Aamuyrmy

Viime yönä parvekelasit tanssivat kissanpolskaa ja minulta katosivat unet. Aamu tuntuu tahmealta tervalta, mutta onneksi on naamakirja. Siellä ystäväiseni paljasti heti aamusta nepalilaisen onnen salaisuuden, osaset ovat perusteeton optimismi sekä huono muisti. Viimeksi mainittua on pikkuhiljaa alkanut olla liikkeellä ja tuohon ensimmäiseen on hyvä pyrkiä. Aikaisemmin olin yltiöoptimisti, mutta vuosien mukana se on vähän päässyt karisemaan.

Pikkuveli vaimoineen poikkesi illalla kylässä. Heitäkään ei ei ole nähnyt kuin pidemmillä suorilla, kuulema melkoista haipakkaa on pitänyt bisnesmaailmassa. Kirmasin kotiin töistä ajoissa karaten, tahdoin tarjota suolaista piirakkaa. Ostin Sunnuntain pakastepiirakkapohjan, sulatin sen pikapikaa mikrossa, esipaistoin ja tungin mukaan miniluumutomaatteja, appelsiinitäytteisiä oliiveja, kylmäsavulohta mauksi ja feta-turkkilainen jugurtti-munaseoksen, jonka maustoin yrteillä ja chipotletabascolla. Tuli muuten yllättävän hyvä, vaikken itse pohjaa tällä kertaa tehnytkään.

Matkatuliaisena sain harmaan käsilaukun, se oli kyllä aivan minun näköiseni, ei turhia krumeluureja, mutta yliolan viskottava. Sen lisäksi lisätöitä varten sain tietokoneeseen MS Officen. On se harmi, etteivät he vielä minua voi palkata yrityksensä palvelukseen, jättäisin kyllä kovin mieluusti tämän nykyisen postini taakseni. Olen myös työyrmy, ei paljon hampaita naurata täällä. (Onneksi henkilökohtaisessa elämässä menee paremmin, on suorastaan kivaa ja mukavaa. Kyllä tämän työpaskankin kestää, kun muuten on hauskaa.)

Heräsin lauantaina hurjan aikaisin, ulkona oli kaunista.

Kova tauti vaatii vahvat lääkkeet

Mikään mielipide ei ole oikea, yksikään tutkimus ei pidä paikkaansa, jokainen fakta on todistettavissa vääräksi, mutta kieltämättä naureskelin vinoon, kun luin rakkausvalmentajan viestiä Iltalehdestä luin. Kiinnostuin sen verran, että päätin käydä lukemassa varsinaisen jutunkin Keski-Uusimaasta. Siinä kuulkaas saattaa minun kohdallani piillä yksi totuus. Koko lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni huolehdin vanhemmistani ja toimin heidän välillään ihmissuhdepoliisina. Opin väkivallan kaavan ja kovin mielenkiintoisen parisuhteen mallin. Ihmekös sitten, kun eivät hälytyskellot soineet ajoissa puolisonvalintaa tehdessäni.

Mutta nyt olen parantunut, tai ainakin melkein terve. Ei nimittäin rentut kiinnosta, eivät edes hetkellisinä leikkikaluina. Minä tahdon tavallisen, mukavan ja kiltin ihmisen rinnalleni, koska mikään noista adjektiiveistä ei tarkoita tylsää tai rasittavaa. Itse asiassa ne rentut ovat tylsiä ja rasittavia pidemmän päälle katseltuna, vievät rahat ja hengen. Näin pitkään siinä sitten meni, että tällaisenkin totuuden itsestään oppi. Nyt kun vaan ihan oikeasti muistaisin sen jatkossakin, enkä vain juuri nyt ja tällä hetkellä.

Käsittämättömän paljon olen kyllä saanut itselleni vahinkoa aikaan, taloudellista, fyysistä ja psyykkistä. Tässä se loppuelämä rattoisasti meneekin niitä paikatessa. Mutta onpahan jotain tekemistä... ;-D

Työvaatetusta

Äitini kanssa kesällä tuli Kuopiossa rymyttyä rättikauppoja koko rahan edestä. Kun ohitimme Matelin lahja-aitan kirpputori- ja alennusräkit, niin sain kokeilukohtauksen. Minulla tuskin olisi varmaa Matelin vaatteita ihan oikealla hinnalla ostaa, mutta kun ainakin Kuopiossa kaupan etuosassa on sellaisia kierrätys-, kokeilu- ja kirpputorikappaleita, niin hintakin oli kohdallaan. Mukaan lähti fuksian värinen verkkopellavainen liivi ja musta jakku, joiden yhteishinta oli sen verran kuin normaalihintaiset vaatteet näyttävät maksavan.

