torstai 28. helmikuuta 2013

Alitajunta jossittelee

Eilen todistin työtehoni paineen alla, en puhunut tuubaa, kun väitin, että pieni stressi saa minut tekemään nopeasti ratkaisuja ja etenemään liukkaasti. Viranomaiset aiheuttivat pienimuotoisen hälyytystilan, pääsin mukaan selvittämään tilannetta. Tai oikeastaan jouduin, koska korkeampi ammatinharjoittaja oli poissa kustannuspaikaltaan. Sain jälkikäteen kehuja, toimin kuin kolme apinaa, kun en näe, kuule enkä puhu kuin tarpeellisen ja silti saan asian luistamaan. Hyvä minä! Oon paras! Vapise johtava ammatinharjoittaja, joku huohottaa jo niskaasi. (Enkä muuten oikeasti enää siihen asemaan tahdo, nykyinen on leppoisampi ja monipuolisempi, palkantarkistus vielä ja kaikki on kohdallaan.)

Painajaisessa näin, millaiseksi elämämme olisi muodostunut, mikäli vanhempani olisivat eronneet. Ei kovin herkulliselta vaihtoehdolta tuntunut sekään painajaisessani. Nythän sillä ei enää oikeassa elämässä ole mitään väliä, kun olen selvinnyt heidän kasvatusmetodeistaan tai niiden puuttumisesta huolimatta hengissä aikuisuuteen. Nyt on parempi unohtaa ja antaa olla. Toivoa, että he ovat itse sinut elämänsä kanssa ja nauttisivat edes viimeiset jäljellä olevat vuodet siitä mahdollisuuksiensa mukaan. Minusta ihmisen kannattaa olla terveesti itsekäs, marttyyriksi heittäytymisellä ei tässä maailmassa saa kuin paperinenälinoja.

Lauantaina toivon mukaan on roolipelipäivä. Huomenna ajattelin töiden päälle käydä hallista hevoisenlihaa, mikäli se ei ole loppuunmyyty. Sen verran paljon aiheesta on kohkattu viime aikoina, että aina kun luen sanan hevosenliha, kuola alkaa valua. NImittäin se leikkele, kylmäsavu, on jotain elämää parempaa. Voi vaan olla, että meitä Pavlovin koiria on muitakin. Tänään taas on kotosalla tofupäivä, harmistutti, kun viime viikolla työmaaravintolassa oli tarjolla tofusalaattia ja siinä tofu oli jälleen kerran lätkitty paloiksi maustamattomana salaattiin. Surullista, ettei Suomessa osata marinoida tai paistaa sitä, eihän lihaakaan maustamattomana tarjolle panna. Tartarpihvissäkin on suolaa ja pippuria!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Kohta lähtee

Talvi-Matti aloitti kevään ja räystäiden tiptiptippumisen (vanhan sanonnan mukaan Matin päivä on ensimmäinen kevätpäivä).Pian tiet kuivuvat, pääsen kaivelemaan kenkäarsenaalini esiin. Brandosin alennusmyynnistä bongasin yhdet Brakon bootsit lisää. Niistä en maksanut kuin 35 euroa, koska yhden tilauksen mentyä pieleen, sain käyttööni 15 euron lahjakortin. Muuten olisin maksanut 50 euroa. Ei paha kauppa laisinkaan nahkakengistä.

Housutkin ovat tulossa postimyynnin kautta. Toivottavasti tuurini pitää, ja ne ovat käyttökelpoiset. Mieluummin pitäisin pellavaisia housuja kuin jotain muovisekoitekangaslillua päälläni. Etenkin kun kesäkin tulee ja minä vietän sen töissä. Todennäköisesti kellarissa järjestellen arkistoa, siltä se vähän on alkanut näyttämään. Hämmästyttävää työpaikalla on sellainen spontaanin kiitoksen ilmapiiri, olen saanut siitä jo reilun viikon jälkeen osani todella yllättäviltä tahoilta. Ihmeellistä. Sen lisäksi minulle yksi henkilö tarjosi toisen pääkäyttäjän ominaisuutta, kunhan minut vakinaistetaan. Ihmeellinen luonto, ne ymmärtävät, että miusta on vaikka mihin, jos vaan annetaan!

Eilen ystävälle naureskelin olevani hirmupirteä, vaikka töissä meni yliaikaiseksi. Olisipa ystävä nähnyt minut yhdeksän maissa, kun kaaduin sänkyyn. Lukemisestakaan ei mitään tahtonut tulla, tavasin muutaman kymmenen sivua, ennen kuin silmäraasut alkoivat lupsumaan. Jouduin jopa netin kautta uusimaan kirjaston lainat, koska en ole saanut luettua vasta kuin yhden kirjan neljästä. Muta kun silmäni suljin, nukuin seitsemän tuntia putkeen. Riemua! Kyllä se riittää, kun yleensä ei ole yhtenäistä unta noin paljon tarjolla. Ei paljon täysikuu kiusannut, tai korkeintaan muutaman painajaisen verran. Hyi helvetti, entinen puoliso taas siellä minua kidutti!

(Minulla on sellainen tunne, että pitäisi jotenkin pyytää anteeksi, kun hehkutan työtä koko ajan. En kuitenkaan tee sitä. Ensinnäkin, työ on mnulle erittäin tärkeätä henkisesti, koska minulla ei ole sitä "tärkeätä" ihmissuhdetta, minä tarvitsen jotain joka täyttäa ajatukseni, etten ajattelisi typeriä. Toiseksensa tiedän, ettei tämä kauan kestä, jotain pahista sieltä löytyy kuitenkin tai sitten teen jonkun mokan ja minut ajeltaan sieltä pois. Niinpä nautin niin pitkään kun voin, kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja itku tulee pitkästä ilosta.)

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ken hullua yllyttää

Ystävä soitti ja kutsui kylään pääsiäiseksi. Minähän ostin lipun samantien, kun kerta vapaa-aikaa on ja rahantulokin on jossain määrin turvattu. VR:n halpistarjous ei tietenkään enää päästäisen aikaan ole voimassa, mutta perustelin tuhluuttamista itselleni sillä, että menisi minulla rahaa kotonakin. Ja vieraissa saa hyvää ruokaa, siellä tehdään sitä yhdessä, pieteetillä, pitkään ja hartaasti. Ulkoilukierrostakin luvattiin alustavasti. Tuli hyvä mieli. Onneksi on luottokortti, jota voi kiusata ennen kuin ensimmäinen palkka tupsahtaa tilille!

Itävaltalaiselle kirjeenvaihtoystävälleni kirjoitin saaneeni töitä. Että jos on Tuskaan tulossa, tietää, ettei minusta ole turistioppaaksi, kun töitä pitää tehdä, eikä vapaata saa. Olen minä kyllä sitä festivaalin jälkeistä maanantaita vapaaksi pyytänyt, mutta varmaa tietoa en vielä saanut, onnistuuko se. Toivottavasti, koska muuten tulen olemaan nukkuneen rukous metalliräminän jäljiltä. Mutta eiköhän aikuinen ihminen, kirjeenvaihtoystävä siis, pärjää Suomessa ihan itsekin, täällä ketää kuitenkaan elävältä syödä ja ryöstetä.

Aamulla heräsin valoon. Tai sellaiseen esivaloon, keväällä ja kesällä pimeäkään ei ole säkkipimeätä. Valitettavasti unta ei tullut kuin viisi tuntia, mutta lupasin itselleni, että jos tänään tahdon nukkua päiväunet, saan sen tehdä. On kevättä molemmissa rintarauhasissa, luontainen pirkeys nostaa päätään, mutta kyllä silti yritän pitää unistani kiinni.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Salli ja sienet

Työ parantaa kuin sika juoksuaan. Ensinnäkin se parantaa haavoittunutta mieltä ja toisekseen tuottaa suurta mielihyvää moninaisten askartelutehtävien muodossa. Yhden kollegan huoneessa bongasin Salli satulatuolin, minullahan oli sellainen edellisessä työpaikassakin seisoskelupöydän lisäksi. Katselin, että hän ei sitä käyttänyt, tuoli oli sullottu nurkkaan häpeämään. Niinpä minä häpeämätön kysyin sitä itselleni. Ja sain. Edellinen omistaja totesi, että hänen mielestään Salli on epänaisellinen. Hmm. Olkoon sitten niin, en minä mikään naisellisuuden kukkanen ole muutenkaan. Nyt kummitus ratsastaa jälleen! Vielä minä sen seisoskelupöydänkin itselleni jostain muilutan, sanokaa mun sanoneen.

Iltasella juhlin ystävän kanssa. Tein sienilasagnea, tarjosin tapaksia ja viiniä. Saunankin lämmitimme. Maailma parani aina neljään saakka aamuyöllä. Nyt suu maistuu ihan kokoukselta. Mutta kivaa oli! Käytin taas salaisia parantajan kykyjäni ja hieroin ystävän selkäpinteen tiehensä. Loput hoitelin hevoslinimentillä ja hyvä tuli! Potilas selvisi hoidosta hengissä ja tänä aamuna yön sohvallani vietettyään käveli itse bussipysäkille. Hoito oli onnistunut, minulla on tulevaisuus kansanparantajana.

Elämä on mallillaan. Maailma on minulle hyvä. Vähästä sitä ihminen tulee onnelliseksi. Tai onko työ ja ystävät vähän? Ei taida olla, ne ovat molemmat äärettömän tärkeitä. Tänään syön lisää lasagnea ja tuijotan telkkaria. Huomenna teen kotihommat ja maanantaina menen taas töihin. Riemua! Kuulun ihmisten sukuun ja huoneeseen, minulla on elämän tarkoitus. (42 meni jo.)

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Hei, laukkaa ratsu reima

Ihanaa jolkotella ympäri toimistoa ja taloa! Edelleenkään en ole tympiintynyt, vaikka kaikenlaisia kauhun paikkoja ilmestyy. Esimerkiksi järjestämista kaipaava arkisto, ensi kesänä pölystän itseäni kellarissa. Pilveenkin olen päässyt työaikana, sharepoint-pilveen nimittäin. Mukavaa, miten tuoreita työtapoja ja välineitä uudella työpaikallani on. Mutta kyllä kuulkaas on ihmisraasulla lihakset kipeinä iltasella, nyt huomaan miten onnettomaan kuntoon olen päässyt reilussa vuodessa. Kyllä minä sen oikeastaan tiesin, mutta en tahtonut ajatella. Hyvä puoli tietysti on, että lihaskunto kehittyy, kun sitä rääkkää.

Eilen join töissä vahingossa kolme kupillista kahvia. Kävin aikamoisilla kierroksilla vielä kotiin päästyäni, koska viime aikoina olen tottunut nauttimaan vain aamukahvin. Ei tullut uni. Nyt on taas kolmisen yötä mennyt viiden tunnin unilla, eiköhän jo tänä yönä olisi unen aika. Siitä se taas riesa kehittyy, minkä takia asioiden pitää jurruttaa päässä aamuyöstä? On sitä nyt muulloinkin aikaa. Taidan napata iltasella yhden pikkupillerin. Mietteet pyörivät puolen vuoden määräaikaisuudessa, entäs jos ne eivät sitä jatkakaan, entäs jos minua ei vakinaistetakaan? (Herranen aika, kun voisi vaihtaa päänsä! Aina joku ongelma!)

Työhousuja pitäisi hankkia. Ovat aika nuhjuisia nykyiset, ovathan ne jo viitisen vuotta vanhoja, eikun hyvää päivää viisi ja puoli vuotta! Eron jälkeen minulla vihdoin oli varaa ostaa itselleni työvaatteita, kun siististi pitää, niin kyllähän ne kestävät, mutta eivät näköjään loputtomiin. Nuhjaantuvat ja nyppyyntyvät, haarat hiutuvat ihmeellisesti. Yritän miettiä, voisinko mitenkään tilata rätei ja lumpui netin kautta, ettei minun vaan tarvitsisi ostoshelvetteihin tunkea.

Kyllä tämä tästä. Vaikka pelottaakin, niin enimmäkseen on hauskaa. Sairasta, mutta totta, työnteko sopii minulle.

Edit 20:34 Meinasi taas unohtua. Meidän lähiEilepa oli remontissa. Se avattiin ihan tuoreena viime viikolla. Onpas se hieno, viihtyisä (ihan oikeasti, oli se) ja uskomatoman hyvin varusteltu! Siellä oli jopa viikunabalsamicoa, jota olen etsinyt ties mistä. Heti ostin pullollisen pois. Nyt kun vielä Liiteri-kauppa avautuisi viereiseen kiinteistöön, niin lakkaisin vierailemasta Pirsmassa. Minähän Liiterille jopa laitoin kannustusviestin, että "tulukaa nyt, on kauppakiinteistö vapaana". Sain vastaukseksi sellaisen puolivillaisen viestin, että kiitos, palautteesi on tärkeätä ja viestisi on välitetty kiinteistöheeboille. Kyllähän nyt tyhmempikin olisi ymmärtänyt, että me köyhälistö tarvitsemme Liiterikauppamme. Kyllä porvaritkin siellä kävisivät, jos ei muuta niin tuoremehut ja croissantit hakemassa. Niin ainakin ekspomoni teki.

