keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Kummituksen askartelulaarista


Koska aivoraasuni lyövät jokseensakin tyhjää tähän aikaan aamusta (heräsin yhtä aikaa Omahoitajan kanssa kuuden maissa ja nyt odottelen pyykkivuoron alkua), päätin kokeilla osaanko siirtää kuvia koneelleni uudesta hienosta älypuhelimestani. En osaa, hermot menevät. Mutta sitten keksin kiertokeinon ja siirsin pari kuvaa sähköpostin kautta. Ei hyvä, mutta saa kelvata toistaiseksi.

Yllä oleva daideellinen paitaläjäys on valmistumassa. Siihen tulee vielä ehkä yksi vaaleansininen raita alas ja hihoihin ehkä virkkausta. Ehkä. Jos muistan, laitan kuvan sitten,  kun paita on virallisesti valmis. Litteässä kuvassa se näyttää vähän kummalliselta, mutta neulottu yläosa peittää melkein koko vatsa-alueen ja helmat jäävät lepattamaan lantioille. Tai puristuvat lantiolle, whatever.

Ruusu on taas yksi Omahoitajan tuomista. Olivat muuten yllättävän pitkäkestoisia, tänään taitavat vihdoin lentää bioroskikseen. Surku, mutta niistä oli viikon ilo. Aiheeseen löyhästi liittyen, en aio kosia ketään. En myöskään aio enää suostua kenenkään kosintaan. Been there, done that, didn´t like it. Mutta ruusuista minä pidän. Ja yhdestä herrahenkilöstä. (Eikö olekin ihanan yltiösiirappista! Upeeta!)

PS. Kiitos Millan, kuten huomaat, lahjoittamasi langat kuluvat pikkuhiljaa. <3

maanantai 27. helmikuuta 2012

Varovainen kyllä

Olen ehkä heräämässä koomasta. Olen saanut tietoni syötettyä peräti neljän rekrytointifirman järjestelmään. Sen lisäksi hain yhtä määräaikaista paikkaa. Mietin myös entiseen ammattiin palaamista. Ainakin henkisellä puolella on tapahtumassa jotain, en kuvittele enää saavani mitään huippupaikkaa, kunhan nyt jotain työtä edes. Vaikka kyllä ilmankin voisin olla...

Mutta nyt on vuorossa tiskaaminen, sitten vähän teen paitaa ja sitten menen kauppaan ja teen vähän ruokaa ja iltasella seurustelen Omahoitajan kanssa, mikäli hänen ei vaan tarvitse jäädä ylitöihin. Ihana rauhallinen elämä! <3

lauantai 25. helmikuuta 2012

Pelkurin tunnustus

En olekaan missään bileissä, vaan pyörin kotosalla television, netin ja kirjojen kanssa. Olin aistivinani Omahoitajassa tiettyä vastenmielisyyttä, kun ystäviensä kinkereistä tuli puhe. Päätin sillä siunaamalla, että minun on parempi pysyä niistä poissa. Etenkin kun en todellakaan ole valmis kohtamaan teloituskomppaniaa vielä. Ehkä en koskaan. Mutta en minä sitä tietenkään hänelle niin esittänyt, kiersin koko jutun toteamalla, että olin aika väsynyt. Ja että koskas hän viimeksi oli touhuillut itsekseen ystäviensä kanssa.

Lopputulema oli, että Omahoitaja rupesi puhumaan, ettei ole ollut kotonaan moneen viikkoon. Että siivota pitäisi ja ehkä vähän levätäkin. Pohtia asioita keskenään. Hyvä hyvä, sanoin minä, kannustin kotiinlähdössä. Sen verran vilkasta on nimittäin viime aikoina ollut minunkin sosiaalinen elämäni, että ihan mieluusti vietän lauantain itsekseni, erinomaisessa seurassani ja vesilinjalla. Mutta tietysti sovimme seuraavat treffit jo maanantaille. Minä oikeastaan pidän tällaisesta; hän osaa antaa minulle tilaa ja toivottavasti ymmärrän antaa sitä hänelle.

Sitä paitsi tällä tavoin minun ei tarvitse kohdata pelkojani, joissa nolaan itseni, teen itsestäni naurettavan pellen tai käyttäydyn kuin vanha jäärä, joka ei suostu enää oppimaan uusia temppuja. En koskaan ole ollut kovin varma itsestäni, enimmäkseen olen liukunut sosiaalisilla jäillä eteen päin huumorin voimin. Pelleilen ja vitsailen ja teen itsestäni naurettavan, se on helpompaa kuin odottaa teilausta, jos yrittää jotain fiksua sanoa. Minä en ole fiksu, mutta pelkuri minä kyllä olen. Klovnin maskin takana voi pelätä yleensä rauhassa.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Nuorisosarjasta perheohjelmaksi

Jos elämäni olisi televisio-ohjelma, huomaisivat katsojat muutoksen. Kuumasta nuorisosarjasta on pikkuhiljaa tullut perinteinen perheohjelma, tapahtumat pyörivät enenevässä määrin kotosalla, keittiössä ja kotiasioiden ympärillä. Ei enää kuumia baari-iltoja, villejä treffejä tai suurta draamaa, ei edes makuuhuonejaksoja, tai niistä näytetään vain tapahtumat peittojen pelmuuttelua ennen tai sen jälkeen. Draaman kaari on loiventunut. Mutta kuulkaas kun minä olen siitä niin kovin onnellinen, perhesarja sopii minulle erinomaisesti. Eikä tämä niin tylsää ole kuin mitä äkkiseltään voisi kuvitella, on tässäkin elämässä ne nousunsa ja laskunsa. (Mikä lie, kun en laisinkaan kaipaa sitä tositeevee-survival-ohjelmaa, johon upposin useammaksi vuodeksi. Itse asiassa en tahdo edes ajatella sitä osuutta elämässäni. Niin kuin en muitakaan kamalia asioita.)

Toissapäivänä Omahoitaja yllätti minut tuomalla ruusuja. Ihania tuoksuvia kauniita vaaleanpunaisia ruusuja, jotka avauduttuaan ovat levittäneet ympäristöönsä huumaavaa mutta mietoa ruusuntuoksua. Minä en aina kaikkiseltaan ymmärrä, että mitä hyvää olen elämässä tehnyt (ja tiedän sitä ihmettelevän muutaman muunkin), kun olen saanut Omahoitajan kaltaisen ihmisen kiintymyksen. Kukkien lisäksi hän toi jälkiruokaleivoksetkin - ja minä tarjosin vain siskonmakkarakeittoa. Mutta hyvää oli sekin, välillä meinaavat perinteiset suomalaiset kotiruuat unohtua.

