perjantai 29. heinäkuuta 2016

Entä jos ei huvita?

Ihan kuin olisin kokenut tämän ennenkin. Mitä vähemmän minulla on työtä, sitä vähemmän se minua kiinnostaa ja sitä hitaammin teen nekin vähät. Välttelen, vatuloin, väheksyn. Sama oli nähtävissä vuonna 2012 ennen potkuja. Ihan samalla tavalla haahuilin silloinkin. Nyt valitettavasti energiaa ei tunnu riittävän edes uuden työpaikan hakemiseen. Ajattelen, että kerkeän minä sitten loman jälkeenkin itseäni ryhtyä masentamaan.

Noh, näillä mennään. Kuitenkaan ei mitään rästihommeleita ole jäänyt. Suurin piirtein pysyn aikataulussa. Töitä on vielä neljä päivää. Tähän aikaan ensi viikolla istun jo Onnibussissa kohti pohjoisempaa Suomea ja hautajaisia. Kyllä minä jaksan. Turha tätä on stressata, kun en tiedä tulevaisuudesta. Hällä väliä, sanon minä.

Ihmemiehen kanssa olemme kehittäneet iltarutiiniamme, lähdemme kävelylle yhdeksän maissa illalla. Silloin on edes hivenen viileämpää. Kumpikaan meistä ei kestä kuumuutta. Sen jälkeen onkin hyvä rauhoittua, katsoa uutiset ja minun mennä unille. Välillä rähähtelemme toisillemme, mutta se johtuu vain kuumuudesta, ei ole mitään vakavampaa. Muuten olemme ällöttävä kujerteleva pariskunta. Tutustumme toisiimme kaiken aikaa lisää, onneksi niihin parempiin puoliin. Muistuttelen itseäni, etten saa antaa asioiden lipsahtaa huonolle tolalle. Jos siitä on merkkejä, on parempi lopettaa suhde kuin antaa sen jatkua tekohengityksellä.

Mutta olen mie, kuulkaa, onnellinen. Hävytön.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kuuma, kuumempi, hottis

Aamulla pääskyset sirkuttavat kuin viimeistä päivää, varpusen poikaset taas valtaavat lähikoivun lauluharjoituksilleen iltapäivällä, kun saavun kotiin. Kesä on täysi, pyöreä, mehukas vadelma, nautin kaikin tavoin, vaikka helle minut tappaakin. Koti on kuuma, onneksi edes illalla voi avata parvekkeen oven. Siunattu viileys antaa edes jonkinlaisen unen.

Kävin hakemassa Triptyl-reseptin. se ei ainakaan ole mitään huumaavaa eikä kolmiolääke. En jaksa enää valvoa, tarvitsen unta, että jaksan töissä. Siellä raahustelemme verkkaisesti eteenpäin. Seuraajani oppii ja kehittyy, pian minua ei enää tarvita. Pientä haikeutta on liikkeellä, kun mietin, että todennäköisesti parin kuukauden päästä olen työtön. Mutta ei se mitään, sitten haen muita töitä, totean reippaalla äänensävyllä. Sovitaanko, ettei kaivella sisäisiä tuntemuksiani liian syvältä, siellä voi olla vähän kitkerämpää tekstiä.
 
Asuntohakemukset on laitettu liikkeelle, auto on viety korjattavaksi. Majoitus ja matka hautajaisiin on varattu. Paluupäivämäärä on edelleen avoinna, en ole saanut tolkkua pikkuveljestäni, että mitä hän minulta odottaa. Ottoveli tulee todennäköisesti Suomeen samoihin aikoihin, jatkohoito tapahtuu Suomessa. Matkustuslupa on jo lähes plakkarissa, pitää miettiä, että miten saan hänelle avaimen.