Minun ehkä pitäisi jossain välissä joutessani ottaa vähän lähiökuvia.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Soppaa vai huttua?

Vähänkö olen iloinen! Minulla on töissä niin kiire, etten kerkeä blogeja tai naamakirjaa edes ajatella. Tai ajatella ehkä noin minuutin verran ennen kuin taas viedään. Uusia ohjelmia, ihmisiä, tehtäviä, aivot pörisevät. Olen itsekseni naureskellut, että tuollainen paikka olisi ollut valmistumisen jälkeen melkoinen oppikoulu. Jotta on se hyvä, että on kokemusta. Toivottavasti hekin arvostavat sitä vielä puolen vuoden jälkeen.

Eikä tarvitse enää itkeä yksinäisyyttä. Nyt on kuulkaas kavereita niin paljon, että ihanaa tulla rauhaisaan kotiin. Vaikkei kotona enää kerkeä mitään tekemäänkään, nukkumaan vain. Jippii! Onneksi pitää vältellä siivoamista. Meillä on tällä tai seuraavalla viikolla tapahtumassa ilmastointihormien puhdistus. Jo on aikakin! Näkisittepä sen mustan pölytöhnän, jota ilmastoinnin mukana tunkee kaikkialle. Hyvä, että muutkin ovat sen huomanneet ja että siihen reagoidaan. Odottelen lappua, koska pitää jättää turvalukko auki. Onneksi senkin kerkesin hankkia!

Oikeastaan ainoa huono puoli töissäkäymisessä on ruokailun järjestäminen. En tietenkään saa vielä yrityksen sponsoroimaa lounasta, koska olen vuokratyöntekijä, minun pitää maksaa kaikesta täysi hinta. Eur 7,50 on vähän turhan paljon kasviskeittolounaasta. Ajattelin, että jos ainakin kahtena päivänä jaksaisin kantaa eväät, niin tulisi istuttua työkavereiden kanssa lounaalla, mutta ei tulisi aivan niin tyyriiksi. Keittelin linssi-peruna-kukkakaali-hernerouhesosekeiton, siitä luulisi pariksi päiväksi lounasta olevan. Kotosalla voin vielä vähän lisätä siihen proteiinia, niin menee iltaruuastakin.

Kun kuorin joukkoon yhtä perunaa, mietin perunan salattua älyä, soluihin kirjoitettua. Ajatelkaa, vaikka se on jääkaapissa, niin se tietää, että kevät on koittamassa ja alkaa toiveikkaasti kasvatella ituja. Raasu, kuvittelee multaan pääsevänsä. Sitten tulee paha kummitus-tati ja katkaisee pikkusilmuset, kuorii takin päältä ja vielä pistää pilkkeeksi kuumaan soppaan. Paha, paha kummitus. (Joo, joo. Kirjoitan seuraavan kerran sitten, kun olen älyissäni.)


sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Paikka, minne hautasin putkiradion

Isovanhempani olivat ilmiselvästi varakasta sakkia. Minä nimittäin muistan, että joskus 2 - 3-vuotiaana yksi rakkaimpia lelujani oli putkiradio. En muista, toimiko yksilö enää siinä vaiheessa, kun minä sen käsiini sain, mutta vahva muistikuva on siitä kun ryhdyin avaamaan sitä ja poistamaan siitä osia. Ruuvimeisselin avustamana tietenkin, en minä sitä pilkkeeksi pannut. Sitten kun olin mielestäni tehnyt kapistuksen vaarattomaksi, hautasin sen pohjoiskarjalalaiseen hietaan ja soraan.

Olisittepa nähneet ne hiekkakerroksen värit! Jo kääpiönä ymmärsin ihmetellä, miten monenväristä hiekka voi olla. Siksi varmaan en koskaan kiinnostunutkaan hiekkalaatikoista, harmaa on tällaisen minun ikäiseni ihmisen väri. Hiekkalaatikollahan kaikki oli vain sitä yhtä ja samaa, ankeata standardisoraa. Suurin osa siitäkin soravaarasta on varmasti tuhottu. Muistan, että ukin ja mummon kotia vastapäätä oli valimo. Arvatkaas, mistä se valimo hiekkansa otti.

Olen aina miettinyt, että jos jotakuta hurjasti rakastaisin, väkistenkin veisin sinne radanvarteen kaivelemaan hiekkaa, tekemään arkeologisia kaivauksia, mitä minun hautauksistani vielä löytyy. Jotenkin surettaa, etten sellaista ihimistä ikinä löytänyt. Harmi, mutta eihän sitä kaikkea voi saada, romantiikka ja elämän kestoinen rakkaus ovat vain kirjallisuuden aiheuttama harha. Se sattuu erittäin harvojen kohdalle. Me muut voimme olla tyytyväisiä muihin asioihin, niin kuin vaikka elämään sellaisenaan. Ei tämä hassumpi paikka ole näinkään.

Muistan junien kulun, etenkin kun ne öisin matkasivat edestakaisin, opin jopa niiden aikataulut. Opin myös varovaiseksi, kyllä minut peloteltiin paskat housuun, etten vain radalle lähde. Tosin useampia asioita tuli kiskoille asetettua ihan vain nuoren tieteen nimissä. Aina minua varoitettiin, että jos kaivaessani törmään johonkin kovaan mustaan tai harmaaseen, niin siihen piti lopettaa kaivaminen. Koko radanvarsi oli pommitettu. Ensin venäläisten ja sitten saksalaisten ystäviemme toimesta. Sitä kautta kulki huoltotie Lappiin. Sen saman radan varressa oli vajaa 30 vuotta aikasemmin äitini sisarustensa kanssa odotellut saksalaisten joukkosiirtokuljetuksia Lappiin. Olivat korven kasvateille viskoneet suklaata mennessään.

Kummallista kuulua siihen ikäpolveen, lapsiin, jotka ovat kasvaneet pommikuopan laidalla. Siellä nimittäin vietin ensimmäiset viisi elinvuottani. Kummallista, mutta ei sitä pitänyt minään. Oppi toki varomaan, mutta ei se leikkiä lopettanut. Enemmän olisin kaivannut leikkikavereita, mutta sellaisia ei niillä kulmilla ollut. Olin ainoa kääpiö ja velikin oli vastasyntynyt. Ei siitä leikkikaveriksi ollut. Silloin jo opin leikkimään itsekseni, viihdyttämään itse itseäni. Kouluikäisenä se sitten kostautui, kun en osannut olla ihmisten kanssa, sosiaaliset taidot olivat nolla.

