkeen luovutimme pilttuun ja päivämme turisteina oli ohi.

Miten hauska ilta! Lisää turistipäiviä minulle, kiitos! Mutta ehkä vasta seuraavan palkkapäivän jälkeen. Nyt on pakko kiristää, mutta oli se sen arvoista!

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Työmotivaatio hukka-nimisessä paikassa

Missä on se maa, jossa arvostetaan maksaan ja punajuureen vivahtavaa ihonväriä? Talvikelmeänä tietenkin. Miksi ihminen ei saisi vain pitää hauskaa ja nukkua aamulla pitkään? Miksi itse ei osaa ikinä kikertää tukkaansa niin kuin kampaajat? Kenen keksintö sekin on, että silloin kun paistaa aurinko, ei saa jäädäkään nauttimaan d-vitamiiniannostaan ulos?

Nämä kysymykset, ja monet muut, vaivaavat mieltäni tänä aamuna. Vastaukset ovat niin ennalta-arvattavia, etten itse asiassa tahdo kuulla niitä. Menisi nyt vaan tämäkin päivä, että pääsisi kaupungille rilluttelemaan. Olen hedonisti ja sellaisena kuolen (arvatenkin pikaisesti). Tosin tänään hedonismini huipentuu olohousuihin ja villasukkiin.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Yhtä juhlaa

Eilinen oli pitkä päivä. Ensin aamupäivän aikana yritin tehdä toimistolla koko päivän työt, että pääsin lähtemään iltapäivksi Viking Linen tarjoamalle Etelä-Afrikka-teemalounaalle. Uih, aih ja voi, että oli jumalaista ruokaa, kannatti rehkiä! Antilooppicarpaccio, strutsinrintaa ja amarula-pannacottaa. Uuaaaaaaaah!!! Saa tarjota, jos on luottoresepti plakkarissa! Pakko oli nimittäin hankkia laivalta mukaan pullo Amarulaa, liquid sin.

Sen päälle olikin hyvä kirmata pikaisesti käymään kotona, matkalla kävin H&M:n tilaukseni R-kioskilta. Erinomaisen sopiva musta hihaton täyspitkä kesämekko ja farkkutakki saapuivat kuin muistuttamaan, että kevät tulee ja sitten kesä. Optimismia on liikkellä, myönnän. Se mekko etenkin tuntui aivan ihanalta, a-linjainen, kevyt, mutta strategiset pläskit peittävä.

Illalla vielä vipelsimme ystäväiseni kanssa Vanhan kellarin synttäreille. Saavuimme strategisesti paikalle ½ h tilaisuuden alkamisen jälkeen, pääsimme kyllä jonottamatta sisälle ja aika vaatimattoman buffet-pöydän kimppuun, mutta istuinpaikkaa ei sitten löytynytkään. Pääsimme kokeilemaan tasapainottelua lautasen ja lasin kera, se ei ole kivaa.

Muuten meillä kyllä oli ihan omaa kivaa jälleen kerran. Vaikka paikalle oli raahattu kaikenkarvasia esiintyjiä (Jukka K, Miss Divet ja Jore Marjarannan Trio, Jore muuten osoittautui elviksehköksi, vähän niin kuin toiset ovat lihavahkoja tai laihahkoja... sisäpiirihjuumoria.), jäivät ne taustamusiikiksi vilkkaalle ajatuksenvaihdollemme. Joidenkin ihmisten kanssa puhetta piisaa. Oikeastaan tuo on väärin sanottu, minulla piisaa puhetta suurimman osan kanssa ihmiskuntaa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Miehän sanoin, olen seurallinen erakko. Ehkä olen erakko ilman omaa syytäni...

Tuli piipahdettua vielä toisessakin S-ryhmän paikassa, kun joku Kellarihumppaa-bändi karkoitti meidät Kellarista. Vltava on helppo ja leppoisa pistäytymispaikka. Sokerina pohjalla siellä on henkilökohtaisia paheitani helpottava tupakointikatos, jossa on LÄMMITYS. Luksusta! Mutta mie olenkin aina ollut aika helppo nakki.

Ilta ei venynyt liian pitkäksi, pääsin jo kahdentoista bussilla kotiin, vaikka kieltämättä hetken mietin myös taksia. Laitoin nimittäin hienostelutyyppisesti jalkaani syksyllä hankkimani mustat nilkkurit, joissa korkoa riittää. Ne olivat pikkuisen huterat vielä tässä vaiheessa talvea, mutta kun ne ovat niin ihanat jalassa, niin pakko oli.

Nyt väsyttää, mutta ei krapuloitseta, syöminen on tärkeätä juomisen ohessa. Illalla väsyttää vielä enemmän, mutta sen käytänkin viisaasti pesutuvassa ravaamiseen. Ei sitä joka päivä rillutella, joka toinen päivä vain, jos suunnitelmamme viikonlopulle onnistuvat.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Yhteiskunnan järjestämää dementian torjuntaa

Sanovat, että ihmisen olisi hyvä rikkoa rutiinejaan, vaihdella reittejä, aikatauluja ja tapojaan. Että aivot pysyisivät virkeämpinä ja virkeys osaltaan torjuisi dementiaa. Tänä aamuna AKT:n pikkuystäväiseni järjestivät minulle tutustumiskierroksen uusiin bussireitteihin sekä uuteen junaseisakkeeseen.

