torstai 5. huhtikuuta 2012

Yksin oot sinä ihminen - vai oletko?

Ystävä naamakirjassa pohdiskeli ystävyyttä, mitä se tarkoittaa ja koska ollaan ystäviä. Sen verran jäi ajatus päähän pyörimään, että jos miettisin, mitä ystävät minulle merkitsevät. Hänen seinällään otin kantaa aika käytännönläheisesti, kun minusta tunnetusti ei ole korkealentoiseen ajatteluun eikä ajatusten muotoiluun. Sanotaanko, että minulle pallo on pallo, en kiinnostu sen läpimitasta, materiaalista enkä muista vaihtoehtoisista käyttötarkoituksista. Ja sen kyllä huomaa hät´hätää laatimastani kannanotosta asiaan:
Sellainen "paita ja perse" -vaihe on minulta hävinnyt, ei ole enää parhaita ystäviä. On vain ystäviä erilaisissa konteksteissa. Oleellista on, ettei ole epämukava olo ja että voi olla ihmisen kanssa oma itsensä. Välillä jutella, välillä tehdä, välillä tavata, välillä olla näkemättä pitkään aikaan. Mutta jonkinlaista lojaalisuutta se vaatii ja sitoutumista.

Tuohon voisin vielä lisätä huumorintajun. Jos ei naureta edes joillekin samoille asoille, minun on vaikea uskoa, että jaksaisin kovin kauan leikkiä ihmisen kanssa. Samoin pitää löytyä armeliaisuutta ja anteeksiantoa, jos tietämättäni tai äkkipikaisuuttani loukkaan ystävää. Minulla nimittäin on paha "tuuli huulia heiluttaa" tapa, mölähdän ensin, ajattelen vasta sitten.

Oikeastaan minulla on eläessäni ollut kaksi paita ja perse-ystävää, lapsena ja joskus kolmekymppisenä. Lapsuusystävyys loppui, kun ystävän vanhemmat päättivät muuttaa heidät toiselle paikkakunnalle ja aikuisiän ystävyys loppui avioliittoon. Hän ei monen muun ystävän tapaan voinut sietää ex-puolisoani. Jäin niin yksin ja niin rikkonaiseksi, että itkin salaa monta kuukautta. Se oli kuin avioero. Mutta kaikesta toipuu, kun aikaa kuluu, ihminen turtuu. Onneksi jäi kuitenkin muutama ystävä, jotka uhmasivat narsistisen adhd-luonteen tarvetta erottaa minut kaikista muista. Itse en enää jaksanut edes tapella vastaan, hyvästelin vain ystäviä mielessäni, mietin, ettei niitä siellä tarvita, minne olin menossa.

Nykyään koitan muistaa tilaisuuden tullen kehua ystäviäni, tunnustaa heille, että he ovat minulle tarpeellisia, etten välttämättä jaksaisi elää ilman heitä. Mutta toisaalta en vaadi keneltäkään enää ihmeitä, kaikilta toivon vain vähän, etten vuotaisi yli ja kaataisi koko astiaa vain yhden ihmisen niskaan. Jotkut ystävistä ovat vain käymässä, osa jää pysyvästi, parasta on, että veljiänikin voin pitää myös ystävinä, se ei ole mikään itsestäänselvyys, olen huomannut. Tärkeitä ovat kuitenkin ihan kaikki, elämäni suola ja pippuri, leipä ja viini, suklaa ja salmiakki, mutta pitäähän minun itseäni jaksaa ensin, että voin antaa jotain heille takaisin.

Aikani kun tuota asiaa pähkin, käytännöllinen mieleni siirsi asian todella käytännölliselle tasolle. Mitä jos puhelimeni katoaisi tai varastettaisiin? Kehen voisin ottaa yhteyttä? Etenkin kun nykyään en edes muista kuin Omahoitajan numeron ja siitäkään en välttämättä varma olisi hädän hetkellä. Ei kun vaan puhelimen numeroluettelo esiin ja kirjaamaan edes muutama numero muistiin. Seuraavaksi mietin, minne piilotan listani, päädyin bussikortin koteloon. Jos niin huono tuuri käy, että varas ja voro vievät myös sen minulta, niin sitten ei voi auttaa, sen jälkeen olen hunningolla ja oman onneni varassa. Mutta jos ne numerot säilyvät, niin eiköhän sitä edes alkuun pääse. Ainakin toivon niin, pakko on sen verran luottaa ystäviinsä.

4 kommenttia:

Partapappa kirjoitti...

Ystävä on sellain, ku tuntee sut kokonaa-ja silti haluu olla sun kaa.

Neo kirjoitti...

Asiaa!

Musta myös tuo "paita ja perse" vastauskin oli hyvä. Olennaista mun mielestä on, että ystävyys muuttuu kasvamisen myötä. Tulee kaikenlaisia velvoitteita, jotka syö aikaa ystävyydeltä.

Se mua kuitenkin jäi kaivelemaan, että toinen katosi, koska ei hyväksynyt aviokumppaniasi. Onko se muka ystävyyttä?

Mymskä kirjoitti...

Kirjoitat kauniisti ystävyydestä. Tuo paita ja perse -homma on kai vähän sellainen lapsuuteen ja nuoruuteen/varhaisaikuisuuteen/mikä-se-ikävaihe-nyt-onkaan liittyvä asia. Luulenpa, että monikaan aikuinen ei yksinkertaisesti ehdi olla koko ajan ystävän (tai ystävien) kanssa. Siinä on kuitenkin työt ja perheet ja kaikki muuta aikuisen elämään kuuluvat jutut, jotka on hoidettava (minä siis en pidä aikuisuutta minään ikävänä ja tylsänä asiana, aikuisenahan saa korvata ateriankin jäätelöllä, jos siltä tuntuu!).

Minä en nykyään oikein osaa ajatella, että minulla olisi ystäviä, vaikka onhan niitä/teitä toki. Ajattelen kai enemmän, että kavereita on ja se oikeastaan riittää. Juuri tuo, että on jonkun ihmisen kanssa helppo olla, nauretaan edes suunnilleen samoille jutuille ja osataan jättää ne huonona hetkenä livautetut tyhmät jutut omaan arvoonsa. Siinä on ihan hyvä pohja mille tahansa ihmissuhteelle.

En myöskään ihan ymmärrä "ikuista ystävyyttä", jotkut ystävät ovat pitkäaikaisia ja toise tavataan van ohimennen. Ystävyys ei välttämättä ole yhtään vähempiarvoinen vaikka se kestäisi lyhyen aikaa.

Jaah, tässä nyt sitten sanoin uudelleen monen sinun sanomasi asian. Kohtalaisen turhaa, mutta olkoon! Rupesi vain niin tulemaan noita sanoja, olisi kai tuosta voinut ihan omaankin blogiin kirjoittaa :D

-kummitus- kirjoitti...

Sitä kuitenkin aika harvoin tulee sanottua ihmisille, että he ovat tärkeitä. Pakko välillä muistuttaa sekä itseään että heitä, että ei tässä kukaan kauan itsekseen jaksa heilua.

Vaikka itsekin kutsun itseäni erakoksi, olen sosiaalinen erakko. Tahdon sekä syödä että säästää kakun. Rusinat pullasta! (Paitsi että minä en pidä pullan rusinoista...)

Pidin juuri reilun tunnin terapiasession yhdelle ystävälleni. Ajattelin, että tänään olisi ollut hyvä päivä vaikka eksyä baareihin, mutta mie mitään jaksa. Sitä paitsi ihmiset osaavat myös olla ilkeitä toisilleen. Pah. Meni vähän fiilis pilalle, unille siis.