perjantai 11. lokakuuta 2013

Lehtipuhaltimet meillä aina tulevat olemaan keskuudessamme*

Aamulla, kun ajelin bussin kyydissä töihin, mietin, että maanantaina on varmaan jo töihin saapuessakin pimeää. Tänä vuonna syksy on saapunut armollisesti, värikkäänä, lämpimänä ja sateettomana. Puutkin ovat saaneet pitää ruskaiset pukunsa harvinaisen pitkään. Pääkaupunkiseudulla kun yleensä tuulee aina. Mutta kohta se saapuu – lehtipuhaltimien luvattu aika. Tässä vaiheessa vuotta lasken aina, montako kuukautta on valon saapumiseen, vain viisi. Ei se oikeastaan paljon ole. Kunhan tästä nyt vuodenvaihteeseen saakka jaksaa, alkaa valon määrä taas lisääntyä. Ei paha.

Joo, joo, tiedän. Eivät kaikki osaa noin ajatella, tuo kuulostaa omahyväisen yltiöoptimistiselta. Mutta kun ei oikeasti ahdista. Minua ahdistavat muut asiat, mutta sää ja vuodenkierto eivät onneksi vaikuta. Jossain asiassa edes pääsee vähän helpommalla. Sen lisäksi minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän jotain siitä, miten vuodet kuluvat aina nopsempaan, mitä enemmän tulee ikää, mutta kun siitä on jo useampikin juttu julkaistu, mistä se johtuu, niin etsikää niitä. Olen samaa mieltä, kulkee se, kirmaa ja rientää, perkele.

Eilen illalla mittasin verenpainettani, lukemat olivat suorastaan yltiöoptimistiset, 119/ 79, kun ykskaks sain tolkuttoman rytmihäiriökohtauksen. Se jopa rekisteröityi verenpainemittariin, mokoma alkoi rääkymään hädissään. Sitten otti todella pahasti, tajunta himmeni pariin otteeseen. Jos en olisi tuolissa jo valmiiksi istunut, todennäköisesti olisin löytänyt itseni lattialta. Pelotti vähän aikaa, mutta kun hetken lepäilin, pahin meni ohi. Hupaisinta toki oli, että en iljennyt soittaa lääkäriin, kun yleensä sinne pääsen, ei enää tapahdu mitään. Minulla on sydämeni jemmassa elelevä rytmiryhmä, jota ei saada kiinni. Toisaalta lähtö on tuolla tavoin helppo, ei se nimittäin satu yhtään, tuntuu vaan tosi epämukavalta ja sitten menee taju.

Tällä viikolla minulla oli treffit suutarini kanssa. Hän tervehti minua iloisesti kuin kauan kadoksissa ollutta ystävää (joperuonansuu-äänellä kukkaroa) kysyen, että mitä kivaa olin tällä kertaa tuomassa hänelle. Uudet marjapuuro-millamagia-kenkäni yllättivät minut, niissä onkin nahkapohja. Nahkapohja ei kestä juurikaan suomalaista ilmastoa, toisaalta tehdaskorkolaput ovat surkeata tekoa, ne kannattaa vaihtaa parempiin mahdollisimman nopeasti. Toisena tuliaisena vein salvianvihreät bootsini, niistäkin olivat kesän aikana korkolaput saaneet kyytiä. Kyllä huomasi, mitä kenkiä on tullut pidettyä. Minulle luvattiin taas kanta-asiakasalennus ja kosteuskäsittely kaupanpäälle. Onni on taitava suutari, sitä en väsy toistamaan. Olisikohan niitä missään vapaana? Voisin minä sellaisen seuralaiseksenikin huolia.

Tänään tulee yksi kiva ja mukava. Hänelle teen tofua sataykastikkeessa. Huomenna pelaamme minun luonani roolipeliä, sinne rakentelen lasagnen. Sunnuntaina makaan nojatuolissani ja kuuntelen sydämen ääniä. Sanokaa minun sanoneen.

* Otsikosta kiitos Jeesukselle, suomenuskovaisen/ pakanan kannattaa lukea vihollisen ohjekirjanen tarkkaan, että voi tarvittaessa lainata sitä. On siellä muutama hyväkin juttu, ihmisellä vaan on tapana lukea lakia kuin piru raamattua. Pun intended.

6 kommenttia:

Rantakasvi kirjoitti...

Olen jo odottanut (kauhulla!)kuka lähitaloista aloittaa ensimmäisenä lehtipuhaltimen pärryyttämisen. Vielä ei onneksi ole kuulunut.
Meillä haravoidaan, vähän hilitysti sitäkin, pitäähän nurmikkoa lannoitta;)

-kummitus- kirjoitti...

Hih, nuorna tyttönä kun asustelin yhden piruntorjuntabunkkerin kupeessa rivitalopilttuussa, niin haravointi tapahtui vasta keväällä. Saivat lehdet lannoittaa nurmikkoa talven ajan. Ja hyvin se kasvoi.

Kaupungissa toki pakko ymmärtää, raitiovaunut ja ihmiset liukastelevat lehdyköihin. Eikä minua se äänikään häiritse, koska työ.

Mymskä kirjoitti...

Vaikka (tai oikeastaan juuri siksi) syys (tai oikeastaan sen pimeys, sateet eivät juuri haittaa eikä varsin viileyskään) yleensä ahdistaakin, selviydyn suurelta osin juuri sen ajatuksen turvin, että ei sitä kestä kauan. Lasken vaikka päiviä talvipäivän seisaukseen, koska sitten alkaa helpottaa. En pidä sitä yltöoptimistisuutena, vaikka sellaiseenkin joskus sorrun. Se homma vaan menee niin, paskaakaan ei riitä loputtomiin.

Ja olenpa löytänyt muitakin aseita, hah! Ihan sama onko se todellisuuspakoa tai jotain joutavaa huttua, pääasia että keventää.

Marjaana kirjoitti...

Hietsun kauppahallissa oli taannoin suutari, joka totesi elämään jääneen lausahduksen, kun vein puhkilintatut kenkäni hänelle: "Näistä ei saa enää edes norsun vittua"...

Mullekin kelpais suutari kumppaniksi ;-)

Nollavaimo kirjoitti...

Turvallisesti ja järkkynopeasti kotona ! Kiitos. Kaikesta. <3

-kummitus- kirjoitti...

Mymskä, olen niin onnellinen muiden, ystävien, aseista! Jesh! Se ei ole minulta ikinä pois, jos ystävä voi hyvin.

Marjaana, tshiiih! Vähänkö repesin. Eijjumalantähe. Kaikille ainakin kaksi suutaria!

Nollis, se lienee aina tarkoitus, kotiin pitää päästä. Ja voida hyvin. "Ja mulla oli laukussa yksien tyttöjen kirjoituksia."