Kestämätöntä

Kun IM kipuilee omien asioidensa kanssa, ei minunkaan mieleni parhaimmillaan ole. Sitten kun törmään pieniinkin vastoinkäymisiin omassa elämässäni, meinaa puuro keittyä yli. Tänään apteekki taas yllätti minut henkisesti takaapäin. Sitä saatanan estrogeenigeeliä ei ole tarjolla minkäänlaista - ei koko Suomessa. Tai on jotain sellaista annospumppupullokamaa, josta KELA ei korvaa mitään. Itku meinasi tulla.

Minulla on nyt sitten viimeiselle lomapäivälleni aika gynekologille. Pillereihin kai tässä on pakko siirtyä, ettei käy muulle asujaimistolle heikosti, kun viihdevuodet iskevät täydellä voimalla. Muuten kyllä voin erinomaisesti, henkistä vaivaahan tästä ei ole ollut lain. Eikä limakalvoissakaan tunnu asiaankuuluvaa heikkoutta esiintyvän. En mie just nyt tahdo mummoksi muuttua, kun tuntuu, että elämä on vasta alkamassa.

Ottoveli kävi muutaman tunnin istumassa. En ole tajunnut (onneksi), miten huono hänen kuntonsa on ollut. Minähän olisin vaatinut vakuutusyhtiöltä matkarahat itään. Ei voi käsittää, miten ihminen invalidisoituu. Eikä loppua näy, ainakin puoli vuotta joudumme odottelemaan ihmettä. Sen ihmeen on syytä tapahtua. - Tein muuten taas tolkuttoman hyvää kasvisruokaa, papucurryn, kesäkurpitsavuokaa ja parsakaali-couscousia. Välillä ihmettelen itse itseäni, mistä noita reseptejä oikein putkahtelee?

Huomiselle olen suunnitellut pienimuotoisen soireen ystävän 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Mutta koska ystävä käy silloin tällöin lueskelemassa asioita, en kerrokaan mitään. Hah, kuinka pidetään hullua jännityksessä?! Luvassa pitäisi kuitenkin olla letkeätä meininkiä koko rahan edestä. Samoin lauantaina, silloin on tiedossa musiikkia toisen ystävän kanssa. Kyllä minua hemmotellaan. Hemmottelen myös itse itseäni.

Tukka kasvaa ja juurikasvu näkyy. Suunnittelen matkaa Australiaan pikkukampaajani perässä. Ahistaa, mistä mie löydän sellaisen, johon voi luottaa? Vai lakkaanko leikkaamasta tukkaani ja annan sen hamputtua?

Sekavia ajatuksia

Olen jatkanut yhteydenpitoa S:n tyttären kanssa. Olen kuullut paljon S:n viimeisistä vuosista. Hän oli selvinnyt, vähentänyt hörhöilyä, ryhtynyt liikkumaan, laihtunut, ollut iloinen. Hän oli löytänyt rakkauden, mennyt kihloihin. Niin, mietin siinä vaiheessa itsekseni, miehillä se on niin helppoa; jättää asiat taakseen ja mennä eteenpäin. Sitten ravistin ajatuksen päästäni, ei se niin mene. Osa ihmisistä pystyy siihen, osa muuttuu ihan oikeasti, osa näyttelee.

Minäkin muutuin, mutta en hyvään suuntaan. Minusta tuli epäluuloinen peluri, en osaa sitoutua, leikin ihmisillä, vaikka sen hellästi ja taitavasti teenkin. Olisiko syytä katsoa itseään peiliin ja ryhtyä korjaamaan itseään, mikäli se enää on mahdollista? Vai annanko vain olla ja mennä, päädyn sitten ihan oikeasti loppupelissä itsekseni. Tai ehkä minulle jäävät ystävät. Ehkä jää edes internet ja blogi.

Miksi ihmeessä tätä kuolemaa nyt tunkee kaikkialta? Miksi kaikki kiva loppuu? Pahimmassa tapauksessa se vielä sattuu loppuessaan. S. oli löytynyt keittiön lattialta, nopea oli varmaan ollut lähtö. Hänelle tehdään ruumiinavaus, sitten selviää lopullinen kuolinsyy. Tytär kyllä mietti, että ei se mikään ihme, jos elimistö ei kestä, kun sitä on rääkätty nelisenkymmentä vuotta. Olin taas ihan hiljaa, mietin itseäni. Etenkin nyt flunssan jälkeen olo on tuntunut harvinaisen huteralta. Työtä on niin paljon, että vessassakäyminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta. - Välillä löydän itseni haaveilemasta syöksystä lasin läpi.

Minä yritän lohduttautua, että muutaman viikon päästä tämä on ohi. Voin oikeasti ryhtyä unohtamaan koko showta. Sitten ehkä jaksan taas ryhtyä etsimään töitäkin.

Hyvin, mutta huonosti

Jatkoin sitten makaamista, kun olin alkuun päässyt. Parin terveemmän päivän päälle sain ilmeisesti noroviruksen kimppuuni. Jouduin jopa oksentamaan. En suosittele erityisesti yli 38,6 asteen kuumeessa. Sattuu. Onneksi ei ruoka aamulla maistunut, ei ollut kovin paljon materiaalia ja helpotus oli välitön. Sitten vaan oli kuumetta.

Viikonloppu oli riemuisa. Perjantaina kävimme hallissa sekä Arabiassa ennen kuin huitasimme sampanjan kitusiin ja siirryimme ulkoruokintaan. Jos jaksaisin näpytellä, kertoisin mielipiteeni Toscaninin eväistä. Nyt vaan totean, että kyllähän sitä söi. Pääruoka oli herkkua, karitsan niskaa, savoijinkaalia ja polentaa, mutta sinisimpukkapasta oli turhan al dente. Muutama muukin mielipide minulla on, mutta pidän ne nyt itselläni. Sanotaanko, että ei tarvitse toiste mennä, vaikken rähisemään alkanutkaan.

Ruuan päälle kiertelimme ystävättären kanssa baareja: Boothill, Loose, U. Kaleva ja On the Rocks. Hauskoja ihmisiä, sosiaalista kanssakäymistä ja kuitenkin päädyimme turvallisesti kotiin yöbussilla. Siis silkkaa säästöä, mutta kovin kosteata sellaista. Mielenkiintoisia kohtaamisia oli kuitenkin paljon, oikein muisti, miksi niitä ihmisiä tavataan.

