Hajuhaittaa torjumassa

Ilmeisesti sen takia, että näkökykyni on varsin rajallinen, ovat tunto- ja hajuaistini kovin kehittyneet. Kiusallisessa määrin jopa. Äidinperintönä saamani pesukone haiskahti nenääni. Etenkin aamulla kun ensitöikseni kylpyhuoneeseen astuin, haistoin ummehtuneen tuoksun.

Ensiapuna pyyhin tiivisteiden välit ja pyöräytin 90-asteen ohjelman. Ei auttanut. Seuraavaksi työnsin pesuainelokeroon lopun hyllystä löytyneestä sitruunahaposta. Vähän se helpotti, mutta vielä jäi tuoksu leijailemaan nenäonteloon. Niinpä kävin apteekista täyden pussillisen ja vielä kerran nuohosin koneen Marttojen ohjeiden mukaan.

Riemu oli melkoinen, kun tänä aamuna vessaan könytessäni ei haisulia enää tuntunut. Nyt minulla pyörii koneessa ensimmäinen lakanapyykki. Iloa ja autuutta!

Aamun varhainen herääminen oli hyvä harjoitus huomista työpäivää varten. Tunnen oloni levänneeksi, vaikka viime yönä jo tuskapallero koputtelikin unen ovelle neljän aikaan. Siihenkin tosin saattaa helpotus olla luvassa, gynekologin kanssa neuvoteltuani sain estrogeenilaastarireseptin. Hän epäili, että tähänastinen oireilu on ollut vasta alkusoittoa ja että varsinainen keskiäkäisyyteen laskeutuminen alkoi vasta nyt. Minulla on kyllä kiva gynekologi, hyvämuistinen ja älykäs.

Todella toivon, että lääkitys toimii. Samoin toivon, että lääkettä riittää, eikä minun sen takia tarvitse kolmatta kertaa maksaa satasta lääkärikäynnistä. Edelleen kiukuttelen mielessäni, että moisen kyllä pitäisi kuulua perusterveydenhuollon piiriin. Sen verran usein nainen elämänsä aikana joutuu palvelua käyttämään. Ja rätit vielä päälle. Onneksi siitä riesasta olen jo kitenkin päässyt yli 10 vuotta sitten. Ei jäänyt ikävä.

Minä juon nyt kahvia. Nautin viimeisestä lomapäivästäni. Pelottaa töihinmeno, mitähän mie siellä tulen tekemään? Samoin pelottaa lääkärin mittaama verenpaine. On taas arvauskeskukseen asiaa.

Hyvää, surkeata, hyvää, parempaa, parasta

Kiire on ollut. Olemme koittaneet saada kotiolosuhteita kuntoon, koska nyt IM asuu luonani virallisesti. Se ei nytkään ole vielä helppoa, tavaraa on liikaa, molemmat ahdistumme vuoron perään. Huutoa kotiresidenssimme on riittänyt. Mutta tämän kanssa on pakko elää ja toivoa, että joskus lähitulevaisuudessa saamme suuremman kodin. Mielellään ainakin 70 neliömetriä, IM tahtoisi enemmäkin. Juuri mitään hänen tavaroitaan ei ole saatu tuotua tänne, eikä saadakaan, mikäli minusta on kiinni, en tahto tuupata pilttuuta niin täyteen, että jää vain kapeat kävelyraitit.

Matkustimme tällä kertaa junalla Pohjoisempaan Suomeen lauantaina. Liput olivat 50 senttiä kalliimmat kuin Onnibussin piletit. Voitte vain kuvitella, miten paljon enemmän junassa on elintilaa jättiläisille. Sitä paitsi juna on tunnin nopeampi. IM pelasi Älypäätä, minä luin. Välillä pussailimme ja olimme ällöttävän onnellisia. Perillä olisin halunnut viedä IM:n syömään ulos, mutta hänellä on nyt sellainen "säästän kaikessa, missä voin"-kohtaus. Ihan hyvä niin, tein sitten kanapastan äiteen luona. Keittiössä siellä vielä jotain on, mutta huonekalut olivat jo lähes kaikki kadonneet.

Sunnuntaina nuorempi pikkuveljeni vaimoineen tulivat hakemaan meitä puolen päivän punttuussa. Olimme ajoissa liikkeellä, kerkesimme ennen uurnanlaskua käydä haukkaamassa palaset kahveineen. Aamulla ei juuri kummallekaan eväs maistu, mutta jos ei oikeaan aikaan natustettavaa löydy, tapamme molemmat taloissa ja puutarhoissa. Hyvä, siten ymmärtää toista. Tapasimme vanhemman pikkuveljeni perheineen samaisella huoltoasemalla, meillä on aika sama kaiku askelten. Hautausmaan parkkipaikalla odotti loppu saattoväki. Meitä ei paljon ollut, perheen lisäksi kaksi serkkuani perheineen, toinen heistä oli pappi,

Pikkuveli ehdotti, että kantaisin äidin hautaan. Hän kantoi isämme, ja tahtoi, että jompikumpi meistä kahdesta, nuorin meistä tai minä, tekisi tämän, ettei hänen tarvitsisi tehdä sitä toistamiseen. Tietysti suostuin, vaikken ollut siihen valmistautunutkaan. Äiti tuntui kovin kevyeltä. Siinä vaiheessa kun nuorin totesi, että oli oikeus ja kohtuus, että minä kantaisin äidin viimeisellä matkallaan, kun hän oli kantanut minua ensimmäiselläni ja aivan ensimmäisenä meistä, alkoi vesi valua silmistä. Olihan siinä sen verran vahvaa allegoriaa. vesisadetta riitti aina niin pitkään, kun laskin äitini tuhkauurnan hänen lopulliselle leposijalleen, eivät nimittäin kädet riittäneet enää niistämiseen tai silmien kuivaamiseen. Olen kova täti liikuttumaan, toisaalta mietin koko ajan, että olen teennäinen näyttelijä naurettavassa roolissa. Suren elämätöntä elämää.