Olen onnellinen. Pakko se on myöntää. Hulluahan se tavallaan on, mutta toisaalta jos tapahtunut oli pahinta, mitä meille vastaan tulee, niin luvassa voi olla erittäin onnellisia aikoja. Kai niitäkin pitää mainostaa, kun kerta välillä velloo onnettomuuden syövereissä ja tekee hidasta itsemurhaa. Olemme ylittäneet melkoisia esteitä, niitä on edelleen tarjolla, mutta ehkäpä oikeasti yhdessä voitamme ne. Tai sitten mennään ali.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Ne jyrää meitin

Olen valmis kuin lukkari sotaan. Olen valmistautunut saamaan ja antamaan. Olen kaivannut, ikävöinyt, kasvattanut luonnetta ja nyt en jaksa enää yhtään odottaa. Ihmemies soitti aamulla viimeiset huonot uutiset, tällä kertaa hänellä ei ole niihin osaa eikä arpaa, mutta silti hän syyttää itseään. Siellä he poikansa kanssa siivoavat kesämökkiä, että pääsisivät lähtemään etelään. Kunpa kaikki sujuisi hyvin.

Työ imee ihmisestä mehut sen verran tehokkaasti, että kotona olen lähinnä leikkinyt lahnaa. Seuraajani oppii asioita nopeasti, kyseenalaistaa toimintatapoja, suunnittelee parempia. Hän on ilmiselvästi ammattilainen ja ihminen paikallaan. Se vaan herättää minussa kysymyksiä, että olenkohan loppujen lopuksi hyvä missään. Miksi meille töihin ei hankittu hänen kaltaistaan ihmistä jo aikaisemmin? Tiedän, talous. Nytkin puolet porukasta on burnout-sairaslomalla, koska kun hallintoon joku palkataan, hänet saman tien tapetaan työhön. Minäkin melkein luovutin. Voi olla, että jos tilanne tällaisena jatkuu, ei pian enää meillä kenestäkään ole työtä, mihin palata. Jään kaipaamaan palkkanauhaa.

Minä hullu sitten ryhdyn siivoamaan. Ulkona on jo melkein 20 astetta lämmintä, ellei ylikin. Iltapäivällä on luvassa vielä kuumempi keli. Luvassa on subtrooppisia öitä. Jääkaapissa ovat ainekset savukalapastaan. Juomaksi sitruunavissyä. Kerroinkos nimittäin, että IM ryhtyi raittiiksi? Jos en kertonut, niin tulipahan sekin mainittua. Minulta ei raittiutta odoteta, mutta veikkaan, että vähentää se minunkin lutraamistani. Tulee kenties tehtyä jotain aivan muuta.

Huonoista uutisista huolimatta olen varovaisen optimistinen. Asioilla on tapana järjestyä.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Tehtävien siirtoa

 Töissä pääsin vihdoin opettamaan seuraajaani. Hänen profiilinsa ei tietenkään ole kunnossa, joten opetus on toistaiseksi vaillinaista. En ymmärrä, miten vaikeata voi olla minun profiilini kopioiminen tuotannonohjausjärjestelmään. Mitä ne ihmiset eivät tee oikein? Heillä ei ole kovin pitkää aikaa ratkaista ongelmaa, aloitan lomani perjantaina 5.8., äidin hautajaiset ovat silloin. Seuraajani vaikuttaa oikein mukavalta, viehättävältä ja muodollisesti pätevältä nuorelta mieheltä. Silmä lepää, joten siinäkään mielessä minulla ei ole perehdytyskeikkaa vastaan mitään. Vähän tietysti oma tulevaisuus mietityttää, kun ihmiset kyselevät, että mitä tulen tekemään ja vastaan, etten tiedä vielä.

Olivat muuten töistä lähettäneet minulle surunvalittelukimpun kotiin. Se odotti iltasella ovessa, kun saavuin Marketan kautta kotiin. Kauniita kukkasia, valkeita pioneja ja hortensioita, valkoisia ja pinkkejä neilikoita söpössä pallomuodossa. Se olikin sitten elämäni ensimmäinen kerta, kun sellaisen lähetyksen sain. Ajattelin, etteivät ihmiset enää muistaisi tuolla tavalla, mutta ilmeisesti tapa on edelleen voimissaan. Itse tunnen oloni kiitolliseksi ja helpottuneeksi, äidin ei, voimille kiitos, tarvinnut kärsiä.

