En tajunnutkaan, miten paljon stressaan siitä, etten koe oloani tervetulleeksi töissä. Eilen illalla hätäpäissäni jopa blogini sivupalkissa aloin kysellä töitä. Aamu oli iltaa viisaampi, poistin avoimen työhakemukseni. Tyhmää minulta kuvitella, että joku olisi kiinnostunut keski-ikäisestä haircut-bloggaajasta, joka ei mediasketsikkäästi kokkaa, neulo, lue, tai ei ainakaan kirjoita mistään sellaisella pieteetillä, että siitä olisi mainita. Sillä teenhän minä noita kaikkea, jopa varsin intohimoisesti, mutta on minulla muutakin elämää. Ja senkin pitää blogiin mahtua.
Sen lisäksi mene tiedä mistä päähäni pälkähteli edesmennyt avioliitto ja sen karmivat loppuajat. Koen olevani loppuunselattu korttipakka, nujuutettu ja tahrainen, ja mitä kaikkea se Tuomari Nurmio biisissään nyt sitten toteaakin. Aika harvoin sitä enää tulee ajateltua, mutta sitten kun tapahtumat päähän paukahtavat, niistä on vaikea päästä eroon. Onneksi omahoitaja oli kaukana, ettei hän joutunut terapeutin asemaan!
Nyt otan suunnan ylöspäin. Ei saa jäädä tuleen makaamaan! Minä EN ole märehtijä, vaan lihansyöjä - niin kuin kuvainnollisesti. Ruokapöydässä kelpaa lähes kaikki, joka ei karkuun juokse. Sen sijaan pahat, surkeat ja painavat asiat on parempi pureskella ja työntää taakseen (josta ne sitten taas löytää juuri huonoimmalla hetkellä).
Pah. Ja juhliakin pitäisi tänään. Ei juhlituta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti