Tikkurilan ja Tapiolan ero

...on siinä, että toisessa paikassa olisin päässyt silmälääkäriin tänään, mutta toisessa paikassa kävin sitten tappamassa aikaa paikallisessa ostoshelvetissä. Rankaisin tosin itseäni huonosta paikallistuntemuksesta, sisälukutaidottomuudesta ja silkasta huolimattomuudesta sillä, etten ostanut mitään, vaikka oli hirveästi alennusta ja kauniita tavaroita tarjolla.

Perkele. Silmälääkäriin pääsen vasta parin vkon päästä. Mutta hyvä puoli on, että sain edes vaihdettua ajan, etteivät kokonaan minua pannaan laita.

Mitähän tekisi? Vetäseisinkö perseet vai leipoisinko filotaikinasta suolaisen piirakan? Vai tekisinkö molemmat? Siinäpä ensimmäisen vapaapäivän kuulumiset lyhykäisyydessään.

Yhteensopivuustestaus menossa

Yläkerran naapurini on löytänyt uuden kumppanin tai uuden urheiluvälineen. Siellä suoritettiin yhteensopivuustestausta kahdestatoista kahteen. Katkennut uni sai minut vielä kaiken hyvän lisäksi heräämään viideltä, joten täytyy sanoa, että juuri nyt todellakin kaipaan sitä pientä taukoa töistä, jonka tämän päivän jälkeen saan.

Seuraavan kerran kolkuttelen työpaikan ovea vasta tiistaina ensi viikolla. On tästä kristikunnan suurimmasta juhlasta pakanallekin jotain hyötyä ja iloa, saan lähes normaalin talviloman, vaikka olen törsännyt päiviä muuttoon ja kaikenlaiseen muuhun joutavaan.

Jaksasinkohan keuhkota uskonnosta? Luterilaisesta nimittäin. En tiedä, taitaa tulla vain paha mieli, joten totean, että pakanana varmaan vietän päästäisen maissa kevään aloitusta, tiesittekös, että muna on kautta aikain ollut pakanallinen uuden alun symboli? Ja mitäs minä luterilaisuuttakaan riepomaan, on alkuseurakunnassa omat hyvät ajatuksensa ollut, tasa-arvo ja kaikkea, mutta niin kuin instituutiot aina ja kaikkialla, pilalle meni sekin, kun pääsivät ukot sitä härkkimään ja lakeja kirjoittamaan.

Täytyy kyllä sanoa, että uskonto on sellainen aihe, etten mielelläni keskustele siitä kuin erittäin tuttujen ihmisten kanssa. Se nimittäin saa minut riemastumaan paremman kerran. Riemastuminen johtuu isäni isästä, hän kun oli sellainen vanhan kansan "tulta ja tulikiveä-nainen vaietkoon seurakunnassa" hirmu. Sai minut ainakin hyvin vieroitettua, samoin isäni. Jotta on meissä jotain yhteistäkin isäni kanssa...

Hengissä läpi Helsingin*

Olipas vauhdikas viikonloppu! Perjantaina ulkoilin ystävien kanssa oikein kaupungilla, ensin On the Rocksissa ja sitten Club Prkleessä. Loppuillasta pöytään rupesi ilmestymään snapseja niin, että heikompaa olisi alkanut hirvittämään. Jopa minua niin paljon, että päätin ottaa ennen valomerkkiä jalat alleni ja päänselvitystoimenpiteeksi määräsin itselleni kävelyn Hakaniemeen, mistä otin taksin kotiin. Tajusin viime tipassa, että läsnäolevat olivat huomattavasti nuorempia kuin minä, enkä huolinut mukaani muuta kuin oman seurani. Puuh.

Lauantaiaamuna naureskelin itselleni, kun seurasin vaatejonoa eteiseen. Olin sitten ilmeisen väsynyt, kun en jaksanut kasata vaatteita edes yhteen pinoon, vaan samalla olen hoipertanut kohti sänkyä. Kumma kyllä, herätessä ei ollut edes vielä huono olo, se ajatus ei valitettavasti kantanut koko päivää.

Kaupassa se sitten iski. Ihmisiä, hiki, ahdistus ja heikotus. Keräsin mahdollisimman nopeasti grillaustarpeet kasaan, ennen kuin suuntasin naapurilähiöön syntymäpäiväjuhlimaan. Lahjaksi vein visuaalisia ärsykkeitä (ruusuja ja elokuvaliput). Olo oli melko kehno, mutta kummasti pekoni-herkkusieni-CastelloBlack-nyyttejä askarrellessani ja siideriä nauttiessani muutuin melkein ihmiseksi.