Eilen poikkesin kylillä EKG:ssä. Sen jälkeen nappasin mukaani yhden ystäväiseni, saavuimme luokseni viettämään iltaa. Saunaa, sielunhoitoa ja soppaa oli tarjolla, kaikkea sopivasti ja soveliaasti. Minusta on mukavaa, etten pääse kokonaan erakoitumaan, vaan tapaan ihmisiäkin. Se tosin vähän pelottaa, kun lauantaille minun on uhkailtu päätyvän nuorisobileisiin, Omahoitajan ystävät vaativat esittelyäni piireille. Iik. Mitä vanha täti siellä tekee? Perustanko Leelian lepotuolin vai karkaanko lähibaariin? Juonko itseni jännityksestä tärviölle? Oksennanko jonkun kenkään? Entäs jos en osaa käyttäytyä tai olen jotenkin sopimaton, niin lakkaammeko tapailemasta toisiamme?

Noh, sunnuntaina olen varmaan viisaampi, että millaiseksi se draaman kaari viikonloppuna äityi. (Voi hyvää päivää, että kaikkeen mie vanhoilla päivilläni vielä joudunkin...)

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Varastojen täydentämispäivä

Kävin postista tilaamani Dermoshop-paketin. Olen nimittäin hurahtanut Dermosilin kasvojenpesuvaahtoon. Se kun on jopa luonnonkosmetiikkaa, eikä kuivata pärstää niin kuin moni muu kokeilemani mössö. Tilasin sitten kaksi ja vähän muutakin sälää (mm.reilun kaupan vanulappuja), että tuli katetta postimaksulle eikä tarvitse miettiä kasvojenpesuaine-asiaa enää tämän vuoden puolella. Samalla latasin bussikorttiin arvoa, hassua, kun ei tarvitse enää aikaa maksaa. Viime kuussa matkoihin meni vajaa 20 euroa, mutta pysyttelinkin aika tehokkaasti kotosalla.

Apteekista haalin mukaani verenpaine- ja kolestrolilääkityksen kolmeksi kuukaudeksi. Harmittaa, etten saanut kolestrolilääkettä jätettyä kokonaan pois, mutta minkäs voit, kun kyseessä on sukuvika, valuvika tai geenivirhe. Allergialääkkeen resepti oli mennyt vanhaksi kuukauden puolivälissä, kiukustutti, nyt on sekin saatava uusittua jossain. Olen unohtanut käydä ekg:ssä, pitää yrittää huomenna muistaa lähete mukaansa, kun suuntaan kaupungille. Tyhmä ihminen.

Kaupasta siskonmakkarakeittoainesten lisäksi roudasin valkopyykinpesuaineen. Aika pitkään minulla kestää pyykkiaine, kun edellisen olin ostanut keväällä 2010. Mutta toisaalta valkopyykkiä pesen harvemmin kuin kirjopyykkiä. Eniten minulla on mustia vaatteita. Koko reissuun meni yli tunti kävellen lähiöstä toiseen, tulipahan vähän liikuttuakin, etten aivan luudu paikalleni.

(Työjuttu ahdistaa edelleen ihan helvetisti. Muuten menee hyvin. Onneksi Omahoitaja ilmestyy tänään, niin tulee nautittua ihmisseurastakin.)

tiistai 21. helmikuuta 2012

Aamukiukku

Oma vika. On on. Mitäs läksimme baariin Omahoitajan ystävän houkuttelemina Hakaniemen retken jälkeen. Mitäs vielä tulimme minun luokseni syömään ja ottamaan muutamat. Mitäs en mennyt ajoissa nukkumaan, vaikka tänä aamuna heräkello moukasi jo kuuden jälkeen, että Omahoitaja pääsi töihin kahdeksaksi. Mitäs omistan niin paskan hermoston, ettei se suostu suomaan unta uudelleen, kun kerran olen herännyt.

Ei ole tämä aamu mennyt kuin Strömsössä. Mutta eilen oli kivaa. Nyt ei ole. Menen jatkamaan murjottamista sängynpohjalle. Vatsa on kuralla ja päässä on joku muu kuin sinne kuuluva henkilökunta. Ja ketä saa syyttää? Ihan itseäni, kiitos minulle.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Mistä saa sanavahvistuksen pois kommenttiloodassa?

Ihan oikeasti nyt menee hermot. Mistä helvetistä minä olen saanut aikanaan kommentteihin tuon sanavahvistushässäkän päälle? Nyt en ainakaan löydä mistä se otetaan pois. Ja eihän noita sanoja pirukaan tunnista. Apuva...

Edit 18:55 Perkele, olipas se vaikea rasti. Piti mennä vanhaan käyttöliittymään ja siellä sumplia sanavahvistus pois päältä. Toivottavasti onnistuin. Kirottu bloggeri!

Ihmisten ilmoilla ja kotona

Kunpa minä muistaisin, miten äärettömän hyvin kaikki juuri nyt on! Minulta ei puutu kuin työ (enkä sitäkään kaipaisi, ellei raha loppuisi tällä menolla). Kotini, jossa olen asustellut kaksi vuotta, on melkein oma, eikä sitä minulta voi ottaa pois (paitsi pankki). Koti on myös edullinen, vuokra vain laskee ja siihen sijoitetut lainarahatkin saan indeksikorotettuina pois, jos tästä joskus lähden. Minun ei itse tarvitse myydä kotiani, (jos vain saan lainan maksettua,) sinne on tulijoita pilvin pimein myös jälkeeni. Se on asumisoikeusasunnon hyvä puoli.

Minulla on ihania ystäviä. Luotettavia, huumorintajuisia, erilaisia, sopivasti samanmielisiä, mukavia, haastavia ja läheisiä. Osaan lukea ja kirjoittaa, osaan laskea ja budjetoida, osaaan pitää langat käsissäni ja höllätä niitä tarvittaessa. Olen suhteellisen mukava, vaikka välillä olenkin huumorintajuton jäyhä jököttäjä. Tai minuun ei tehoa television huumori, olen siitä muuten puhunut aiemminkin, en ole kovinkaan visuaalinen ihminen, minuun toimii puhe tai kirjoitettu sana paremmin. Mutta sekään ei minusta huonompaa tee, vain erilaisen.