Kiittämätön ihminen kun olen, en yhtään osannut olla tosin kiitollinen, että jouduin lähtemään 15 minuuttia tavallista aikaisemmin, luistelemaan ja kompastelemaan pitkin kevyenliikenteenväylää, joka vaikutti enemmän granaattien repimältä taistelukentältä, pönöttämään täpötäydessä bussissa muiden aamuäreiden kanssa ja lopuksi juoksemaan kuolemanjuoksun portaat alas, että kerkeän seuraavaan junaan.

Yritän tuntea kiitollisuutta AKT:tä ja yhteiskuntaa kohtaan tästäkin aamunavauksesta. Pääsin kuitenkin töihin, perkana. Tämä on sitten sarkastinen lausunto.


Ja tässä vihdoin asemankelloni. Eikös olekin pähee tapaus? ;-D

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Köyhät tahtoo rikkaan, rikkaat kuninkaan

En koe minkään valtakunnan sympatiaa AKT:ta enkä ahtaajia kohtaan. Jos maamme taloudellinen tilanne on mitä on, niin ei sitä kauppaa kannattaisi nyt ainakaan vaikeuttaa lakkoilemalla. Etenkin kun ahtaajien irtisanomisaika on jo nyt 6 kk, meillä tavallisilla kuolevaisillahan se on maksimissaan 3 kk, niin vieläkö ne perkeleet tahtovat vuoden palkan irtisanomisen jälkeen? Ja entäs sitten AKT, siellä menetetään suurinpiirtein ensimmäisenä lakkopäivänä vuoden korotus, jos sellainen saataisiin. No, ei ehkä ihan, mutta tuollainen periaatteellinen ”eipäs juupas” se vasta saakin tällaisen tavallisen torvelon rakastamaan kaikkia lakkoilijoita. Vanhanaikainen ase, jotain uutta kannattaisi keksiä. Vaikka neuvottelu.

En myöskään tiedä, kuinka pitkään työmatkani huomenna kestää. Joudun ilmeisesti kiertämään keskustan kautta, kun se kehumani jokeribussi on Nobinan liikennöimä. Toisaalta kuitenkin pääsen töihin, toisin kuin muutama muu kehyskunnan asuja. Jos lunta olisi vähemmän, kävelisin radan varteen Ogeliin, sitten hyppäisin junaan, vaihtaisin Pasilassa toiseen junaan ja olisin suurin piirtein järkevään aikaan töissä. Mutta nyt ei kyllä huvita lähteä rämpimään tuohon pottupeltoon, jota kevyen liikenteen väylästöksi myös kutsutaan. Siinä tosin saisin myös liikuntaa, jota tarvitsisin. Keväällä onkin harkittava moista ihan vakavissaan.

Kiukustuttaa. Onneksi huomenna iltapäivällä ja illalla on luvassa jotain huvitustakin. Sitten voisin jäädä vaikka sairaslomalle, kun kurkku ja nenä niin lupaavasti kutisevat. (En jää kuitenkaan, kunhan uhkailen yhteiskuntaa, että ymmärtää elää ihmisiksi.)

***
Otsikko on lainaus Maaritin jostain biisistä. En vaan muista mistä. Mie tykkään Maaritista, karaokessa yksi lempilaulujani on Jäätelökesä, sellainen olisi vielä joskus kiva kokea.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Tahdon kodinhoitovapaalle tai sisäkön

Olisipa ollut kiva jäädä kotiin lomailemaan. Siellä on vielä monta pikkujuttua tekemättä. Asiat etsivät paikkaansa, mutta jospa vaikka päästäisen aikaan saisin loput lomapäiväni ja kerkeäisin tutkia kaappien järjestystä sillä silmällä. Löysin muun muassa huivikokoelmani sekä läjän hansikkaita sekä hukassa olleen hatun.

Siistiksi ihmiseksi siivoamisen aloittaminen tuottaa minulle suunnatonta vastenmielisyyttä. Sitten kun sen saa aloitettua, ei kunnon vermeillä aikaa moiseen tuhraudu, mutta välillä kyllä pölyvilladobermannit pureskelevat nilkkoja, ennen kuin ymmärrän ryhtyä imurin varteen ja moppia heiluttamaan. Eilinen oli hyvä päivä sen suhteen ja kyllä sen tosiaan huomasi nukkuessaan, ettei nenuli tuhissut samaan malliin kuin vielä viime viikolla.

Asia, josta en pidä edelleenkään, että heti kun olen päivänkin poissa, työpaikan valtaa kaaos. Minä en yhtään tykkää tällaisesta korvaamattomuusaspektista, joka johtuu osittain siitä, että olen menettänyt puolen vuoden aikana kaksi kollegaa ja saanut yhden tilalle uuden, joka ei vielä oikein pysy kärryillä tässä elämässä. Ja niin imartelevaa kuin onkin, että ihmisistä on kiva olla tekemisissä juuri minun kanssani, jopa niin paljon, että he mieluummin odottavat minun tulevan töihin kuin hoitavat hommelit jonkun muun kanssa, niin minua se suoraan sanottuna välillä ahdistaa. Etenkin lomaltapaluun jälkeen.

Saisivat tykätä muistakin, mie tahdon kodinhoitovapaalle. Koti on kiva, vaikken vielä edelleenkään tahdo ymmärtää, että saan jäädä sinne eikä kukaan aja minua pois.