Lauantai-ilta meni naapurilähiössä omien eväiden merkeissä. Runsas vihersalaatti, fenkoli-lehtikaali-appelsiinipaistos, pari laatua maggaroita, broilerin filepihvejä ja sitruuna-uusia perunoita (uusin keksintöni). Ruoka oli maukkaampaa kuin Toscaninissa. Seura oli ehdottoman ihanaa. Naurua taas riitti niin, että meni seuraavan vuorokauden puolelle ennen kuin kotona olimme. Kyllä hyvä seura parantaa. Henkisen parantamisen tarpeessa nimittäin olen ollut.

Olen koittanut kerätä valokuvia ja kirjoittanut muistokirjoitusta. Siinä olivat S:n tyttären toiveet. Muistopöytään pitäisi saada kuva. Hän tahtoo oppia tuntemaan isänsä ja että minä kuulema olen niistä harvoista, jotka hänet tunsivat. Minua sisäisesti nauratti, että vähissäpä se tieto sitten on. Mutta toisaalta ymmärrän, harva jaksaa luonnonvoimia monta vuotta peräjälkeen. Nyt on kuitenkin kirjoitus tehty ja melkein kaikki valokuvat kaiveltu, hän saa tehdä niillä, mitä tahtoo. Minä lupasin mennä hautajaisiin ja muistojuhlaankin, en vaan voinut sanoa tyttärelle ei.

Mutta sen mie vaan sanon, että kun siitä juhlasta pääsen, pidän ihan oman Kallio Kukkii tapahtuman. Se ei sitten ole alaikäisille soveliasta seurattavaa. Ja nyt lähden nukkumaan, ystävä kävi yökylässä kotimatkalla viime yönä. Siinä kuitenkin meni aikaa haastellessa. Sain reilun puoli kiloa hirvijauhelihaa ja kolmikiloisen hirvipaistin sekä kutsun Norjaan toukokuussa. Siellä kyllä on nättiä ja kivoja ihmisiä, mutta kun se on niin hirveän kallis maa.

Ikinä ei ole käynyt näin - ja taas kävi tälleen

Mie onneton kottarainen sitten taas sairastuin. Perinteinen flunssa alkoi kurkkukivulla, eilen ryhtyi lämpötila kohoamaan, tirskunta sai nenänkin valumaan. Tein työpäivän loppuun ja ilmoitin, että olen poissa loppuviikon. On pakko levätä, luulen, että vastustuskykyni ei ole parhaimmillaan, koska olen paahtanut sekä töissä että vapaa-ajalla sata lasissa aina kesästä saakka. Ei ole paljon lepohetkiä sattunut reiluun puoleen vuoteen. Kiitos ihan itseni, ketään muuta en voi syytellä.

Olen koemaannut sänkyäni. Se on ihana! Samoin sijauspatja, joka on sellainen viskoelastinen köyhän naisen tempur-malli. En ainakaan juuri nyt makaa kuopassa. Vähän harmitti, etten uskaltanut ottaa leveämpää, mutta näin jälkikäteen kun makuusoppeaan katsoo, hyvä niin. Sinne ei olisi mahtunut enää mitään muuta, kyllä se sen verran pieni hikisoppi on. Seuraavaksi uusin nojatuolin, niin paljon kun nykyistäni rakastankin, mutta se on minulle liian suuri.

Huomenna pesen pyykkiä, jos vain jaksan. Imurointi on pakollinen tapahtuma, ettei ystävä kuole hinkuvinkukohtaukseen luokseni majoittuessaan. Raagamaggaraakin pitäisi käydä hakemassa lauantain peliä varten. Onneksi huomenna menemme iltasella ulkoruokintaan, ei tarvitse vaivautua ruuantekoon. En minäkään ihan aina jaksa. Nyt on sellainen hetki. Taidan olla vähän sairas ihminen.

Pieni katastrofi

Estrogeenigeeli on loppu apteekista - koko hela Helsingissä. Valmistajan tiedotteen mukaan uutta tulee vasta viikolla 12. Minä muutun sitä ennen todennäköisesti hikoilevaksi rusinaksi, jos en saa litkua riittämään sinne saakka. Pelottaa jo etukäteen, en pidä hikoilusta enkä etenkään unettomuudesta. Ja entäs jos tauko saa kolestrolin tarttumaan suonistoon ja sitten saan jonkun veritulpan tai infarktin? Voi v*ttu tätä naisen elämää! Nimittäin kun kerran lopettaa hormonihoidon, ei sitä enää uudelleen kai voi aloittaa. Pitää siis säännöstellä tarjolla olevan geelin määrää niin, että saan sen riittämään mahdollisimman pitkälle.

Radio Rockin risteilyllä olisi ollut ainakin yksi hyvä bändi, mutta kun en sinne saa seuraa, säästyvät rahat. Näin totesi Rotumarsu, kun määyin asiaa. Hmph. Ei juukeli tippunut arvostusta sieltäkään. Ei pääse testamaan uutta sänkyäni ihan heti.

Onneksi viikonloppuna on luvassa ulkoruokintaa, roolipeliä, hyvää seuraa, muutama juoma. Kyllä minä taas tämänkin viikon kestän. Huomenna saan sängyn ja leikkuulaudan kaupan päälle. Kampaajaa en ole kerennyt edes miettiä. Eilen kävin kollegalle alfalipoiinia, päätin jakaa sen ilosanomaa, kun rouva kitisi väsymystään. Kaikenlaista on odotettavissa, sitä ennen hyvä välillä ottaa rauhallisesti edes muutama päivä.

Lisämyönnytys

Totesin parhaaksi jäädä kotiin. Lämpöä rupesi pukkaamaan yli normaalilukemien. Päätin, että kun tänään lepään, olen huomenna iskussa. Ja syytä on ollakin, sen verran kilhakkaan on puhelin laulanut. Olen lohduttanut soittajia, että minut löytää suolakaivokselta jälleen huomenna. Ja sitten matkalla incognito-retkelle blinien, viiniin hukutetun kanan, ystävien ja musiikin maailmaan.

Nyt menen makaamaan takaisin nojatuolin uumeniin. Itse asiassa käytin äsken hetken tehdäkseni yhden työhakemuksen. Harjoittelin vähän, tuskin se mitään tulosta tekee, mutta jostain on taas aloitettava. Tulipahan samalla päivitettyä CV:nsä tälle vuodelle ja yhden rekrytointifirman järjestelmään. Olen harkinnut ryhtyväni vähentämään iästäni 10 vuotta, että pääsisin haastatteluihin. Mitähän siitä seuraisi, menettääkö kokonaan mahdollisuutensa?

Tämä on varmaan joku miesflunssa, kun valituttaa.