***
Jouduin ottamaan kommentointimahdollisuuden pois 8.2. kirjoittamastani tekstistä. Sinne rupesi jostain syystä tunkemaan niin kamalasti paskapostia, etten jouda sitä koko ajan olla perkaamassa. Viestini ovatkin saaneet olla yllättävän rauhassa sellaiselta. Jos tilanne pahenee, on otettava ne kaikkien vihaamat vahvistukset käyttöön. Pah.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Illoinen yllätyskyyti

On tämä blogimaailma ihana! Sen lisäksi että täältä saa neuvoja, saa myös sekä henkistä että ihan fyysistäkin tukea ongelmatilanteissa. Hyvä kun kerkesin koneeni sulkea viime päivityksen kommentin jälkeen, missä puntaroin kyytiä rautakauppaan, kun jo puhelin soi. Nollis tarjoutui viemään minut ostoksille!

Minähän en kauan arponut, kun sanoin kyllä, vaikka siinä vaiheessa oli vielä yöpaita päällä ja naama kampaamatta. Pikasuihkun jälkeen kipitin tien varteen melkein ajoissa, vain pari minuuttia myöhässä, vain huomatakseni, että Nolliksen lisäksi sain myös kantoapua Isomman muodossa. Mukava ja kohtelias lapsihenkilö, joka ei säikähtänyt räpätätien pulputusta.

Rautakaupasta löytyi tarjoushintaisia oliviinidiabaasi-kiviä. Keräsimme kärryyn pari laatikollista á eur 8,90, saavat luvan riittää. Sitten vielä hiplasimme mattoja, mukaan tarttui edullinen tummanharmaa olohuoneen matto (n. 50 eeroa), jonka ei pitäisi nyt kaiken järjen mukaan pölistä eikä edes paljon kerätä pölyä. Riemunpäivää! Nauroin kyllä, että minä sitä vaan tuhlaan, vaikkei vielä ensimmäistäkään palkkaa ole tullut. Mutta kuten Nollis totesi, on hyvä laittaa raha kiertämään. Ihan niin kuin hyvääkin kannattaa kierrättää, että joskuss saa sitä takaisinkin. Minäpä tiedän, kuka tulee saamaan!

Olen kovin iloinen. Maailma on hyvin. Matto on lattialla, vielä en ala pesemään kiviä, mutta jonain päivänä lähitulevaisuudessa sekin on edessä.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Vera ja minä olemme ystäviä

Katsoin juuri viimeisen jakson Vera Stanhope-sarjaa Yle Areenasta. Miksi aina kaikki kiva lopetetaan tai jää tauolle? Lisäksi olen juonut ison lasillisen punaviiniä ja syönyt pinaattipizzaa. Olen aivan poikki. Kädet, reidet, pohkeet, ristiselkä. Aivot!!! Vääränlainen ergonomia, enkä vielä tiedä, mitä pitää tehdä, että saan oikeanlaisia työvälineitä. Vai itsekö se pitää vääntää välineet kohdalleen? Seisomaan en valitettavasti taida päästä. Hmph. Tervetuloa vanhuudenvaivat, veritulppa ja rappeumat.

Kiva päivä! Raskas päivä. Pieniä salaisuuksia alkaa paljastua, itse pidän itseni mukaäänekkäänä, mutta en paljastanut mitään, enkä aio siihen jatkossakaan sortua. Yksi herroista puhuu tisseilleni. Voihan se olla, että ne ovat niin lumoavat tai sitten hän vain on turhan lyhkäinen. Mistähän se muuten johtuu, etten kertaakaan huomaa naisten tuijottavan tissejäni? Kai naisetkin sitä tekevät? Tekeväthän? Tai ehkä tissini eivät ole naisten makuun. Tai ehkä en reagoi naisten tissituijotuksia, koska olen typerä hetero. Miestissit eivät ole kivoja, mutta jos minulla olisi vanheneva mies rinnallain, varmaan siihenkin tottuisin. Kunhan vaan olisi se mies - mutta ei samassa osoitteessa!

Jo on kumma, jos ei ala googellus tässä blogissa lisääntyä, kun on mammaalirauhaset noin monta kertaa mainittu. (Joo, hysteriaa, mutta menen maanantaina sinne uudelleen ja pysyn siellä, jos vain pitävät. Kivaa!)

Apua! Unohtui hirmu tärkeä kysymys. Osaako nainen, joka ei koskaan eläissään ole vaihtanut kiuaskiviä eikä edes nähnyt, miten se tapahtuu, hankkia oikeanlaiset kiuaskivet ja latoa ne sähkökiukaaseen, jossa tällä hetkellä on ihanan jumalainen pehmeä höykä? Vai annanko loppujenkin karista pois? Onko kiuaskivet kalliita? Onko niissä eroja? Millaisia? Mistä minä tiedän, mitkä ovat oikeat? Pitäisikö minulla olla joku mies sitä varten? Tuleeko miesten latomista kivista parempi hönkä kuin naisten latomista? Pärjäänkö, jos vedän anatoomisia stereoita kuurina? Mistä saa anatoomisia stereoita nykyään, kun urheilijatkaan eivät käytä? (Haaahhhaahhhaaahhhh... Oon muuten melkoinen huumoriveikko.)

torstai 14. helmikuuta 2013

Vatsanpohjasta kourii

Olen etsinyt ja pessyt työkahvimukini sekä vesimukini. Tänään käyn paitakaupassa ja etsin sisäkengät. Sitten pakkaan ensiapupaketin (dödö, hiuslakka, kolikoita, ompeluvälineet, finnrexin, allergia- ja migreenilääkkeet). Suurin osa tavaroista on edelleen siinä samassa kassissa, missä kannoin ne joulukuussa 2011 kotiin. Tilasin uuden verokortin, TE-toimistoon laitoin kyselyn, että eihän minun tarvitse sinne mennä, kun huomenna menen töihin. Pitää varmaan vielä soittaa, kun eivät ole vastanneet.

Ottoveli soitteli eilen, oli Singaporen satamassa lastivahdissa. Juonimme vähän hänen raha-asioitaan. Pesti loppuu vasta toukokuussa. Hänkin iloitsi töiden alkamisesta, olen viime aikoina saanut häneltä moniaita kannustavia tekstiviestejä, joissa varoitellaan alkoholin vaaroista sekä masennuksen salakavalasta hiipimisestä. On siinä mulla merimies! Mutta huolestuttanut on häntäkin, ymmärrän. Tuntee historiani heittäytyvänä surijana, onneksi siihen ei tällä kertaa päädytty, vaan olen kantanut työttömyyteni kunnialla ja ilman draamaa.

