Kun noin 11 - 12-vuotiaana ryhtyy kasvamaan naiseksi, on elämä yhtä taistelua. Karvoja, verta, kipeitä aikoja kuukaudesta, kipeitä maitorauhasia ja kukaan ei juma kerro yhtään mistään mitään. Ei etenkään äitini, jonka mielestä nautinto on varmaan yhä edelleen helmasynti ja häpeä, puhumattakaan muusta makuuhuone-elosta. Minä vain tulin isäni sukuun, varhainen hedonisti, karvainen, menstruoiva, täynnä tissejä ja persettä. Voinette kuvitella loput, emme yhä edelleenkään tunnusta toisillemme mitään. Hänen sukupuolielämäneuvonsa aikoinaan kertoi minulle kaiken (olin n. 13 vee); "Miehet eivät tahdo kuin yhtä asiaa. Älä anna."
Huuh. Siinä sitten kasvoin aikuiseksi, niin kasvoivat karvanikin. Tulen siinäkin suhteessa isäni sukuun ja huoneeseen, meillä on karvoja vahvasti omituisissa paikoissa. Tai sitten on niin, että muut ovat oppineet jo aikaisemmin ajelemaan karvansa, mutta minulle kun mitään ei ole kerrottu, niin itse on joutunut opettelemaan. Ja minä olen äärettömän hidas oppimaan, taloudellisista ongelmista puhumattakaan.
1. Kainalokarvat
Naisillakin voi olla vahvat ja voimakkaat kainalokarvat. Myös naisten hiki voi olla vahvaa ja voimakasta. Karvat kannattaa ajaa pois, koska pitkät karvat vaativat ehdottoman aamu- ja iltapesun. Toisaalta aamu- ja iltapesullakin on mukavampi käydä, kun ei karvaa kainalot täynnä. Sen lisäksi apteekista saa tosi hyviä antiperspirantteja nykyään. Olisipa meillä ollut varaa sellaisiin, kun olin nuorisoon kuuluva persoona. Mutta kuten sanoin, ajelu auttaa paljon. Ja nyt on jo varaa valita deodoranttinsa.
2. Säärikarvat
Samalla kun aloin menstruoimaan 11-vuotiaana, ryhtyi jaloissani kasvamaan musta vahva karva. Tämä nyt tietysti on liioittelua, mutta vahva harmaa jouhi sieltä tulee läpi. Olen ajellut koipiani siitä lähtien, kun minulla oli varaa teriin. Eli noin 20-vuotiaasta saakka, siihen saakka kuljin sukkahousuissa, mikäli minut pakotettiin hameeseen, muuten farkuissa.
3. Naamakarvat
Minulla on aina ollut viikset. Kevyen harmaat. Nuorempana en nyppinyt niitä, vaan värjäsin ne valkoiseksi. Juu. Hyvin vaarallista. Mutta nuorena ei ymmärtänyt asioita. Vanhemmiten, joskus 40-vuotiaana yksittäiset karvat ovat ryhtyneet tummentumaan ja paksuuntumaan. Nykyään nypin pahat pois, se on parempi vaihtoehto kuin värjääminen. En kuitenkaan ajele terällä päivittäin, niin kuin yksi toveri paljasti tekevänsä. Jos toisaalta karvat kasvaisivat tummempina tai nopeammin, mene ja tiedä, mitä tekisin.
Kulmakarvoissa on taas käynyt toisin; minulla oli nuorna tyttönä ehkä maailman yhteenkasvaneimmat kulmakarvat. Vasta joskus 35-vuotiaana sain ne hallintaan. Nykyään ne ovat vaalentuneet niin paljon, että joudun kevyesti värjäämään niitä, mutta nyppiminen on edelleen normihommaa. Minä en jumangeera ymmärrä, mistä ihmisellä voi riittää breshnev-tyyppisiä kulmakarvoja, uutuutena valkeat vahvat ainakin 2 cm pitkät yrittäjät. Tai että miksi kulmakarvojen pitää levitä ohimoille ja luomille.
Ripset taas. Mnääh. Kerrankin paikka, jossa karvat olisivat saaneet kasvaa. Silmissäni ovat siinä ja siinä sellaiset, oikeassa jopa siedettävät, vaikka samaa valkoista ovatkin. Ei värin häivähdystäkään. Vasemman silmän ripset taas ovat surullinen esitys siitä, mitä 9-vuotiaana sattunut onnettomuus saa aikaan. Valkeat, rapistuneet, huonosti väriä ottavat, koska liiskaantunut ohimoni ja kulma saavat niistä todellakin kaiken irti. Turha edes yrittää meikata, ja silti yritän silloin tällöin. Valtakunta kosmeettisesta korjauksesta!