Pientä takapakkia

Kurkku on julmetun kipeä. En tiedä, johtuuko se nuhan aiheuttamasta kuorsaamisesta vai itse nuhasta. Mene tiedä, nytkin heräsin kipuiluun jo ennen viittä. Ja niistämään tietenkin. Toisaalta positiivisena asiana voin todeta, että kuumetta ei ole ja muuten on olo ihan ookoo. Minulla on siis räkätauti, lapsellista touhua. Saa luvan parantua perjantaihin mennessä, koska silloin on taas tarkoitus mennä.

Ottoveli säikähti sairastamistani niin paljon, ettei tullutkaan yöksi. Minua nauratti, mutta toisaalta ymmärrän, että ei hän tahdo sängynpohjalla Suomen lomaansa viettää. Näemme siis uudelleen vasta kun hän on pois lähdössä. Oli ehkä parempikin niin, sen verran väsytti illalla, ettei minusta olisi ollut seurustelijaksi. Eikä siivoamaan hänen jälkiään. Sitten olisi vaan ollut toleranssi matalalla ja olisi tullut sanottua turhasta. Ja koska olin yksin kotona, en myöskään heräillyt joka rapsahdukseen, uni on erinomainen lääke katkonaisenakin pakettina.

Nyt mietin, että taidan jättää myös vierailun naapuriin väliin. Tuskin sielläkään minusta kovin paljon iloa on. Sitä paitsi kotona on turvallisempaa sairastaa. Paitsi etten ole sairas, olen vain flunssainen. Siksi menen myös töihin. Sain onneksi ensi viikon maanantain järkättyä vapaaksi, tarvitsen unta, lepoa ja omaa seuraa viikonlopun retkelyn jälkeen, sekin on tällä miehityksellä liikaa, pahoin pelkään.

Sitten inkivääriteetä.

Joka toisen sydän murtuu ja minulta varvas

Perjantaina tein vauhdikkaan työpäivän. Ihmeellinen päivä, mietin joutuneeni rinnakkaistodellisuuteen, kun aamu alkoi sillä, että minulle ojennettiin suklaarasia (olin tehnyt yhdelle kollegalle palveluksen) ja iltapäivällä tuli kukkasia, orkidea (olin tehnyt toisen palveluksen ja poika ehkä vähän liioitteli, koska on ihastunut minuun). Kävin kotoa saunakamppeet ja kipitin yläkylille RM:n hoivaan, siellä oli valmiina ruoka ja juomat. Ei siis mikään paskempi päivä, myhäilin saunan lauteilla kylmä lonkeromuki kädessäni.

Iltasella yksi toveri kävi hakemassa kotiavaimeni ja majoittui luokseni. Lauantaina nimittäin pelasimme pitkästä aikaa. Onneksi oli lauantaita varten tarjoilut jo hankittu ja tehty. Olin luvannut tarjota lihapullia ja perunamuusia, pullat olin väkertänyt valmiiksi jo torstaina samalla kun odottelin Ottoveljeä pääkaupunkiseudulle. Hän lensi Etelä-Eurooppaan pitkää viikonlopppua viettämämään. Syy äkilliseen matkaan on surullinen, mutta ei kuulu tarinoihin, joita minä voisin kertoa.

Vähän tämä b&b-toiminnan harjoittaminen näinkin pienessä asunnossa on kuitenkin rassannut. Kaikki on vinksinvonksin enkä tunnu koskaan olevan hetkeäkään yksin. Siksi päähäni livautettu orastava ajatus siitä, että saattaisin päästä isompaan asuntoon vähän niin kuin takaoven kautta, ei kuulosta yhtään paskemmalta ajatukselta. Katsotaan nyt, sekään ei tapahdu hetkessä, mutta toivoa on. Tahdon makuuhuoneen, keittiön ja olohuoneen, ne lisäisivät vieraanvaraisuusastettani.

Lauantaina oli hieno roolipelisessio. Taistelimme 20-metristä lohikäärmettä vastaan, matkakumppaneissa ilmenee omituisia piirteitä, kaksoispersoonallisuuksia. Hahmoni jäi lohikäärmeen alle, mutta selvisi hengissä. Nostimme minulle jopa tasojakin pitkästä aikaa, tasolta viisi tasolle 8,5. Tulee taitoihin melkoinen harppaus - ja tarpeen onkin. Vastus vaikuttaa haastavalta. Minä edelleenkin pidän roolipelaamisesta, se on minulle sovelias harrastus, vaikkei minusta mitään pro-tyyppiä koskaan tulekaan, en osaa sääntöjä enkä jaksa niitä muistaa.

Pelin jälkeen siivoilin paikkoja ennen kuin könysin takaisin RM:n viereen. Torkuin sohvalla, kun hän katsoi jotain kauhuelokuvaa. Sitten jatkoin unia sängyssä. Joskus on vaan kiva olla jonkun lähellä ilman mitään suurempaa agendaa. Minua vähän huolestuttaa, alan tottua helppouteen ja mukavaan oloon. Se yleensä kostautui, koska karma. Sunnuntaina valuin takaisin kotisohvalle, ruokaa ei tarvinnut onneksi tehdä, ei silti, ei oikein maistunutkaan. Sitä paitsi taisin murtaa pikkuvarpaani RM:n olohuoneen rahiin, kun aamun kähmässä siirryin sohvalle lukemaan ennen kuin hän heräsi. Se on nyt noin kaksinkertainen ja sinistävä. Saa nähdä, mihin kenkään sen saan ujutettua ilman kirkumista.

Äsken herättyäni ryhdyin aivastelemaan. Nyt niiskutan. Toivottavasti kyseessä on vain aamutukos eikä pysyvämpi vaiva. Työtä nimittäin riittää. Eikä ensi viikonloppukaan ilman suunnitelmia ole. Siksi varvaskin saisi kokea ihmeparantumisen.

Kaikenlaista jännää

Ryhdyin miettimään, että ehkä en vielä tässä kuussa sänkyä hankikaan. Että olisiko parempi vaikka odotella tammikuulle, siellä kuitenkin tulee taas kaikenlaisia halvennuksia. Ehkä Iikkeallekin tulisi. Sen lisäksi kerkeäisin saada rahoituksen paremmalle kantille ja samoin veronpalautukset. Tai sitten onnistun törsäämään rahuleita ihmejuttuihin ja lipsauttelemaan euroni sinne tänne. Sitten vaan on tultava toimeen ilman sänkyä. Se ei kyllä ole mikään vaihtoehto. Mutta parin kuukauden odotus voi hyvinkin osoittautua järkeväksi.