Uurnanlaskun jälkeen kuljimme läpi kaikki sukulaiset. Niitä kylmällä pohjoiskarjalalaisen pikkukaupungin hautausmaalla riittää. Kerroimme toisillemme tarinoita edesmenneistä, kävimme sen jälkeen vielä juomassa toppakahvit, ennen kuin hyvässä järjestyksessä matkustimme takaisin äidin viimeiselle kotipaikkakunnalle.

Sovimme menevämme syömään rennosti perheen kesken, kun vaatteet oli vaihdettu. Hauskaa oli. Leppoisaa haastelua, huulenheittoa, hyvää ruokaa, erinomaista palvelua. Veljet perheineen tutustuvat paremmin IM:een. Tuntuu, että hyväksyntä on molemminpuolista. Tämä on tietenkin minun tulkintaani, IM toki on kertonut ihastuksestaan heihin, tuntee saavansa jopa veljiä puolison lisäksi. Viehättävä ajatus, tulkintani mukaan he ihan aidosti tulevat toimeen keskenään. Se nyt kuitenkin olisi tarkoitus, kun tälle tielle olemme lähteneet.

Maanantaiaamuna kantelimme kyytiin nojatuolin, sohvan ja pesukoneen. Pikkuveli lähti kuskiksi, poikkesimme nakkaamassa äidin alusvaatteet, kylpytakit ja yöpuvut kaatopaikalle, muu vaate menee kiertoon. Rauhallisesti haastellen ajelimme takaisin pääkaupunkiseudulle. Sillä välin kun IM ja veliseni veivät vanhat kiertoon, tein ruuat ja siivosin. Ottoveli oli käynyt pari yötä, mutta kertoi, ettei kunto ole niin vahva, että hän pysyisi sohvalla makailemaan. Pelottaa hänen puolestaan, toivottavasti kaikki menee hyvin. Huomenna onneksi näen häntä, että voin todeta kuntonsa henkilökohtaisesti.

Onneksi lomaa on vielä jäljellä. On tässä ollut kaikenlaista, paljon väsyttää. Päällimmäisenä kuitenkin on sellainen ihmeellinen täyttymyksen tunne. Silti vähän pelkään, mutta riski on nyt vaan pakko ottaa. Syteen tai saveen - ja minä pahalainen sanon, että katolleen menee kuitenkin, mutta näillä mennään. Sydän sanoo niin.

Luottamusta liikkeellä

Ihanaa olla kotona! Kolmas lomapäivä on alkamassa. Nautin aikataulujen puuttumisesta ja haahuilusta. Nautin juttelemisesta, asioiden tekemisestä yhdessä, tontin kartoittamisesta. Olen tolkuttoman onnellinen jokaisesta normaalista kotihetkestä.

Hautajaiset sujuivat mallikkaasti. Äiti oli pidetty ihminen, kukaan ei liioitellut eikä kertonut mustaa valkoiseksi. Ei tarvinnut. Hän oli hyväntahtoinen ja vieraanvarainen ihminen, ujo ja arka tosin. Äidin elossaolevat sisaret olivat kaikki neljä paikalla, heitä selvisi aikuisikään yhdeksän. Kaksi kuoli vauvana. Serkkuja oli läsnä lauma, luvassa on kuulemma serkkutapaaminen myöhemmin syksyllä. Saattoväkeen kuului myös isän puolen sukua, äidin ystäviä ja vanhoja työkavereita.

Tilaisuus meni samalla kaavalla kuin isän hautajaisetkin. Pikkuveli oli varannut valkoiset suuret ruusut saattoväelle laskettavaksi arkulle. Mutsi vietiin odottamaan tuhkausta ja me siirryimme pitopöytään. Siinä vaiheessa oli jo nälkä, Onnibussissa aamutuimaan vedetty sämpylä ei paljon lohduttanut. Juuri ennen siunaustilaisuutta meinasi käämi palaa, onneksi IM oli strategisesti hiljaa. Jälleen kerran hän ymmärsi, mitä tehdä. Ääneni petti useasti adresseja lukiessa, niin tiesin tapahtuvan. Sen sijaan veljen vaimon soittama "Äideistä parhain" sai minut vain vaivautumaan. Kukin tyylillään kuitenkin.

Hautajaisten jälkeen kävimme baarissa yksillä, silmät olivat kipeät. Menimme hotelliin ja silpaisimme kovat kaulasta. Pari pulloa kuohuviiniä, iltaruoka Ehta-ravintolassa (mielettömän maukas haukiburgeri!) ja unille.

Aamupalan jälkeen elbasimme hetken, ennen kuin siirryimme äidin luokse. Sieltä pikkuveljen ja vaimonsa kanssa torille ja sen jälkeen katsastamaan heidän uusi kotinsa. Kaunis kotoisa asuntohan se oli, rivitalo, ettei aivan kulttuurishokki tullut omakotitalon jälkeen. Illanistujaiset pidimme toisen veljeni ja vaimonsa luona. Puitteet ovat komeat. Keskustelu oli vilkasta, mukavaa katsoa suvun tutustuvan IM:een ja hyväksyvän hänet. Saa samalla pari veljeä, kun minun kanssani ryhtyi tekemisiin. Mutta se konjakin latkiminen oli liikaa, humalaanhan siitä tuli.

Kaikki kostautui kotimatkalla, dejavu-ilmiö isän hautajaisten jälkeen. Kaamea kankkunen ja Onnibussin onnettomat tilat, ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Olimme molemmat kärttyisiä, vaikka kotiin pääsimmekin. Onneksi ruoka parantaa olon. Ja pienimuotoinen liikunta.

Olen onnellinen. Ihmeellinen olo. Epätodellinen.

