tiistai 6. tammikuuta 2015

Pieleen, mutta ei pahasti

Jos oli perjantai vastenmielinen työpäivä, ei maanantai paljon paremmalta tuntunut. En vaan opi uudessa työssäni tarvittavia temppuja riittävän nopeasti. Tarvitsisin rauhallisen tilan, jossa keskittyä asioihin. Se ei onnistu avotoimistossa, missä minua pidetään STT:n vahvana kilpailijana. Tilanne tulee vielä muuttumaan vakavaksi, todennäköisesti jo perjantaina, kun seuraavan kerran menen töihin. Eikä asioita mitenkään auta, että tietokoneeni kovalevy irtisanoi sopimuksen kanssani kolmen maissa iltapäivällä. Meni 1,5 h saada varakone toimintakuntoon. Jäivät monet oleelliset temput tekemättä, mutta siellähän odottavat mokomat perjantaiaamua.

Nyt aion levätä, että jaksan. Keväästä tulee raskas sekä työ- että henkilökohtaisella saralla. Onneksi huomenna on vielä viimeinen osteopaattikäynti, en ole enää kipeä mistään, mutta saa opettaa minulle torjuntakeinoja, että jaksan.

Lauantaina ostin Pirsman lihatiskiltä karitsan paahtopaistipalleroita. Eilen puhdistin ja kuivasin ne, pippuroin ja suolasin. Paistoin kuumalla pannulla ja laitoin uuniin kuorrutettuna sambal oelek-, valkosipuli-, rosmariini-, minttu- ja sitruunankuoritahmalla. Vahingossa laitoin liian kovan lämmön, piti olla 150 astetta, olin huitaissut uunin 175een, onneksi huomasin virheeni ajoissa ja otin pallerot ajoissa pois. Eivät kuivuneet, väri on keskeltä kaunis rosé. Paistinliemestä keittelin portviinikastikkeen. Siitä riittää syömistä loma-ajaksi, ei tarvitse ruokaa ajatella sen kummemmin. Kunhan nyt uunijuureksia teen tai juuresmuusia. Paitsi että ajattelen ruokaa ihan mielelläni, koska se edes vähän vie paska-asioita mielestäni pois.

Entisen poikaystävän kanssa on tullut juteltua enemmän kuin vuosiin. Johtunee siitä, että hän näki minut lyhyesti baarissa lauantaina enkä suostunut hänen kanssaan lähempiin tekemisiin. Siinä on oikein klassinen mies, pitää aina yrittää saada se, mitä ei saa. Minä en valitettavasti ihastuessani osaa olla vaikea, siksi kai meidän suhteemme sellaista vehtautumista olikin. Nyt kun ihastuminen ja rakastuminen ovat vaihtuneet ystävyysasioihin, hän aina silloin tällöin tulee hakkaamaan päätään seinään. Onneksi olen oppinut kovistelemaan riittävästi, ettei vahinkoja enää pääse tapahtumaan. Kiva hän kyllä on ystävänä, ei vaan toinne joutua hänen kanssaan yksityiseen suljettuun tilaan, pian on molemmilla tukka sekaisin (monellakin eri tapaa).

2 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

"Minä en valitettavasti ihastuessani osaa olla vaikea"
Ajatus, jota olen yrittänyt pusertaa itsestäni ulos. Kiitos.

-kummitus- kirjoitti...

Olkaa hyvä vaan. Hienoa, jos kelpasi teillekin. Miehän olen helppo kuin sunnuntaiaamu. ;-D