Illalla pelasin kurpitsan kanssa. Sain pienen oranssin palleron tuliaiseksi pari viikkoa sitten, olen odotellut inspiraatiota, jota ei valitettavasti ole saapunut. Tuli mieleen, ettei sekään pallero loputtomiin saakka kestä, niinpä päätin panna sen soseena pakkaseen. En ole koskaan aikaisemmin soseuttanut kurpitsaa, kaikki alkoi KVG-toiminnalla. Parhaalta näytti tapa, jossa kurpitsa siemenineen mutta lohkoina pantiin 170-asteiseen uuniin reiluksi tunniksi. Sen jälkeen kuivuneet rihmat ja siemenet poistettiin ja liha kaavittiin lohkoista irti. Vetelin palat perunasurvimella tasaiseksi ja tungin pakastimeen. Iikkean kaksinkertaisen zip-lukon takana olevassa pussissa tietenkin. Isona soseesta tulee joko keitto tai sitten risotto. Toivon itse jälkimmäistä.

Selkä on kipeä. En tiedä mikä sen niukautti viikonloppuna. Tai on minulla aavistus, mutta antaa aavistuksen olla. Sen lisäksi olen kehittänyt jonkin meganärästyksen. Vähänkin mausteisempaa ruokaa liian myöhään illalla (klo 18 jälkeen), niin yöllä nousee oksennus suuhun. Todennäköisesti alkava refluksitauti. Onneksi lääkäriin on enää reilu pari vkoa. Mietin vaan, että miten mie siinä minulle todennäköisesti varatussa 10 minuutissa kaiken kerkeän kertoa. Pitää tehdä lista, etten unohda asioita.

Elämä on ihanan tasaista ja mukavaa. Tavallisuus on hieno ja arvostettava asia. Töitä pitäisi jaksaa etsiä, töissä kuulemani keskustelunpätkät eivät mitenkään piristä tai lohduta. Yritykselle ei taida olla käymässä mitenkään hyvin. Eilen illalla olisin olliut valmis tekemään taas yhden hakemuksen, mutta katselemani paikka oli hävinnyt niistä kahdesta kohteesta, joissa se oli tarjolla. Ehkä saivat hakemusyliannostuksen. En ihmettele laisinkaan tällaisina aikoina.

Tonttujuhlaa ja läpisekoilua

Firman tonttujuhlat alkoivat yhteisillä glögeillä toimistolla. Jatkoimme keskustaan yhteen trendibaariin muutamaksi tunniksi ennen kuin siirryimme ruokailemaan yhteen italialaiseen. Katastrofihan siitä tuli. Tai alkuilta meni hyvin, mutta ruoka oli aika surkea esitys, liikaa liikkuvia osia baarille, kun paikalle rynnii yli henkilön seurue ja vaihtoehtoja on annettu liikaa. Seura sen sijaan oli erinomaista, onneksi minulle tuli kutsu muualle, ennen kuin kerkesin avautua yhtään sen enempää. Puolen yön aikaan on hyvä karata ennen kuin alkoholi irroittaa kielenkantojani liikaa.

Loppuillasta on parempi vaieta. Ei se minulta tule unohtumaan, koska kivaa oli. Kuitenkaan en syönyt kuormasta, se on kirjoissani kiellettyjä asioita. Kurjaa vaan lukea seuraavana päivänä ihmiskunnan surullisia uutisia. Käsittämättömintä on, että rasistiset pikkusielut käyttävät Pariisin hyvänä tekosyynä, ettei tänne saisi pakolaisia laskea. Jestas, niitä samoja väkivallan tekoja ja murhiahan hekin ovat lähteneet karkuun!

Lauantaina siirryin Naapurin hellään huomaan. Tekaisin pekonipiirakan, nappasin mukaani pullollisen punkkua. Pääsin saunaan. Palellutin parvekkeella saunan jälkeen selkäni. Nyt siellä on jumiutunut lihas. Iboprofeiini on ystäväni muutaman päivän. Nauroin Naapurille, että hänen ehkä kannattaisi pysytellä ikäisessään seurassa. Tänä aamupäivällä siirryin takaisin kotiin. On tämä kyllä melkoista asuntosäästämistä taas, mutta olkoon. Voi olla, että hauskuus loppuu ennemmin kuin arvaankaan, parempi siis nauttia nyt, kun vielä voi.

Onneksi pääsee töihin lepäämään. Jaksoin jopa tehdä yhden työhakemuksen tänään. Hyvä minä! Niitä on kyllä tehtävä lisää. Ei saa jäädä laakerelleen lepuuttamaan, ei se minun asiaani aja.

Vain yksi sinelmä

Jonain päivänä lähiaikoina voimani saattavat pettää minut. Olen aika sokeasti luottanut itseeni ja omaan omnipotentiaani, mutta täytyy myöntää, etten ole voimani tunnossa enää. Minusta ei enää koskaan tule maailman vahvinta naista. Todistin tämän itselleni, kun eilen illalla kannoin sen äiteelle jossain välissä menossa olevan vanhan työpöytäni kellarikomeroon. Meinasi olla vaikeata, mutta rikoin vain oikean kämmenselkäni. Se törmäsi ovenkarmiin, kun suojelin työpöydän kulmia kolhuilta. Siinä on nyt komea mustelma, ihan kuin olisin huitaissut jotakuta nekkuun.

Todennäköistä on, että a. joko äitee kerkeää vaihtaa hiippakuntaa tai b. pöytä hajoaa tai naarmuuntuu käyttökelvottomaksi matkalla Pohjoisempaan Suomeen. Ehkä en saa pöydälle kyytiä ikinä, onneksi se mahtuu olemaan kellarikomerossa muutaman vuoden, kannan sitten kevätsiivouslavalle sen jonkun omittavaksi. Sellaisilta olen itsekin kaivellut tavaraa.

Nyt pöytä kuitenkin piti saada pois residenssistäni, tänään nimittäin en ole iltasella kotona. Torstaina on tulossa ihmisseuraa. Ja perjantaina on vapaapäivä, ehkä sängynhankkimispäivä. Ainakin muuta vakavamielistä shoppaamista on luvassa. Tarvitsen yhdet kehykset, viinipullotelineen ja muutaman muun tärpeellisen esineen. Ehkä vähän joulukoristeita ja lamppuja parvekkeelle...

Viime viikolla muuten todistin olevani edelleen vakavasti otettava hallinnollinen hahmo. Bussissa kääpiölauma (n. 10 - 12-vuotiaita kimittäviä poikia) kiristi hermoni äärimmilleen kiekumalla jotain juutuubissa oppimiaan sketsejä:

"...ja sitten siihen tuli joku v*tun Nelson Mandela. Ja mitä v*ttua, se tarjosi minulle omenan."