Ne jyrää meitin

Olen valmis kuin lukkari sotaan. Olen valmistautunut saamaan ja antamaan. Olen kaivannut, ikävöinyt, kasvattanut luonnetta ja nyt en jaksa enää yhtään odottaa. Ihmemies soitti aamulla viimeiset huonot uutiset, tällä kertaa hänellä ei ole niihin osaa eikä arpaa, mutta silti hän syyttää itseään. Siellä he poikansa kanssa siivoavat kesämökkiä, että pääsisivät lähtemään etelään. Kunpa kaikki sujuisi hyvin.

Työ imee ihmisestä mehut sen verran tehokkaasti, että kotona olen lähinnä leikkinyt lahnaa. Seuraajani oppii asioita nopeasti, kyseenalaistaa toimintatapoja, suunnittelee parempia. Hän on ilmiselvästi ammattilainen ja ihminen paikallaan. Se vaan herättää minussa kysymyksiä, että olenkohan loppujen lopuksi hyvä missään. Miksi meille töihin ei hankittu hänen kaltaistaan ihmistä jo aikaisemmin? Tiedän, talous. Nytkin puolet porukasta on burnout-sairaslomalla, koska kun hallintoon joku palkataan, hänet saman tien tapetaan työhön. Minäkin melkein luovutin. Voi olla, että jos tilanne tällaisena jatkuu, ei pian enää meillä kenestäkään ole työtä, mihin palata. Jään kaipaamaan palkkanauhaa.

Minä hullu sitten ryhdyn siivoamaan. Ulkona on jo melkein 20 astetta lämmintä, ellei ylikin. Iltapäivällä on luvassa vielä kuumempi keli. Luvassa on subtrooppisia öitä. Jääkaapissa ovat ainekset savukalapastaan. Juomaksi sitruunavissyä. Kerroinkos nimittäin, että IM ryhtyi raittiiksi? Jos en kertonut, niin tulipahan sekin mainittua. Minulta ei raittiutta odoteta, mutta veikkaan, että vähentää se minunkin lutraamistani. Tulee kenties tehtyä jotain aivan muuta.

Huonoista uutisista huolimatta olen varovaisen optimistinen. Asioilla on tapana järjestyä.

Lomakooma Kummituksen tapaan

En ole tehnyt lomallani vielä mitään. Tai noh, siivonnut pilttuun Tuska-vieraiden jäljiltä, tiskanut, pessyt pyykkiä sekä päivittänyt isäni vanhaan koneeseen Windows 10. Jälkimmäisessä meinasi hermot mennä.

Maanantai-iltana otin uniavusteen. Nukuin 9 tuntia. Heräsin yöllä kolmesti, mutta aina sain uudelleen unta. Nukuin myös kahdet päikkärit ja viime yönä kuusi tuntia. Ehkä tämä tästä vielä muuttuu hyväksi, mutta tokkuraan se minut veti. Note to self: Avustetta ei voi käyttää työpäivänä.

Olen puhunut Whatsup-puheluita monta tuntia. Olen vuokrannut elämäni ensimmäistä kertaa vuokra-auton. En ole vakuuttunut, teenkö oikein vai väärin, mutta minun on kokeiltava, koska sydän sanoo niin.

Odotan torstain Black Sabbath-keikkaa. Ei haittaa edes vesisade, minulla on sadeviitta enkä pelkää käyttää sitä. Tänään kohta vien pullot kauppaan, käyn maitoa ja tuoreen leivän, sen jälkeen ryhdyn pakkaamaan. Ehkä myös siivoan komeron. Aion juoda vettä ja kahvia. Aion hengittää ja katsoa telkkarista sekä Areenasta onnellisia ja rauhoittavia ohjelmia.

Aloittivat muuten eilen aamulla elementtipalikoiden uudelleensaumauksen taloyhtiössämme. Siitä lähtee ääntä ja pölyä, kesto 8 viikkoa. Muuten tämä on juuri sitä, mitä kaipasin. Ei mitään ihan yksin.

Melkein valoisaa

Tunnen itseni lähes ihmiseksi. Uni ja kodin siivoaminen saavat aikaan valheellisen rauhan ja turvan tunteen. Aion mahdollisuuksieni mukaan pitää siitä kiinni. Tiedän, ettei lihava nainen ole vielä laulanut, mutta väliaikakin on hyvästä. Show saattaa tuottaa encoreita, vaikken niitä tahtoisikaan.Muutama pitkä yö unta saa ihmeitä aikaan. Jotenkin ymmärrän jälleen kerran ihmisiä, joista tulee vaarallisia unettomina. Ette tahdo tietää suunnitelmistani. Ja nythän niitä ei enää ole.

Hivenen harmittaa, etten voi kertoa koko episodia. Sen loppu tulee olemaan suurella todennäköisyydellä ruma ja surullinen kertomus elävästä elämästä. Mutta se ei ole minun tarinani, sisältää muita eläviä ihmisiä ja joitain kovinkin vastenmielisiä piirteitä. Minua koskettavassa osiossa oli kauniitakin asioita ennen asioiden muuttumista rinnakkaistodellisuudeksi. Ex-mieheni varmaan kääntyilee haudassaan ja nauraa olemattomaan partaansa. Tai miten nyt tuhka mitään kääntyilee...

Kunpa voisin sanoa oppineeni episodista jotain. Ehkä sen verran, että olen oppinut pyrkimään pois ja karkuun nopeammin. En enää kanna pelastajan viittaa enkä pyri auttamaan, jos vaarana on, että vahingoitun itse. Voin toimia kauempaa pelastamistarkoituksessakin, ei minua etulinjassa tarvita. Hyvä oli, että kokeilin, hyvä, että ymmärsin antaa asioiden mennä. Minun täytyy olla itselleni armollinen, kukaan muu ei sitä tee. Ehkä tällä rimpuilulla on tarkoituksensa, ehkä opin taas jotain itsestäni ja kanssaeläjistä.