Äitee tietysti oli pyörtyä jo niilläkin hinnoilla myytävien vaatteiden hiplaamisesta, hän on lunnostaan aika säästäväinen ihminen, joka muutenkin on sitä mieltä, että ei pitäisi pröystäillä tai ottaa mitään näyttävämpää päällensä, koska jokuhan voi vaikka huomata ihmisen. Niinpä. Minut saa huomata, hän ei vaan vieläkään tahdo asiaa ymmärtää. Hän jopa tunnusti, ettei koskaan ole edes uskaltautunut käymään koko kaupassa, koska siellä on niin tyyriin näköistä. Voi hyvät hyssykät...

Mutta vakavasti puhuen, kun nyt olen ensin modifioinut sitä fuksian väristä liiviä ja töissä pitänyt molempia, olen ollut erinomaisen ihastunut vaatteisiin. Peittävät, mutta eivät kuumenna. Pellava on ihana materiaali ja ihanaa, ettei sen kanssa tarvitse miettiä rypistymisasioita. Jos joskus rikastun, taidan haalia kyseisen puljun vaatteita itselleni muutaman lisää. Enkä välitä yhtään, että niistä tulee vähän viherpiipertäjä-pulunsuojelija-olo.

Joka vanhoja muistaa

Joskus minä kuulkaas olen ollut hauskakin, tai lähes semihauska, tilannekomiikkaa ja mukavia anekdootteja. Kävin lukemassa vanhoja tuotoksiani, nykyiseen tahmomiseen verrattuna olen ollut ratkiriemukas suorastaan. Ja mistä minä ne aiheetkin olen repinyt? Nykyään ei päässä pyöri kuin paksu työsuhdepuuro.

Elän sitku-elämää, sitten kun on aikaa, korjaan vaatteita, vaihdan lakanat, järjestän kaapit. Sitten kun on rahaa, hankin pesukoneen ja uuden jääkaappipakastimen, nojatuolin ja vieraspatjan. Sitten kun olen rauhoittunut, alan etsiä töitä. Ensi kuussa teen sitä ja seuraavassa kuussa tätä, viikonloppuna touhuan kaikenlaista. Todellisuudessa kun töistä kotiin tulen, valloitan nojatuolini ja jumitun siihen hetkeksi. Siinä syön illalliseni ennen kuin siirryn koneelle, mistä siirryn sänkyyn lukemaan ja kappas vain, sitten onkin kilttien tyttöjen nukkumaanmenoaika! Siihen se päivä taas meni, enkä mitään saanut aikaiseksi.

Minä tahdon elämää! Aikaa! Minulla ei enää sitä hirveästi ole ja tässä se saatana loppukin menee harakoille! Missä se minun lottovoittoni viipyy, ettei tarvitsisi töitä tehdä? Rikas ihminen, koira tai alienkin kelpaa elättäjäksi, jos vain antaa minun vouhotella omiani ja jättää työnpaskan taakseni. Voisin vähän harrastella jotain kevyttä vapaaehtoistyöskentelyä, kirjoitella höpöjä ja vaikka perhana soikoon hankkia personal trainerin, joka piiskaisi kuntoani kohottamaan. Sen takia en kuvitellutkaan meneväni yliopistoon, kun siellä olisi pitänyt ajatella. Minä viihdyn pikkupakon alla ja tarjotuissa valmiiksipureskelluissa malleissa, olen tyhmä ja ajattelematon, myönnän sen. Tahdon pysyäkin tyhmänä, koska tieto lisää tuskaa.

Voi, viekää minut pois täältä. Tai jos ette vie, niin juottakaa edes humalaan. (Ehkäpä juotan itse itseni tänään.)

Hyvä kello kuuluu kauas

Muistatteko viimeisimmän kenkäpariostokseni Brandosilta? Ne Vagabondin burgundit nilkkurit, joista ensin epäilin, että mahtunevatko jalkaan, mutta sitten ne kuitenkin venähtivät sen verran, ettei ongelmaa ollut. Mene tiedä, oliko venytykseni liian brutaalia vai kengäntekijä jättänyt saumanvaran vähän naftiksi, mutta tuoreesta parista toiseen ilmestyi jalkapöydän päälle rispaantunut reikä. En kyllä usko, että normaali kengänpitäminen saisi moista aikaan, enkä minä muuten kenkiä kuitenkaan nujuuttanut leveämmäksi.

Ihan rikki...

Minua tietysti kovin harmitti, etenkin kun käydessäni Brandosin sivuilla tutkaisemassa asiaa, olivat koon 42 kengät jo menneet. Lienekö niitä ollutkaan enempää kuin se yksi pari. Niinpä päätin laatia asiakaspalautteen sen mukaisesti, että voisin ihan itse käyttää kengät suutarilla, jos vain Brandos maksaisi. Ja katso, diili tuli. He lupautuivat maksamaan korjauskuluja aina 25 euroon saakka, kunhan vain laittaisin kuvan sekä reiästä että kuitista.

