Pizzapäivä

Olen syönyt puolet lisätäytteisestä pinaattipizzasta. Auauau. Mutta kun on vähän hontelo olo. Eilinen sukutapaaminen muodostui kosteaksi, kuten vähän arvelinkin. Oli meidän vuoromme juhlia suvun tuoreimman täysi-ikäisen kanssa, joka oli saapunut Pohjoisesta Suomesta veljeni kanssa Mopomessuille. Söimme hyvin, ruoka tehtiin yhteistyönä (savulohta, pekoni-parsakaalipaistosta, muusia ja kermaviilikastike).

Sen jälkeen teimme drinkkejä, ideana oli esitellä meidän nuoruutemme ravintolajuomia; listalle pääsivät San Francisco, Grasshopper ja Vanha Roomalainen. Makeita! Ja vähän viiniä ja siideriä ja konjakkia ja puuhpuuh. Sitten puhuttiin sukuasioita, naurettiin, muisteltiin, puitiin politiikkaa, vähän kovaäänisesti, ennen kuin rauhotuimme asialinjalle. Annoin syntymäpäiväsankarille lahjan onnittelukortin välissä. Parempi, että hän hankkii itse itselleen mitä tahtoo, en kuvittele tietäväni nuoren naisen makua.

Hauskaa oli. Omahoitaja oli ensin vähän ihmeissään, mutta upposi joukkoon mukavasti. Hän puolusti mielipiteitään rohkeasti eikä vaennut, kun veljeni yritti häntä ylipuhua. Olin ylpeä, mutta valmiina kyllä katkaisemaan keskustelun, mikäli se olisi kuumentunut liikaa. Kolmen maissa ajelimme taksilla kotiin, se on valitettavasti hinta, jonka joutuu maksamaan sukulaisvierailusta. Eivät enää julkiset kulkuvälineet kulje siihen aikaan ja naapurikaupungista on pitkä matka.

En tiedä, jaksanko edes valvoa vaalituloksen vahvistumiseen saakka. Näkeehän sen huomennakin, kuka maatamme edustaa. Toisaalta epäilen, ettei ehdokkaani saa riittävästi ääniä, onneksi se toinenkaan ei saa kovin paljon pahaa aikaiseksi, koska presidentin valtaoikeuksia on karsittu. Sitä paitsi kaikkeen tottuu, jopa väärän puoluekannan ihmiseen presidenttinä. En aio siis muuttaa minnekään, vaikka väärä mies voittaisi.