Ja ruoka, se tehoaa aina. Samoin ystävä-seura, etenkin jos sitä on tarjolla. Eilen sain muutaman tunnin nauttia molemmista, kun ennen ystävän kotiinlähtöä nakotimme Vltavan lihapatojen ja juomasammioiden ääressä. Ja koska hän tosiaan läksi kotiinsa päin iltasella, olin kotona jo seitsemän jälkeen. Ja jäin kotiin! En lähtenytkään takaisin kylille, vaikka minua houkuteltiin ja minusta todettiin, että olen helppo, niin tällä kertaa en ollutkaan. (Ihmeeksi jopa itselleni, on minullakin joku selkäranka jossain...)

Tänään tapaamme Omahoitajan kanssa. Lupasin lämmittää saunan, ruuaksi olen varannut uuniperunoita ja parit täyteaineet, vaikka tulikin joku entinen pääministeri niistä mieleen (sisäisiä inhonväristyksiä), mutta kun en edes muista, koska viimeksi olen uunipottua syönyt, niin päätin ajaa ajatuksen päästäni. Eilisen terapiasessioni aikana tein porkkanasämpylöitä. Pitääkin taas laittaa ohje muistiin, että voin tehdä toisenkin kerran, ovat nimittäin herkullisia. Ja onneksi minulla on tuo pakastin, muuten söisin ihan oikeasti itseni pumpulaksi.

Porkkanasämpylät

200 g raastettua porkkanaa
3 dl maitoa + 3 dl vettä (tai mitä nestettä tahdot)
50 g tuorehiivaa
1,5 dl kaurahiutaleita
suolaa ja hunajaa
4 dl durumvehnäjauhoja
9 dl puolikarkeita vehnäjauhoja (jos olisi ollut täysjyvää, olisin laittanut sitä, mutta kun ei ollutkaan)
100 g sulatettua voita

Lämmmitä neste 37-asteiseksi. Liuota hiiva joukkoon. Lisää kaurahiutaleet, suola, sokeri ja durumvehnäjauho, anna hiivan lähteä käyntiin, eli seisota lämpimässä 15 minuuttia. Ensin vatkaa ja sitten vaivaa sekaan porkkanaraaste, loput jauhot ja loppuvaiheessa sulatettu voi. Taikina saa jäädä löysäksi, tulee parempia sämpylöitä.

Kun taikina on noussut kaksinkertaiseksi, kaada se hyvinjauhotetulle alustalle. Jaa taikina kahtia, pyöritä tangoksi ja leikkele paloksi. Tulee kaksi pellillistä sämpylöitä. Itse pyörittelin palat pyöreiksi, vetelin veitsellä kohonneen taikinan pintaan pari viiltoa, ennen kuin voitelin munalla. + 220 C, 13 - 16 minuuttia riippuen uunista.

Seuraavalla kerralla tahdon täysjyväjauhoja ja joko nokkosta tai pakastepinaattia. Samoin auringonkukansiemeniä. Tai sitten pähkinämurskaa. Saa nähdä mitä löytyy kaapista. Voita laitan vähän vähemmän, ehkä n 75 geetä riittää. Ja nyt keitänkin aamukahvit ja syön omatekemää sämpylää. Nomnom.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Kyllä se siittä

Nyt on pää ja silmät kipeänä eilisen volinan jäljiltä. Mutta kyllä muuten helpotti kantaa hetken ajan koko maailman tuskaa hartioillaan. Velloin myös ikivanhoissa virheissäni. Että kaikki samalla kertaa on näköjään entisen frouvan tyyli. Untakin tuli, nukuin parilla heräämisellä 9 tuntia. Hyvä alitajunta!

Viikonloppuna joudun ilmeisesti ulkoilemaan vieraassa tutussa miesseurassa, kun ystävättäreni puoliso ilmestyy Vene-messuille Rannikko-Suomesta ja toivoi lauantaille treffejä. Mikä ettei, harmi vain, että hän ei pääse Omahoitajaa tapaamaan, koska se raasuparka tekee töitä. (On kyllä hauskaa ollut seurata hänen töihinasettumistaan, muistan vielä oman intoni silloin aikoinaan.) Mukavaa, että kovin usein ystävättärieni puolisotkin ovat hyväksyneet minut jonkin valtakunnan ystäväksi, tulee lämmin olo, kun huomaa, että on ihan kiva kaveri, eikä mikään välteltävä kusipää, jonka takia puoliso joutuisi karkuun lähtemään kotoaan vierailuni ajaksi.

Tänään aloitan nettisivujen plaraamisen. Siitä se lähtee. Olenpahan ainakin yrittänyt, ettei siitä tarvitse itseään syyllistää, jos ei vaikka tärppääkään. Suomi nousussa, paska housussa, sanoi entinen punkkari. :-D

torstai 16. helmikuuta 2012

Pakkotakki, pakkohousut, pakkopaita, pakkolakki

Myönnän pitkin hampain, että kävely tekee hyvää. Oli taas vähän huonompi yö, päätin sitten käydä kävelemässä pahan tuuleni pois. Ja päänsäryn. Molemmat jäivät matkan varrelle, kun paarustin tunnin verran lumessa. Ei enää päätä pakota.

Sitten poikkesin kaupasta tulppaanikimpun mukaani. Kohta jatkan paidantekoa, se on melkein valmis, reunaa vailla. Siitä tulee hienompi kuin arvasinkaan. Juhlallisesti lupaan laittaa jopa kuvan siitä todistusaineistoksi, että ilman ohjeita pelkällä intuitiolla saa hauskoja vaatteita ihan perusneulonnalla ja virkkauksella aikaiseksi.


Eikä yllä olevaa kannata ottaa henkilökohtaisesti. Onpahan vaan hyvä laulu nuoruusvuosiltain. Niiltä villeiltä.

Edit 16:50 Tämä melkein olisi oman merkintänsä paikka, mutta menköön samoilla lämpimillä.

Sitten minä heräsin. Se kerpeleen konsulentti soitti ja kysyi, koska aion tehdä jotain. Vastasin kerrankin rehellisesti, että olen niin masentunut, etten voi katsoa työpaikkailmoituksia. Hän yrittää lohduttaa, että varmasti saan töitä, kunhan vain ryhdyn yrittämään. Minä kyyneleet silmissä toisessa päässä yritän sopottaa jotain, että kyllä kyllä, alan tehdä jotain. Hän ehdottaa muutamaan toimintatapaa, joista yhden suostun vastaanottamaan.

Olen lykännyt surua. Nyt se varmaan pakko on kohdata, että pääsen eteenpäin. Jos nimittäin lottovoittoa tai ameriikan tädin/ sedän/ eläimen/ alienin perintöä ei kuulu, niin pakkohan minun on töitä etsiä. Ensinnäkään en voi elää ilman työtä, täytän pakastimeni varsin nopeasti, koska terapoin itseäni ruuan tekemisellä, eikä Omahoitajakaan täällä niin monena päivänä ole, että sapuska häviäisi astioista. Onneksi en itse syö kaikkea. Jotain hyvää edes!

Paha asia on, että olen huomannut lamaantuvani, en tahdo poistua kotoani. Rahaa vielä toistaiseksi olisi vaikka shoppailuun, mutta minä pukeudun surupukuun ja se puku on oloasu, vanhat t-paidat, yöpaidat, ylileveät villapaidat, villasukat ja ties mitkä muut muodottomat vermeet. En kestä. Tänään laitoin meikkivoidetta ja ripsiväriä ja itkin ne pois. Minulla on ihan hirveän paha olo. Mutta fine, tänään suren ja huomenna alan muuttua ihmisenä. Ehkä. Pakko kai se olisi, mutta minut on jo litistetty niin monta kertaa eri tilanteissa, etten jaksa enää nousta kovin monesti.

Noh, nyt volisen oikein kunnolla. Pakko kai tästä koomasta on herätä. Onko? Mutta entäs jos hakisinkin jotain taloudenhoitaja-assistentti-seuraneiti-kokin paikkaa? Onkohan sellaisia? Voisin helpottaa jonkun toisen elämää, etenkin jos rahaa olisi ihan määrättömästi käytössä. Osaan näytellä kvasiälykästäkin tarvittaessa, mutta enimmäkseen empatialla ja sympatialla mennään...

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Lihaa piiloon

Kun nyt kerrankin on romantillinen ihmissuhde, niin otin kaiken irti eilisestä valentiinista. Enkä ollut ainoa, sehän tässä parasta onkin, että saa ihan oikeasti hämpöttää, kun toinen vastaa samalla mitalla. Minulla kun jostain syystä tuota ajanpaskaa on, tein herkkuja päivälliseksi ja varasin samppanjaa kylmenemään. Alkuruuaksi marinoin jättikatkaravunpyrstöjä ja kampasimpukoita chili-korianteri-öljyssä (sitten ne vain nopeasti paistetaan valkosipulivoissa kypsiksi pari minuuttia, helppoa ja näyttävää), pääruuaksi tein vanhanajan evästä, levylihapiirakkaa. Molempien kanssa kävi tarjottavaksi sama salaatti.

Lihapiirakasta tuli äitien tekemää, eli kuori oli samaa mallia kuin joskus äiteen tekemän piirakan kuori, parempi vain. Tietysti, kun en malttanut olla muuntelematta ohjetta. Tuli niin herkullista, että pakko laittaa muistiin.

Levylihapiirakka

4 dl maitoa (tai muuta nestettä, jos ei maito käy)
2/3 hiivapalasta
yrttimaustetta puoli kourallista
kuivattua nokkosta puoli kourallista
suolaa ja ripaus sokeria
vehnäjauhoja n. 7 dl
100 g sulatettua voita

Lämmitä maito 37-asteiseksi. Lisää yrtit ja nokkonen murskattuina. Sitten suola, sokeri ja hiiva. Lisää pari desiä jauhoja, anna seistä lämpimässä n. 15 minuuttia, hiiva lähtee käyntiin (näkyy pieninä kuplina taikinan pinnalla). Sen jälkeen lisää kolme desiä jauhoja, vaivaa ne kunnolla sekaan, kaada päälle sula voi (margariinikin EHKÄ kävisi, mutta en ottaisi riskiä, voi on namia) ja vaivaa se sekaan. Lisää viimeiset kaksi jauhodesiä. Vaivaa taikinaa, kunnes se on kimmoinen pallero. Jätä liinan alle nousemaan siksi aikaa kun teet täytteen.

1 dl puuroriisiä, keitä kypsäksi lihaliemikuution kanssa
sipuli pilkottuna
400 g jauhelihaa (tai soijarouhetta, sieniä, tofua, hernerouhetta...)
mustapippuria, korianterin siemeniä, jeeraa, timjamia, paprikaa murskattuna morttelissa
200 g hapankaalia
yrttimausteita ja suolaa
(voisi laittaa myös purjoa, paprikaa, porkkanaraastetta, valkosipulia)

Ruskista jauheliha sipulin kanssa, mausteet sekaan. Lisää mukaan hapankaali ja puuroriisi, lisää yrttimausteita ja tarkista suola. Anna jäähtyä sen aikaa, kun veivaat lihapiirakkalevyt litteäksi. Jaa taikina kahteen osaan, kauli alempi levy vähän yli uunipellin kokoiseksi (kun teet sen suoraan leivinpaperin päälle, pääset helpommalla). Toinen puolikas kannattaa kaulita samoin leivinpaperin päälle himppasen pienemmäksi kuin uunipelti. Sitten vaan tehdään kasaus: kaada täyte uunipellillä lötköttävälle pohjalle, levitä se. Nosta kansi päälle, rutista reunat söpösti ruttuun. Voitele munalla, pidä 200-asteisessa uunissa n. 35 - 40  minuuttia. Parhaimmillaan haaleana ja leivinliinan alla pehmeäksi haudutettuna. Tarjoa lisukkeena salaattia, juomana olutta ja kuivaa siideriä. Seitkyt-luku takaisin! Saunapuhdas iho ja radiosta Iltatuulen viesti Aikamiespoikien laulamana (oikeasti Aikamiesten laulama yltiömakea viisu, jota olen kuunnellut jo 60-luvulla ja hupnotisoituna seurannut samalla äitini vääntävän papiljotteja tukkaansa).

Mietin, että tarjoaisinko lihapiirakan lihaliemen kanssa suomenruotsalaisittain, mutta koska se ei ole kaikille tuttu tapa, niin jätin liemen väliin. Googlatkaas joutessanne lihapiirakka lihaliemen kanssa, jos tahdotte viihdyttää itseänne käsittämättömällä eipäs-juupas-keskustelulla. Olen minä vielä vajaa vuosi sitten lihapiirakkaa nauttinut lihaliemessä, että kyllä tapa ihan voimissaan on. Tsiisus...

