tiistai 26. helmikuuta 2013

Kohta lähtee

Talvi-Matti aloitti kevään ja räystäiden tiptiptippumisen (vanhan sanonnan mukaan Matin päivä on ensimmäinen kevätpäivä).Pian tiet kuivuvat, pääsen kaivelemaan kenkäarsenaalini esiin. Brandosin alennusmyynnistä bongasin yhdet Brakon bootsit lisää. Niistä en maksanut kuin 35 euroa, koska yhden tilauksen mentyä pieleen, sain käyttööni 15 euron lahjakortin. Muuten olisin maksanut 50 euroa. Ei paha kauppa laisinkaan nahkakengistä.

Housutkin ovat tulossa postimyynnin kautta. Toivottavasti tuurini pitää, ja ne ovat käyttökelpoiset. Mieluummin pitäisin pellavaisia housuja kuin jotain muovisekoitekangaslillua päälläni. Etenkin kun kesäkin tulee ja minä vietän sen töissä. Todennäköisesti kellarissa järjestellen arkistoa, siltä se vähän on alkanut näyttämään. Hämmästyttävää työpaikalla on sellainen spontaanin kiitoksen ilmapiiri, olen saanut siitä jo reilun viikon jälkeen osani todella yllättäviltä tahoilta. Ihmeellistä. Sen lisäksi minulle yksi henkilö tarjosi toisen pääkäyttäjän ominaisuutta, kunhan minut vakinaistetaan. Ihmeellinen luonto, ne ymmärtävät, että miusta on vaikka mihin, jos vaan annetaan!

Eilen ystävälle naureskelin olevani hirmupirteä, vaikka töissä meni yliaikaiseksi. Olisipa ystävä nähnyt minut yhdeksän maissa, kun kaaduin sänkyyn. Lukemisestakaan ei mitään tahtonut tulla, tavasin muutaman kymmenen sivua, ennen kuin silmäraasut alkoivat lupsumaan. Jouduin jopa netin kautta uusimaan kirjaston lainat, koska en ole saanut luettua vasta kuin yhden kirjan neljästä. Muta kun silmäni suljin, nukuin seitsemän tuntia putkeen. Riemua! Kyllä se riittää, kun yleensä ei ole yhtenäistä unta noin paljon tarjolla. Ei paljon täysikuu kiusannut, tai korkeintaan muutaman painajaisen verran. Hyi helvetti, entinen puoliso taas siellä minua kidutti!

(Minulla on sellainen tunne, että pitäisi jotenkin pyytää anteeksi, kun hehkutan työtä koko ajan. En kuitenkaan tee sitä. Ensinnäkin, työ on mnulle erittäin tärkeätä henkisesti, koska minulla ei ole sitä "tärkeätä" ihmissuhdetta, minä tarvitsen jotain joka täyttäa ajatukseni, etten ajattelisi typeriä. Toiseksensa tiedän, ettei tämä kauan kestä, jotain pahista sieltä löytyy kuitenkin tai sitten teen jonkun mokan ja minut ajeltaan sieltä pois. Niinpä nautin niin pitkään kun voin, kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja itku tulee pitkästä ilosta.)

9 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

IHANAT KENGÄT! Juuri eilen kattelin ton värisiä kesäkorkkareita.

-kummitus- kirjoitti...

Joo, lasken salanaisellisuutenni irti kenkäostoksilla. ;-D Valitettavasti en osaa korkkareita käyttää, kun nilkat alkavat huojua, siksi haalin aina noita bootseja, varrellisia kenkiä.

Peppone kirjoitti...

Älä pyytele anteeksi äläkä nyt herranjumala ota tässä vaiheessa tuollaista asennetta että se työ loppuu. Ties mihin vielä joudut kun kerran pääkäyttäjäksi kaavaillaan.

Unet ovat muuten ihan toista luokkaa kun päivän aikana on kuluttanut sitä energiaa pois. Se ei ole sama asia kuin mitä kotona touhutessa, työ vie jotenkin enemmän puhtia pois vaikka olisi fyysisesti helpompaa kuin kotihommat. Kait se johtuu siitä että aivot käyvät isommilla kierroksilla kuin kotona haahuillessa.

-kummitus- kirjoitti...

Peppone, parempi ajatella huonot vaihtoehdot valmiiksi, minulla on kokemusta siitä, että nekin käyvät toteen välillä.

Sitten toisaalta tiedän, että lukijoissa on useampia työn etsijöitä. En tahtoisi kiusata heitä onnellani, mutta toisaalta en myöskään malta olla hiljaa. Pitäisi varmaan korostaa myös niitä elämäni surkeita puolia, niitäkin riittää, vaikken niistä jaksa niin usein huudella.

Mulla kun on sellainen ihmeellinen mielipide, että mitä vähemmän katkeroittaa itseään ja miettii hyviä juttuja, sitä positiivisempana ihminen pysyy. Ja mitä positiivisempi on, sitä parempi on olla. Viha, raivo ja katkeruus lietsovat itseään, tosin itsekin välillä niihin uppoan, mutta koitan päästä pikaiseen pois siitä liemestä.

Peppone kirjoitti...

Olet aivan oikeassa tuon katkeroittamisen suhteen, elämästään saa tosi helpolla negatiivisen jos miettii koko ajan synkeitä puolia. Vaikka ärisenkin omassa blogissani kovaa kohtaloani, aloitin 2010 henkilökohtaisen Pää pois perseestä - kampanjani ja olen siitä lähtien kieltäytynyt ajattelemasta asioita negatiivisesti. Olo on huomattavasti kevyempi ja valoisampi. Pusut sulle, sä olet ne ansainnut. <3

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä tämä työtön sun hehkutuksen kestää! Olet sen ansainnut.

Olisi kiva kuulla, mitä siellä töissä päivät pitkät touhuilet? Sellaista kaikkea arkista....

-kissa-

-kummitus- kirjoitti...

Olen pahoillani, Kissa, en valitettavasti aio työstäni kertoa tämän enempää, ettei tulisi kerrottua läpiä päähänsä.

Perinteiset ammattiini kuuluvat tehtävät ovat kuitenkin pääasialliset toimet, järjestelyä lajissa jos toisessakin.

Anonyymi kirjoitti...

Miun puolesta hehkuttele nii paljo ko sielu sietää! Antaa se meille muille toivoa et vielä tästä noustaan kele! :)

Se on totta et kun on joskus jottai saanu ja melekee aina sen menettänä ni katkeraks sitä vähä tullee. Ja pelekää että taas siinä käy niinkuin ennenkii. Mut nautitaan siitä mitä saahaan, eiks juu? Aurinko paistaa risukasaan kaikki kaks minuuttia ennen sadetta, sanon mie. Tehhään niistä kahesta minnuutista niin hyviä että ne jaksaa kantaa ne huonommatkii ajat!

-taikis

-kummitus- kirjoitti...

Joo, kyllä pienistä onnenhetkistä nauttiminen ja niistä kiinnipitäminen kummasti riittävät pitkälle sitten kun se surkeuden hetki taas koittaa.

Usein tulee kyllä toivoneeksi, että se kohtalon kauha saisi jakaa meille tasapuolisemmin soppansa. Että tulisi kaikille yhtälailla makeita ja karvaita sattumia.