Elän uutta teini-ikää, mutta seesteisemmin. Vietän aikaa puhelimessa tuntisotalla. Vielä kolme yötä ja meillä on joulu. Harjoitus on saanut vakaamman muodon, varmaan suhteemme kivisin karikko on nyt takana. IM:llä on asioissaan paljonkin selvitettävää, olen ilmoittanut, että tukena olen, mutta taloudelliseen puoleen en aio sotkeentua. Hänelle voi käydä vielä huonosti, mutta sen kanssa painimme sitten, jos niin käy.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Arkipalautus

Olihan se ensimmäinen lomapätkä! Tapahtumia riitti enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Onneksi ne myös veivät ajatukset pois työasioista, en juurikaan ole niitä ajatellut. Jostain syystä on ihanaa palata töihin, vaikka sielläkin on luvassa luopumisen tuskaa.

Harmittaa tavallaan, että juuri kun on alkanut päästä perille tehtävistään ja kehittänyt jonkinlaisen systeemin niiden järjelliseen hoitamiseen, joutuu opettamaan seuraajalleen työn. Toisaalta onhan siinä se hyvä puoli, että pääsen taas opettelemaan jotain muuta - ellei minua sitten irtisanota. Sekin mahdollisuus on otettava huomioon. Mutta sittenpähän irtisanotaan, enköhän minä jotain taas keksi/ saa. Myyn itseni edullisena määräaikaisena ja pääsen sitä kautta taloon sisälle. En kai mie vielä ihan ikäloppu raakki ole. Tai jos olen, niin sitten olen, opettelen elämään kapeammalla marginaalilla.

Jos tässä maailmassa mitään olen oppinut, niin sen, että mikään ei ole varmaa. Maailma heittelee ihmistä kummallisesti, aina siihen suuntaan, mitä et ikinä olisi arvannut. Jostain ihmeen syystä sitä vain selviää kaikesta, ei samanlaisena, muuttuneena, mutta selviää kuitenkin. Joskus tulee hyvää, toisinaan surkeita asioita. Oppii luottamaan itseensä, ystäviin ja perheeseen, aina on joku ottamassa kopin, jos vaan antaa luvan. Sitten jos itse tahtoo käpertyä surkeuteensa, niin sinnehän jäät. Jaettu tuska on puolikas, tai ainakin neljäsosan pienempi. Ilo ja onni taas lisääntyvät eksponentiaalisesti. Tyytyväisyys on aivan liian aliarvostettu laji, paljon yleisempää kuin onnellisuus.

Lähdenkin nauttimaan tyytyväisyydestä ja tarpeelliseksi tuntemisen tunteesta töihin. Onneksi kesää on vielä jäljellä. Samoin lomaa. Ja hautajaiset. Voi sitä onnellisuuttakin vielä olla tarjolla.

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Äitini

Ei ryhtynyt äiti syömään eikä juomaan sairaalassakaan. Kipulääkket menivät tipassa. Elämänhalu hävisi, nyt häntä ei enää ole. Hän syntyi vuotta aikaisemmin kuin isäni ja kuoli pari viikkoa sen jälkeen kun isäni vuoden aikaisemmin. En ollut paikalla. Minä olen paha ja julma ihminen, joka ei kestä mitään, ei näe mitään ja on niin v..un itsekäs, ettei toista ole. Miksi minä karkaan, vaikken ole varma, miten tilanne kehittyy? Kuvittelin, että hän jaksaisi vielä pari viikkoa ainakin.

Äitini olisi ansainnut paremman tyttären. En tajunnut, että tänään oli viimeinen hetki. Miten paha voi ihminen olla? Etenkin sille ihmiselle, joka aivan varmasti rakasti minua juuri sellaisena kuin olen. Ainoa sellainen. Pikkuveljeni piti puhelinta äidin korvalla, mie yritin selittää, että hän on kasvattanut kolme hienoa kääpiötä ja ollut hieno ihminen, empaattinen, arka, ei tästä maailmasta, vaikka miten on yrittänyt. Ja että nyt voi mennä. Ei se kuitenkaan ole sama asia kuin läsnäoleminen, mutta kun kuvittelin, että aikaa on.

Onneksi veljen vaimo kuuluu samaan kirkkokuntaan kuin äitini, hän rukoili. Mie en osaa rukoilla. Mutta osaan sanoa, että parempaa äitiä en ikinä olisi voinut itselleni kuvitella. Hän kesti enemmän kuin kukaan voisi kuvitella, antoi meidän kasvaa. Kukkia kasvatetaan, ihmisiä ei, niiden annetaan kasvaa.

Onneksi minulle jää kaksi veljeä. Heitä minä rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Nyt tuli myös itku.




Birds flying high you know how I feel
Sun in the sky you know how I feel
Breeze driftin' on by you know how I feel.

It's a new dawn
It's a new day
It's a new life for me yeah

It's a new dawn, it's a new day, it's a new life for me
Ouh
And I'm feeling good

Fish in the sea you know how I feel
River running free you know how I feel
Blossom on the tree you know how I feel

It's a new dawn
It's a new day
It's a new life
For me
And I'm feeling good

Dragonfly out in the sun you know what I mean, don't you know
Butterflies all havin' fun you know what I mean
Sleep in peace when day is done that's what I mean
And this old world is a new world
And a bold world for me

Stars when you shine you know how I feel
Scent of the pines you know how I feel
Oh freedom is mine
And I know how I feel

It's a new dawn
It's a new day
It's a new life
For me

And I'm feeling good

Ei itketä

Soitin alkuyöstä ambulanssin äidilleni. Hän lakkasi ensi syömästä, sitten juomasta. Maksan laajentuminen painaa vatsaa, varmaan kerää nestettä ja tulee paha olo. Sitten tulee oksennus, sekavuutta, liikuntakyvyn menetys ja heikotus. Onneksi eilen kävi kotona lääkäri, joka lupasi saattohoito-osastolle paikan.

Ambulanssimiehet eivät tosin uskaltaneet heti häntä raijata oikeaan paikkaan, joten tuli keikka päivystyksen kautta. Sieltä soitti sekava muori, jota ensi meinattiin roudata toiselle puolelle kuntaa terveyskeskukseen, sitten kuitenkin oli luvattu petipaikka oikeasta osoitteesta.

Pahinta tässä on se, että toinen veli on työmatkalla ja toinen keskellä kauan odotettua muuttoa. Minä en tässä tilanteessa voi tehdä mitään. Toisaalta mutsi ei ole vielä kuolemassa, antaa nyt sairaanhoitohenkilökunnan tehdä temppunsa. Minä tulen uudelleen seuraavalla lomapätkälläni.

Ottoveli on sairaalassa. Hänelle oli tullut akuutti laskimotukos, liuotushoito on aloitettu. Minut on ilmoitettu lähiomaiseksi ja hän lähettelee numeroita, joihin ilmoittaa, jos jotain sattuu. Suomeen hän kuitenkin joutuu saapumaan, kunhan olo tasoittuu. Jotenkin tämä kaikki on epätodellista.

IM on hukassa. Heti kun selkäni käänsin...

Ei itketä vielä. Pitää kuitenkin varautua siihen, että silpaisen jossain välissä kitusiini tyttönimellisen viinaa ja sitten hanat aukeavat. Nyt mennää turtana.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Riutumista

Mökkiloma oli viehättävä. Vähän sadetta, ukkosta, auringonpaistetta, saunaa, paikallisia torikokemuksia, herkkuruokaa, musiikkia ja puhetta. Vuokrasin retkeä varten halvimman hintaluokan auton, se nostettiin ilman kuluja B-luokkaan. Sain valkoisen pienen neliovisen Fordin. Noin 50 km ajamisen jälkeen se alkoi tuntua kotoisalta, jos ylimääräistä rahaa olisi, voisin jopa sellaista harkita. Kiva oli huruutella lyhkäisiä matkoja.

Kun olin tulossa äiteen luokse, huomasin auton luovutettuani, että ensin oli soittanut veli ja sitten äiti. Samassa järjestyksessä soittelun takaisin, mutsin verensokeri oli laskenut 3,3een. Rouva oli jo niin sekaisin, ettei enää ymmärtänyt mitään tästä maailmasta. Veli oli tunkenut hunajaa kitusiin ja soittanut ambulanssin.