Juominen ei ollut mikään itsetarkoitus, pari lasia samppanjaa alkuruuan kanssa, entiselle neidille pari siideriä, herralle olutta ja siinäpä se. Omahoitajalla on tänään pitkä työpäivä, ei uskalla riskeerata. Mutta ilta oli täydellinen, romantillinen ja päättyi erinomaisesti. Mutta siitä minä en kerrokaan täällä. Hih. Meillä on kyllä hävyttömän hauskaa myös makuuhuoneessa. <3

maanantai 13. helmikuuta 2012

Palkintolautakuntaa kiittäen

Mymskä muisti minua tällaisella.

Ohjeena on kertoa itsestään viisi satunnaista asiaa ja jakaa sitten merkki viidelle. Hmph, mitähän tässä vielä olisi kertomatta?

1. En voi katsoa kauhuelokuvia. Näen painajaisia ja pelkään liikaa. Olen eläissäni "katsonut" tyynyn takaa ja silmät kiinni kaksi kauhuelokuvaa, toinen oli Hohto ja toinen joku 80-luvulla tehty jättiläishämähäkkielokuva, jossa hämähäkit loppujen lopuksi kutoivat talon ja jäljellä olevat ihmiset koteloon.

Samasta syystä tapan kaikki hämähäkit kotoani, ne eivät siirry ulos, niin kuin pyrin tekemään kaikille muille kotiini tunkeville elukoille (leppäkertut, matoset, koppakuoriaiset, ampiaiset tai mehiläiset). Itikat kuolevat myös, eivät saa armoa silmissäni.

2. Minulla on kumikengät. Ensimmäistä kertaa odotan keväistä loskakeliä. Kumikengissä ei ole varsia (koska pohkeeni ovat jonkun toisen pohkeet) ja ne ovat värikkäät. Edelliset kumikengät hapertuivat rikki vajaan 20 vuoden käytön jälkeen, eikö mikään ole ikuista? Mutta mustia kumikenkiä en enää tahdo, tahdon väriä elämääni!

3. Tomaatinsiemenistä iti vain kolme. Pitää laittaa niitä vielä lisää multiin. Olen tyytyväinen, kun saldo on kuusi. Sitten niistä pari kolme selviää parvekkeelle saakka satoa tuottamaan. Seuraavaksi Pirsmasta lähtee mukaan ruohosipuli, joka pääsee ikkunalaudalle. Haaveilen leikkeleväni sitä kaikkiin sopiviin eväisiin.

4. Viikko sitten parturoin kulmakarvani elämäni ensimmäistä kertaa. Lyhensin ne tasapitkiksi (olisittepa nähneet ne parisenttiset breshnevit!). Tuli hyvä, taidan tehdä niin jatkossakin. Miksi juuri kulmakarvat olisivat pitkät ja tuuheat, kun taas silmäripset ovat hailakat, töpölyhyet ja harvat? Muutenkin tahtoisin kyseenalaistaa kaikenlaisen karvankasvun naispuolisissa ihmisissä, paitsi hiukset, ne ovat kivat ja kauniit.

5. Jos minulla olisi rahaa ihan määrättömästi, perustaisin bed & breakfast paikan, johon vieraat pääsisivät vain suosituksilla sisään, ystävien tai edellisten vieraiden. Niiden nimittäin pitäisi olla mukavia asiakkaita.

Vaikea vääntää tunnustusta eteenpäin palkintomielessä, mutta jos tahdotte käydä lukemassa jotain muuta, niin poiketkaas Moottoripuuman matkablogissa, Narttuilua-blogin iltaelämään tutustumassa tai notkumassa Töölöntorin reunalla. Eihän noitakaan ole kuin kolme, mutta kun enhän minä oikeasti muutenkaan heitä mitenkään palkitse, elleivät nyt ihan itse tahdo tulla palkituiksi. Kunhan suosittelen ja kiitän ajanvietteen tarjoamisesta.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Lettuja ja ystäväterapiaa

Olen parina päivänä perätysten ollut kyläluutana paikoissa, missä tarjolla on ollut blinejä. Ensin ystäväpariskunnan luona Itä-Helsingissä verestimme muistoja menneiltä vuosilta ja teimme uusia. Pariskunnan herrahenkilö ottaa omien sanojensa mukaan minulta kokkikursseja, tällä kertaa menu sisälsi mustatorvi-suppilovahverokeiton sekä blinejä. Ja tietysti myös cavaa, vodkaa, punaviiniä ja siideriä. Olimme Omahoitajan kanssa kotosalla vasta kolmen jälkeen, mukavaa oli!

Lauantai-iltana meidän molempien piti lähteä roolipelailemaan naapurilähiöön, mutta Omahoitaja sairastui, olo oli kehno, ei hänestä oikein selvää ottanut oliko syynä perjantainen alkoholi vai ihan oikea sairastelu. Sohvalle hän kuitenkin jäi makailemaan kelmeänä, kun menin naapuriin, missä oli toipilaita koko mökki täynnä. Ystäväni ovat sairastelleen oikein urakalla, niinpä minä paistoin vuorostani blinit ja keittelin pelmenit koko poppoolle. Erinomaista evästä jälleen! Blinit ovat niin herkullisia, että hyvin niitä olisin voinut natustella vielä tänäänkin, jos vain olisi ollut tarjolla.

Roolipelailu oli kivaa pitkästä aikaa, edellisen kerran olimmekin harrastaneet sitä lokakuun lopussa. Harmi, kun pari pelaajaa on muuttanut pääkaupunkiseudulta kauemmas, matka ja vuorotyöt ovat tehneet pelikertojen suunnittelusta haastavaa. Mutta yllättävän nopeasti pääsimme kuitenkin kärryille, kiitos edellisen kerran muistiinpanojen. Mitään raflaavampaa emme kuitenkaan saaneet aikaan, kunhan kartoitimme jääjättiläisten luolastoa vakoilusilmän avulla. Olemme pikkuhiljaa viisastuneet, emmekä aina ryntää pää kolmantena jalkana suoraan ongelmiin, vaan yritämme jopa keksiä muita keinoja päästäksemme tavoitteeseen. Meitä ei siis pelinjohtajan tarvitse ihmepelastaa aivan joka kerta...

