Näillä mennään

Ei tullut unta, mutta Omahoitaja tuli. <3 Mietin tässä juuri, että mikäs hätä minun on ollessa, vaikken ihan tässä maailmassa liikkuisikaan. Oman pään ulkopuolellakin on välillä ihan hauskaa. Mutta ensi viikolla otan kyllä pillerikuurin, jos ei unta ala sitä ennen löytyä. Nyt saa Omahoitaja katsoa perääni, jos alan kovin höperöimään. Ja tuskinpa alan, enköhän ole jo tottunut unettomuuteeni.

Seuraavaksi väännän uuniin täytettyjä tortilloja. Enchiladas Suizas - taas vähän ohjetta varioiden tietenkin. Minä nimittäin tahdon omaani tomaattikastikkeen päälle. Mutta kuka nyt enää kuvitteleekaan, että osaisin ruokaohjetta kirjaimellisesti noudattaa...

Sadetakki, vesipullo, antihistamiini, päänsärkylääkitys, korvatulpat, tupakit, lämmin vaate, taskumatti... Tänään korkkarit, huomenna matalat kengät ja jos sääennuste paikkansa pitää, sunnuntaina sandaalit. Elo on yhtä Tuskaa.

Tuskastumista

Kävin eilen TE-toimistossa. Jotenkin minua taas alkoi ärsyttämään suunnattomasti työvoimatoimiston paapova ote työtöntä työnhakijaa kohtaan. Lähtökohtainen ajatus tuntuu olevan, että kusettamassa ja huijaamassa yhteiskuntaa ja ansaitsemattomia etuja kalastelemassa olemme kaikki. Etenkin kun työkkärin tavat auttaa rekrytoinneissa ovat kovin vähäiset. Siis onkohan kukaan ikinä saanut sen heidän cv-nettinsä kautta töitä? Tai työvoimatoimiston kautta muutenkaan? Minulla nyt vähän usko repeilee.

Ja mikä henkilökohtainen suunnitelman laatiminen yhdessä virkailijan kanssa se sellainen on, että itse olen hakenut koulutukseen, itse tiedän mitä töitä aion hakea ja mitä aion seuraavaksi tehdä? Hän vain kirjasi muistiin sen, mitä minä aion tehdä, mitään uusia ehdotuksia tai ajatuksia ei tullut. Sitten vielä piti virallisesti kuitata lappu, että varmasti teen nyt sen, mitä olen luvannut, tai mörökölli minut vieköön. Sainhan minä toki jotain, uuden ilmoittautumispäivän syyskuun loppuun. Justiinsa. Toivon todella, että minulla on töitä tai opiskelupaikka sitä ennen.

Mutta ei voi auttaa. Tilanne on, mikä on. Eikä minua enää edes häiritse työttömänä olo. Tekemistä tuntuu riittävän. Tänään pitäisi tehdä jotain vahvaa ja tukevaa ruokaa, että sitä riittäisi koko viikonlopuksi, ehkä enchiladas suizas tai sitten kummituksen versio makaronilaatikosta. Kas kun kokemuksesta tiedän, että festareilta kun yöllä kotiinsa koluaa, niin mikä on ihanampaa kuin mennä täydellä vatsalla nukkumaan. Tuska alkaa huomenna. Omahoitaja saapuu jo tänään. Sunnuntaina minulla on todennäköisesti kipeinä pää, jalat ja nivuset.

(Ja saatana, jos ei sitä unta ensi yönä tule, niin jo on perkele! Tämä on uhkaus, Nukkumatti. Saattaa olla hengenlähtö lähellä, jos ei unihiekkaa ala tippua!)

Olihan iltamat!

Elämä on ihanaa, kun tapaa rakkaita ystäviään, teen ruokaa ja juomaa on tarjolla sopivasti! Mainitsinko kissahoidon? Polveni ovat kisuvarninnan takia täynnä pieniä punaisia kynnenpistoja. Baarejakin tuli kierrettyä, biljardia "pelattua". Onneksi ei oltu vakavalla kilpailumielellä liikkeellä. Pitäisi pelata useammin, koska se oli itse asiassa ihan hauskaa. Olen vain unohtanut kaiken joskus oppimani. Maanantai-ilta Helsingissä voi olla eri hauska, jos on oikeassa seurassa liikkeellä.

Kirppu tutkii kassia.

Kirppu rakastaa kummitusta.