4. Intiimikarvoitus
Mitenkäs tähän nyt sivistyneesti sanoisi? Karvaa on ollut aina liikaa. Sen lisäksi kun se muilla menee nätisti kikkaraan, niin minun karvani ovat umpisuorat. Ja niitä on paljon, tai ainakin paksuja ja pitkiä. Hirveätä, kamalaa, kauheata! Ne leviävät reisille, kiipeävät kohti napaa! Kestämätöntä! Etenkin kun jos ajelen normiterällä, niin tuloksena on niin kipeitä paiseita, ettei läpi näe. Ei muuten monta kertaa tule kokeiltua, vaan alkaa tulla siihen tulokseen, että olkoot. Joko miehet ottavat minut sellaisena kuin olen, tai sitten olen ilman.
5. Hiukset
Lapsuuden vitivalkeat hiukset ovat nykyään kauniin maantien vaaleanharmaat. Minä oikeastaan pidän ohuista hiuksistani, koska niitä on paljon. Jos yksittäiset hiukseni olisivat paksut, ne kasvaisivat pitkiksi jouhiksi, mutta koska ne ovat ohutta hahtuvaa, pääni näyttää kissan nuolemalta ja muotoilemalta karvaläjältä. Jostain syystä karvaläjä kihartuu sen verran, että se oikeastaan on kivan näköinen. Ainakin minusta. Pidän hahtuvistani, ne ovat taipuisat ja enimmäkseen tottelevat minua.
Kun hankin epilaattorin, ajattelin, että parhaimmillaan pääsen siihen tilanteeseen, että edes koipikarvat eivät kasva kuin rikkaruoho kesällä, joka viikko yhtä vahvana ja mustana. Vähän se nipisteli ensimmäisellä kerralla, mutta tatuoinnin ottajana ei suurinpiirtein laisinkaan. Yhtä aikaa jalkaongelman kanssa kokeilin kainaloita. Ensimmäisellä kerralla huusin. Korkealta ja kovaa! En ymmärrä, mistä sain rohkeutta toiseen kertaan, mutta eihän se sattunut juuri laisinkaan. Sitten aloin lähestyä intiimialuetta. En ole perillä vielä, mutta sanotaanko, että ensimmäisen kerran olen siisti. JIPPII! Eikä se enää satu. Täydellistä!
Kohtalon ivaa muuten, nyt kun kerrankin on herrahenkilö, joka hyväksyisi minut aivan minkälaisena tahansa (koska hän r*kastaa minua juuri sellaisena kun olen), olen löytänyt laitteen, jolla saan yhden itseäni n. 36 vuotta vaivanneen ongelman kuriin. Omituista. Alan vihdoinkin päästä vastenmielisista karvoista eroon.
Kuinka te suhdaudutte karvoihin? Onko hyviä vinkkejä? Onko teillä varaa kosmetologille? (Ihan vähän olen kateellinen niille, joilla on varaa sellaiseen, mutta enköhän minä tämänkin kestä kuin naiset konsanaan. Mitään en ole saanut kuin itse hankkimalla. Ehkä seuraavaksi saan hankittua sokeroinnin. Ja mikä helkkari siinäkin on, etteivät naisen karvat ole suosittuja?)
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Munamankelointia, vaikkei munia olekaan
Polkupyöräilin toisena päivänä perätysten, kun ei takamukseni tullutkaan kipeäksi ensimmäisestä retkestä. Vantaan joen varsia on hyvä pyöräillä, koska ne ovat aika tasaisia. Vain kerran jouduin työntöhommiin, kun nyppylä tuli eteen niin yllättäen, etten kerennyt kerätä vauhtia. Muuten en juurikaan spurttaile, olen täydellinen sunnuntaipyöräilijä, koitan katsella ympärilleni, enkä vain viilettää virtaviivaisesti. Sen lisäksi yritän olla jäämättä nopeampien ihmisluotien alle.
Polvi kettuilee sen kun kerkeää, mutta kun ideanahan tässä kaikessa on se, että jos vähän paino tippuisi, voi olla, ettei polveenkaan niin paljon sattuisi. Ensi viikolla jatkan harjoituksia heti kun voin. Viime yönä nimittäin nukuin kertaakaan heräämättä yli kahdeksan tuntia! Rukseja seinään ja kattoon! Aaltoja!