Juuri ennen valoisan koittamista on pimeintä. Luulen, että pian sarastaa. Toivon sitä.

Raittiina raivo

On tässä sisäisessä raivossa puolensa. Siivosin parvekkeen ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen. Ongelmana toki on se, että minulta puuttuu vesiletku. Sellainen pitää saada hankintalistalle. Nyt homma jäi vähän puolitiehen, mutta kuitenkin oleellinen tuli tehtyä. Ensi tai seuraavalla viikolla ryhdyn yrttihankintaan. Sitten ovat asiat ainakin siinä mielessä kunnossa. Muuten asiat eivät oikein olekaan.

Töissä oli jälleen sama kamala itsensä. En tiedä, tulee sellainen olo, että ahdistun siellä päivä päivältä enemmän. Pitäisi kirjoittaa positiivisemmin, ettei kukaan luule, että kuolema korjaa blondin. Eihän tässä niin käy. Parhaani teen, se riittää vähän aikaa. Minun vaan pitää saada asiat järjestykseen. Minun vaan pitää saada ihmistöitä.

Tällaista tämä on, oli pieni mania, nyt tulee lasku. Ei paha, ei tässä vielä lääkitykseen tarvitse kajota, mutta pidän senkin mielessäni. Minulla on tapana masentua tapahtumien jälkeen. Asiat eivät edelleenkään ole loppuunkäsiteltyjä, mutta kyllä tässä enemmän tai vähemmän tulee mieleen avioliiton omaiset olosuhteet. Onko niin, että kallistun tietynlaisiin miehiin vai että tietynlaiset miehet kallistuvat minuun? Onko niin, että olen sukupuolielimeni mukana raahustava ihmisraunio? Vai Johanna Raunio?

Maastamuutto olisi tosi kiva sana. Samoin sijoitus hullujenhuoneelle.

Jakkupukumaailmasta

Pitkästä aikaa pääsin järjestämään isohkon kaksipäiväisen asiakastilaisuuden. Sinänsä piis of kakku, muutta erona edelliseen elämään on se, ettei aikaa ole. On pakko luottaa yhteistyökumppaneihin, koska aikaa vain ei ole. Samalla hoidan päätonttiani sekä väkerrän kuutta muuta pienempää tilaisuutta. Selviän asioista rimaa hipoen, mutta selviän!

Nyt istun kokoustilan ovensuussa ja nautin ansaitusta tauosta. Ohjelma sujuu omalla painollaan. Päivästä tulee pitkä. Kokouksen loppumisen jälkeen ovat vuorossa järjestämäni oheisohjelmat sekä päivällinen. Olen kotona todennäköisesti puoliyön aikaan.

Ihmemiehen kanssa emme osaa olla erossa toisistamme. Puhumme, haaveilemme, viestimme. Vaarallista, mutta ihanaa, pelottavaa, mutta riemastuttavaa. Romantiikkaa ja runoa, olen Gaia, shakti. Mutta nautimme me arjesta, ihan kuin kaikki tapahtuisi ensimmäistä kertaa. En minä tiennyt, että tällaista voisi olla.

Tiedän riskin. Hyväksyn sen. Sillä jos tämä onnistuu, luvassa on jotain elämää suurempaa, suunnitelmia ainakin riittää. Ymmärrän, että voi joutua katumaan jokaista kirjoittamaani sanaa. Tiedän myös sen, että huominen on taas päivä helvetistä tolkuttoman vähillä unilla.

Oho, housunlahkeesta on lähtenyt lanka liikkeelle. Minulla ei ole roudarinteippiä eikä nitojaa mukana. Pah.

Petipuuhia

Harjoittelen B&B-toimintaani varten. Ystävä lentää naapurimaasta Pohjois-Suomeen ja tarvitsee yösijan viideksi tunniksi. Ehkä neljäksi. Niinpä teen hänelle ruokaa ja petiä. Samalla vaihdoin omatkin lakanat, on taas ollut niin hektistä, että ei ole sitäkään saanut aikaan. Eikä siivoamista. Mutta nyt on imuroitukin. Kunhan riittävän vahva motivaatio tulee, niin kyllä alkaa tapahtua.

Olen sitten ryhtynyt parisuhteeseen. Sen lisäksi olen rikkonut yhden sydämen ja ilmoittanut kahteen muuhun osoitteeseen, että takana ovat ne päivät, kun minut sai iloitsemaan elämästä kanssaan. Tai ainakin tauolla. Olen hirveä epäluuloinen pelkuri, näyttelen rohkeata, mutta ei tämä ihan sitä taida vielä olla. Tässä on kuitenkin koira haudattuna, voi olla että joku mätä rottaeläinkin voi paljastua. Mutta silti heittäydyn, koska tässä on mahdollisuus johonkin tolkuttoman ihanaan ja upeaan.

WC:n peilikaapissa on hammasharja, mieshajuste ja partahöylä. Ihmemies puhuu tuovansa tänne kitaran. Lenkkarit jo ilmestyivät. Sunnuntaina kävimme ulkoiluttamassa niitä, samoin eilen pikkulenkin. Tämä vaikuttaa pelottavan seesteiseltä. Aamuisin menemme yhdessä bussiin, illalla samaan sänkyyn. Kirjoittelen ja saan niin siirappisia viestejä, että joku voisi kohta soittaa poliisin tai Paranoidin.

(Tunnen suurta surua. Tolkutonta pahaa mieltä sekä tunnontuskia. Ne kaikki ovat minulle ihan oikein. Saisi tipahtaa kuuma kivi päähäni. Miksi v*tussa piti ryhtyä leikkiin ilman tunteita? Hyvähän se on selitellä, että siinä vaiheessa suunnitelma oli molemminpuolinen, ei se enää sellaista ollut pitkään aikaan. Kyllä minä tiesin, että toisella puolella on tunteita enemmäkin. Miksi olen paha ja ajattelematon inehmo? Ansaitsenkin tulla rikotuksi.)