Viime yönä uni maistui. Nukuimme reilun yhdeksän tuntia! Olin aivan ihmeissäni, kun se tapahtui ilman kemikaalisia avusteita. Tänään en aio ryhtyä mihinkään järjelliseen, huomenna sen sijaan ehkä ryhdyn katselemaan onko vapaita paikkoja ylipäätään avoinna vai jäänkö oikeasti hylkiönä kotiin. Minusta on kyllä oikeastaan aika kiva olla kotihylkiönäkin, mutta sitä ei varmaan katsota hyvällä silmällä...

torstai 9. helmikuuta 2012

Aurinkolaseja ulkoiluttamassa

Ulkona on kovin kirkasta. Tein retken Itäkeskukseen, minulla oli kolme hyvää syytä. Syy ei ollut aurinkolasien käyttö, vaikka nekin tuli kieltämättä syksyn jäljiltä metsästettyä yhden käsilaukun pohjalta.

Olen eräiden ystävieni luona illanvieton tiimellyksessä rikkonut yhden kuohuviinilasin ja sehän minua nolostuttaa kovin. Niinpä kävin ostamassa Stockan Casa-sarjan laseja kaksi, huomenna mennessämme kylään vien ne mukanani. Kysymys ei ollut lasin kalleudesta, vaan enemmän omatunnon rauhoittamisesta. Kun rikkoo yhden, annetaan kaksi tilalle. Samalla muuten sain Stockan kanta-asiakaskortin ihan ilmaiseksi, yleensä se maksaa kympin. Otinpa sitten, koska joskus heidän kanta-asiakastarjouksissaan on ihan jotain tavallisenkin ihmisen kukkarolle sopivia asioita. Muuten jätän paikan minkkiturkki-puudeli-hajustepilviporukalle ihan suosiolla. Kokeilkaapa joutessanne selvitä kosmetiikkaosaston läpi ilman kaasuhyökkäystä, astmakohtausta ja halveksuvia silmäyksiä. Minulle ainakin tulee anteeksi, että olen olemassa -olo.

Toinen syy, joka sai minut uhmaamaan auringonkiloa, on - nyt saa nauraa - ystävänpäivä. Juu juu, kerrankin kun minulla on romantillinen suhde, tahdon tehdä romantillisia asioita ja hankkia valentiiniksi lahjan sille tärkeälle. Ystäviäni muistan säännöllisen epäsäännöllisesti ympäri vuoden, mutta tuollainen rakastavaisten päivän juhlistaminen sopii nyt mielentilaani paremmin kuin hyvin. Mutta kuten aina, käytännöllinen minä hankkii rakkauslahjaksikin jotain käytännöllistä, tosin jotain sellaista, josta Omahoitaja on puhunut ja sitten siihen päälle vähän lisää. Henkkamaukasta löysin harmaat kynsikkäät (sellaisia hän on haikaillut, kun edelliset ovat menossa silpuksi), niiden alle harmaat villahanskat ja vielä harmaan huivin.

Sen jälkeen rohkaisin mieleni ja lampsin Kehä ykkösen toiselle puolelle Pirsmaan. Sieltä mukaan lähti reilu metrinen valkoinen kenkäteline, valmistettu Suomessa, eur 25, edukas, kun muualla olisi ollut tarjolla vain kokopuisia satasen hintaisia häkkyröitä. Juu, ei. Kokoamiseen ei tarvita edes ruuveja, joten kyseessä on blondivarma tapaus. Valitettavasti kapistus ei kuulunut naapurikaupan valikoimaan, siksi tuli tutustuttua uuteen kauppaan. Siellä voisi käydä joskus toistekin, valikoimat olivat vielä laajemmat kuin naapuripuljussa.

Nyt minulla ei sitten ole syytä olla siivoamatta naulakon alustakaan. Voi perkana. Hankin lisää kotihommia itselleni. (Mutta kun kotona on niin kiva olla. Minä voisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi ja puuhastella kaikenlaista. Voi olla, että joudunkin jäämään, jos en kohta ryhdistäydy. Mut ei puhuta siitä, se on niin ikävä puheenaihe. Terveisin vit*n tyhmä blondi.)

(Edit 16:55 Huonoja uutisia entisistä töistä, taas yt:t käynnissä. Tällä kertaa puhutaan kymmenistä. Voi että olen onnellinen, etten enää ole siellä! Sääliksi käy sinne jääneitä.)

tiistai 7. helmikuuta 2012

Merimiehen pikkuapuri

Ottoveljeni totesi, että merimiehellä pitää kuulema olla kokoparta, villapaita, tatuointi ja tippuri. Ja seuraavaksi, että hänellä on nyt ehkä kaikki. Ja että nyt tarvitsisi tietoa lääkityksestä, oireista ja antibiooteista, koska hän on vasta kolmen päivän päästä satamassa ja sitten on jo kiire. Minähän sitten googlaan oireita ja kyselen Omalääkäri-ystävältäni erinäisten antibioottien nimiä, että Ottoveli voi niitä sitten pikaisen maissakäyntinsä aikana tarjota myös paikalliselle lääkäriväestölle. Hän nimittäin todennäköisesti joutuu ostamaan arsenaalin antibiootteja mukaansa ja soittamaan tuloksista jälleen mereltä. Länsimaisessa sivistyksessä olisi tällä kertaa puolensa, mutta kyllä hän vielä toistaiseksi on kuitenkin reiteillä, joiden satamissa on hyvää hoitoa tarjolla. Ja etenkin lääkkeitä.

Voi hyvän tähden, sanoin minä. Osani olen pöllöillyt minäkin nuorna tyttönä, mutta ihme kyllä välttänyt pahimmat karikot. Ja nyt kun olen rauhoittunut vihdoinkin, niin vaikka Omahoitajaa ei olisikaan, niin tuskinpa niin villiksi enää herkeäisin. En uskaltaisi lähestyä ketään. En uskonut, että minulla koskaan mitään sukupuolielämää tulisi olemaankaan. Mutta vielä onneksi oli kohtalolla yksi pikkujuttu tarjolla. Tai pikkujuttu ja pikkujuttu, tapasimme toisemme jo puolisen vuotta sitten ja kiitos Omahoitajan sinnikkyyden olemme kiintyneet toisiimme sen verran pahasti, että loppua ei näy. Outoa. Jännittävää. Eritoten ihanaa! (Teinityttö minussa sopottaa: olemme tunteneet jo puoli vuotta, iik! Ihkuu! - Mutta kun on. Anteeksi ja kiitos.)

maanantai 6. helmikuuta 2012

Lippukauppaa

Ensi kesän kattaus alkaa vaikuttaa aika herkulliselta. Kesäkuussa on Sonisphere ja heinäkuussa Tuska. Molempiin kulttuuritapauksiin on nyt jo liput hankittu. Etenkin Tuskan esiintyjälista näyttää aika lupaavalta ja monipuoliselta, saa nähdä millainen Suvilahti on keikkapaikkana, Omahoitaja siitä ainakin oli viime kesänä tykännyt. Onneksi ylimääräistä rahaa vielä toistaiseksi on, kesällä tuskin enää tällaisiin hankintoihin olisi varaa. Vietän sitten kesää pääkaupunkiseudulla, tänä vuonna en taida uskaltaa minnekään muualle lähteä.