Minä pidän rutiineista. Etenkin pidän tutuista rutiineista. Nyt on taas uuden ja tuntemattoman rutiinin opettelu edessä. Vähän jännittää, mutta enimmäkseen olen hyvällä tuulella. Vähän jänskättää uusiin ihmisiin tutustuminen, yrityskulttuurin haistelu, miten työt tehdään, ollaanko asiallisia vai ilkeitä, ovatko toiset tasa-arvoisempia kuin toiset ja miten meidän kunnon naisten käy. Välillä kouraisee, kun tajuaa, miten iso asia elämässä työ on. On kuin olisi menossa ensimmäistä päivää kouluun.

Vielä koitan hetkeksi unohtaa jänskätysmomentin.Teen aamupalalle vaivaamatonta leipää. Tällä kertaa sen erikoisuutena on paseerattu tomaatti, käytin purkinpohjan osana leipänestettä. Väri ainakin punertaa. Hih. (Voi kun kaikki sujuisi hyvin!)

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

TÖIHIN!!!

Perjantaista alkaen olen vuokrafirman kautta puoli vuotta alan töissä. Ihanaa, upeeta, mahtavaa! Tiedän, että se tulee olemaan raskasta ja vaikeata, mutta eipä hätää, sitähän minä olen ollut vailla. Tulen aivan varmasti valittamaan suut ja silmät täyteen työasioita täälläkin, mutta siihen saatte tottua.

Palkka pieneni 500 eurolla, mutta mikäli he minut vakinaistavat puolen vuoden jälkeen, minulla on hyvä sauma neuvotella sitä ylöspäin. Nyt pitää tyytyä tähän. Riemua!!!! Tittelin kipeä en ole, sekin niin sanotusti huononi, mutta eipä sillä ole väliä. Mie pääsin töihin!

Jotta ei mulla sitten muuta tällä kertaa. Korkkoiskoon kuplajuomapullon? :-D

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ihan joutava, vaikkakin tärkeä, juttu

Nukuin viime yönä yhdeksän tuntia. Minä! Heräsin vain kerran, suljin toiveikkaana silmäni, ja katso! Uni tuli takaisin! Onpa ihmeellinen olo. Tällaiseltako elämä muista tuntuu aamuisin? Olen touhunnut jo vaikka mitä. Muutenkin olen varovaisesti optimistinen. Ei kyllä pitäisi, joku vielä tiputtaa kuuman kiven päähän, mutta ei aina jaksa varoa.

Laskiaistiistain kunniaksi lainaus Suomenuskon sivulta:

"Hei hei hamppuja, pitkiä lauhkeita liinoja! Laskiainen on auringon ja kevään alkamisen juhla. Laskiaistiistaina laskettiin mäkeä, huudettiin taloon pitkiä pellavia ja syötiin itsensä rasvalla terveeksi ja voimakkaaksi. Tavat toivat onnea alkavalle keväälle. Laskiaisen uskomuksissa toistuvat auringon eli Päivättären symbolit: hiukset, pellava, valkoinen, tuhka ja rasva. Laskiainen onkin ollut naisten pyhä, jolloin ei saanut tehdä naisten töitä. Naiset pitivät hiuksensa auki, pukivat puhtaan valkean paidan ja valkean liinan. Hiuksia saatettiin kammata yhdeksänkin kertaa jotta pellavista kasvoi kauniita."

Edit 18:19 Kävin toisessa haastattelussa siihen maanantaiseen paikkaan. Kaikkeni olen tehnyt, en voi kuin odottaa. Tiedän, että sain yhden puoltavan lausunnon, mutta kahdesta muusta en tiedä. Ja ne kaksi ovat tietysti tärkeämmät. Mutta ei oikeastaan jännitä, olen turta. Kyseessä on paikka, jossa myisin itseni halvalla puoleksi vuodeksi. Sen jälkeen voisi sitten neuvotella. Emmie tiijjä. Otan mitä vaan, että pääsen töihin. Ottaisivat työnantajatkin.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Graffitieläin ja cyberseksiharjoitus

Tästä tuli hyvä viikonloppu, ihan niin kuin aavistelinkin. Perjantaina rakentelin J. Oliverin ohjeella parsakaali-kukkakaalicannelloneja, paitsi että korvasin paseeratun tomaatin omalla tomaattikastikkeellani. Ihania palleroita, totesimme ystävän kanssa niitä nauttiessamme. Muutaman virkistävän juoman jälkeen rakentelimme porosäilykkeestä vorschmackin lauantain blinikesteille. Sen jälkeen menimmekin baariin. Oljenkorressa olen käynyt kerran OH:n kanssa, nyt oli vähintään yhtä mukava ja leppoisa kokemus. Onneksi ymmärsimme olla jäämättä sinne koko illaksi ja onneksi emme lähteneet Kallioon, vaikka sitäkin hetkellisesti harkitsimme. Meillä saattaa sittenkin olla selkäranka jossain.
Kokkosaarenkadun pysökillä on nätti tervehtivä graffitieläin.
Sen sijaan poikkesimme vielä naapurilähiössä yksillä, vierailu tosin osoittautui antikliimaksiksi, huonoja laulajia ja ankea tunnelma, mutta tulipahan sekin vieraalle näytettyä, ennen kuin kuljeskelimme metsäpolkua pitkin kotiin. Minä tietysti jossain välissä onnistuin harppomaan turhan reteästi, niukautin polveni, eihän se vielä iltasella tuntunut, kun puudutus oli kohdillaan, mutta aamulla valitettavasti tilanne oli toinen. Ennestään rikkinäinen polvi oli kerännyt itseensä kunnioitettavan vesipussin, naureskelinkin, että minulla on tulevaisuus vatupassina, kun parhaimmillani olen vaaterissa sängyn päällä maatessani, en ainakaan riko itseäni lisää.

Lauantain ohjelmanumero, pièce de résistance, oli retki rautakauppaan. Minulla on ollut useampia hankittavia asioita listalla ja nyt kun oli oikeim autokyyti, niin pankkikortti vinkaisi pahemman kerran. Hankin liesimustaa, viemärirakeita ja sammutuspeiton. Apteekista tarttui mukaan polvituki. Kaupasta jälkiruoka ja blinitarpeita. Sen päälle olikin ihanaa tulla pariksi tunniksi kotiin lepäämään ennen illan ohjelmaa. Kokeilin elämäni ensimmäistä kertaa cyberseksiä, nukuin kannettava sängyssä, kun leikin sillä hetken ennen kuin uni voitti. Kovin tuntui yliarvostetulta, hetken se siinä lämmitti, ennen kuin viileni.