Siinä vaiheessa, kun kuulin saman lauseen kymmenennen kerran, käänsin katseeni kimittävään kääpiöön. Vangitsin hänen katseensa. Tasaiselle äänellä volyymia nostamatta ehdotin häntä lopettamaan ratkuttamisen. Kun kääpiö hiljeni, kiitin häntä. En selittänyt yhtään enempää. Koko lauma lopetti kirkumisen ja siirtyi normaalin äänenvoimakkuuden pariin. Bussilastillinen ihmisiä hymyili helpottuneena. Mietin mielessäni, että miksi se aina pitää olla minun, eikö joku muukin osaisi kylän kakaroita kasvattaa ihmissukuun. Huutamiselle on paikkansa, mutta se ei ole täpötäydessä ruuhkabussissa.

Maailmaan mahtuu ääntä, mutta rajat ne kuulkaa olivat Neuvostoliitollakin. Todennäköisesti minä saan sinelmiä naamaani enemmänkin, kunhan kääpiöt tuosta vähän kasvavat ja muistavat kasvatusmetodini. Mutta silti en luovuta, aion pitää kiinni edes jonkin valtakunnan tapakasvatuksesta.

Pakkolepo

Ai, minulla oli tämä tällainen blogi täällä. Elämä vie taas varsin vauhdikkaasti.

Keskiviikkona olo oli kehno, ei se paljon parempi ollut torstainakaan, vatsa kouristeli koko päivän. Haastavaksi tilanteen teki se, että olin torstaina lahjontatyyppisellä retkellä Tallinnassa. Sellaisissa olosuhteissa mieluiten olisin jäänyt vain makoilemaan sängynpohjalle, mutta nyt riipaisin rohtoja kitusiin ja liikuin muun ryhmän mukana.

Sen verran oli vapaa-aikaa, että kävin jälleen kerran Gerry Weber-osastolla Kaubamajassa. Sain yhden työpaidan. Ostin minä yhden anilliininpunaiset nahkahansikkaatkin, mutta se oli ihan vahinko. Ekkeröölle oli tullut kiva kauppavaihtoehto sen iänikuisen marketin lisäksi, Nordic Popup-puoti. Ostin sen melkein tyhjäksi. Johtuu tosin siitä, että Naapuri tilasi pienpanimo-oluita ja itselleni löysin pari siideriä. Enkä noita nyt siis lavatolkulla roudannut, vaan pullolisen kutakin. Kekrijuhlaa varten löytyi hirvenlihamaggaraa ja hevoisenlihaleikkelettä. Kerrankin oli riittävän viileätä, että pystyi turvallisesti ostamaan elintarvikkeita.

Perjantaina olo paheni, mikäli mahdollista, entisestään, hikoilin ja palelin vuoronperään. Teinkin sitten superlyhyen työpäivän, reilun kuusi tuntia, kun en enää ymmärtänyt laskujen tiliöinnistä mitään, päätin luovuttaa. Kotona söin kerrosvoileivän, kun en muuhun jaksanut ryhtyä, ennen kuin torkuin nojatuolissa ja kuuntelin vatsani murinaa.

Viime yönä se sitten alkoi, erittäin äkillisesti ja voimakkaasti. Ruiveli. Ripuli. Vatsanvääntö. Nyt olekin käyttänyt aamuni pesemällä lakanapyykkiä. Ei varmaan tarvitse kertoa enempää. Ja arvaatte varmaan, että tänäänkään en tee mitään muuta kuin makoilen sohvalla tai nojatuolissa. Sekä koitan saada sijauspatjan kuivaksi, että voisin nukkua ensi yönä sängyssä. Mutta eipähän tarvitse pitää arpajaisia, millaista ohjelmaa hankkisi.

Ensi kesäksi muuten järjestin yhden ohjelmanumeron. Minulla on lippu Black Sabbathin keikalle Kaisaniemeen. Menen vaikka yksin, jos kukaan muu ei tahdo kanssani leikkiä. Nyt pidetään vaan sitten sormia ja varpaita ristissä, että Ozzy säilyy hengissä sinne saakka!

Sitten makaamaan. Puuh.

Karjakkokatseella töitä

Olen työnkuvani takia joutunut osallistumaan pariin kokoukseen, jossa olen ollyt pyörtyä työntantajan juonien edessä. Tällä kertaa aiheena on työterveyshuolto. Senhän tiedämme kaikki, että yrityksillä on suuri tarve säästää kaikessa, etenkin työvoima-valtaisilla aloilla säästöt kohdistuvat henkilökuntaan. Nyt oli neuvoteltu työterveyshuoltosopimus niin mimimiin, että naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Armas työnantajani nimittäin tunkeaa kunnallisen terveydenhuollon kontolle kaiken muun paitsi akuutit sairastumiset sekä työtapaturmat. Esimerkiksi itse olen kerran vuodessa käynyt korkean verenpaineeni sekä kohonneen kolestrolin takia lääkärissä. Siellä on tsekattu verenkuva, verenpaine ja lääkitys. Enpä mene enää tuhlaamaan firman rahoja. Samoin allergialääkkeet, uniavusteet ja vatsavaivalääkitys on hankittava kunnallisen terveydenhuollon kautta. Mietin mielessäni, että siinähän sitten yritys odottelee minua töihin, kun käyn rahvaan seassa odottelemassa kunnallista lääkäriä keskellä päivää. Siihen kun vielä otetaan matka-aika päälle, niin kas, firma säästää ihan kummasti.

Olin toisessa kokouksessa, jossa eräs ulkopuolinen hankintahenkilö onnitteli rva henkilöstöhörhöä, että ei koskaan ole nähnyt noin hyvää työterveyshuollon sopimusta. Joo, meriittihän se on tuokin. Miten minulla on sellainen tunne, että kaikki tämä ja monet muut yhteiskunnassamme jylläävät asiat saavat vielä ammattiyhdistysliikkeen jäsenyyden tuntumaan kovin kallisarvoiselta asialta? Miten minusta tuntuu, että olen jo aikaisemminkin vinkunut sitä, että miksi ne onnekkaat, joilla töitä on, eivät saa asemastaan kauan nauttia, kun ne tapetaan työnsä ääreen? Ja miksi ihmeessä minusta tuntuu, että elän Absurdistaniassa?

Surkuhupaisaa. Kuten totesin, ei tässä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Kas noin humpsahti taas yhteiskunnan hoidettavaksi yksi pieni osanen kuormittamaan jo ennestään täyteen bookattuja palveluja. Mutta onhan se tietysti hieno asia, että tasa-arvo toimii, kaikilla ovat asiat yhtäläisesti. Ennaltaehkäisevä työterveyshuolto in my arse...