Holiday in Cambodia

En enää koskaan voi jäädä lomalle. Loman jälkeinen viikko tappaa minut. Samoin raivon partaalle saattavat minua viisaampien suunnitelmat siitä, kuinka nykyinen työni hoidetaan joskus tulevaisuudessa. Aivan sekopäiden ja hullujen hommaa! Olen melkoisen pöyristynyt. Tänään olin niin ahdistunut, että piti käydä vessassa märsyämässä. Tiedän, ei se mitään auta. Kunpa voisin edes tänne kertoa kaiken!

Toivottavasti torstai on täynnä sitä itseään ja pääsen jotenkin eteenpäin työsuossani. Kamalinta on, että kukaan ei oikeastaan voi auttaa minua. Tuuraajaani ollaa siirtämässä täyspäiväisesti hänen nykyiseen tehtäväänsä. Niinpä jouduin laittamaan nykyiselle esimiehelleni sekä operatiiviselle esimiehelle viestin, että mitenkäs tehdään lomani aikana. Kuka minun työni tekee? Suoraa vastausta ei tietenkään tullut, mutta ainakin sain pojat mietteliäiksi. Taisi se upouusi esimies suorastaan säikähtää, kun laitoin hänelle loma-aikana muotoilemani toimenkuvan menemään, ei minulla sitä ole töissä ollut aikaa tehdä. Ei tajunnut raukkaparka, miten paljon vartijana olen.

Pelkään, että olen joutumassa manian valtaan. En nuku, syön vähän, laulut kertovat minulle tarinoita. Hymyilen - töissäkin silloin, kun en itke. Puhun hulluja. Kuuntelen hullumpia. Joko olemme molemmat sekaisin, minua vedätetään 6-0 tai sitten kaikki on totta. Pitää vaan toivoa, että tunne polttaa itsensä poroksi mahdollisimman pian tai totuus paljastuu nopeasti.

Olen vaarassa. Minun pitäisi pelastaa itseni. Naiset ja lapsenmieliset ensin.

Saamaton laiskuri

En pystyisi elämään itseni kaltaisen ihmisen kanssa. Olen laiska ja saamaton. Nytkin vetkuttelin kolme päivää, ennen kuin tyttöjen iltamien jäljet oli siivottu. Edes kursorisesti, eli tiskaus ja tavarat paikoillaan. Antakaas, jos joku muu olisi täällä vetkutellut. Olisi kuullut kunniansa, lusikoiden uusjakoa olisi pian ollut liikkeellä. Mutta mikä lie, omaa sotkuaan kestää vähän paremmin kuin toisen tekemää sottaa.

Voisin yrittää puolustella itseäni helvetillisellä työmäärällä, mutta minullahan on aina liikaa töitä. Olen kiireessä muuten onnistunut tuplaamaan virheiden määrän. Saavutus varmaan sekin. Sysin töitä lomalla olevan kollegan niskoille, kun en vaan kerkeä. Nolottaa ja hävettää, koska hän taas on yksin ensi viikolla. Vetoan mielessäni siihen, että hänen ei tarvitse tuurata minua. Pelottaakin, että miten kerkeän ja muistan riittävän oleelliset seikat vielä tänään. Saattaa tulla pitkä päivä

Ahdistaa Pohjoisempaan Suomeen meno. Olen luvannut viettää ajan äitini kanssa, kyllä varmaan vähemmästäkin suoni poksahtaa päästä. Ja paha tytär taas menee hotelliin yöksi. Ei suostu sohvalle eikä ilmapatjalle. Tuhlaa rahansa ja pröystäilee. Ei ole nöyrään äitiinsä tullut, ei kätke itseään eikä ole hiljaa. Onneksi keksin meille edes yhteistä tekemistä, ehdotin kalakukon rakentelua. Sitä nimittäin en vielä osaa tehdä, karjalanpiragat kyllä sujuvat, vaikka niistä varsin persoonallisen näköisiä tuleekin.

Kävin uudet kengät suutarilta. Nyt niissä on oikeat korkolaput ja puolipohjat. Saa luvan kevät tulla. Kerkeäisiköhän lomalla käydä talvikengät kasaan ja verkkokellariin? Olisi taas tilaa kenkähyllyssä. Taivi pääkaupunkiseudulla ei yleensä estä kesänilkkureiden käyttöä kuin parin kuukauden ajan. Kohta niitä taas voi ryhtyä käyttämään, kunhan liukasteluvaara on ohi.

100/ 170

Muuten olen erinomaisessa kunnossa: ei ylimääräisiä roikaleita eikä riekaleita sisälläni. Limakalvot ovat kirkkaat ja kosteat, ihan niin kuin pitääkin. Tisseistä ei löytynyt muhkuroita. Mutta lopuksi lääkäri mittasi verenpaineen, busted: 100/ 170.Sain vahvan ja voimakkaan ukaasin mittailla verenpainetta ja sitten mennä korjauttamaan lääkitykseni. Ainakin tiedän, kenelle en mene terveyskeskuksessa. Katsotaan nyt sitten, olivatko arvot kertakäyttöisiä vai ihanko oikeasti lääkitys on lakannut pelaamasta. Kyllä mie ymmärrän, että aivoinfarktiriski nousee koko ajan.

Toinen ukaasi tuli siitä, että jos kerta estrogenia käytän, gynekologilla on käytävä vuoden välein. Ei kahden vuoden. Äh. Mutta kun satanen on aika iso raha. Ei onneksi enää ylitsepääsemätön este, mutta silti. Enköhän mie nyt kuitenkin ymmärtänyt, miksi siellä pitää käydä. Kiva tytsy hän oli, pätevän ja ammattitaitoisen oloinen. Toivottavasti muistan nimen ensi vuonna.