Luonto tarjoaa parhaimmillaan parastaan. Kevät vaihtuu kesäksi, linnut karjahtelevat sukulaisilleen "mun tontti, painu v*ttuun!" Se kuulostaa ihmisen korvaan kauniilta. Kasvit, puut ja pensaat tuoksuvat ja kukkivat, itikoita tai paarmoja ei vielä ole. Eikä edes liian kuuma. Täydellinen pyöräilykeli. Kypärä on vielä hankkimatta, mutta ei kerrota kenellekään. Minunhan pitäisi mennä johonkin urheiluliikkeeseen ja se kuulostaa vallan kamalalta. Nehän nauravat minut ulos sieltä. (Oikeasti tarvitsisin myös hengittävän ja tuulta pitävän takin, mutta niitä ei jättiläispalleroille kuitenkaan tehdä. Ovat sitä mieltä, että ne näyttävät läskeillä rumilta. Ja tottahan se on. Taidan jatkaa normiräteissä.)
Huomenna en pyöräile, lähdemme vaeltelemaan Omahoitajan kanssa. Piknik-eväät tietysti teemme mukaan ja voi olla, että retki päättyy baariin, mutta tuleepahan taaperrettua. Tarvitsemme sitä molemmat. Aion varata mukaan Otavan värikasvion, koska näin taas muutaman sellaisen rehun, jota en tunnistanut. Sienikirjaa ei vielä tarvitse.
(Huomaattehan, etten puhu mitään töidenhakemisesta. Niinpä, ei ole mitään kerrottavaa, paitsi että kyllä mie haen koko ajan.)
Polvi kettuilee sen kun kerkeää, mutta kun ideanahan tässä kaikessa on se, että jos vähän paino tippuisi, voi olla, ettei polveenkaan niin paljon sattuisi. Ensi viikolla jatkan harjoituksia heti kun voin. Viime yönä nimittäin nukuin kertaakaan heräämättä yli kahdeksan tuntia! Rukseja seinään ja kattoon! Aaltoja!
Luonto tarjoaa parhaimmillaan parastaan. Kevät vaihtuu kesäksi, linnut karjahtelevat sukulaisilleen "mun tontti, painu v*ttuun!" Se kuulostaa ihmisen korvaan kauniilta. Kasvit, puut ja pensaat tuoksuvat ja kukkivat, itikoita tai paarmoja ei vielä ole. Eikä edes liian kuuma. Täydellinen pyöräilykeli. Kypärä on vielä hankkimatta, mutta ei kerrota kenellekään. Minunhan pitäisi mennä johonkin urheiluliikkeeseen ja se kuulostaa vallan kamalalta. Nehän nauravat minut ulos sieltä. (Oikeasti tarvitsisin myös hengittävän ja tuulta pitävän takin, mutta niitä ei jättiläispalleroille kuitenkaan tehdä. Ovat sitä mieltä, että ne näyttävät läskeillä rumilta. Ja tottahan se on. Taidan jatkaa normiräteissä.)
Huomenna en pyöräile, lähdemme vaeltelemaan Omahoitajan kanssa. Piknik-eväät tietysti teemme mukaan ja voi olla, että retki päättyy baariin, mutta tuleepahan taaperrettua. Tarvitsemme sitä molemmat. Aion varata mukaan Otavan värikasvion, koska näin taas muutaman sellaisen rehun, jota en tunnistanut. Sienikirjaa ei vielä tarvitse.
(Huomaattehan, etten puhu mitään töidenhakemisesta. Niinpä, ei ole mitään kerrottavaa, paitsi että kyllä mie haen koko ajan.)
tiistai 29. toukokuuta 2012
Parikymmentä vuotta
Eilen illalla tihrustin Teemalta Rockin klassikkolevysarjan Metallica jakson. Muistin omat tuntemukseni, eloni ja oloni, muistin musiikin, muistin tilanteita, tapahtumia, ihmisiä. Vähän jossittelinkin, että jos olisin silloin tehnyt toisin, mitä siitä olisi seurannut, mutta kun aikani pähkin, on elämä oikeastaan kääntynyt mielenkiintoiseksi. Silloin oli hyvin, nyt taitaa olla paremmin. Ja musiikki ei katoa koskaan. Toivottavasti ei enää koskaan. Aion palata samoihin tunnelmiin ja hankkia vähän lisää muistoja ensi maanantaina Sonispheressä.
Minne aika karkaa? Millään en tahdo uskoa, että Metallican Musta levy julkaistiin yli 20 vuotta sitten (1991). Touhotin silloin ensimmäisessä ammatissani jossain päin pohjoisempaa Suomea, vapaa-ajalla vauhtini huimasi heikompien päätä. Huhhuh.Tuli hyvä ja nostalginen, toisaalta optimistinen ja riemukas olo. Antaa ajan kulua, minäkin kulun pikkuhiljaa. Olen ainakin elänyt täysillä, enkä jättänyt rumimpiakaan kiviä kääntämättä, vaikka olisi ehkä kannattanut harkita joidenkin kohdalla. (Kyllä huomaa, että alkaa elämän ehtoopuoli jo kolkutella, kun välitilinpäätöstä pukkaa...)
Nyt taidan kuunnella vähän Mökallikaa.