Monenlaista pientä harmia

Rapujuhlat olivat hauskat! Ilma oli hieno, ihmiset ihania, ruokaa oli paljon, riittävästi, se oli maukasta. Sama koski juomia. Itse en onneksi teräviin juurikaan ryhtynyt, pysyttelin siiderissä ja punkussa. Ystävät ovat hieno asia ihmisen elämässä. Ravut ovat maukkaita, mutta ihmisellä pitäisi olla joku kuorimassa niitä. Hermot etotouhussa meinaavat mennä.

Koska ääliö säästin enkä ajanut taksilla, huomasin kuskaavani pitkin Myllypuron metsiä aivan liian paljon nesteitä. Minulla oli 3 litraa keittoa, 3 litraa siideriä ja 3 litraa viiniä. Niinhän siinä sitten kävi, että selkä niukahti, eihän se aluksi edes pahalta tuntunut, mutta istupa rikkonaisen selän kanssa ulkona viilenevässä illassa. Sunnuntaiaamuna pääsin sängystä vain lattian kautta. Samaa oli vielä liikkeellä tänä aamunakin, vaikka jo eilen aloitin ibuprofeenin popsimisen. Joudun jatkamaan kuuria vielä pari päivää todennäköisesti.

Internet kuoli eilen. En jaksanut ryhtyä pienessä kanuunassa soittelemaan palveluntarjoajalle. Ajattelin, että tänään teen sen, mutta katso, aika oli korjannut ongelman, siellä se modeemi taas iloisesti vilkutteli kuin ei mitään. Turhaan haukkua rätkäytin DNAlla kaverin samalla kun kävin hankkimassa ottoveljelle puhelinliittymän. Ei millään olisi töiden jälkeen tahtonut enää Itikseen vääntäytyä. Mutta nytpä on liittymä, huomenna se on pakko saada lähtemään hänelle. Olen koko päivän saanut raportteja savusumusta, Indonesiassa poltetaan viidakkoa palmuplantaasien tieltä. Ottoveljen naapurimummo oli roudattu sairaalaan tajutonna - ihminen on tyhmä ja tappaa sekä itsensä että tämän pallon. Sekin sylettää niin, että tekisi mieli vähän edesauttaa asioiden tilaa.

Perjantain lakko minua vasta kiukustuttaakin. Arvatkaas kenellä on etukäteen ostettu junalippu itäiseen Suomeen. Joo. Huomenna pitää yrittää saada se siirrettyä torstaille, pyysin nimittäin perjantaiksi vapaapäivän, en mie töihin pääse kuintenkaan kun eivät ne bussitkaan kulje. Eikö näitä asioita voisi jotenkin muuten ratkaista kuin lakkoilemalla? Vaikka toisaalta kyllä ymmärrän, ettei hallitus näköjään muuta kieltä ymmärrä. Tuskin tuotakaan, kyllä siellä sellaisia mulkkuja on rivissä monta. Kun juttelisivat toistensa kanssa eivätkä uhoaisi ja uhkailisi - juukelin pikkukakarat.

Mitäs vielä? Muuten ovat asiat ihan hyvin. Annetaan niiden pysyäkin sillä tolalla, kiitos.

Hammas hampaasta

Jotain pahaahan minä olen elämässäni tehnyt, kun hampaat eivät kestä. Kouluhammaslääkärin paskajäykäksi pelottelema kyllä ymmärtää hangata, langata, tikuttaa ja hinkata, mutta aina sekään ei auta. Reikiä tuntuu tulevan siitä huolimatta. Ja kuten varmaan arvaatte, minä pelkään.

Eilen oli taas mielenkiintoinen tilanne, kun heti hammaslääkärin vastaanotolle saavuttuani kerron olevani pelkuri ja kipuherkkä. Jostain syystä lääkäri ja hoitaja eivät sitä huomioineet, vaan aloittivat pienen reiän poraamisen ilman puudutusta. Minuun tietysti vihlaisi, säpsähdin ja saman tien aloin täristä. Jos muut reagoivat kylmenemällä, minä reagoin nostamalla lämmöt sataan. Kuumenin täristessäni hetkessä niin paljon, että tätien suojamaskit menivät huuruun, silloin hekin ymmärsivät, millaisen hermoheikon kanssa ovat tekemisissä.

Homma pysäytettiin, sain puudutukseni ja hammas paikattiin. Onnettoman pieni reikä ja puoli päätä puuduksissa illan. Mutta ei vaan voi auttaa. Kamalintahan tässä on se, että minulla on tänään iltapäivällä 45 minuutin peruutusaika sitä suurempaa hammasremonttia varten. Kolme erilaista paikkaa revitään pois, porataan reiän alku ja sitten koko höskä peitetään laastin alle yhdellä paikalla. Voin vain kuvitella, mutta tällä kertaa muistan sanoa sanan puudutus aivan satavarmana.

Jotenkin elän toivossa, että saisin olla aivan rauhassa viikonlopun. Saa nähdä, miten käy. Tiedän, että sekä Dervissi että Kirjeenvaihtokaveri saattavat olla seuraksi tyrkyttäytymässä. En tiedä, onko minusta seuraksi kenellekään. Taidan hammaslääkärin lisäksi pelätä ihmissuhteita ja ihmisiä. Viallinen.

Kaikki tuntuu, mutta mikään ei tunnu kunnolla

Paljon töitä, ei edelleenkään lepoleiriä tiedossa, sääliksi käy kollegaa, kunhan minä lomani aloitan. Huonoa unta, katkonaista ja painajaisvoittoista. Pitäisi sänky uusia, nykyisessä on kuopan alku, vaikkei se ole vasta kuin 8 vuotta vanha. Ajatuksia kuolemasta, että entäs jos kuolen yksin kotiin eikä kukaan ymmärrä noutaa minua kuin vasta kuukausien jälkeen. Entäs jos se sattuu? Entäs jos jään yksin kitumaan vaikka jonnekin?

Järjestelen lomaa. Tilasin junaliput Länsirannikolle. Dublinin reissu on voitelua vaille valmis. Tilailen syksylle keikkalippuja. Yritän pitää itseni kiireisenä. Allergiaa pukkaa. Olen unohtanut tässä ihanassa viileydessä aloittaa lääkityksen, nyt silmät ovat kuin tulessa.

Huomenna on aika hammaslääkärille. Pelottaa sekin, minulla vaan ovat hammashermot pinnassa ja kipukynnys alhainen. Rinnassa saattaa olla joku patti, sekin pitäisi tarkistaa uudelleen. Vatsaani on palamassa reikä. Korvien välissä kuumottaa ja suhisee. Kaislikkokohan siellä kasvaa?