Estrogeenilääkitys vaihtui. Geelillä mennään edelleen, mutta valmistaja vaihtui. Toivottavasti tätä mömmöä riittää paremmin. Ärsyttävää pelätä lääkkeen loppumista, kun tietää, että vaihdosta taas tulee hirveä riesa. Niin kuin nyt sylettää verenpainelääkitys, entäs jos sitä ei saada kohdalleen ja ostelen kuukausitolkulla sopimattomia lääkkeitä. En vaan millään viitsisi, mutta pakkohan se on.

Kotona sain tiskattua viikonlopun tiskit, sitä muuten riitti. Perjantain suunnitelmat peruuntuivat ystävän sairastumiseen. Ehkä voisin vaikka levätä. Sekään tuskin huonoa tekisi, olen edelleen tukkoinen ja hengitys vingahtelee. Ruokaa en jaksa tehdä, mennään edelleen viime viikonlopun jämillä. Miten sitä ihminen voikin olla näin väsynyt?

Ikinä ei ole käynyt näin - ja taas kävi tälleen

Mie onneton kottarainen sitten taas sairastuin. Perinteinen flunssa alkoi kurkkukivulla, eilen ryhtyi lämpötila kohoamaan, tirskunta sai nenänkin valumaan. Tein työpäivän loppuun ja ilmoitin, että olen poissa loppuviikon. On pakko levätä, luulen, että vastustuskykyni ei ole parhaimmillaan, koska olen paahtanut sekä töissä että vapaa-ajalla sata lasissa aina kesästä saakka. Ei ole paljon lepohetkiä sattunut reiluun puoleen vuoteen. Kiitos ihan itseni, ketään muuta en voi syytellä.

Olen koemaannut sänkyäni. Se on ihana! Samoin sijauspatja, joka on sellainen viskoelastinen köyhän naisen tempur-malli. En ainakaan juuri nyt makaa kuopassa. Vähän harmitti, etten uskaltanut ottaa leveämpää, mutta näin jälkikäteen kun makuusoppeaan katsoo, hyvä niin. Sinne ei olisi mahtunut enää mitään muuta, kyllä se sen verran pieni hikisoppi on. Seuraavaksi uusin nojatuolin, niin paljon kun nykyistäni rakastankin, mutta se on minulle liian suuri.

Huomenna pesen pyykkiä, jos vain jaksan. Imurointi on pakollinen tapahtuma, ettei ystävä kuole hinkuvinkukohtaukseen luokseni majoittuessaan. Raagamaggaraakin pitäisi käydä hakemassa lauantain peliä varten. Onneksi huomenna menemme iltasella ulkoruokintaan, ei tarvitse vaivautua ruuantekoon. En minäkään ihan aina jaksa. Nyt on sellainen hetki. Taidan olla vähän sairas ihminen.

Minne tuuli tytön kuljettaa

Rahavarat viuhuvat tililtäni sinne ja tänne.

Sain vihdoin tilattua sängyn, vielä pitää tilata vanhan poisvienti erikseen. Kierrätys ei ole ilmaista, ei etenkään autottomalle ja peräkärryttömälle henkilölle - että voisi viedä vanhan raadon metsään, niinkö? Pitäähän se laskea hinta tuhoamisellekin. Uudella patjalla näytti olevan 25 vuoden takuu, epäilen, että kymmenen vuoden päästä olen jälleen sänkyostoksilla, lyödäänkö vetoa? Sen verran on trafiikkia sängynpohjalla, että turha valittaa.

Tilasin myös junalipun Pohjoisempaan Suomeen. Vielä on hotelli hakusessa, nyt vaan ei edes saa mitään halvennuksia, kun olen liikkeellä keskellä viikkoa. Silloin riittää työmatkustajia hotelleihin, ovat vähän nihkeämpiä antamaan edukkaita hintoja. Mutta on minulla vielä yksi ässä hihassani. Katsotaan nyt, jos kokeilisin käyttää työyhteyshenkilöitäni hyväkseni. VR saa kyllä kiitokseni hintojenlaskusta, pääsin puolta halvemmalla äiteetä katsomaan kuin männä vuosina on ollut maksaminen.

Bussikortti meni vanhaksi eilen. Tämän vuoden työmatkasetelit eivät ole vielä saapuneet, vaikka ne tilasin töihin jo. Pitää siis ostaa ainakin kuukauden tsetti ilman seteleiden avustusta. Ei se kolmesataa kyllä riitä kuin vajaaseen puoleen vuoteen enää, joten aivan se ja sama, koska liput saapuvat. Omilla rahoillaan pitää kuitenkin maksella toinen puolikas. Vasen käsi vastaanottaa, oikea ojentaa. Joo.

Ylläolevasta lauseesta tuli mieleen muotoutumassa oleva yhteiskuntasopimus. Taitaa olla parempi, etten sano siitä yhtään mitään. Elintasoni on toki noussut koko elämäni ajan, mutta se on noussut vain siksi aikaa, kun olen töissä. Sen jälkeen on syytä ryypätä itsensä pikaisesti kuoliaaksi, koska minulla ei ole säästöjä, ei rikkaita omaisia eikä kääpiöitä, jotka minusta huolta kantaisivat. Yhteiskunnasta on tullut aika julma vanhuksia, pitkäaikaistyöttömiä ja kroonisesti sairaita kohtaan. Paitsi että Ottoveli lupasi edelleen huolehtia, on se ihme kaveri - ehkä siinä vaiheessa on pakko muuttaa Aasiaan häntä lähemmäs.

Hitusia

En saa mistään kiinni. Yöt ovat painajaisia, päivät samaa, mutta ihan elävää sellaista. Öisin taistelen miehiä vastaan, minua ahdistetaan monin tavoin. Keittiöpsykologi minussa tietää kyllä, mistä on kysymys, käsittelemättömästä turvattomuuden tunteesta, jonka exän kuolema herätti. Valitettavasti keittiöpsykologi ei osaa auttaa enempää, miten sen saa pois. Tahdon takaisin viattomuuden ja ajattelemattomuuden tilaan.