Ainoa ongelmani oli keretä käymään luottosuutarillani Malmin Kirkonkyläntiellä, mutta onneksi olivat nuo pari vapaapäivää. Vein kengän suutariin, joka paikkasi sen niin ansiokkaasti ja teki vielä toiseen samanlaisen tikkauksen, että pitää olla kengäntekijä tai suunnittelija, että jäljestä huomaa, mitä kengälle on tehty. Mieletön tyyppi! Hyvä suutari on painonsa arvoinen kultaa! Samoin kenkäkauppa, joka ei jätä asiakastaan hoitamatta. (Ja tässä herra suutarissa on kyllä ihan silmänruokaakin, mutta älkää nyt sen takia sinne rynnikö, hän on naimisissa. ;-D)

Ehjätty! <3

Eikä muuten maksanutkaan paljon, vain 20 euroa. Win-win. Hupaisinta muuten oli, kun luin jostain akkojen lehdestä, että burgundi on sitten syksyn trendiväri. Olen ihan vahingossa muodissa mukana...

Hidas - laiskiaisten sukua ja huonetta

Keskiviikko tuntui aivan maanantaille tänä aamuna. Onneksi töissä oli niin kiire, etten kerennyt miettiä tilannetta siellä enkä omaa asiaani. En edes hätkähtänyt, kun HR johtajamme kyseli toimenkuvani perään. Tein vain sen ja laitoin eteen päin, edellinen nimittäin oli vuodelta -98, jolloin tulin taloon. Siinähän muuttavat toimenkuvani, irtisanoisivat vaan samalla, niin ei tarvitsisi itse sitäkään tehdä. Ja saisin sen poispotkimisrahan outplacement palvelun lisäksi.

Eilen sain vihdoin imuroitua. Tänään pesin pyykit. Ruksia seinään! Mikäli nimittäin mitään muuta mukavampaa tekemistä on tarjolla, minua eivät juuri triviaalit kotihommelit kiinnosta. Niinpä sitten melskaan naamakirjaa myöten, kun saan jotain tehtyä. Olen luonnostani laiska, kestän jopa pölyä, koska en viitsi tarrata imuriin. Ja kukahan kantaisi parvekkeelta siellä vielä majailevan ison ruukun mullat bioroskikseen? Onneksi siirsin basilikat ennen ensimmäisiä pakkasia sisälle, ne vielä kestävät hetken aikaa. Timjami voi parvekkeella yllättävän hyvin. Ensi kesänä tahdon kasvattaa pitkästä aikaa ainakin tomaatteja.

Huono uutinen oli se, etten reilun vkon päästä lähdekään ulos syömään ystävättäreni kanssa. Olemme vehtautuneet jo niin paljon ajankohdan kanssa, että otin hänen ehdotuksestaan vaarin ja menen syömään omahoitajan kanssa. Kai hänkin jotain hauskuutta elämäänsä tarvitsee, kun minua joutuu sietämään. Lahjakorttikin vanhenee, ellen ymmärrä käyttää sitä pikapuoliin pois. Sen lisäksi tilasin Nosturiin konserttiliput joulukuulle, kun saan harvinaisen vieraan pohjoisesta viikonlopuksi pääkaupunkiseudulle. Tiedossa on onneksi tapahtumia, jotka saavat kestämään työpaskan. Kaikki muuhan on tosi hyvin!

Niska ja hartiat jumittavat. Jännitän ilmeisesti lihaksia tiedostamattani.

Toinen kerta

Varsin ärsyttävää, kertaalleen naputtelin tekstiä ja sitten kun tuli julkaisun aika, koko höskä hävisi. Pah. Nyt en taida osata enää yhtä lennokas olla, mutta jos nyt jotain raapisin kasaan.

Olen viettänyt mökkilomaa ilman mökkiä. Olen ulkoillut, nauranut, hellitellyt, tehnyt ruokaa, juonut viiniä, ottanut päiväunia, saunonut kummallisiin kellonaikohoin, riekkunut olohousuissa ja virttyneessä villapaidassa, ottanut näkäräiset Lammassaaressa, kiivennyt lintutorneihin, käyttäytynyt teini-ikäismalliin ihastuneesti, shoppaillut (pari paitaa ja farkut), hakenut kengät suutarista ja vienyt toiset tilalle. Kaikessa tässä minulla on ollut seurana omahoitaja. Ei ole ollut sosiaalinen mediakaan mielessä, puhelin on maannut laukunpohjalla hiljaisena. Sienestämään piti lähteä tänään, mutta olomme ja elomme katkesi vähän yllättäen, kun omahoitajan isoäiti oli kaatunut ja hän lähti muoria katsomaan sairaalaan.

Antibiotti taitaa toimia, vielä on pari pilleriä ottamatta. Vatsa tosin on sekaisin, vaikka vedänkin maitohappobakteereja punaisen pillerin seuraksi (mutta en yhtä aikaa, neuvoi lääkärisetä). Muuten menee hyvin, paitsi että huomenna on mentävä töihin, onneksi tulee lyhyt viikko. Tällaista tavallista tänne kuuluu, tuikitavallista ja ihanaa!

Lehmiä Lammassaaren lähistöllä