tiistai 23. elokuuta 2016

Kotona tuoksuu (Venäjä - ei kun) kaali

Hoitelen Ottoveljen asioita, makselen laskuja, käyn tavaraa postista. Teen ruokia, joita en kerkeä tekemään töissä ollessani. Olen siivonnut, pessyt pesukoneen sisältä. Se vasta kamalassa kunnossa olikin, ei ole tainnut äiti paljon jaksaa sen kanssa puuhastella viime aikoina. Meinasi oksennus päästä, kun löysin tiivisteiden alaisen shaiban. Pikkuveli on saanut lähes kaiken omaisuuden myytyä tai lahjoitettua, osansa saivat erinäiset kirpputorit. Kaikki kelpasi jonnekin, kaatopaikalle kävimme pääkaupunkiseudulle lähtiessämme viemässä alusvaatteet, yövaatteet, kylpytakit ja tohvelit.

Olen tolkuttoman surullinen, kun huomasin, että ystäväni eivät ole ottamassa IM:tä vastaan avosylin. Se taas johtuu kertomistani asioista, itsehän olen tämän aiheuttanut. Koen vanhan kertauksen omaisia tuntemuksia. Jos hänessä jotain ongelmia osoittautuisi jatkossa olevan, on selvää, että minä sen ensimmäiseksi huomaan. Se tarkoittaa, että jos hänessä jotain vikaa tulee olemaan, koen, ettei tule olemaan kovin monta ihmistä, kenen puoleen kääntyä. Mutta sen vaihtoedon kanssa minun on vain elettävä. Kaupasta tulin itku kurkussa ja silmässä kotiin, kipitin suoraan vessaan vollottamaan. Kyllähän se sattui, kun asian laita selvisi. Silti arvostan ystäviäni ja heidän mielipiteitään. Minun on vain tässä asiassa tehtävä niin kuin itse koen parhaaksi. Kuitenkin usein toivon, että osaisin pitää asiat sisälläni ja olla rasittamatta niillä ihmisiä. Kunpa osaisin pitää suuni kiinni ja lakata puhumasta kenellekään yhtään mitään. Kunpa olisin tunteeton olento, joka ei välitä yhtään mistään yhtään mitään.

Nyt kuitenkin rakentelen elämäni ensimmäisiä kaalikääryleitä. Eilen tein elämäni viidennet karjalanpiirakat. Puurosta tuli tolkuttoman hyvä ja kuoret osaan vihdoinkin tehdä riittävän ohuiksi. Ihan ilman sitä äidiltäni konfiskeeraamaani pastakonetta. (Sitä muuten pitää jossain välissä kokeilla. Pelottaa. ) Huomenna ajattelin olla elämäni ties kuinka monennessa krapulassa, koska sehän se on minun tapani ratkaista ongelmani ja suruni. Minä juon ne pois. Huomenna en ajattele mitään muuta kuin itseäni, lupaan sen.

(Muokkasin tekstiä, koska en sjatellut asioden ilmaisua loppuun saakka. Siitä sai minusta kovin kiittämättömän kuvan. En sitä kuitenkaan tahtoisi olla. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut ystävieni kanssa viettää. Olen kiitollinen tuesta ja rakkaudesta.)

5 kommenttia:

Mymskä kirjoitti...

Kyllä sinulla on kenen puoleen kääntyä, siitä ei ole epäilystäkään. Me ystävät ollaan vain ylisuojelevia ja epäjaloja. Tai mitä minä niistä muista tiedän, omasta puolestani vain voin puhua.

Tiina kirjoitti...

Näin täysin ulkopuolisena tulee mieleen, että kun tuo teidän suhteen alku oli melkoista vuoristorataa (plus se "vanhan kertaus"), niin ehkä ystäville pitää antaa vähän aikaa päästä omista epäluuloistaan. Toki heidän pitää myös antaa IM:lle mahdollisuus näyttää mikä oikeasti on miehiään.

Nollavaimo kirjoitti...

Ystävä luottaa ystävään ja hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Tukee hyvinä ja pahoina päivinä. Hyväksyy ratkaisunsa eikä hylkää.

Hengessä tukena <3

Sari Hakala kirjoitti...

Lähetän täältä (viimeinkin) vähän ulkopuolista hyväksyntää, johon sekoittuu kaalipadan tuoksu.

Anonyymi kirjoitti...

Komppaan nollavaimoa. - riitta -