tiistai 17. huhtikuuta 2012

Tässä ja juuri nyt

Minulla on mielessäni se sanoista suurin. Se, jota ei enää tässä iässä yleensä sanota. Se, jonka tarkoitus on minun kohdallani raiskattu, rikottu, haavoitettu, hävitetty. Ja siitä huolimatta minä mietin sitä sanaa. Se on niin kaunis. Se sanoo, että kaiken se kestää, vähän kärsii, jotain antaa, hivenen lainaa, uskoo, toivoo, rauhoittuu. Siinä se on. Se sana.

Sain unohtumattoman kohtaamisen Omahoitajan kanssa. Odottamattoman kauniin. Ensin talvipuutarha, sitten Kuningatar Saba. Sitten O´Malleys, U. Kaleva, Karhunpoika, Milenka, bussi ja koti. Kaikkein parasta lienee, että me jotenkin puhumme samaa kieltä, emme taistele, vaan myötäilemme. Minkä olon se ihmiselle tuottaakaan! Sen parhaimman! Kun toinen sanoo, että tahtoo olla kanssani, mutta tahtoo myös omaa aikaa ja tilaa, että uskaltaa sen sanoa. Ja silti kaipaa silloinkin, kun on poissa. Kaikki vaan sujuu juuri niin kuin on tarkoitettu!

Joku elämää suurempi hahmo
En minä tänne sitä sanaa tohdi sanoa, mutta pohdin sitä sydämessäni. Ehkä se on väärin sanottu. Ehkä tulen pettymään, mutta tiedän, että minussa on se sana. Sekin on jo paljon. Se on parhautta, en olekaan kuollut. Elän! Aivan sama kuin se tunne lumimyrskyn jälkeen! Minä elän!
Patsaan hahmo on muuten Kullervo. Meinasi suorastaan hermot mennä, kun ei heti alkanut tieto siitä löytymään.

(Jossain retkemme vaiheessa tapasimme nuoren viehättävän sekopäisen ihmisen, joka sai miettimään kauneutta. Ulkoista siis, jota hän ei itsessään nähnyt ja teki itsellensä hidasta väkivaltaa. Anorektikko ei varmaan ikinä näe, miten hänessä olisi kauneus, jos hän lakkaisi tappamasta ja vihaamasta itseään. Se teki surulliseksi.)

9 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

"Ei *se mitä ei sanota ääneen* kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme."

Kaikkein tärkeintä on huomata, että *se* on edelleen olemassa sinussa/minussa/meissä, vaikka *se* olisi ollut niin visusti piilossa, että *sen* luuli lopullisesti kuolleen. Sen tajuaminen on huikeaa!

Olen onnellinen puolestasi.

-kummitus- kirjoitti...

Haah, siellä on jottain Naurismäkeläisiä kateltu.

On se olemassa. Silti vähän jänskättää sanoa se ääneen.

Tiina kirjoitti...

Kyllä kai nyt tuossa iässä vielä sanotaan ja paljon vanhempanakin.

Mitäs minä mistään tiedän, kun en vielä ole tuossa iässä, mutta antakaa minun uskoa ainakin niin! ;)

-kummitus- kirjoitti...

Minä olen vähän vältellyt sitä, mutta pakko kai se on. Oikeasti kyllä avioeron jälkeen ajattelin, etten enää ikinä sitä sanoisi. Mutta nyt kun tuli tuo oma kuolevaisuus niin lähelle, niin pakkohan se oli avautua.

Avauduin sitten teillekin... (Mitenkä se meni, että uskovaisten asiat ovat kaikki yhteisiä?) ;-D

Anonyymi kirjoitti...

Sniif, ihanaa, mahtavaa, kaunista. Palan halusta nähdä "sen" kohteen.
T: Satuilija

Neo kirjoitti...

Oih, voih. Ei *sitä* sanota kevyin perustein. Ihanaa silti tietää, että *se* voi edelleen olla olemassa. :)

-kummitus- kirjoitti...

Olen kovin hämmästynyt sen olemassaolosta. Luulin sen kuolleen sukupuuttoon.

Neo kirjoitti...

Pitää vielä palata tähän, koska... mulle jäi pyörimään johonkin alitajuntaan ihan vaan pari sanaa sun kirjoituksesta. Siis toi samaa kieltä puhuminen. Se olisi joskus tosi kiva kokea taistelun sijasta. Kyllä. Mä olen onnellinen sun puolesta ja sun kanssa löydöstä. :)

-kummitus- kirjoitti...

Kiitos Neo! Sama kieli on oleellinen ja harvinainen asia ihmissuhteessa. Jotekin me vain tunnumme tarkoittavan sanoilla samoja asioita, ei tule kränää eikä taistoa.