Loppu hyvin toistaiseksi. Mutsia ei viety sairaalaan, koska minä olin tulossa. Täällä kotona odotteli sohvalla pieni harmaa hauras muori. Ei hänestä enää ole minkään tekijäksi. Olen siis muutaman päivän ajan hänen taloudenhoitajansa. Sitten roolin ottavat kotisairaanhoito ja yksityinen hoitofirma. Veikkaan, ettei kovin pitkäksi aikaa.

Tänään menemme nuoremman pikkuveljen mökille. Ilma ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta kunhan pääsen veden viereen, niin saan voimaa. Panteistille kirkossa käynti on helppoa.

Jostain syystä kuitenkin kaipaan kotiin. Tahdon karkuun, en osaa kohdata surua. Olen heikko paska ja luuseri.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Naisen kanssa

IM:n ystävä soitti juhannuksen jälkeen, että on se elossa. Sen lisäksi se olisi tulossa hakemaan kitaraansa, kun maalle on menossa. Aikataulustaan myöhässä tosin, mutta kuitenkin. Minä olin jo ihan varma, että päädyn kitarakauppiaaksi ja poliisitutkintaan, kun paljastuu joku epämääräinen kuolemantapaus. Mutta on se sittenkin hengissä. En tiedä, oliko hyvä vai huono asia, kun sydämessä läikähti. Kuten arvata saattaa, hetki siinä meni, ennen kuin seuraavan kerran alkoi tapahtua. Sitä ennen tuli viestejä kavereiden kautta. Nähty siellä ja täällä, tekee sitä ja tätä, ei mitään varmaa eikä pysyvää kuitenkaan.

Osa minusta toivoi niin tolkuttomasti, että se ihminen olisi tullut sellaisena kuin hänet ensimmäisen kerran tapasin. Että se olisi minua rakastanut ja kaikki olisi niin kuin oli tarkoitus olla. Tiedättehän te, kavala rakkauden tunne vaatii aikaa kadotakseen täydellisesti ihmisen elimistöstä. Etenkin kun olen vältellyt korjaavia liikkeitä enkä ole keksinyt ketään muuta kiusattavaa.

Niinpä jotenkin päädyimme jälleen yhteen. Katuva mies hellytti naisen. Annoin mahdollisuuden korjata elämänsä. Puhuime viikon verran puhelimessa, sovimme rajoja. Aion kokeilla vielä kerran, koska jotain siinä ihmisessä on. Nyt olen jossain jumalan selän takana. Katsotaan, miten täällä menee nelisen päivää. Sitten jätän hänet sinne viimeistelemään hermolepoaan. Huolestuttaa, kun ihminen on sotkenut asiansa kovin perusteellisesti, miten hän selviää tässä elämässä. Mutta jos nyt edes selviäisi minun kanssani.

Outo on ihmisen elämänkaari.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Mustaa Sapattia vaan teillekin

Black Sabbath oli Black Sabbath. Ozzy elää ja laulaa. Opeth oli edelleen soiva peli, Rival Sons parempi kuin ajattelin etukäteen, Amorphis soi komeasti ja varmasti. Kaisaniemi on kamala keikkapaikka. Sadeviitta oli hyvä keikka-asusten. Siiselin ja kavereittensa kanssa oli kivaa. Jatkoilta tulin KOTIIN. Minua vaivaa joku.

Nyt lähden katsomaan sitä jotakin maaseudulle. Luvassa neljä päivää mökkielämää. Verkkarit ovat mukana, samoin sieniveitsi.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Operaatio käsilaukun vaihto

Periaatteessa pidän käsilaukuista yhtä paljon kuin kengistä. Inhoan kuitenkin käsilaukun vaihtamista niiden sisuksissa piileskelevän tavarapaljouden takia. Ja kaikki on tarpeellista, uskokaa pois. Tarkkaan punnittu kokonaisuus, jolla pärjää vaikka erämaassa. Niinpä ei juuri kannata paria laukkua enempää olla: yksi peruslaukku, yksi edustuslaukku ja yksi lomalaukku.