Vielä kun tässä kevään aikana pari kotimaan retkeä saan tehtyä suunnitelman mukaan, niin varmaan sen jälkeen pitää oikeasti rajoittaa rilluttelua. Mutta nyt tahdon nauttia tästä sapattivapaastani. Otan siitä irti kaiken positiivisen. Negatiivinen kun taitaa tulla pyytämättäkin.

Edit 7.2. Anteeksi jos tuo ylläoleva kuulosti jotenkin elvistelyltä. Ei ollut tarkoitus. Minusta vaan on niin kiva, että kerrankin minulla on sekä varaa että seuraa, kenen kanssa käydä tuollaisissa rokkitapahtumissa. Molempia on kyllä viimeisen vuoden aikana ollut tarjolla, enkä ole niitäkään väheksynyt lain, mutta nyt etenkin sitä seuraa on tarjolla satavarmasti. (Koitan tässä sanoa, että olen onnellinen, mutta mielelläni liikun myös suuremmissa laumoissa, ettäs tiijjättä, enkä vaan käsi kädessä Omahoitajan kanssa. Enkä tahdo pröystäillä kalliiden lippujen hankkimisella, mutta kun niitä ei ehkä sitten enää kesällä saa.)

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pizzapäivä

Olen syönyt puolet lisätäytteisestä pinaattipizzasta. Auauau. Mutta kun on vähän hontelo olo. Eilinen sukutapaaminen muodostui kosteaksi, kuten vähän arvelinkin. Oli meidän vuoromme juhlia suvun tuoreimman täysi-ikäisen kanssa, joka oli saapunut Pohjoisesta Suomesta veljeni kanssa Mopomessuille. Söimme hyvin, ruoka tehtiin yhteistyönä (savulohta, pekoni-parsakaalipaistosta, muusia ja kermaviilikastike).

Sen jälkeen teimme drinkkejä, ideana oli esitellä meidän nuoruutemme ravintolajuomia; listalle pääsivät San Francisco, Grasshopper ja Vanha Roomalainen. Makeita! Ja vähän viiniä ja siideriä ja konjakkia ja puuhpuuh. Sitten puhuttiin sukuasioita, naurettiin, muisteltiin, puitiin politiikkaa, vähän kovaäänisesti, ennen kuin rauhotuimme asialinjalle. Annoin syntymäpäiväsankarille lahjan onnittelukortin välissä. Parempi, että hän hankkii itse itselleen mitä tahtoo, en kuvittele tietäväni nuoren naisen makua.

Hauskaa oli. Omahoitaja oli ensin vähän ihmeissään, mutta upposi joukkoon mukavasti. Hän puolusti mielipiteitään rohkeasti eikä vaennut, kun veljeni yritti häntä ylipuhua. Olin ylpeä, mutta valmiina kyllä katkaisemaan keskustelun, mikäli se olisi kuumentunut liikaa. Kolmen maissa ajelimme taksilla kotiin, se on valitettavasti hinta, jonka joutuu maksamaan sukulaisvierailusta. Eivät enää julkiset kulkuvälineet kulje siihen aikaan ja naapurikaupungista on pitkä matka.

En tiedä, jaksanko edes valvoa vaalituloksen vahvistumiseen saakka. Näkeehän sen huomennakin, kuka maatamme edustaa. Toisaalta epäilen, ettei ehdokkaani saa riittävästi ääniä, onneksi se toinenkaan ei saa kovin paljon pahaa aikaiseksi, koska presidentin valtaoikeuksia on karsittu. Sitä paitsi kaikkeen tottuu, jopa väärän puoluekannan ihmiseen presidenttinä. En aio siis muuttaa minnekään, vaikka väärä mies voittaisi.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Kuinka maho neitsyt luo elämää

Itsensä kustannuksella saa naljailla, etenkin jos kuvittelee omaavansa vähän stand up koomikon vikaa. Jos pystyy itse tekemään itsestään pilaa, niistä kipeistäkin asioista, ei tunnu niin pahalta, kun muut morkkaavat samasta asiasta, tottahan se on. Ei se kyllä toisten pilkkaa mitenkään helpota, kunhan tulee yleensä itse sanoneeksi rumemmin kuin muut. Niin kuin esimerkiksi minä olen maho neitsyt; länsimainen horoskooppimerkki on neitsyt ja maho olen ollut jo pitkään, kun kohtu vietiin kasvaimen takia. Sitä en kyllä itke, ei minulla mikään tarkoitus ollut lisääntyä. Sitä paitsi Maho Neitsyt oli hurja punkbändi minun nuoruudessani. Terveisiä vaan nuoruuteen, tuli taas muisteltua, kun yliuoppilaskirjoitukset alkavat ja minulla oli silloin NIIN paljon muuta mielessä, etten kerennyt kuin viisi ällää riipasta kokoon (tämä on rehvastelua, anteeksi, olen tyhmistynyt kyllä tosi tehokkaasti sen jälkeen, mutta hauskaa on ollut senkin jälkeen).

