Kävin hakemassa Triptyl-reseptin. se ei ainakaan ole mitään huumaavaa eikä kolmiolääke. En jaksa enää valvoa, tarvitsen unta,
että jaksan töissä. Siellä raahustelemme verkkaisesti eteenpäin. Seuraajani
oppii ja kehittyy, pian minua ei enää tarvita. Pientä haikeutta on liikkeellä,
kun mietin, että todennäköisesti parin kuukauden päästä olen työtön. Mutta ei
se mitään, sitten haen muita töitä, totean reippaalla äänensävyllä. Sovitaanko,
ettei kaivella sisäisiä tuntemuksiani liian syvältä, siellä voi olla vähän
kitkerämpää tekstiä.
Asuntohakemukset on laitettu liikkeelle, auto on viety korjattavaksi.
Majoitus ja matka hautajaisiin on varattu. Paluupäivämäärä on edelleen avoinna,
en ole saanut tolkkua pikkuveljestäni, että mitä hän minulta odottaa. Ottoveli
tulee todennäköisesti Suomeen samoihin aikoihin, jatkohoito tapahtuu Suomessa.
Matkustuslupa on jo lähes plakkarissa, pitää miettiä, että miten saan hänelle
avaimen.Olen onnellinen. Pakko se on myöntää. Hulluahan se tavallaan on, mutta toisaalta jos tapahtunut oli pahinta, mitä meille vastaan tulee, niin luvassa voi olla erittäin onnellisia aikoja. Kai niitäkin pitää mainostaa, kun kerta välillä velloo onnettomuuden syövereissä ja tekee hidasta itsemurhaa. Olemme ylittäneet melkoisia esteitä, niitä on edelleen tarjolla, mutta ehkäpä oikeasti yhdessä voitamme ne. Tai sitten mennään ali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti