Olen shoppaillut työrättejä kesää varten, pakko oli. Työpaitulit olivat vähissä, onneksi ehjiä farmarihousuja riittää ainakin viittä eri mallia. Sain estrogeeniä, koska lähiapteekki hoiti asian puolestani. Ehkä olen riittävästi kantanut sinne rahaa. Olen Ihmemiehelle valehdellut olevani toisaalla, ettei tarvitsisi ihan vielä kohdata todellisuutta. Olen lakannut vastaamasta puhelimeen, koska en jaksa. En puhu, hymyilen vinoa hymyä, välillä hengittelen vessassa. Välillä nauran kuin ei huomista olisi. En kadu, vaikka kadun kaikkea. Tahtoisin karata maasta, mutta pysyn täällä, koska en kestä lämpöä enkä rahattomuutta.
Että ihan tällaista normaalia on ollut.
Onkos tässä mitään muuta tapahtunut? Mietin juhannusta ja kesää. Mietin lomaa, kaikkia niitä 5 viikkoa, jotka jossain vaiheessa voin olla poissa suolatehtaalta. Olen keksinyt lomajuttuja, toisia on ehdoteltu minulle. Nyt kun vielä saisin tietää, koska voin pitää lomani. Mitään ei voi lyödä lukkoon.
Kävin illalla saunassa. Katsoin RM:n parvekkeen valoja. Hänen suhteensa tein vahingossa oikean ratkaisun. Ei ketään saa pitää roikkumassa löysässä hirressä. Giljotiini on parempi ratkaisu. Jää siisti arpi. Ihan niin kuin minulle jäi Omahoitajan kanssa. Edelleen arvostan ja ikävöin häntä. Sitä en olisi arvannut, miten lähelle hän minua pääsi. Lähes vuosi on enemmän kuin puoli vuotta, yritän lohduttaa omatuntoani. Minäkin typerys teen virheitä, niitä on kovin vaikea antaa anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti