perjantai 6. joulukuuta 2013

Minä itse

Tuli tästä väkistenkin silmille tunkevasta itsenäisyyspäivästä mieleen oma tilansa. Tai ainakin ajatus siitä, että kuvittelen olevani suhteellisen itsenäinen. Lapsena olin itsepäinen, minusta on jopa kuvallinen todiste. Jossain sukujuhlissa tuli taas se hetki, kun joku viisas aikuinen keksi, että serkuksista pitää saada kuva. Meitä on nimittäin melkoinen lauma, yhdeksän sisaruksen kaikki lapset muodostavat noin kolmenkymmenen henkilön ryhmän. Minä en tahtonut kuvaan. Piilouduin ulos. Minut löydettiin, mutta aina kun minusta laskettiin irti, juoksin pois kuvasta, Loppujen lopuksi joku vanhemmista yritti pidellä minua kuvassa, mutta en suostunut kumartumaan, niinpä ainoa asia, mikä minusta näkyy, ovat valkoiset sukkahousut.

Nuorena aikuisena ja varttuneempanakin aikuisena olen tajunnut, että vaikka päätökseni tehdä tai olla tekemättä jotain aiheuttaa minulle suunnattomia ongelmia, mielipahaa ja surua, en voi perua päätöstäni, koska en vaan voi. Kun päätös on tehty, siitä pidetään kiinni. Mikäli päätös on huono, se ja sen edustama asia unohdetaan tai painetaan taka-alalle, eletään, niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Mutta päätöksen kanssa eletään, koska vatuloimaan ei kannata jäädä.

En erityisemmin pidä itsepäisyydestäni. Olen jopa viime vuosina jalostunut sen verran, että myönnän tarvitsevani muita ihmisiä. Ystävällismielisiä ystäviä. Ei se minusta tee nimittäin yhtään epäitsenäisempää, vaikka joskus vähän yrittäisin apua ja tukea vastaanottaakin. Yritän määritellä käsitteitä itselleni, itsepäisyys ei ole itsenäisyyttä eikä itsenäisyys itsepäisyyttä. Minun pitäisi yrittää vähän luopua molemmista.

Ei tainnut kukaan luvata, että elämä olisi helppoa. Ei ainakaan, jos sattuu olemaan pappilan musta sika.

4 kommenttia:

Lazur kirjoitti...

Sullon niin mun luonto. Ei ole helppoa elämä sen kanssa, mutta eipä sitä kukaan helpoksi luvannutkaan.

-kummitus- kirjoitti...

On se hienoa (?) tietää, ettei ole tässä lajissa yksin. Vaikken mie kyllä tätä kenellekään toivoisi. Helpommalla pääsisi toisenlaisella luonnolla.

ambra kirjoitti...

Voi että mua naurattaa tuo lapsuustarina :D

Minäkin olen aika itsepäinen... Ja itsenäinen. Tuntuu tosi vaikealta myöntää, että tartteis apua, tai kuuntelijaa, tai mitään. Oikeesti mulle on aika kova paikka pyytää esimerkiksi kissavahtia! (siunattu sinä kun pääset)(Lukuunottamatta ex-omistajaa, hän on velkaa joten pyydän ilman kynnystä;))

Sen sijaan en ole itsekäs, vaikka itsenäisyyteni on siihen sekoitettu ja minun herkkää hipiääni näin loukattu.

Ehkä pitäis vähäh yrittää irti tästä "ei tarvi auttaa, perkele" -mentaliteetista... ;)

-kummitus- kirjoitti...

Itsekkääksi en ole minäkään itseäni juuri kokenut, mutta voihan se olla, että sellainenkin kuva minusta jollakulla saattaa olla. Mielelläni kyllä jaan hyvää. Huonon jakamisessa en ihan niin lahjakas omasta mielestäni ole.

Apua kannattaa pyytää, mutta siinäkin joutuu välillä pettymään. Harvemmin tosin muistaakseni.