***
Ai niin, perjantaina Tallinnan Raatihuoneen torilla tapasimme myös Metsätöllin. Ihan vahingossa. Sekin kuulosti hyvältä.
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Matkailu avartaa - ainakin koloa pankkitilillä
Torstaina nautiskelin keväisestä luonnosta. Kiertelin lähimetsiköissä, ihastelin rehevää luonnonvoimaa ja kuuntelin lintujen laulua. Samalla reissullä kävin tilaamani kengät postista, kahdet ovat sopivat, yhdet joudun lähettämään takaisin, koska ne eivät pysy jalassa. Ihme sandaalit! Sen sijaan yhdet kävelykengät ja kesäjuhlia varten tilaamani pistokkaat/ sandaalit ovat aivan täydelliset.
Perjantaina hyppäsimme Omahoitajan kanssa laivaan. Matkasimme lahden taakse Tallinnaan. Aamu merellä oli kaunis, mutta viileä. Onneksi meillä oli varattuna aamupalatarjoilu, niin ei tarvinnut ennen kukonlaulua kuvitella syövänsä mitään ja oli matkan aikanakin jotain järjellistä tekemistä. Loppuajan kiertelimme ympäri laivaa, etsimme paikkaa ilman tungosta ja kamalaa kännimusiikkia. Sellaista oli vähän vaikea löytää, mutta kestimme tilanteen siihen nähden urheasti.
Tallinnassa vaeltelimme parisen tuntia muutaman terassin kautta ennen kuin pääsimme majoittumaan My City Hotelliin Vanhassa kaupungissa. Hotelli oli ilmeisesti ylibookattu, koska meidän huoneemme muuttui standardista superioriksi. Emme valittaneet. Emme silloinkaan, kun kylpyhuoneen ovenkahva jäi käteeni tai silloin kun Omahoitaja suihkussa huomasi vedenpaineen muistuttavan prostata-vaivaisen ukkelin tuotoksia, haaleata ja heikolla paineella. Huone oli kaunis ja kulmassa ikkunat kolmeen suuntaan. Emmekä me sinne tulleet huoneessa aikaa viettämään.
Vaeltelimme useampaan otteeseen ympäristössä. Varsinaista matkaohjelmaa emme olleet tehneet, luuhasimme minne nenä näytti pitkin katuja, puistoja ja baareja. Illalla kävimme syömässä Peppersackissa, ihan ookoo-ruoka, mutta tuskin tarvitsee mennä toisen kerran. Omahoitaja ihastui, koska annokset olivat suuria ja hänellä ei ehkä aivan niin paljon vielä kulinaarisia kokemuksia ole. Minä taas nautin, kunhan vain seura nauttii ja ruoka ei ole pahaa. Ei ollut, mutta kitschiähän se on.
Jatkoimme baarielämysten metsästämistä. Illan kruunasi Omahoitajan veljen meille ehdottama Levist Väljas-baari. Ehdottomasti hauskin juottola, missä olen ollut aikoihin! Valitettavasti aamuyön huimimmat tunnit siellä jäivät kokematta, koska olimme heränneet jo viiden jälkeen aamulla. Hotelli ja sänky kutsuivat. Mutta tuollaisia baareja jos tietäisin enemmän, mielelläni niissä kävisin. Rentoa, mutta asiallista meininkiä, etenkin jos itse ei ole tuhannen päissään eikä hankkiudu ongelmiin.
Aamuyöllä kuuntelin kadulta kantautuvaa paikallisten melskaamista, nukuimme ikkunat auki, ilmastointi piti nimittäin sellaista meteliä, etten minä siinä olisi saanut nukuttua. Kesällä saattaa huone olla kuuma. Aamupala oli maistuva, löytyi paljon hyviä asioita herkuteltavaksi. Munakokkelin tosin kokki oli onnistunut paistamaan pohjaan, siitä pientä miinusta. Henkilökunta oli ystävällistä ja muutenkin palvelun kulttuuri on ilmiselvästi löytämässä myös Tallinnan.
Luovutettuamme huoneen viipelsimme kaupungin halki Rimiin ja sieltä eväiden kanssa nurmikolle Estonia-muistomerkin lähistölle. Vierailimme vielä Neuvostoaikaisen konserttihallin (Edit klo 14:45 Linnahall) katolla ihailemassa maisemia, ennen kuin Omahoitajan toiveesta vierailimme Superalkossa. Se oli aika pelottava paikka, useita kansallisuuksia, bussilasteittain mummoja ja papparaisia, törmäilyä ja kyräilyä, röyhkeämmän oikeutta, iso teollisuushalli täynnä viinaa, hikeä, huonostikäyttätyviä raivolaumoja. On kuulema edullisin paikka ostaa tuliaiset, mineen siihen ota kantaa. Itse en tosin ostanut kuin pari pulloa viiniä (Wyndham BIN 555 ja Raimat Abadia, edukkaita Suomen hintoihin nähden), kun olen laiska kantaja.