Naapurin poikain luona paistelin blinit, olen havainnut parhaaksi käyttää lettupannua, koska kuka nyt niitä blinejä tahtoo itsensä täyteen, kun täytteethän ne tärkeintä ovat. Alkuun vedimme sinihomejuusto-punajuurisosekeittoa, blinien täytteenä notkuivat vorschmack, suolakurkut, hunaja, smetana, sipuli, savukalatahna sekä muikun- ja kirjolohenmäti. Kyllä, kätöseni sekä nilkat ovat turvoksissa, aika suolaista kamaa vanhalle akalle. Mutta hyvää!
Tässä haetaan daideellista vaikutelmaa, mutta vorschmack näyttää edelleen koirangagalta. Hyvää se kyllä oli! Kuolasurkusta kerkesin vähän jo haukata, ennen kuin kuvan muistin ottaa.

Maailman helpoin kakku ilman uunia.
Jälkiruuaksi tekaisin maailman helpoimman kakun. Otetaan kaksi marenkipohjaa kaupan kakkuhyllystä. Keskiväliin tiramisumaitorahkaa, päälle vaniljarahkaa, mustikoita ja tummaa suklaata. Nopea ja äkkimakea. Sitten seurasimme Uuden musiikin kilpailua, kannustimme mukana olevaa ystävää henkisesti, mutta tietenkin voitti väärä biisi. Ei silläkään mitään väliä loppujen lopuksi ollut. Sopii hyvin sinne tuubaosastolle ja hyvät naurut saimme siitäkin.

Väsyin jo puolen yön aikaan, vatsalihaksiin (mihin?) sattui nauraminen ja vatsanahka pingotti ruuasta. Päätin tuhlata taksiin, koska en uskaltanut riskeerata polveni sekä tyhjien astioiden kanssa liukkaille kaduille lähtemistä. Minä sitä olen hyvä keksimään syitä taksiajeluilleni. Mutta hirmu hyvä viikonloppu oli, ihmisiä, sopivasti juomaa ja paljon ruokaa! Tänään lepään ja huomenna onkin TAAS haastattelu. Joo, ei siitä mitään tule, mutta menen silti, kiva, kun on jotain ohjelmaa, että voi edes teeskennellä jotain tekevänsä.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla

Sitä kun ajoissa herää, niin saa kummasti aikaan. Huomasin asian eilen, kun ensin paistoin leivän. Sen verran varioin, että tungin mukaan reilun desin verran turkkilaista jogurttia ja siemenet tekivät tilaa kauraryyneille. Tuli herkkua! Paras tähän saakka. Lämpöisen puolikkaan pakkasin mukaani, kun kylille läksin. Ennen yhtätoista minulla oli jo treffit rautatieasemalla, lunastin nuorelta herralta ensipainoksen Tuhannen planeetan valtakunta-sarjakuvaa, maksoin vain 7 euroa, vaikka kyseessä oli ehta 70-luvun painos. Ja uskomattoman hyväkuntoinen, ei tahran tahraa ja selkämyskin taittamatta. Lupaan, ettei se minun jäljiltäni sellaiseen kuntoon jää, minä kun luen sarjiksiani, en vain keräile niitä.

Kävin kaupasta pari juustoa ja paketillisen vihreitä asioita, ennen kuin matkasin Viiskulmaan äitiyslomalaisen kanssa brunssitreffeille. Aika kului rattoisasti, nuori herrakin heräsi aamupäiväuniltaan. Maailma parani kummasti, lapsukainen ei edes itkenyt minut nähdessään, vaikka pitkään tutkikin ääneti. Epäilevä Tuomas! Säällisen seuranta-ajan jälkeen minulle väläyteltiin jopa kahta hammasta. Sellaista shemeikkain sukua tuntuu nuorukaisessa olevan, että kiitän luojiani, etten minä enää ole markkinoilla siinä vaiheessa, kun hän pistää tuulemaan. Pois ymmärsin lähteä vasta, kun herra alkoi haukotella iltapäiväunilleen. Mukaani sain purkillisen hunajaa. Ylläripylläri, sitä oli myös brunssipöydässä tarjolla. Saattaa johtua ystävän virallisesta työpaikasta. Heh.

Punavuori tuli tutuksi 90-luvulla, ystäväni asusteli Tehtaankadulla ja me tytöt bailasimme. Vanha Kapteeni, Sikala, LostAndFound, Uudenmaankadun ja Iso Roban baarit tuli siihen aikaan koluttua. Nauratti, kun niitä aikoja muistelin. Muistan yhdetkin sokkotreffit, kun värväsin ystäväni saapumaan paikalle puoli tuntia niiden alkamisen jälkeen ja tarkistamaan tilanteen. Hyvin kun meni, niin päädyimme koko seurue jatkoille Kallioon samana yönä. Huhhuh.

Kotimatkalla koukkasin Liiterin kautta. Siellä oli taas hirmu hyviä tarjouksia; parsakaalia alle eurolla, luumutomaatteja 80 sentillä, viidellä eurolla kaksi kahvipakettia, juustokin oli tarjouksessa, samoin kreikkalainen jogurtti. Ja toffeepussi! Olin suorastaan riemuissani, tänään ei niin paljon tarvitsekaan enää hankintoja tehdä, Vähän olutta ja vähän ruokajuttuja, saan vieraan yläkyliltä, huomenna jatkamme naapurilähiössä blinikestien merkeissä.

Jos elämä olisi koko ajan tällaista, silkkaa juhlaa ja ihmisiä, ja rahaa olisi, ikinä en töitä tarvitsisi. Mutta kun ei ole. Rahakin kun ihan hyvästä olisi ihmiskontaktien lisäksi. Sitä kuitenkin ajattelen vasta maanantaina. Pitää se päiväkotipaikka löytää jostain. Ahdistus. (Tulipas se nopeasti. Nukkumatin ohkoisella unihiekkälähetykselläkin saattaa olla osansa tunnelman nopeassa vaihtumisessa.)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Suun avaaminen auttaa lähes aina

Turhasta ei ole tapani ollut vinkua, mutta jos koen, että palvelu tai tuote ei vastaa tilaamaani, niin en juuri osaa hiljaa olla. Yleensä se auttaa, koska eivät suuret firmat tahdo penneistä taistella itsestäänselvissä tilanteissa. Niin kävi nytkin. Muistatte varmaan sen ennen joulua murtuneen Hackmanin veitsiraasun. Sain vihdoin korvaavan veitsen tilalle, koska lähettämääni mallia ei enää valmisteta. Ei mikään ihme, jos ei muovikahva kestä paria vuotta pidempään.