Ruokintaretki ja laulujen lunnaat hammaslääkärillä

Esihenkilö kysyi ennen lomalle jäämistään, kiinnostaisiko meitä lähteä viettämään tiimi-iltamaa. Syömään ulos nimittäin, se kiinnostaa minua aina, eikä kollegallakaan mitään asiaa vastaan ollut. Esihenkilö oli varannut meille pöydän The Cock -ravintolasta. Bistrosta, Rotisseriesta? Pubi se ei ainakaan ollut. Englanniksi Eatery, onko se suomeksi Ruokkimo? Mielenkiintoinen konsepti, tietysti lueskelin arvioita sieltä ja täältä, ihmettelin, että kovin on herättänyt ärhäkkää kommentointia, mutta koska tapanani ei ole lahjahevoisen suuhun vilkuilla, mieluusti läksin tutkimaan menua.

Kasvispitoisia annoksia, sitten raavasta lihapalaa, sikinsokin-makuja, ei oikein saanut linjasta kiinni. Niinpä ryhdyimme maistelemaan. Alkuun maistelin talon GT:n, vähän liian makeata minun makuuni, taidan olla perinteiden kannattaja siinä lajissa. Osterit kai olisi olleet jotenkin pakollinen alkuruoka, mutta minä ja raa´at nilviäiset emme kavereita ole. Pitää joskus kokeilla tyyppejä grillattuina. Otin punajuurisalaatin. Se oli ihan ookoo, mutta vieläkään en vinkunut onnesta. Riesling sopi tosin helkkarin hyvin salaatin kanssa. Pääruuaksi valitsin sitruunaruoho-inkivääri-veefiä. Veef on vähän niin kuin tofua, kikherneistä ja viljasta. Ja sepä vasta ihana annos olikin! Olisin voinut vaikka syödä sitä useampana päivänä putkeen. Nätti ja maukas!

Ravintola oli melkoisen täynnä ja varsin meluisa. Tarjoilu oli hitaan livakkaa, mutta onneksi ei ollut kiire. Jälkiruuaksi otimme sen pingpongpöydän ja hyvä niin! Jumalaisia eväitä! Oivoivoi! Voisi kuvitella, että jos paikalla on kymmenkunta erilaista makeata leivonnaista tai jälkiruokaa, niin ne alkaisivat toistaa itseään. Ei muuten ollut niin. Aivan jumalaisia, vaikea olisi sanoa, että mikä oli paras. Suosittelen. Käykää vaikka jälkkärillä, jos ette ole koko ruokaa vailla.

Kolmen henkilön eväät juomineen kustansivat muutaman euron alle 200. Ei paha. Minä olen saanut tuhlattua itsekseni reilun satasen, eli siihen nähden ihan edukas paikka. Asiakkaita oli kaikenikäisiä, mutta ehkä sellaista trendikkäämpää populaa kuitenkin, terveen näköistä nuorisoa, ulkomaan pellejä ja jotain teeveestä tuttua turhaa sakkia. Ihmisiä käännytettiin pois ovelta, ei ollut kuulemma tilaa. Mietin vaan, että siellä alakerrassa oli paljonkin tilaa, mutta oliko sitten niin, ettei henkilökuntaa ollut riittävästi? Parhaansa he kuitenkin tekivät ja yrittivät jopa valistaa vanhempia täti-ihmisiä. Saatanpa kokeilla paikkaa toisenkin kerran.

Ei tämä elämäni yhtään reippaammaksi muutu. Aina kun saan pari päivää levättyä, tapahtuu jotain, josta en voi kieltäytyä. Olin kotona ajoissa, mutta kun en osaa heti mennä unille, niin tänä aamuna olin väsynyt. Jopa niin väsynyt, että koko päivän on sydänalassa ollut popkornikone (rytmihäiriöitä). Asiaa ei tietenkään auttanut yhtään se, että minulla oli yhden maissa aika hammaslääkärille. On kulunut reilu kaksi vuotta kun viimeksi olen käynyt kunnallisella hammaslääkärillä tarkastuksessa.

Tarkastus on muuttanut muotoaan. Nykyään meitä hoidetaan kuin liukuhihnalla Ruskeasuolla. Siellä useammassa looshissa on hammashyvigienistejä, jotka tekevät tutkimuksen. Hoitaja kirjaa tulokset järjestelmään. Tai kirjaisi, jos heitä olisi riittävästi. Sitten kun tutkimus on ohi, hoitaja kutsuu hammaslääkärin katsomaan löydöksiä. Hammaslääkäri sitten joko toteaa hoidon tarpeelliseksi tai ei. Minulle annettiin toinen aika, koska minulla on kaksi alkavaa reikää. Toisen hoidosta tulee ikävää, koska ilmeisesti uusitaan kolmesta paikasta koostuva hampaanraasu yhden paikan alle. Mutta aika on nopeasti, jo parin viikon päästä ja vielä ilta-aika, ei mene työaikaa hukkaan.

Sitten kun hampilääkäri vietti kanssani merkittävät viisi minuuttia, hoitaja vielä kidutti minua ultraäänipuhdistuksella ja fluoritähmäsi hampaani sen päälle. Surkeinta oli, että koska hampaani ovat kuulemma niin hyväkuntoiset, saan kahden vuoden päästä tilata ajan kunnalliselle hammashygienistille, mutta hammaslääkärin tapaan vasta NELJÄN vuoden päästä. Tai tietysti jos hammashygienisti jotain löytää, niin kyllä minä sitten pääsen taas lekuriakin tapaamaan, mutta silti. Neljä vuotta! Ei ole mikään niin kuin ennen. Hmph.

Mutta suussani on nyt kaunis valkoinen helminauha. Voi hymyillä hautajaiskuvissa. Eiku.

Arkijargoniaa

Päivät kulkevat kuin kärpäsparvi, paskan ympärillä pörräten. Työ on saatanallista paahtamista, kyllähän sitä kestäisi, jos sille olisi joku loppu näkyvissä, mutta kun ei ole. Iltapäivällä töistä lähtiessä suma jää odottamaan ja aamuun mennessä se on kasvanut tulvivaksi joeksi. Tukon räjäyttämiseen tarvitsisi dynamiittia, eikä minulla sitä ole. Minulta puuttuu myös suuri määrä kärsivällisyyttä, lisämuisti, käsipari ja kolmas näyttö. Silti jaksan nauraa, ihme kyllä, ei sinne itkemään kannata jäädä.

