Maailmanparantajan puheenvuoro

Minulta, ihan oikeutetusti, kysyttiin, miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen soluttaudun nuorisotörmäilypuolella, kun olen kuitenkin oikeassa elämässä siirtynyt pahan palvelukseen, mammonan leipiin. Vastaus ei ole yksiselitteinen, jonkun verran raotin sitä joskus viime syksynä edellisessä suunaukomisosoitteessani. Ssyy, miksi aikoinaan valitsin nuoriso-ohjaajan ammatini, on, että minulla oli äärimmäisen ihana ja ymmärtäväinen ohjaaja, vanhempi, silloin kun ei omista vanhemmista mitään apua ollut. Ihminen, joka auttoi minut eteen päin, kun en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla ja minne suunnata.

Siksi minusta tuli nuorisotörmäiljä. Syy taas siihen, miksi vaihdoin pois niistä hommista, on niinkin proosallinen kuin raha. Kutsukaa sitten vaikka ahneeksi paskiaiseksi, mutta nyt yritän maksaa ahneuttani takaisin. Kun palkka tulee ja jotain jää käteenkin, voin antaa aikaani ilmaiseksi. Minä maksan velkaani ihmiskunnalle. Kun en kerta lapsia tehnyt, kasvatetaan sitten muiden lapsia. Tai jos nyt ei ihan kasvateta, niin kaitsetaan ja ohjataan. Katsotaan vähän perään.
En ollut, enkä ole, mikään luontainen ihmisen paras ystävä; minulla on kuitenkin halu tehdä hyvää, jakaa sitä mitä itse olen saanut. Sen lisäksi pitää opettaa niin kuin elää. Minun mielestäni monilla – itse asiassa – kaikilla ihmisillä on jokin erityinen kyky, jolla he voivat auttaa ihmiskuntaa eteen päin. Jotkut lisääntyvät ja täyttävät maan, toiset tekevät elämää suurempia keksintöjä. Minun erityinen kykyni on olla minä. Olla läsnä, kuunnella ja avustaa. Sen paremmin en sitä osaa määritellä. Haluaisin kyllä, minustahan tulisi guruna miljunääri.

Sosiaalisuutta? Jossan määrin, mutta ehkä enemmän omien kykyjensä viemistä sinne, minne ne tahtovat minut viedä. En minä mikään supliikin kuningatar ollut hommat aloittaessani, 20-vuotias kakara, mutta mielestäni kuka tahansa voi sen oppia. Antaa vain tilanteen viedä. Ja tilanne – se kuulkaa vie niin, että sitten loppujen lopuksi siitä saatu adrenaliiniryöppy vastaa urheilusuoritusta, rakastumista, huimausaineiden huippua, ekstaasia, ylimaallista riemua.

Älkääkä edes epäilkö, kyllä mie muistan ne huonot päivät, ärsyttävät ihmiset, tilanteet, joissa epäonnistuin, ihmiset, jotka lipsahtivat käsistäni, yksinolon tunteen. Mutta kun kaikessa ei voi onnistua, vaikka miten tahtoisi. Voi olla, että luikin vielä häntä koipien välissä kotiin, mutta minun on PAKKO kokeilla. Ihan vaan siksi, että tahdon tehdä jotain tämän pallon eteen muutakin kuin vaan olla hunningolla ja töissä. Minä tarvitsen ihmisiä ja maailmassa saattaa olla ihmisiä, jotka vähän tarvitsevat jotain minunlaistani. En ole ainoa, mutta olen ainutlaatuinen. Siihen minä oman juttuni perustan.

Jottas tiedätte. Kokeilkaa tekin. Jotain muuta, jos ei vapaaehtoistyö luonnistu. Sanoo hullu kummitus ja lähtee takaisin kouluttautumaan. (No, en nyt ihan vielä, mutta muutaman tunnin päästä, nyt juon kahvia ja otan uusiounet, jos saan.)