Mutta kun ystävä tahtoi uimaan vielä iltariennon päälle, iski uskonpuute ja väsymys tarpoessa pitkin hiljaista öistä Helsinkiä. En siis vieläkään päässyt Hietaniemeen niin kuin kunnon raskalin kuuluu. Otin lähikadulta taksin ja ajelin kotiin. Mietin ennen unille menoa, että saattaa tulla melkoinen karpula, kun tuli sen verran sekalaisia drinksuja nautittua. Mutta ei tullutkaan. Väsymys kyllä on melkoinen, voisin kaatua takaisin sänkyyn.

Kirppu on viisas ja antaa rakkaushoitoa.

Suosittelen muuten kokeilemaan Sara La Fountainin chorizo-vodka-pastaa. Sen verran tuunasin ohjetta, että vaihdoin chorizot marmoripekoniin ja  raakamaggaraan, jonka puristelin ulos kuorestaan pannulle. Ne siis silputaan pannulle yhtä aikaa sipulin kanssa, lisäsin reseptiin myös sipulin. Juu ja kirsikkatomaatit korvasin pienillä luumutomaateilla, kun olivat edukkaampia. Pilkoin ne neljäsosiin. Oli muuten herkkua.

Ihmiset ovat ihania. Etenkin ystävät. Ja kissat! Ne ovat ylivetoja!

Jälkijuhlaa

Kun ei tullut Ukon juhlaa vietettyä, niin juhlin sitten Uunon päivää. Eilen kun oloni alkoi paranemaan, huutelin naamakirjassa kurillani kavereita leikkimään kanssani, yhdeltä taholta vastattiin myöntävästi. On se vaan kiva, että ystävissä on muitakin vuorotyöntekijöitä, silloin tällöin käyvät halut ja aikataulu yksiin ja tänään meillä onkin treffit. Pääsen toteuttamaan monia mielihalujani; rapsuttamaan kissoja (kummikissin rakkausenergiahoitoa!), juttelemaan fiksuja (tästä en kyllä enää ole ihan varma omalta kohdaltani, mutta teen parhaani), naureskelemaan (toivottavasti), tekemään ruokaa ja nauttimaan virvoittavia vesiä.

On tämä elämä pellossa toisaalta ihan mukavaa. Omahoitaja vaan oli katkerahko kuullessaan asiasta, kun hänellä yövuorot vain jatkuvat. Kaksi kollegaa on sairaana, eikä sijaisia ole saatu. Hänelläkin nimittäin olisi tänään ollut jo yövuorojen jälkeinen lepopäivä. Siinä se menee samaan syssyyn huominen vapaakin. Olen vähän huolissani, miten hän jaksaa ensi viikonloppuna festareilla huonolla levolla. Unta hän onneksi saa myös päivisin.

Bongasin yhden uuden paikan haettavaksi ja toisen, jota en voi hakea, vaikka titteli olisikin oikea. Yrityksen toiminta-ala kun on sellainen, etten hyväksy sitä. Aion tässä vaiheessa kranttuilla sen verran, että koitan olla sotkeentumatta amerikkalaisiin yrityksiin tai moraalilleni sopimattomiin yrityksiin. Joo, haukkukaa pois, että hulluhan se on eikä ole työttömän varaa kranttuilla. Mutta en vaan voi pakottaa itseäni.

Mutta minuun ei satu! Elämäni ilmapallona; intoa täynnä, kun mihinkään ei satu. (Korvien väliä ei lasketa eikä hipaisusta oteta.)

Troppia kitusiin

Kauhea on ihmisella dilemma. Jos en ota enää yhtään särkylääkettä ennen unille siirtymistä, herään kukonlaulun aikaan kamalaan kurkkukipuun. Jos taas otan, herään noin kolmen tunnin päästä tolkuttomaan närästykseen ja siihen, että sappi nousee suuhuni. Puuh. Taidan kuitenkin valita sen kurkkukipuherätyksen. Finrexin ja ibuprofeeni ovat parhaita kavereitani Rennien lisäksi.

Enpä muista, koska viimeksi olisin näin rauhallista juhannusta viettänyt. Mutta eipä asia ole edes rassannut. Hyvähän tässä on olla, talo, oikeastaan koko pihapiiri on kuin huopatossutehdas. Melkein säikähdän joka kerta, kun joku avaa alaoven. Unia olen katsellut useammassa vuorossa. Ja syönyt aivan liikaa. Kirjoja olisin voinut käydä kirjastosta, mutta onhan noita hyllyssä kertaalleen luettuja, joita ei sitten kuitenkaan muista.