Huomenna on pakko muistaa tilata aika lääkärille. Estrogeeni on loppumassa, en tahdo kuumia aaltoja takaisin. Tuntuu ihmeelliseltä, että gynekologi-vierailusta on jo vuosi. Bricanyl taas on mennyt vanhaksi, se ei enää tahdo toimia, tarvitsen uuden reseptin. Silmätipat pitää saada uudet, Lomudal kirvelee. Ai niin ja Esomeprazol on melkein loppu, aamuöisin on muutakin tekemistä kuin heräillä vielä närästykseenkin. Pää pitää huolen siitä puolesta joka tapauksessa. Olen siis ikäiseni naisihminen, joka käyttää jo melkoista määrää rohtoja. Kroonisesta lääkityksestä puhumattakaan.

Viimeiset päivät ennen kampaajalle pääsemistä ovat pitkiä. Vaikka juurikasvukin on vaaleata, se on erittäin eriväristä vaaleata kuin pikkukampaajani kädenjälki (tuhka vs. kulta). Hankala sai sanoa mielipiteensä hiusmallista, kysyin, että leikkaanko polkan, vastaus oli, ettei missään nimessä. Olisin voinut sen vastauksen arvata kysymättäkin. Ei sitten, lupasin pitää letin pitkänä, tai niin pitkänä kuin se kasvaa. Pidän siitä sellaisena itsekin, kesällä vaan niskaa hiostaa, mutta pitää hankkia kiinnitysvälineitä. (Voihan se tietysti olla, että pitkästä aikaa tulisi viileämpi kesä, se kyllä sopisi minulle - kuiskaan ihan hiljaa.)

Lomaan on pitkä aika, viisi viikkoa ensimmäiseen pätkään ja 11 seuraavaan. Tästä tulee taas pitkä kesä.

Työmotivaation hankintaa

Sunnuntain ratoksi ostin lennot ja AirBnB-majoituksen Dubliniin. Päätin hankkia itselleni työmotivaatiota kesän yli, samoin päätin mennä itsekseni. Nimittäin tässä kuin monissa muissakin asioissa olen huomannut, että jos jään odottelemaan seuraa, saan odottaa sitä pitkään ja hartaasti. Tällä kertaa ainakin pääsen tekemään asioita, joita todellakin vain itse tahdon. Toisaalta kannan riskin sekä vastuun itse. Mutta luulisi tuota ainakin tutustuvan paikallisiin, ellen oikeasti ole viikkoa turpa rullalla ja selvistäpäiten.

Kalliiksihan se yksinmatkustelu tulee, kun joutuu maksamaan aina kahden henkilön majoituksesta, mutta toisaalta nyt pääsen rumuamaan ruokakauppoja sydämeni kyllyydestä. Sitä paitsi isäni päätti myydä puhelinlosakkeensa ja jakaa tuoton koko perheen kesken, siitä tuli muutama satanen ylimääräistä. Kätevää. Nyt ei tarvitse kuin huolehtia käyttörahasta ja menisi sitä rahaa Suomessakin. Hintataso taitaa olla melkolailla samaa luokkaa.

Mutta hei, jos teillä on hyviä vinkkejä Dublinin retkeilyäni varten, mielelläni vastaanotan niitä! Matkaan sinne elokuussa, toivottavasti ei sada kaiken aikaa, pienestä sateesta ei minulle koskaan ole haittaa ollut. Ai niin ja autoa en aio ajaa, vaikka maaseutua olisikin huippu nähdä.

Metsiemme valkoiset jumalattaret ovat nousseet minua vastaan. Koivu kukkii, minä vedän jälleen antihistamiinia. Pitäisi käydä lääkäristä hakemassa uusi Bricanyl-resepti, vanha piippu on mennyt vanhaksi. Ja silmätipoi kans. Milloinhan mie sinne kerkeäisin? Saammekohan me enää käytää työpaikkalääkäriä edes tällaiseen tarkoitukseen?

Sen lisäksi minua vastaan on noussut esihenkilöni, joka yrittää hoputtaa minua tekemään asian, jonka aivan hyvin kerkeäsin tehdä ensi viikon alussa, kun kollega on töissä eikä minulla ole tolkuton kiire. Mutta koska olen huono kestämään painostusta, jään todennäköisesti joku ilta tekemään sen. Tämä ei ole ihmisarvoista elämää, mutta pakko vatkaa niin kauan kuin tätä riittää. Todennäkösesti jollain syklillä se nimittäin loppuu, mikäli osaan oikein merkkejä lukea.

Lusittu loma

En minä perjantaiaamunakaan terve ollut, nielaisin kuitenkin soveliaita lääkkeitä (antihistamiinia ja ibuprofeenia), että jaksoin tehdä ruuat ja seurustella mukavien vieraitteni kanssa, koska en todellakaan tahtonut perua heidän vierailuaan. Lääkitys osui kohdalleen. Ja ihanat iltamat taas olivatkin, ystävä toi mukanaan seuraa, eikä yhtään hassumman oloista. Siinä meni aika puolille öin niin, että hujahti. Sain muuten tuliaiseksi pullollisen jallua (yllätys!) ja lainakirjan. Toivottavasti iskee lukutahto pian päälle!

Samalla ovenavauksella, kun vieraani poistuivat yön selkään, hyppäsin minäkin tien päälle. Ajelin naapurilähiöön Hankalan huomaan. Se ihminen on ryhtynyt helläksi herrasmieheksi. Ehkä jopa ymmärrämme toisiamme hivenen paremmin, niin kummallakin on varaa laskea suojuksiaan. Hyvä tästä tulee, kun vaan ymmärrän olla kiintymättä liikaa, ja kun kesä tulee, kaveria ei näe kuin pitkillä suorilla, niin ihan luontevia taukoja on luvassa. Jotain pysyvää, mutta ei liian pysyvää, sanotaanko, että sopii minulle toistaiseksi.

Lauantaina matkustin ajoissa kotiin, olo oli kehno. Eikä ihme, mittasin kuumeen ja se keikkui taas päälle 38-asteessa. Päätin unohtaa koko maailman päiväksi, puhelin sai nakottaa kassissa, riivoin vaatteet päältäni, kuumeinen iho ei tahtonut sietää kiristystä. Onneksi ruokaa oli valmiina jääkaapissa, vieraiden kestitseminen on hyvästä, ei paljon tarvitse miettiä mitä syö loppuviikonlopusta.

Olipas tämä naurettava lomaviikko! Mutta silti tapahtumia täynnä, ei tosin niin täysillä ja sata lasissa kuin olisin toivonut sen viettäväni (etenkin kotiasioiden osalta), mutta parempi kuin töissä sairaana. Huomenna menen sitten töihin lepäämään.