Ystävä kysyi eilen, menenkö hautajaisiin. En tiedä. Enhän minä tiedä edes koska ne ovat. En edelleenkään tiedä, mihin S. kuoli. Tahdonko tietääkään? Onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä? Jos minä olisin kuollut, en olisi tahtonut häntä hautajaisiini puhumaan sopimattomia, käyttäytymään huonosti, entäs jos minä tekisin saman hänen hautajaisissaan? Ehkä on hyvä, että en tiedä mitään enempää, minun ei tarvitse ratkaista näitäkään ongelmia.

Viime yön seilasin sängyn ja sohvan väliä. Olen kovin väsynyt. Heräsin viiden jälkeen tekstiviestipiippaukseen. Ulkona on taas liukasta, tuli varoitus. Päätin sitten nousta ylös, sama se, voin leikkiä elävää kuollutta töissä tai sängyn pohjalla. Sängystä tuli mieleen, että nyt muuten tilaan sen uuden, ennen kuin menevät loputkin unet. Ja tilaan sen kapeamman, tuskin tässä aivan heti olen isompaa makuuhuonetta saamassa. Ei näytä siltä.

Säikähdin suunnattomasti, kun sunnuntai-iltana postilaatikko rasahti. Pelkäsin, että sieltä saapuu taas heippalappu, että olen kuunnellut liian kovalla musiikkia ja naapurit äsähtelevät. Kissanviikset, siellä oli taas take away-ravintolan mainos. Voi ravintolaparka olla aivan varma, etten koskaan tilaa sieltä mitään, kun tuolla tavalla minua säikyttelee. Olen hermoheikko piipittäjä.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Perjantaina teimme jotain poikkeuksellista Rotumarsun kanssa. Hän tuli minun luokseni. Sitten saunottiin, syötiin, juotiin, juteltiin. Oli tosi kiva ilta ja mukava olo. Hän totesi minun valinneen hänet, ettei hänellä juuri ollut asiassa nokan koputtamista. Noh, ehkä vähän liioittelua, mutta onhan se kiva tietää tehneensä vaikutuksen ihmiseen. Edelleenkään hän ei tahdo lähteä kanssani mihinkään joukkokokoontumisiin, ei tunne oloaan kotoisaksi. Minulle se sopii, ainakin toistaiseksi. Olen aina osannut liikkua itsekseni.

Liekö ollut vähänen ateriointini, viimeinen GT vai fysiologiani, mutta lauantaina heräsin päänsärkyyn. Ajattelin, että kyllä se kahvilla ohi menee, mutta perkana vaan yltyi. Puolen päivän maissa olin jo migreenin kourissa. Makasin pimeässä makuuhuoneessa, kun RM läksi kotiin. Turhapa hänen oli minun kitumistani seurata. Ja minä kun olin kuvitellut tekeväni lauantaina vielä vaikka mitä, en sitten tehnyt mitään.

Tokenin vasta illalla. Ei huvittanut mikään. Hyvä niin, säästyypähän vanha ruumisraiskani, Siiseli vaan harmitteli, kun olisi tahtonut nähdä. Nyt olen oikeasti taas levännyt, tuntuu ihan mukavalta. Parin päivän päästä tulee Ottoveli, olen jo järkkäillyt pari lyhyempää työpäivää. Äiteellekin ilmoitin loma-aikani, nyt pitää alkaa tilailla lippuja ja majoitusta maalis-huhtikuun vaihteeseen. Elämä kulkee ja kuluttaa, ei saa jäädä tuleen makaamaan. Eikä lumeen.

Moitteeton

Sain taloyhtiöltä kirjeen, jonka mukaan täytettyäni mukana seuraavan lipetin minulle maksetaan takaisin kanissa ollut takuuvuokra. Olen viestin mukaan ollut moitteeton vuokralainen. On se vaan hienoa edes jostain saada moista tunnustusta, mitään muuta moitteetonta minussa ei taida ollakaan. Eikä vuokra-asumisenikaan ole aivan moitteettomasti sujunut, ei vaan naapurit ole viitsineet tehdä numeroa. Ja on taloyhtiössämme pahempiakin kuin minä, puolustuksekseni totean.

Kerkesin jo hetkeksi ilahtua, että nyt minulle tarjotaan sitä isompaa. Että nyt tulee muutto ja pääsen korkeammalle ja saan elintilaa. Siihen se talviloma olisi sitten mennytkin. Taas olisi pitänyt muuttaa sovittua viikkoa, suunnitelmat olisivat menneet uusiksi ja kaikkea. Noh, en kyllä olisi valittanut. Nyt kuitenkin loma saa olla suunnitellulla paikallaan pääsiäisen jälkeen. Minä en muuta vielä.

Töissä naureskelin lounaspöydässä, että olen joskus pitänyt itseäni mukavana ihmisenä. Enää en ole. Olen kärttyinen ja kamala ihmishirviö, joka syö työkavereita välipalaksi. Jotain tekemistä on varmaan tolkuttomalla kiireellä ja stressillä, mutta eihän sitä pitäisi viattomiin purkaa. Vaan kun ne "viattomat" eivät ymmärrä, mitä tahtovat, tahtovat vääriä asioita, tahtovat oikeita asioita väärältä ihmiseltä, tahtovat maailman - ja jostain syystä minun pitäisi kaikki toiveet toteuttaa. Mutta kyllä minä vaan sitten osaan monenlaisia temppuja, kun pakko on. Muuta en aiheesta tänään sano.

Nyt pitäisi ryhtyä sitten tilailemaan junalippuja, että halvalla saisi. Minua pahaa ihmistä ei kyllä sitten yhtään huvittaisi mennä kyyhöttämään äitini luokse. Vaan pakkohan se on. Miten minusta ei enää tunnu yhtään moitteettomalta?