Mutta asiaan. (Että mihin?) Eilen illalla loin elämää. Pistin ruukkuun kahdeksan luumukirsikkatomaatin siementä. Ihan kuulkaas vedin suoraan tomaatista, niin minä olen tehnyt aikaisemmassakin elämässä ja hyvin ovat kasvaneet. Todennäköisesti kahdeksasta siemenestä n. 3 taimea selviää koulintaikään ja parvekeruukkuun. Saman suuren ruukun reunoille aion kylmänviileästi kokeilla ensi kesänä basilikaa, kuulema tykkäävät toisistaan kasvinkumppaneina, tomaatti ja basilika. Sen lisäksi aion käyttää lähikaupan yrttitarjontaa hyväkseni ja hankkia sieltä halvat taimet kesää varten timjamista ja rosmariinista. Ehkäpä ruohosipulikin tulee sieltä. En kertakaikkiaan jaksa kasvattaa kaikkea siemenistä. Itse asiassa en jaksa kasvattaa kuin basilikaa siemenistä, koska minulla ei ole kärsivällisyyttä kuin hyvin rajallinen määrä henkilökohtaisessa elämässäni.

Kuitenkin jotain pitää saada kasvattaa. On minussa sen verran perverssi puoli. Mutta mitenkäs ne sanovat? Vain kasveja voi kasvattaa, lapsien pitää antaa kasvaa. Ihmekös minä en sitä ikinä ole tahtonut tehdä, kun en vaan voi olla puuttumatta, koulimatta, siirtämättä ruukusta toiseen, valosta varjoon, kastelematta ja nypsimättä. Ei sellaista ihminen kestä. Minäkin menin rikki liiasta koulimisesta ja kylmäkäsittelystä, nyt ovat hedelmät vähän vinoja, karvaita ja kuori rikki. Mutta jotain kasvaa - ainakin parvekkeella.

torstai 2. helmikuuta 2012

Ranskalainen kalakeitto

Tein muuten reissussa ison kalakeitonkin. Olen lukenut noin about miljoona samanlaista ohjetta, nyt sitten vain sovelsin kaiken muistamani yhteen ja hyvä tuli. Herkkua.

Ranskalais-savo-karjalalainen kalakeitto

Loraus öljyä kattilan pohjalle
Sipulit tai pari pientä pilkkeenä
Valkosipulia
paprikajauhetta (kyläpaikassa oli ihanaa paprikarouhetta)
jauhettua mustapippuria
murskattua jeeraa
cayannea
Palsternakka kuutioituna
Fenkoli suikaleina (myös se vihreä pörhellys)
Pari porkkanaa raasteena
Purjo suikaleina
Kirsikkatomaattisäilykepurkki
Kasvisliemikuutio
vettä
Timjami (tillikin olisi tähän hyvää tehnyt)
Mielellään ruususuolaa, jos tarvitsee

Tahtomaasi kalaa reiluina paloina, meillä oli kuhafileetä ja puna-ahventa n. 300 g (voi myös käyttää simpukoita tai katkarapusia)
mausteita (meillä taisi olla sitruunapippuria, paprikaa ja suolarapsaus)

Tarjoiluun smetanaa (ja jos olisi ollut, niin tillisilppua tai persiljasilppua)

Kuullota sipuli ja mausteet. Herätä ne. Ei liian kuumalla pannulla, mutta sen verran, että alkavat tuoksut leijailla. Sitten vaan rumautat palsternakkakuutiot ensin pataan, sitten fenkolin. Sen jälkeen porkkana ja viimeisenä purjo, ennen kuin kaadat isoon kattilaan kirsikkatomaattisäilykkeen (Mutti, nomnom), kasvisliemikuution ja vettä sen verran, että kasvikset melkein peittyvät. Kansi päälle ja anna kiehua niin pitkään, että palsternakka on pehmeä (se on se vahvin tyyppi, muut ovat olleet jo pitkään kypsiä, ennen kuin se kypsyy).

Paista kala juuri ennen tarjoillepanoa voin ja öljyn seoksessa, jossa taas olet freesaillut mausteita. Reilu minutti alapuolelle ja hetki yläpuolelle. Kuitenkin saisi paloihin tullakunnon väri, ruskea!

Tarjoile keitto erikseen. Laita smetanakulho kiertämään ja kehoita nostamaan pari kalapalaa soppalautasen päälle. On muuten hyvää. Keitto sinänsä käy kasvisruuasta, jos joukossa on joku lihasta kieltäytyvä. Sitten seuraavana päivänä soppa on vielä parempaa, jos sitä vain jää. Mie söin lopun lounaaksi, anteeksi vain, isäntäväki... (Nuori herra, 15-v. totesi, että annos on kuin ravintolassa. Juu, se oli kaunis ja värikäs.)

Varhainen lintu sulattaa pakastimen

Sen siitä sain kun kehua retostin, miten hyvin unirintamalla menee, unihekkatoimitus jäi vajaaksi. Olen hereillä ennen kukonlaulua ja papin aamenta. Päätin ottaa tilanteesta kaiken irti, keräsin pakasteet parvekkeelle ja löin jääkaappipakastimestani virrat poikki. Nyt kuuntelen sivukorvalla sellaista inhottavaa kilinää, rapsahtelua ja kolinaa, kun jäät tippuvat hiljakseen pakastimen pohjalle. Muistin kuitenkin suojata lattian valumiselta.

Naureskelen muistoilleni nuorna tyttönä opiskelukaverini kanssa suorittamalle jääkaapin sulatusoperaatiolle, pakastinosio oli nimittäin aivan ummessa. Niinpä tuhosimme samalla pullollisen jostain bileistä jäänyttä pahaa alkoholia. Hauskaa oli, jääkaappi suli ja me olimme iltapäivällä viiden maissa tuhannen päissämme. Tänään en aio moiseen suoritukseen yltyä. Eihän tuossa niin pitkää menekään, kun jääkerros on suorastaan naurettavan ohut.

Sain jälleen neulomisesta kiinni. Veikkaisin, että mikäli silmämääräiset laskelmani onnistuivat, saan toisen paidan valmiiksi tänään. Sen jälkeen käyn toisen keskeneräisen tekeleen kimppuun. Pitää vain varoa, etten neulo hartioitani tukkoon. Staattinen ja itseään toistava työ ei sovi vanhalle naiselle pitkäkestoisina annoksina. Itsehillintä vaan ei koskaan ole ollut vahvin lajini, olen enemmän heti mulle kaikki tänne nyt -tyyppinen kaveri.

Teen itselleni lupauksen, että teen muutaman konsulentin suositteleman itsetuntemustehtävän. Minä en nimittäin muista enää missä olen hyvä. Tai kaikessahan minä olen, mutta missä erityisesti ja millä tavoin, missä olen onnistunut ja mitä saavuttanut. Mutta sen lisäksi aion lukea lisää Kadonnutta Siirtokuntaa. Ja Aku Ankan.