Oho, kylläpäs se kiiltää. Ja kirjakin näköjään tuli kuvaan. Mutta olkoon.
Ainoa, joka välissä mokaili, oli posti. Kun sain pikaiseen vuodenvaihteen jälkeen kirjeen Hackmanin laadunvalvonnasta, että valitukseni oli aiheellinen ja korvaava tuote lähetettäisiin suoraan tehtaalta, jätin asian mielestäni. Tammikuun loppupuolella tuli asia taas mieleen ja kun laitoin kyselyn asiasta, sain vastauksen, että tuote oli lähetetty heti kirjeen perään ja että minun kannattaisi kysyä lähetyksen perään postilta.

Posti vastasi, että lähetys oli käynyt lähipirsmassa pakettiautomaatilla, mutta oli lähetetty tehtaalle takaisin, koska en ollut hakenut tuotetta. Vaikeahan sitä on hakea, jos ei edes tiedä paketin saapuneen, saatika koskaan saanut koodia, millä saisi pakettiautomaatin lokeron auki. Niin kerta. Siihenhän he eivät tietenkään ottaneet mitään kantaa, puhumattakaan mistään korvauksesta. Paitsi etten kyllä jaksa tehdä mitään reklamaatiotakaan, koska ainoa kärsimykseni on ollut henkistä mallia, tyyliin odottavan aika on pitkä.

R-kioskiretkelläni kävin samalla kaupassa. Ostin kevään ensimmäisen (ja todennäköisesti viimeisen) mantelilaiskiaispullan, koska pakkauksessa oli kaksi, toinen tosin jäi täksi päiväksi. Ensin mietin, että ottaisinko runebergintortun, mutta en juurikaan ole tortuista ollut innostunut. Naamakirjassa puimme asiaa, totesin, että olen niin helevetin hetero, että en osaa torttuakaan syödä. Ja että miehetkin olen viime aikoina vaihtanut pullaan.

On minulla toinenkin reklamaatio menossa. Tuloksen kerron, kun prosessi on päätöksessä. Kesken olevista asioista ei toinne huudella. Kolmas asia, mistä pitäisi jutella, on yhden ihmisen käytös. Minua kummastuttaa joka kerta, kun minulle ilkeillään. En jotenkin millään tahdo ymmärtää, mitä pahaa minä olen kenellekään tehnyt niin paljon, että se saa ihmisen kiusaamaan minua. Vai olenko niin nössö, että minusta huomaa, etten osaa puolustaa itseäni? Tästäkään tosin ei pitäisi huudella, vaan pitäisi ratkaista asia tavalla tai toisella.

Sen sijaan siitähän aina kannattaa huudella, että sain taas pari hylkäävää vastausta. Masennun hetkellisesti todella pahasti, tuntuu kuin jokainen ei-sana olisi naula arkkuun. Sitten sitä vain nousee ja jatkaa seuraavaan päivään. Mutta kyllä ahdistaa. Itkettää, vituttaa ja suututtaa. Kun tietäisin, mitä minun pitäisi tehdä, kun olisi joku, joka kertoisi minulle, mutta ei ole, kyllä minä sen tiedän, että ihan itse joudun ratkaisut tekemään ja keinot keksimään. Ei ollut kakarana ketään, joka minua olisi puolustanut, eikä sellaista ole nytkään. Välillä sitä tuntee olevansa niin totaalisen yksin tässä maailmassa, kunnes muistaa, että niin on moni muukin, en ole ainoa. Ja onhan minulla niitäkin ihmisiä, joita voi oikeasti kutsua ystäviksi, vaikkeivat ne minua olekaan 24/ 7 puolustamassa ja paapomassa.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Itse itseään ilahduttaen

Ostin kevään ensimmäiset kukkaset. Tiedän, periaatteessa ei pitäisi törsätä, mutta kun muuten olen ollut kiltisti ja olivat tarjouksessa. Alle kolmen euron puntti, kukat kuitenkin piristävät minua. Sitä paitsi kotonahan minä nykyään aikaani eniten vietän, miksi siis en nauttisi siitä?
Muutenkin minusta on taas kehittynyt melkoinen kotihiiri. Ja mikäs kotona ollessa, kun on tehnyt siitä mieleisensä. Iikkean ja lahjoitustavaran liitto toimii. Itse en ole tyytyväinen siivouksen tasoon, mutta toisaalta hysteerisen siivoojaäidin tyttärenä on varmaan vaikea yhtään vähempään tyytyä. Normiälyllä ja -vaistoilla varustetulle ihmiselle taso taatusti kelpaisi.

Valitettavasti sisustusinto ei koske blogia. Kuka sitä kirjaakaan kansien perusteella arvostelee? Korkeintaan teos ei tartu mukaan, mikäli kannet ovat rumat. Blogini taitaa tahtoakin piilotella, siksi en vierailulla käydessänikään yleensä jätä linkkiä, vain pelkän nimimerkin. Löydyn, jos olen löytyäkseni, salasanan taakse nyt kuitenkaan mennä, mene tiedä, jos joku vaikka jotain vertaistukea täältä saisi. Ambivalenttia suhtautumista liikkeellä, yhden hengen undergroundliike.

Siivouksesta tuli mieleen, että otin vihdoinkin pc:n järjestelmästä, kuvista ja muutamasta tärkeästä tekstistä varmuuskopiot ulkoiselle kovalevylle. Koneenperkeleetkään kun eivät ole ikuisia, niin parempi varautua. Johan ne roomalaisetkin aikoinaan höpisivät jotain sotaan valmistautumisesta, kun rauhaa tahtoo. (Si vis pacem, para bellum.)

(Kaikenlaista joutavaa paskaa sitä kirjoitteleekin heti maanantaiaamusta, kun yrittää vältellä avoimien työpaikkojen etsimistä. Seuraavaksi varmaan tartun imuriin.)

lauantai 2. helmikuuta 2013

Ajan kuluminen on estettävä tai sitä on rangaistava

Mihin aika kuluu? Minne se menee? Tiinan mainitessa blogissaan seitsemänvuotisjuhlistaan tajusin, että hyvänen aika, merkkipäivä oli ja meni. Minäkin olen erinäisillä blogialustoilla ja nimillä julkisesti häpäissyt tai ruoskinut itseäni, iloinnut, itkenyt, jaaritellut, jakanut viisautta, kokannut, juossut baareissa ja keikoilla, lukenut kirjoja, tunnustanut, nostellut kissan häntää, valittanut, kiittänyt, rakastanut, pettynyt, harrastanut tilannekomiikkaa tai koonnut selityksiä jo kahdeksan vuotta. Ensimmäiseni aloitin tammikuussa 2005.