Paluumatkalle olimme onneksi ottaneet hytin. En millään olisi enää jaksanut kalansilmäisiä kännikkäitä, joilta vähäisimmätkin käytöstavat olivat hukassa. Illallisen nautimme toisen kattauksen buffetissa, se osoittautui todella hyväksi. Ihan oikeasti, joskus niissä on totaalituubaa, juuri ja juuri syötäviä asioita tarjolla, mutta nyt tarjoomukset lämpimiä ruokia myöten olivat maistuvia. Etenkin vasikan maksa timjamikastikkeessa vei kielen mennssään. Samoin kirkas lohisoppa oli erinomaista.
Omahoitajan ystävä oli meitä vastassa satamassa. Herrat veivät minut kotiin, ennen kuin lähtivät poikien iltamia viettämään. Huh. Nuoret jaksavat. Minä olin niin ryytynyt, etten meinannut jaksaa naamaani ja jalkojani pestä ennen kuin sänkyyn kaaduin. Hartiat ovat jälleen palaneet, polvi vihoittelee ylenpalttisesta kävelystä ja nivusissa on hirveä hiertymä. Siellä oli nimittäin helle, eikä minulla tietenkään ollut talkki ja pitkälahkeiset alupöksyt matkassa. Silti hetkeäkään en vaihtaisi pois, meillä oli ihanaa! Suunnittelimme jo alustavasti pitkää viikonloppua Riikaan syksyllä. (Mie en ymmärrä mitä Omahoitaja minussa näkee, mutta toivottavasti näkee sen pitkään! Meillä on niin hauskaa yhdessä! Olen onnellinen! Hävytöntä!)
 |
| Kielot melkein kukkivat jo! |
 |
| Rakastan luonnonvaraisia orvokkeja. |
 |
| Ulkopaari - en rohjennut testata. |
Perjantaina hyppäsimme Omahoitajan kanssa laivaan. Matkasimme lahden taakse Tallinnaan. Aamu merellä oli kaunis, mutta viileä. Onneksi meillä oli varattuna aamupalatarjoilu, niin ei tarvinnut ennen kukonlaulua kuvitella syövänsä mitään ja oli matkan aikanakin jotain järjellistä tekemistä. Loppuajan kiertelimme ympäri laivaa, etsimme paikkaa ilman tungosta ja kamalaa kännimusiikkia. Sellaista oli vähän vaikea löytää, mutta kestimme tilanteen siihen nähden urheasti.
Tallinnassa vaeltelimme parisen tuntia muutaman terassin kautta ennen kuin pääsimme majoittumaan My City Hotelliin Vanhassa kaupungissa. Hotelli oli ilmeisesti ylibookattu, koska meidän huoneemme muuttui standardista superioriksi. Emme valittaneet. Emme silloinkaan, kun kylpyhuoneen ovenkahva jäi käteeni tai silloin kun Omahoitaja suihkussa huomasi vedenpaineen muistuttavan prostata-vaivaisen ukkelin tuotoksia, haaleata ja heikolla paineella. Huone oli kaunis ja kulmassa ikkunat kolmeen suuntaan. Emmekä me sinne tulleet huoneessa aikaa viettämään.
Vaeltelimme useampaan otteeseen ympäristössä. Varsinaista matkaohjelmaa emme olleet tehneet, luuhasimme minne nenä näytti pitkin katuja, puistoja ja baareja. Illalla kävimme syömässä Peppersackissa, ihan ookoo-ruoka, mutta tuskin tarvitsee mennä toisen kerran. Omahoitaja ihastui, koska annokset olivat suuria ja hänellä ei ehkä aivan niin paljon vielä kulinaarisia kokemuksia ole. Minä taas nautin, kunhan vain seura nauttii ja ruoka ei ole pahaa. Ei ollut, mutta kitschiähän se on.
Jatkoimme baarielämysten metsästämistä. Illan kruunasi Omahoitajan veljen meille ehdottama Levist Väljas-baari. Ehdottomasti hauskin juottola, missä olen ollut aikoihin! Valitettavasti aamuyön huimimmat tunnit siellä jäivät kokematta, koska olimme heränneet jo viiden jälkeen aamulla. Hotelli ja sänky kutsuivat. Mutta tuollaisia baareja jos tietäisin enemmän, mielelläni niissä kävisin. Rentoa, mutta asiallista meininkiä, etenkin jos itse ei ole tuhannen päissään eikä hankkiudu ongelmiin.