Ilta oli jälleen kiva, ihmiset mukavia, ruokaa oli enemmän kuin rykmentille. Sitä emme ilmeisesti opi koskaan, ettei meidän mitään viiden leivän ja kahden kalan ihmettä joka kerta tarvitse tehdä. Vähemmälläkin saattaisi pärjätä. Mutta olipahan isäntäpariskunnalle tiedossa hyvät rääppiäiset, ei varmasti tarvinnut miettiä mitä eilen ruuaksi tekisi.

Minä makasin taas vuoron perään sängyllä ja sohvalla. Olin aivan nuutunut. Olen nuutunut edelleen, vaikka vaativin toimenpide eilen oli avaimen ripustaminen ottoveljen saataville postiluukkuun, että hän pääsee sisälle saapuessaan ulkomailta. Lento laskeutuu parin tunnin päästä.

Olen vanha, olen vanha, olen vanha ja helposti väsähtävä. Miten ihmeessä vielä vajaa kymmenen vuotta pystyin helposti kirmailemaan useampia päiviä putkeen? Mitä ihmettä ruumiissani tapahtuu? Miksi ihminen ei voi pysyä toimintakykyisenä sinne saakka, kun sitten ihan oikeasti vaan kuoleutuu?

*Otsikosta kiitos Sensuurille.

Painajaisella pukkasi

Viime yönä unessani keikuin taas sellaisessa avoimessa hississä maan ja taivaan välillä. Sitä ennen olin jonkun kaverin luona bileissä vanhaan tehdasrakennukseen tehdyssä loftissa. Sitten läksin yksin pois ja jouduin siihen kirottuun hissiin. Alimmassa kerroksessa oli satama, jossa oli ahtaajien baari. Mietin, että käyköhän siellä ketään muita, mutta hinnat olivat niin halvat, että minun alkoi tehdä mieli jallukolaa. Tänä iltana on varmaan otettava yksi jallukola, mutta yhteenkään ahtaajaan en tahdo törmätä, en ole jostain syystä vakuuttunut, että he mitenkaan kovin mukavaa sakkia olisivat.

Kävin verikokeessa, rasva-arvojen mittaamista varten pitää olla nauttimatta alkoholia 48 h (piis of kakku) ja syömättä sekä juomatta 12 – 10 h. Syömättömyydessä ei koskaan ole ollut mitään ongelmaa, mutta arvatkaa tekeekö mieli vettä aamulla herätessä. Paljon! Vetelen joka aamu jääkaappikylmää vettä puolisen litraa ennen töihin lähtöä. Nyt kahtena aamuna en ole saanut aamuannostani, on ollut vähän outo olo koko päivän, vaikka olenkin sitten heti töissä tankannut.

Kun kadut olisivat vähän kuivemmat, tietäisin mitä laittaisin tänään jalkaani, kun lähden pitkästä aikaa ravintolaan. Toisaalta ravintolaan ne nyt vielä voisi laittaakin, mutta entäs jos tulee otettua toisellekin jalalle ja sitten kaadun, katkaisen koron tai koipeni? Tuolla periaatteella tietysti voisin olla lähtemättä laisinkaan ja miettiä sitten, että miksi mie en koskaan tapaa ketään. May be that my red shoes keep on dancing anyway...

***
PS. muistuttakaa, että ensi viikolla esittelen kuvallisesti myös parvekelaatikossa talvehtineen kudzuni, joka pukkaa viheriätä. ;-D

Aamun kirkas aurinkoinen

Sunnuntai-klubin kilpailukyselyssä olen kuivakakku. En kuitenkaan pannukakku, mutta en myöskään mitään monimutkaisempaa. Osallistun nykyään kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, joissa on voittona matka minne tahansa. Kamala matkailukuume, jota en valitettavasti voi omin taloudellisin keinoin taltuttaa vielä vuoteen ainakaan. Sitten saattaa jo olla johonkin varaakin.

Eilen kävin tekemässä uhkailemani ostoskierroksen. Löysin kengät (punaiset, upeat – ja kalliit), sandaalit (punaiset, nahkaa, alennushinta eur 20), vaaleat farkut ja kaksi peruspaitaa. Nyt on taas sitten tämän kuun shoppailut shoppailtu, paitsi että parit rintareput saavat mukaan tarttua, jos löytyy hyvä ja edukas tarjous. Huomasin, että muutama pari joutaisi roskiin, ovat sen verran muotoonsa asettuneet, etteivät enää tahdo myötäillä minun muotojani.

Olen ihan normaali ihminen siinä suhteessa, että optimismi ja pessimismi vaihtelevat kausittain. Silloin kun ahdistus ja tuska ovat suurimmillaan, pienikin vastoinkäyminen saa minut nakkaamaan hohtimet kaivoon ja siinäpä sitten itse lisätty tuska on parhaimmillaan, kun suurin osa ajasta menee niiden hohtimien kalastamiseen. Se toisaalta kasvattaa kärsivällisyyttä, jota minulla on aivan äärimmäisen vähän. Heti mulle kaikki tänne nyt!