Työtä ja muuta

Sen nyt arvaa, että kun päivän on poissa töistä, saa sitä karvaasti katua. Siellä ne minun hommani olivat levällään kuin surullisen kuuluisan Jokisen eväät. Kollega oli iloinen nähdessään minut, mikäs siinä, minustakin on kiva nähdä häntä. Etenkin kun hän jaksaa houkutella minua urheilemaan kanssaan. Tai siis kuntosalille, nyt jo vähän niin kuin lupasin, katsotaan nyt sitten onko se päivä tänään vai joku toinen päivä. Minua nimittäin vähän etoo. En tiedä miksi, liekö henkistä?

Lauantain vietin RM:n hellässä huomassa, kai pitää sanoa. Hän vaan jossain vaiheessa totesi, että olenko huomannut hänen tekevän kaikkensa, että minulla olisi hyvä olo. Sanoin kyllä. Niinhän se on, hän ei onneksi paljon lemmestä lurittele, mutta teot puhuvat puolestaan. Oli koti-ilta parhaasta päästä. Sunnuntaina pihviaterian jälkeen raahustelin kotiin, minun oikeasti pitäisi se sänky saada, eikä vain puhua siitä.

Sen sijaan taulut ovat nyt seinässä, hyvä minä! Pitäisi palauttaa pora Siiselille. Hänen kanssaan minulla oli mielenkiintoinen tekstiviestikeskustelu, mutta kun en jaksanut ottautua selkeästi ilmaisemaan, että tahtoisin tavata, niin ei se juukelin kiukkupetteri kyllä siihen ryhdy. Kissanhännänvetoa. Noh, aikaa on. - Paitsi, että välillä minua kauhistuttaa ajan kuluminen, mitään ei kerkeä eikä saa valmiiksi ja kaikkea tekisi mieli eikä ole mihinkaan riittävästi aikaa. Ihan normaali huomio keskiäkäiseltä ihmiseltä, aika menee hurjaa vauhtia, nyt sen viimeistään huomaa. Ei näitä kymmeniä vuosia enää kovin pitkäksi aikaa riitä. Elämä jää kesken, on paljon mielenkiintoisia asioita ja ihmisiä.

En ymmärrä, miksi ilmoittauduin aamupäiväksi yhteen seminaariin. Ei minulla oikeasti olisi aikaa sinne vääntäytyä. Mutta kun sekin asia alkaa vähän niin kuin olla minun kontollani, niin kai siitä edes pintapuolisesti on ryhdyttävä ottamaan selvää. Heh, siellä saa ilmaisen aamupalan, mutta enhän minä viikolla ole mikään aamupalan syöjä. Jotta hukkaan menee sekin.

Saa nähdä

Minä pesen nyt pyykkiä. Sitten imuroin, sen jälkeen syön aamupalan/ lounaan. Käyn kaupassa, jos kerkeän. Lähden jalkahoitoon. Menen tapaamaan veljeäni ja vaimoaan, menen treffeille ystävättären kanssa. Menemme keikalle (muista lippu!). Tulen humalaan. Tulenko kotiin?

Ihan tällainen normivapaapäivä.

En ihan koe itseäni Kummeli-huumori-ihmiseksi, mutta tuli vaan mieleen.

Ruusuista poraan

Lauantaina muuten ostin hullu ruusuja kimpun, teki mieli jotain väriä kotiin. Olipa surkea sattumus, kun avasin paketin ja ryhdyin katkomaan varsia. Suurin osa lehdistä tippui pois saman tien ja tänä aamuna kun kukkasia tuijotin, niin tulin siihen tulokseen, että tänään ne on nakeltava mäkeen. Pah. Pitäisi ymmärtää, että talvi tai kevättalvi eivät ole ruusuystävällistä aikaa, minä kun vaan en pidä tulppaaneista. Olen sitten mieluummin ilman vähän aikaa.

Lainasin Siiseliltä poran. Nauratti kun mietin kotiin mennessäni, että kaikkea sitä minäkin kantelen käsilaukussani - muutaman kilon painoista poravasaraa sekä poranteriä. Nyt vielä pitäisi löytää jostain proput ja ruuvit, minulla on niitä jo valmiiksi, kun vaan löydän ne. Hihittelin Siiselille, että onpahan hyvä syy taas nähdä häntä, kun palautan kapistukset. Sitä ennen vaan pitää muistaa, miten porattiin ja osata valita oikea terä. Tai sitten pyydän vielä jonkun poraustaitoisen kylään opettamaan minua. Saisin pari julistetaulua seinälle hyllyjen päältä.

Siiseli tuli minua vastaan kylille. Kävimme kaupassa, kun hän lupasi tehdä minulle ruokaa. Olihan se reissu, kun herra loikkii hurjalla vauhdilla läpi kaupan välillä pysähtyen odottamaan minua. Nauroin välillä vinoon, kun muistuttelin häntä puuttuvista aineksista. Olisi tullut persoonallinen eväs, jos hän olisi oman päänsä mukaan ostokset tehnyt. Sain siis ruokaakin, hyvä reissu oli se.

Printterin värikasetit ovat kuivuneet. Huomasin, kun Ottoveljen oli tarkoitus jotain papereitaan printata. Minulla on jossain uudet tuoreet kasetit, en vaan tiedä, missä jemmassa ne ovat. Olen huoleton veikko. Hevoiseton nainen.

Tänä aamuna vastustin töihinlähtöä puhdistamalla lattiakaivon. Käytin taas rakeita, minähän en siihen p*skaan kätösin koske, koska tiedän oksennusreaktioni. Nytkin jo meinasi ahdistaa huuhteluvaiheessa, kun se kökö lähti liikkeelle. Hyi kamala ja hui olkoon. Vielä pitäisi tehdä sama juttu lavuaarien haisulilukoille. Muutenkin kotona on melkoinen sotku vierailujen jäljiltä. Saa nähdä, koska saan jäljet siivottua. Perjantaina olisi tulossa seuraava vieras.