Aamuyöllä kuuntelin kadulta kantautuvaa paikallisten melskaamista, nukuimme ikkunat auki, ilmastointi piti nimittäin sellaista meteliä, etten minä siinä olisi saanut nukuttua. Kesällä saattaa huone olla kuuma. Aamupala oli maistuva, löytyi paljon hyviä asioita herkuteltavaksi. Munakokkelin tosin kokki oli onnistunut paistamaan pohjaan, siitä pientä miinusta. Henkilökunta oli ystävällistä ja muutenkin palvelun kulttuuri on ilmiselvästi löytämässä myös Tallinnan.
Luovutettuamme huoneen viipelsimme kaupungin halki Rimiin ja sieltä eväiden kanssa nurmikolle Estonia-muistomerkin lähistölle. Vierailimme vielä Neuvostoaikaisen konserttihallin (Edit klo 14:45 Linnahall) katolla ihailemassa maisemia, ennen kuin Omahoitajan toiveesta vierailimme Superalkossa. Se oli aika pelottava paikka, useita kansallisuuksia, bussilasteittain mummoja ja papparaisia, törmäilyä ja kyräilyä, röyhkeämmän oikeutta, iso teollisuushalli täynnä viinaa, hikeä, huonostikäyttätyviä raivolaumoja. On kuulema edullisin paikka ostaa tuliaiset, mineen siihen ota kantaa. Itse en tosin ostanut kuin pari pulloa viiniä (Wyndham BIN 555 ja Raimat Abadia, edukkaita Suomen hintoihin nähden), kun olen laiska kantaja.
 |
| Melkein kuin tieteiselokuvan kuliseissa |
Omahoitajan ystävä oli meitä vastassa satamassa. Herrat veivät minut kotiin, ennen kuin lähtivät poikien iltamia viettämään. Huh. Nuoret jaksavat. Minä olin niin ryytynyt, etten meinannut jaksaa naamaani ja jalkojani pestä ennen kuin sänkyyn kaaduin. Hartiat ovat jälleen palaneet, polvi vihoittelee ylenpalttisesta kävelystä ja nivusissa on hirveä hiertymä. Siellä oli nimittäin helle, eikä minulla tietenkään ollut talkki ja pitkälahkeiset alupöksyt matkassa. Silti hetkeäkään en vaihtaisi pois, meillä oli ihanaa! Suunnittelimme jo alustavasti pitkää viikonloppua Riikaan syksyllä. (Mie en ymmärrä mitä Omahoitaja minussa näkee, mutta toivottavasti näkee sen pitkään! Meillä on niin hauskaa yhdessä! Olen onnellinen! Hävytöntä!)
torstai 24. toukokuuta 2012
Mielenterveyshoitoa
Jos ahdistaa, kummitus-raasu leipoo tai tekee ruokaa ja juo (vähän/ vähän enemmän/ reilusti - määrä riippuu ongelman laajuudesta) alkoholia. Muut kävelevät, urheilevat, liikkuvat, hihhuloivat, tulevat uskoon, vetävät nappeja, tekevät itsemurhan, hankkivat koiran, tekevät lapsen, avioituvat, muuttavat maalle/ kaupunkiin, etsivät uuden ihmisssuhteen tai käpertyvät sängyn pohjalle voimaan huonosti. Minä en paheksu tai inhoa mitään noista tavoista, kukin tekee niin kuin kykenee. Minuun vain tehoaa ruuan tuoksu ja tekemisen meininki. Ja seuraavan päivän krapula, sen jälkeen maalliset ongelmat asettuvat kohdalleen. Paitsi ettei täällä mitään krapulaa näy kolmen siiderin jälkeen.
Ensin siivosin, sitten tein leipää, nautiskelin vähän siideriä parvekkeella, nypin kasveja ja sen jälkeen vielä duunasin broilerifileitä omaan marinadiin, kunnes tungin nekin hetkeksi uuniin. Kyllähän siinä tuli samalla vähän suolaa valutettua silmistä, mutta ainakaan en soitellut kenellekään ja muutenkin käyttäydyin ihan inhimillisesti naapureita, sukulaisia tai ystäviä häiriköimättä. Ei kukaan ihan oikeasti minun nähdäkseni tahdo katsoa suolavettä valuttavaa maggaraa.
Minulla kuitenkin ilmiselvästi on joku tärkeysjärjestys päässäni. Ei tullut itsemurhaaminen mieleen, itsesääli kylläkin. En tahtonut kiusata ketään ongelmillani, koitan selvitä niistä itse. Hokasin senkin, että ihmisen elämässä on eriasteisia ongelmia, avioliiton loppuaikana oli itsemurha mielessä kovinkin usein, nyt ei tulisi mieleenkään. Nyt minulla on erittäin vahva ihmissuhdeverkosto, mitä kaipasin suunnattomasti vähän ennen avioeroa. Olen onnellinen työttömyydestä huolimatta, katsotaan nyt tilanne sitten 500 päivän jälkeen uudelleen...