Kun äsken vaihdoin kesälomalaukkuun tavaroita kaupunkilaukusta, mietin että kannattaisiko minun kokeilla sellaista järjestelijää. Niitäkin vaan tuntuu olevsn edullisempia ja kalliimpia vaihtoehtoja. Mistä sitä ihmisenlapsi voi tietää, mikä on hyvä? Kokeilemalla varmaan.

Pakkaaminen oli hyvä aloittaa jo tänään. Meni nimittäin matkalaukkulaukkusuunnitelmakin uusiksi. Tavaraa on aika paljon. Saa nähdä, katkeaako kamelin selkä huomisaamuna.

Kun totesin naamakirjassa, että taitaa Black Sabbathin keikan rokkiasusteeksi kelvata sadeviitta, Siiseli aktivoitui toteamaan, että jallu riittää. Hmm. Vaarallinen keikkaseuralainen, pitää pysytellä kauempana. Saa nähdä, millainen keikka siitä vielä tulee. Voi mennä karaoken puolelle sekin...

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Lomakooma Kummituksen tapaan

En ole tehnyt lomallani vielä mitään. Tai noh, siivonnut pilttuun Tuska-vieraiden jäljiltä, tiskanut, pessyt pyykkiä sekä päivittänyt isäni vanhaan koneeseen Windows 10. Jälkimmäisessä meinasi hermot mennä.

Maanantai-iltana otin uniavusteen. Nukuin 9 tuntia. Heräsin yöllä kolmesti, mutta aina sain uudelleen unta. Nukuin myös kahdet päikkärit ja viime yönä kuusi tuntia. Ehkä tämä tästä vielä muuttuu hyväksi, mutta tokkuraan se minut veti. Note to self: Avustetta ei voi käyttää työpäivänä.

Olen puhunut Whatsup-puheluita monta tuntia. Olen vuokrannut elämäni ensimmäistä kertaa vuokra-auton. En ole vakuuttunut, teenkö oikein vai väärin, mutta minun on kokeiltava, koska sydän sanoo niin.

Odotan torstain Black Sabbath-keikkaa. Ei haittaa edes vesisade, minulla on sadeviitta enkä pelkää käyttää sitä. Tänään kohta vien pullot kauppaan, käyn maitoa ja tuoreen leivän, sen jälkeen ryhdyn pakkaamaan. Ehkä myös siivoan komeron. Aion juoda vettä ja kahvia. Aion hengittää ja katsoa telkkarista sekä Areenasta onnellisia ja rauhoittavia ohjelmia.

Aloittivat muuten eilen aamulla elementtipalikoiden uudelleensaumauksen taloyhtiössämme. Siitä lähtee ääntä ja pölyä, kesto 8 viikkoa. Muuten tämä on juuri sitä, mitä kaipasin. Ei mitään ihan yksin.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Tuskaaaaaaa

Olen laiminlyönyt sinua, rakas päiväkirjani. Mutta kun elämä, tiedäthän sinä?

Viimeinen viikko ennen loman alkua oli kaoottinen. Perehdytin nuorta tuuraajaani päivittäin, itse tein kiireellisiä asioita pois jaloista kuleksimasta. Tiedän, että paljon jäi tekemättä, siitä on vaan sitten jatkettava heinäkuussa samalla kun perehdytän seuraajaani ja tuuraan kollegaani. Epäilenpä, ettei aika käy pitkäksi. Perjantaina tilasin iltapäiväkahvit kesäpoikien viimeisen yhteisen työpäivän kunniaksi, annoimme heille hauskat pikkulahjat ja harrastimme keskinäisen kehun kerhoa tunnin verran.

Sitten tulikin jo kiire kotiin, kun kuulin, että ystävä odotteli jo parkkipaikalla. Kuuma oli ja hiki valui valmiiksi, kun kotiin pääsin. Nopeasti fressasimme itsemme ja otimme muutaman etkojuoman ennen kuin viipotimme Suvilahteen. Taaskaan ei mitään jonoja ollut missään, rannekkeen vaihto sujui nopeasti ja muu posse löytyi - yllätys, yllätys - baarialueelta varjosta. Sitten vaan nautittiin, naurettiin, vaellettiin, seisoskeltiin, istuttiin, juteltiin ihmisten kanssa ja haisteltiin ilmapiiriä. Leppoisaa, mukavaa, kuuma, hiki, naurua, jallua, siideriä, kuohuviiniä, pientä flirttiä, hiprakka, hodari, drinkkibaari... Ja niin loppui ensimmäinen päivä.

