Kuinka selvisin kauhukammiosta

Jo pelkkä menomatka Vuosaaren terveyskeskukseen kävi seikkailusta. En nimittäin ole itäisemmässä Helsingissä kovinkaan paljon aikaani kuluttanut sen jälkeen kun firma muutti pois Hertsikasta kymmisen vuotta sitten. Luulin joutuvani metrolta vielä kävelemään, mutta kissanviikset, siinähän se oli suorastaan tarjottimella, aivan Kolumbuksen kupeessa. Niinpä olin reippaasti etuaikainen, inhotti kuunnella, kun edellistä asiakasta porattiin. Onneksi mukana oli kirja ja kännykkä, jolla lähetellä paniikkiviestejä omahoitajalle. (Minusta on niin kiva, kun minulle annetaan sitä surullisen kuuluisaa taustatukea.)

Kun minun vuoroni tuli (aivan ajallaan, kiitos siitä), varoitin heti, että pelkään hammaslääkäriä, toimenpiteitä sekä olen kipuherkkä. Kaiken tämän hoitokaksikko huomioi ansiokkaasti, mutta kun purettavana oli joskus 70-luvulla aivan liian syvään juntattu amalgaamipaikka, niin alkoi jo lääkärin suustakin tulla mielenkiintoisia kommentteja. Sitten pidettiin taukoja, joiden aikana yritin hengitellä rauhallisesti ja oikoa sormiani, jotka olivat rutistuneet kiinni kauhukahvoihin.

Se kipu vaan on jotain kamalaa. Siinä vaiheessa kun porat alkoivat hiipiä lähemmäs paikan pohjaa ja tasoittaa tilaa uudelle, suustani alkoi kuulua omituisia uikahduksia, vesi valui silmistä. Minulla on joko hermot pinnassa tai sitten työtä tehtiin jo lähellä juurikanavia. Niin tai näin, puudutus ei auttanut. Tai varmasti auttoi, mutta koski siitä huolimatta. Minut saisi tunnustamaan aivan mitä tahansa tuomalla hampilääkärin välineistön paikalle. Lopputulemana on ihanan sileä valkoinen muovipaikka, jonka hinnaksi tuli eur 43,20. Edullinen! Minä sitten rakastan julkista hammashuoltoa! Ja on syytäkin, alhaalla takana on nimittäin odottamassa toinen samanlainen pommi purkamista, eikä siihen monta vuotta mene. Hammaslääkärikin tosin tunnusti, että hän koki tehneensä melkoisen urotyön, ymmrrän häntä täysin ja kiittelin kovin jälkikäteen, koska tiedän olevani vaikea asiakas.

Kotiin päästyäni olin niin onnellinen selviämisestäni, että söin iltapalaksi irtokarkkeja noin sata geetä. Arvatkaas, oliko sitten huono olo. Juu.

Meillä töissä vietetään suruaikaa. Täysin ymmärrettävää.