Työttömyys ja oman uran harkinta ammattilaisen kanssa ovat olleet erittäin hedelmällistä, harvemmin sitä kuulkaas ihan psykiatrin kanssa on päässyt juttelemaan itsestään. Harmi vain, että se rajautui pelkästään työminuun, mutta sekin kelpasi. Itse asiassa sain siitä muuten kehujakin, minusta on kuulema helppo saada puhetta irti, osaan perustella asiani ja keksiä itse ratkaisut. Minä ehdotin konsultille, että eikö olisi helpompaa sanoa, etten ole kivireki. Hän naureskeli, oli ammattilainen eikä asiaa enempää kommentoinut.
Sipulileipä (- sipulipussikeittoaineksesta)
pussillinen sipulipussiainesta (Rainbow laktoositon)
0,75 l vettä
n. 1 tl lisäsuolaa
2/3 tuorehiivapaketista (varsinaisessa ohjeessa oli kokonainen, mutta tuokin riitti)
loraus hunajaa
2 dl kaurahiutaleita
2 dl kurpitsansiemeniä ja cashewpähkinoitä (saa niitä vähän murskatakin)
epämääräinen jauhosekoitus, itselläni oli durumvehnää 6 dl ja sämpyläjauhoja n. 8 dl (saattoi olla reilusti, mie en yleensä hirveästi mittaile loppuvaiheessa)
½ dl oliiviöljyä
Tee sipulikeitto, jäähdytä se 37-asteiseksi. Lisää suola, hiiva, hunaja, kaurahiutaleet ja tahtomasi siemenet (ei pakollisia, voisi myös lisätä yrttejä). Anna taikinanalun seisoskella n. 10 minuuttia, hiiva käynnistyy. Lisää jauhoja, alusta kunnolla, lopussa lisää öljy. Vaivaa kunnolla - juma, että mie tahtoisin sen saamarin yleiskoneen, mutta miksi miksi miksi ne ovat niin kalliita?
Peitä taikina, anna kohota kaksinkertaiseksi. Itse seisottelin taikinaa liinan alla n. 40 minuuttia, ennen kuin kumosin sen jauhoitetulle pöydälle ja pieksin aika perusteellisesti. Jaoin taikinan kahteen osaan, muovailin kovakouraisesti (siis ihan oikeasti väänsin taikinan liiskaksi, ennen kuin veivasin) kaksi palleroa, kohotin reilun 30 minuuttia, ennen kuin vetelin viivat kevyesti pintaan ja sivelin öljyllä. Pidin uunissa 175 asteessa n. 45 minuuttia, sitten vielä jälkilämmöllä n. 10 minuuttia.
Ennen nauttimista anna jäähtyä. Varoitus! Turhan hyvää. Jos alat syödä, varaa viereen joku, joka repii sinut irti leivästä ja voipurkista. Sinua on varoitettu. En ymmärrä, miksi en useammin tee tätä leipää, maku on etenkin tuoreena jumalainen, mutta pitkään tämä ei säily. Siksi toinen leipä menikin pakkaseen.
Ensin siivosin, sitten tein leipää, nautiskelin vähän siideriä parvekkeella, nypin kasveja ja sen jälkeen vielä duunasin broilerifileitä omaan marinadiin, kunnes tungin nekin hetkeksi uuniin. Kyllähän siinä tuli samalla vähän suolaa valutettua silmistä, mutta ainakaan en soitellut kenellekään ja muutenkin käyttäydyin ihan inhimillisesti naapureita, sukulaisia tai ystäviä häiriköimättä. Ei kukaan ihan oikeasti minun nähdäkseni tahdo katsoa suolavettä valuttavaa maggaraa.
 |
| Leipä oli niin lämmin, että vetäisi puhelimen kameran linssin huuruun. |
 |
| Jäähtynyt leipä ja pala. Voilla tietenkin! |
Sipulileipä (- sipulipussikeittoaineksesta)
pussillinen sipulipussiainesta (Rainbow laktoositon)
0,75 l vettä
n. 1 tl lisäsuolaa
2/3 tuorehiivapaketista (varsinaisessa ohjeessa oli kokonainen, mutta tuokin riitti)
loraus hunajaa
2 dl kaurahiutaleita
2 dl kurpitsansiemeniä ja cashewpähkinoitä (saa niitä vähän murskatakin)
epämääräinen jauhosekoitus, itselläni oli durumvehnää 6 dl ja sämpyläjauhoja n. 8 dl (saattoi olla reilusti, mie en yleensä hirveästi mittaile loppuvaiheessa)
½ dl oliiviöljyä
Tee sipulikeitto, jäähdytä se 37-asteiseksi. Lisää suola, hiiva, hunaja, kaurahiutaleet ja tahtomasi siemenet (ei pakollisia, voisi myös lisätä yrttejä). Anna taikinanalun seisoskella n. 10 minuuttia, hiiva käynnistyy. Lisää jauhoja, alusta kunnolla, lopussa lisää öljy. Vaivaa kunnolla - juma, että mie tahtoisin sen saamarin yleiskoneen, mutta miksi miksi miksi ne ovat niin kalliita?