Lauantaina rakentelin brunssin, juomaksi oli ystävä varannut vaaleanpunaista Moet&Chandonia. Siitä oli jälleen hyvä lähteä kylille, poiketa perinteisesti Lennonjohdossa ennen kuin alueelle pääsimme. Iltapäivällä keikkojen välissä kävimme Black Diningissa. Herkullista ruokaa lyhyeltä listalta. Sivistynyttä, mustaa, ruusuja, nopea rivakka ja ystävällinen palvelu. Kyllä kannatti! Viskibaariinkin tutustuimme, sen parhaana puolena olivat alakerrasta löytyvät ihmisvessat. Kyllä sitä oppii arvostamaan posliinia, kun bajamajassa hautovan kuumalla kelillä yökkäilee jo hajusta. Mutta bajamajatkin olivat siistit, ei siinä mitään.

Toisenakin iltana ymmärsimme parastamme ja tulimme jatkoille kotiin. Olin varautunut molempina iltoina siihen, että tein iltapalaa ennen kuin kävimme unille. Nukkumatti oli valitettavasti kusipää eikä huomioinut minua kuin typerillä miniannoksilla, 4 - 5 h unta huonojen viikkounien lisäksi alkaa tehdä minusta hermoraunion. En kuitenkaan vielä ole ryhtynyt tappamaan ihmisiä.

Sunnuntain sadekaan ei masentanut, kun posse oli taas koossa kokonaan. Syöminen jäi vähän vähille ja kun minut vielä vokoteltiin baariin seuraamaan potkupallomatsia, niin sanotaanko, että tänä aamuna ei olo enää ollut parhaasta mahdollisesta päästä. Eikä enää ollut kuplajuomaakaan. Kärvistellessä menee tämä päivä, huomenna aloitan selväpäisen loman.

Entäs musiikki tänä vuonna? Lordi oli aika reppava, ihan kiva kuulla muutakin kuin se helevetin euroviisu. Testament aina uotettava ja hieno, Avantasiaa emme arvostaneet. Olisi ehkä pitänyt jotenkin tutustua aiheeseen etukäteen, nyt vaan lähinnä haukotutti. Lauantaina Primordial tehosi minuun, tietysti, irkkuja! Tsjuder oli aivan turhan rankkaa, mutta Turmion Kätilöt ilahdutti. Ystävätkin sain heistä innostumaan, savolaishuumori ja musiikki ei mennyt hukkaan. Hyväntuulista touhua. Thunderstone fanihan minusta tuli jo vähän aikaisemmin, nyt vaan tunne vahvistui. Anthrax on aivan ensimmäisiä lemppareitani nuoruudestani, hieno tiukka ote jatkuu. Staminallekin lämpesin vihdoin, mutta Ghost, oi voi, ai ai ja jestas sentäs! Ihan mieletön, upeeta ja mahtavaa! Mikä lauantain lopetus, wow!

Sunnuntain aloitimme Hatebreedillä, olihan mättöä ja vetoa! Samoin Gojira sekä Katatonia saivat puntin vipattamaan. COB oli suoraan sanottuna tylsä. Jos herra Laihoa pidetäänkin yhtenä parhaista kitaristeista, niin silti he voisivat vaikka miettiä laulajan vaihtoa. Ja minkä ihmeen takia ne saundit piti puurouttaa, kun kaikilla muilla sanoistakin sai selvää. Mutta toki oli kivaa, kun muilla oli kivaa. Ei vaan minusta tullut Bodomin lasten fani tälläkään kertaa.

Nyt sitten suunnittelemme Wackenin matkaa. Matkailuautolla maailmalle ja takaisin, kenties jo ensi vuonna.