perjantai 7. syyskuuta 2012

Pikku kummituksen piha

Olen kovin kotiorientoitunut ihminen. Minulla PITÄÄ olla koti, sen pitää olla MINUN kotini. Yksi ystävistäni nuuskutteli kymmenen erovuoden jälkeen, että kotonani edelleen tuoksuu samalta. En koskaan ole saanut kysytyksi, onko tuoksu hyvä vai huono. Minun se kuitenkin on, paikka tuoksuu minulta, se on kotini merkki. Huvittavinta toki on, etten käytä mitään hajusteita, hajustamatonta pesuainetta, en laisinkaan huuhteluaineita. Joskus minulla oli laventelipussukoita petivaatteiden seassa, siinä tuoksuttimet. En käytä vahvoja hajuvesiä; täällä tuoksuvat mausteet, valkosipuli, inkivääri, chili, mustapippuri, yrtit, jos mikä.

Olen asunut suhteellisen monessa osoitteessa, vanhempieni kanssa neljässä, sen jälkeen 11 muussa asunnossa, suurin osa niistä (5) on sijainnut pääkaupunkiseudulla. Kaiken kaikkiaan olen asunut vain viidellä paikkakunnalla, pääkaupunkiseudulla pisimpään, jo 17 vuotta. Tiedän nähdessäni asunnon, millainen on sen henki ja elämä, ketä siellä on asunut, ovatko ne kiusaksi. Tiedän, voinko elää siellä pidempään, vai olenko vain käymäläinen. Minua ei ole tarkoitettu kiertolaiseksi, minulla pitäisi olla koti, jossa eläisin hamaan loppuun, muuttamatta enää koskaan. Sitten voisin käydä pettämässä kotiani sinne tänne matkoja tehden.

Minulla on ollut kolme kotia, joihin olisin voinut jäädä loppuiäkseni, yksi Itä-Suomessa, kaksi pääkaupunkiseudulla. Kaikissa oleellista on ollut erikoinen, mutta toimiva huonejärjestys (feng shui tai jotain) ja ulos miellyttävä näkymä. Ensimmäisestä läksin vaihtaakseni työpaikkaa, toisesta minut erotti avioero, kolmannesta en toisaalta olisi tahtonut lähteä, mutta kun sain tämän nykyisen, edullisemman ja käytännöllisemmän, pakotin itseni pois, se kyllä sattui.

Nykyiseni on sisältä kaikkea, mitä olen tahtonut kodilta, mutta piha, se ei vaan ole minua. Se on suljettu, en näe mitään, kaikki näkisivät minut, jos pitäisin verhot auki. Ystäväni tosin sanovat, että olen suojautunut melkoisen onnistuneesti. Tänne ei näe, ei edes parvekkeelle. Etenkin kun ikkunoita on kovin vähän ja nekin pieniä, niin kuin nykyään kuuluu olla. Nyt kun olen viettänyt kotonani aikaa enemmän kuin laki sallii, tajusin, että pihallamme on myös joku perhepäiväkotihässäkkä, älkää vain minulta kysykö, mikä, mutta kamalasti siellä on kääpiöitä, jotka kirkuvat elämäniloaan joka jumalan päivä aina kahdeksasta alkaen. Ja minun aina auki oleva parvekkeeni, kuten myös kaikki ikkunani ovat sille saatanan sisäpihalle päin.

Tahtoisin pois. Tarvitsen valoa, tilaa, avaruutta, metsiä, merta, pusikoita. Mitä muuta tahansa, mutta ei suljettua sisäpihaa! Vanhanaikaista korttelifiilistä kai tässä on haettu. Silti tiedän, että en varmaan lähde tästä koskaan, koska vuokra on edullinen, enkä tällä hetkellä saisi työttömänä uutta lainakaan hankkiakseni toista. Parempi vain tottua ja sulkea silmänsä klaustrofobialta. Koti on minun, aluekin on oikea, mutta pihapiiri on väärä.

7 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Ymmärrän täysin avaruuden ja tilan kaipuun, ne ovat myös meikään ohjelmoituja. Koska itselläni on nykyisin tilaa ympärillä, niin tuntuisi aika raakalaismaiselta muuttaa jonkun faking eron takia ahtaaseen vuokra-asuntoon, ei onnistu. Eli en eroa, jos ei oo ihan välttis pakko!

-kummitus- kirjoitti...

En minä kyllä voinut asunnon takia avioliittoon jäädä, huh. Mutta minulla tilanne nyt oli kaikin puolin toisenlainen, väkivalta ja minä emme tahdo mahtua saman katon alle. Eikä rakkaudesta enää tietoakaan.

Mutta jos nyt tarjottaisiin edukasta kivaa kotia, jossa myös ulkosalla olisi mukavaa, varmasti vaihtaisin. Vaikken mitenkään erityisen paljon muuttamisesta pidäkään.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä enemmän ikää tulee, sen nopeammin aika kuluu, taas se tuli todistetuksi. Siis 17 vuotta, aivan kuin se olisi ollut, ei nyt eilen, mutta, muutama vuosi sitten.
Sinun kodeissasi on ennen muinoin mausteiden yms. muiden lisäksi tuoksunut/haissut kissat ja tupakka. Ja tietysti aurajuusto. Vieläkään aurajuusto ei ole herkkuani. Mutta ne ovat niiiiin sinua!!!
Nostalgian aalto pyyhkäisi ylitseni. Oi nuoruutta...
T: Satuilija

-kummitus- kirjoitti...

Sen verran hullu olin nuorempana, että poltin sisällä. Tiedän. Nyt onneksi parveketupakointi on ainoa, mitä harrastan. Ja kissat. Voi voi, melkein kaipaan sitä pientä kissanhiekan, pissan ja ruuan tuoksua, vaikka tiedän, ettei sellainen ihminen, jolla ei katteja itsellään ole, ole siitä mitenkään innostunut.

Olen pahoillani siitä sinihomejuustosta ja pakkosyöttämisestä... ;-D

peppone kirjoitti...

Lueskelin näitä sun juttujasi ja täytyy tunnustaa ajatelleeni että tämäpä vasta onkin mielenkiintoinen kummitus. Varsinkin tämä missä niin eloisasti kuvailit noita ihmisalun taimia kääpiöiksi, sai tälläisen hullun nauramaan koska voin sieluni silmin nähdä sen kirkuvan lauman. Koita kestää ja jatka juttuja, sait ainakin yhden stalkkerin lisää ;D

Maketsu kirjoitti...

Hei, unelmilla on siivet :) Koti on TÄRKEIN!

-kummitus- kirjoitti...

Päivää, Peppone. Tervetuloa. Vihtymistä en voi luvata, mutta jos nyt jotain koitetaan järjestää.

Eläpä muuta viserrä, Maketsu. Kannattaa miettiä mistä haaveilee.