Syystä tai toisesta minulla on ollut tarve luoda säännöllisen epäsäännöllisesti uusi pseudonyymi itselleni. Joko elämäntilanne muuttuu tai vainoharhaisuuksissani luulen väärien ihmisten löytäneen minut. Karkaan seuraavaan, mutta näköjään en osaa lakata kirjoittamasta. Ei kai tuo mikään ihme ole, kun on seitsemänvuotiaasta saakka kirjoittanut päiväkirjaa. Se taisi olla mummoni juoni, jolla hän sai minut opettelemaan kirjoittamista, kun aikanaan sain häneltä syntymäpäivälahjaksi lukollisen päiväkirjan. Minä olin alakoulun opettajan painajainen, tavasin koira ja sanoin kissa. Lukemaan opetteleminen oli vaikeata.

Varhaisteininä aloitin oman terapiani, kirjoitin päiväkirjaan kaiken pahan elämästäni. Silloinkin väärät ihmiset lukivat syvimmät ajatukseni, kaksi naapurin tyttöä oli pihistänyt päiväkirjani. He olivat lukeneet sen ja kauhistuneet, kun olivat tajunneet mitä lukevat ja millaisesta perhe-elämästä se kertoi, hyvien perheiden lapset. Niinpä he tulivat katumapäälle ja palauttivat kirjan minulle ennen kuin edes osasin kaivata sitä. Muistan kun he sopertelivat jotain, että olivat ajatelleet pääsevänsä lukemaan jotain poikaystävä- tai ihastumisjuttuja ja minä kerron sisällissodasta perheessä pimeän aikaan. Voi lapsiraukat, oli varmaan melkoinen shokki. Itse menin aivan turraksi, en edes osannut vihata heitä, mutta toisaalta he eivät enää sen jälkeen ystäviäni olleetkaan, tuskin olivat sitä ennenkään. Tunsin itseni vain vielä yksinäisemmäksi ja kirjoitin entistä enemmän.

Olen täyttänyt kymmeniä päiväkirjoja. Kaikki ne ovat tallessa, vaikka harvoin niitä luenkaan enää. Myös blogitekstit ovat tallessa, osa printattuina, osa tiedostoina. Kommetteja en säilö, ne ovat muiden ihmisten reaktioita minun tunteisiini. Niin egoistinen en kuitenkaan ole. Minusta on kiva lukea ihmisten kommentteja, etenkin kun tähän viimeisimpääni olen harvemmin saanut ilkeitä viestejä. Kiitos siitä teille, lukijat. Olisi minusta välillä kiva lukea, miksi te täällä käytte, kun ette sano sanaakaan, mitä te tästä saatte irti, mutta toisaalta, vaikka jatkaisitte vaikenemistanne, minä silti en lopeta kirjoittamista. Karata saatan, sitä en lupaa, että olisin täällä aina, mutta ainakaan juuri tällä hetkellä en koe siihen tarvetta.

Peppone sujautti tunnustuksen. Sydäntä saa jaella eteen päin uudelle blogille, jolla on alle 200 lukijaa. Minun tekeleeni varsin enää mikään kevätkananen ole, mutta kiitän silti. Ei kai minulla vieläkään ole yli kahtasataa lukijaa, vaikka olen viimeisintä tahkonnut jo kolmisen vuotta. Melkoinen tarinaniskijä saisi olla, että sellaisiin lukijamääriin pääsisi. Tai sitten neule-, ruoka- tai muotipolkkaaja, mutta tarvinneko tuota edes? Itsellenihän minä kirjoitan. Aiheet käsittelevät vain hiustenleikkuuta (kevyesti ja pintapuolisesti elämääni, niiltä kanteilta, joilta itse tahdon sitä teille raottaa, sellaisena kuin minä sen näen ja koen, koitin etsiä termille haircut selitystä, mutta en löytänyt).

Yhdelle henkilölle ja blogille tämän kuitenkin ihan vilpittömästi voi jakaa eteen päin. Kionalla on uusi blogi, jolla ei varmasti vielä ole kovin monta säännöllistä lukijaa.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Entinen jakolahja muistelee

Pohdin kylille lähtöä. Se keskiviikkoinen haastattelun yhteyteen kuvittelemani ostosreissu nimittäin typistettiin nupullaan. Ensinnäkin keikalle, jolle bändin naamakirjasivun mukaan jo saisi lippuja, ei järjestäjä ollut edes vielä tehnyt niitä. Varoitin, etten taatusti ole ainoa, joka on tiedon lukenut, että meitä oli varmasti tulossa muitakin varhaisia lintuja. Pääsin kuitenkin jättämään nimeni listalle ja lupauksen, että liput voisi lunastaa vaikka ½ h ennen keikan alkua. Hmph. Sitten menin rintareppukauppaan vain huomatakseni, että muutkin olivat huomanneet tarjouksen. Minun kokoani ei ollut jäljellä laisinkaan mustissa liiveissä. Sukat olivat vääränlaisia eikä uusia farkkujakaan näkynyt. Jotta se siitä. Eivät myyneet edes paskaa.

Tänään ajattelin kokeilla saman vaateketjun toista liikettä. Samalla voisin käydä tofua ja jonkun itkevän juuston hallista. Sitten voisin kävellä Liiteri-kauppaan, ennen kuin matkaisin taas yläkylille jemma-nimiseen talteen. Tai sitten voisin mennä takaisin unille. Pari hakemusta sain kuitenkin tehtyä, jotta ei tässä nyt ihan laiskana ole maattu. Tai istuttu oikeastaan. Sitä lajia kyllä tulee aivan liikaa nykyään, onneksi tuli työelämänsä edes seisottua.

Pohdiskelivat naamakirjassa sanoja, olivat bonganneet pari epäilyttävää, tai ajatuksia herättävää. Ensimmäinen oli jakolahja, sellaisia olen itsekin töissäollessani hankkinut. Ameriikan pelleillä oli vinkeä tapa kutsua sitä lajia, pikkuisia lahjuksia, heille ne olivat trash and trinkets. Hmm. Toinen epäilyttävä sana, jota postauksessa käsiteltiin, oli panoautomaatti. Siihen totesin, että varmasti nuorempana tein osani molempien kanssa, nyt ei enää pysty kykenemään. Ei uskalla eikä ole tilaisuutta. On se kumma, etteivät tule kotoa hakemaan, vaan pitäisi muka lähteä itse seuraansa hakemaan ja jakamaan.

Jatkan pohtimista suihkussa. Sinne on kuitenkin aika lyhyt matka.