Peitä taikina, anna kohota kaksinkertaiseksi. Itse seisottelin taikinaa liinan alla n. 40 minuuttia, ennen kuin kumosin sen jauhoitetulle pöydälle ja pieksin aika perusteellisesti. Jaoin taikinan kahteen osaan, muovailin kovakouraisesti (siis ihan oikeasti väänsin taikinan liiskaksi, ennen kuin veivasin) kaksi palleroa, kohotin reilun 30 minuuttia, ennen kuin vetelin viivat kevyesti pintaan ja sivelin öljyllä. Pidin uunissa 175 asteessa n. 45 minuuttia, sitten vielä jälkilämmöllä n. 10 minuuttia.
Ennen nauttimista anna jäähtyä. Varoitus! Turhan hyvää. Jos alat syödä, varaa viereen joku, joka repii sinut irti leivästä ja voipurkista. Sinua on varoitettu. En ymmärrä, miksi en useammin tee tätä leipää, maku on etenkin tuoreena jumalainen, mutta pitkään tämä ei säily. Siksi toinen leipä menikin pakkaseen.
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Hyvä kakkonen
Takaisin alkuasetelmiin. Sain juuri soiton, jonka mukaan en päässyt ykköseksi, vaan olin hyvä kakkonen. Jotenkin niin minun tuuriani viime aikoina. Nyt sitten odottelen pari viikkoa tietoa sieltä toisesta hyvästä. Valitsemaan en ainakaan pääse, parempi lienee, ettei kuvittele edes sellaiseen tilanteeseen pääsevänsä. Kunhan jonnekin.
Taidan käyttää masennusenergiani siivoamiseen. Olen sitäkin onnistuneesti lykännyt aivan liikaa. Mutta toisaalta nyt ainakin tulen näkemään kätteni jäljet. Sitten jos vaikka leipoisin. Sitähän minä ahdistuksissani pruukaan tekemään.
Onneksi tulee viikonloppu ja mukavaa tekemistä.
Taidan käyttää masennusenergiani siivoamiseen. Olen sitäkin onnistuneesti lykännyt aivan liikaa. Mutta toisaalta nyt ainakin tulen näkemään kätteni jäljet. Sitten jos vaikka leipoisin. Sitähän minä ahdistuksissani pruukaan tekemään.
Onneksi tulee viikonloppu ja mukavaa tekemistä.
tiistai 22. toukokuuta 2012
Juoni tihenee, jännitys tiivistyy
Entinen esihenkilöni kertoi päässeensä kehumaan minut maasta taivaaseen. Vaikuttaa siltä, että yhden paikan suhteen ratkaisun aika on tulossa. Minä jo kerkesin toivoni senkin suhteen heittää, kun sieltä ei mitään viime viikolla kuulunut.
Mutta en edelleenkään kaada karhua tai nuolaise ennen tipahtamista. Tänään menen taas tapaamaan työnhaussa ohjaavaa konsulttia ja iltapäivällä laitan parit hakemukset menemään. En uskalla yhtään hellittää, ennen kuin nimeni on paperissa.
(Ihan hypoteesina tosin kiertää jossain takavasemmalla, että entäs jos minut valitaan kahteen paikkaan. Kummastako pitäisin enemmän? Sitten taas pitäisi pohdiskella vakavamielisesti. Sitä tuskin tulee tapahtumaan, mutta kivahan se on haaveilla vähän.)
Ihan kuin tässä olisi pieni mahdollisuus joutua aamuherätysten piiriin...
Mutta en edelleenkään kaada karhua tai nuolaise ennen tipahtamista. Tänään menen taas tapaamaan työnhaussa ohjaavaa konsulttia ja iltapäivällä laitan parit hakemukset menemään. En uskalla yhtään hellittää, ennen kuin nimeni on paperissa.
(Ihan hypoteesina tosin kiertää jossain takavasemmalla, että entäs jos minut valitaan kahteen paikkaan. Kummastako pitäisin enemmän? Sitten taas pitäisi pohdiskella vakavamielisesti. Sitä tuskin tulee tapahtumaan, mutta kivahan se on haaveilla vähän.)
Ihan kuin tässä olisi pieni mahdollisuus joutua aamuherätysten piiriin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