Hyvinä päivinä kaikki taas on äärihyvin eikä mikään häiritse. Tänään on hyvä päivä, vaikka lääkärini oli unohtanut kirjoittaa minulle puolivuotisverikoelähetteen. Ei harmita. Tulin sitten töihin ja kokeilen joskus ensi viikolla uudelleen. Ei harmita sekään, että unohdin käydä pankkiautomaatilla eikä nyt ole kukkarossa yhtään käteistä ja pitäisi osallistua pariin lahjakeräykseenkin. Ei harmita sekään, että allergialääke jäi kotiin. Muistin kuitenkin verenpainelääkkeen.

Sanalla sanoen, ulkona on melkein kevät.

Allegria, algeria, allergia

Ensin en uskonut, kun yksi työkaveri ehdotti, että sitä se olisi. Eihän nyt vielä kuki mikään. Mutta sitten samainen täti kertoi lapsensa oirehtineen jo parisen viikkoa. Niinpä minäkin ajattelin kokeilla.

Ja totta se on, allergiakauteni on alkanut. Otin aamulla antihistamiinin, ja kappas, nenä aukeni, silmät eivät kutise ja punoita. Voi riemu! Ja kaikki vain yhdellä pillerillä! Ilmeisesti jostain eteläisestä Euroopasta kulkeutuu siitepölyä tänne muuten niin kylmään pohjoiseen. Hyvä hyvä! Tänään onkin sitten asiaa apteekkiin, pitää saada myös silmätippoja.

Apteekin lisäksi aion kenkäkauppaan. Se voi käydä kalliiksi, jos jotain löytyy. Epäilen vahvasti löytyvän, kun kerrankin olen ajoissa liikkeellä. Haaveilin asiasta jo eilen, mutta ajattelin nukkua yön yli, harkita. Mikä kyllä on kovin epäkummitusmaista toimintaa, yleensä teen jotkut asiat aika impulsiivisesti. Niin kuin esimerkiksi hain uuden aso-numeron – ihan vain varalta, jos joskus tahdon vaikka muuttaa.

Sitä en kuitenkaan tee aivan heti. Ensin maksan nykyisen pois, siihen menee edelleen joku 7 vuotta. Sitten pitääkin varmaan ryhtyä etsimään sellaista vanhus/mummoasuntoa...

Kevyempää

Eilinen oli aika vahva ja voimakas päivä töissä. Esihenkilön esihenkilön vierailut ovat rasittavia. Tänään vielä jatkoa seuraa, mutta iltapäivästä minä en ole enää vastuussa, joten pääsenkin näppärästi osallistumaan yhteen joutavanpäiväiseen viininjuontitilaisuuteen. Hah.

Sen lisäksi voinkin esitellä teille veljeni rakentaman mittatilauskukkapöydän, jonka tarvikkeet tulivat maksamaan alle 40 euroa. Todennäköisesti lopullinen hinta muodostuu suuremmaksi maksuna toivottujen palvelusten muodossa. Mutta kyllä on komea kukkapöytä! Näyttää ihan sellaiselta uusvanhalta kapistukselta. Saan sen kotiini joskus loppuviikosta, nyt voimme ihailla veljen ottamaa kuvaa.


Ohessa myös kuvat parista Aasiasta tilaamastani viuhkasta, olen siis rinkunut niitä tuliaisiksi Aasiassa työmatkalla käyvilta kollegoiltani. Ja miksikö? Siksi että olen keski-ikäinen nainen ja kesä on tulossa. Ette muuten arvaa, miten hyvä kapistus viuhka onkaan! Oikeasti käyttökelpoinen viilennin!

Kumma juttu, olen ottanut kuvat perätysten. Valaistus on sama, samoin tausta. Silti näistä tuli todella erilaiset kuvat. Tykkään itse enemmän tuosta alemmasta viuhkasta (Kiinasta), se on jotenkin tyylikkäämpi, mutta varmasti tulee tilaisuuksia, joihin pieni blingbling (Malesiasta) on aina paikallaan.

Luen parhaimmillaan Carl Hiaasenia uusiksi, menossa on Koirankuria. Kirjat ovat aivan ihania, humoristisia ja kantaaottavia. Ongelma lieneekin siinä, että minussakin herää melkoinen ekoterroristi, kun näen jonkun tiputtelevan roskia, tupakantumppeja ja ties mitä bashaa aivan vääriin paikkoihin. Minä ja Carl-setä olemme jotenkin kovin samaa mieltä ihmisen käyttäytymisestä, hän purkaa raivonsa kirjoittamiseen, minä pelkään, että vielä löydän itseni syöttämästä roskia roskaajalle... Suosittelen lämpimästi! Ja kannattaa se viimeksi mainitsemani Neil Gaimanin Hautausmaan poika lukaista, oli melkoisen upea satu.