Ketään en ole nähnyt, kun en pysty edelleenkään kunnolla puhumaan. Tulee yskä. Pyöräilemään olisin tahtonut, mutta kun eivät taida keuhkot kestää. Kävellessäkin ryhdyn rykimään niin, että tyrät vaan ryskyvät. Onhan tuota aikaa. Niin kirjoitti Omahoitajakin, sen jälkeen kun oli todennut, että mieluummin hän minun kanssani olisi kuin töissä. Minä taas mieluummin olisin vaikka töissä kuin sairaana itseni kanssa. Hullu... työhullu.

Dosetti

Olen kierrellyt ja kaarrellut hyllyä salakavalasti. Välillä vilkaisssut ujosti, tutkinnut hintoja sivusilmällä. Kääntynyt kannoillani ja palannut takaisin. Kunnes vihdoin tänään hakiessani rohtoja äänettömyyteen ja alkavaan räkätautiini rohkaisin mieleni ja vastasin myyjän kutsuhuutoon:

- Kuinka voin olla avuksi?

- Dosetteja. Tarvitsen dosetin, kuiskuttelin myyjälle (ääneni on lähes kokonaan kadonnut).

Kuuntelin lyhyen tehokkaan luennon eri malleista. Ensin hiplasin herkullisen väristä pientä ja pyöreätä, mutta jostain syystä siitä tuli mieleeni peräpukamarengas. Toisaalta, siinähän olisi tullut hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska fyysinen hajoamiseni kaikin puolin on alkanut. Minulla se näköjään tuhoaa ainakin silmät, kuulon, sydämen, verisuonet ja peräsuolen. Ihanaa.

Otin vähän suuremman kuin yhden lääkkeen dosetin. Punaisen tietenkin. Yksi lokerikko jää vielä vapaaksi, annostelijaan mahtuvat viikon lääkkeeni. Voisin tietysti huijata itseäni ja teitä väittämällä, että se on vain matkustamista varten, kun totuus on, että minä en enää aina muista, olenko syönyt lääkkeeni vai en. Pari viikkoa sitten natustin samana aamuna kaksi verenpainelääkettä ja hoipertelin koko päivän kuin happikatoinen kala kuivalla maalla.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Ja kun pään kapasiteetti alkaa hapertua reuna-alueilta, tarvitaan apuvälineitä. Ei tästä varmaan enää pitkä matka ole sokeain keppiin, rollaattoriin ja motorisoituun sänkyyn. Ei ainakaan sen perusteella, miltä minusta tuntuu. Mutta se on vain fyysistä, psyykkisellä puolella en varmaan koskaan ole voinut paremmin. Kaikki on hyvin, vaikka fysiikka vähän rimpuileekin jo vastaan.

***
Suomenuskon sivuilta tulee toivotukseni Mittumaarin viettäjille:

"Vuoden pisimpiä päiviä kesäpäivänseisauksen ympärillä on kutsuttu pesäpäiviksi. Ajateltiin, että aurinko lepää kiertonsa korkeimmalla kohdalla pesässä maailmanpuun oksilla. Murroshetki teki maailmojen rajat hauraiksi: näinä päivinä tehdyillä teoilla oli suuri vaikutus ihmisen kohtaloon. Saamelaiset, jotka pitävät itseään auringon jälkeläisinä, söivät keskikesällä aterian auringon kunniaksi. Aterian alkajaisiksi he rukoilivat polvillaan auringolta päivänpaistetta ja menestystä poroilleen."

Äänetönnä

Eilen aamulla heräsin kurkkukipuun, karhennusta riitti, samoin hömelöä oloa. Kävin koulutusinfossa, tapasimme Omahoitajan kanssa kaupungilla. Kävimme syömässä, tulimme kotiin, otimme päiväunet, saunoimme ja nautimme elämästä. Sellaista pientä kivaa. Seuraavan kerran näemme vasta juhannuksen jälkeen, hän tekee yövuoroja. Hyvä niin, lisät muodostavat kuitenkin oleellisen osan hänen palkkaansa.

Itse olen muuttumassa äänettömäksi. Lupasin soittaa yhdelle entiselle kollegalle, odottelin iltapäivään saakka josko ääneni kirkastuisi, mutta kehnosti kävi. Puhelimessa höpöttäessämme huomasin äänen hiipuvan hiipumistaan, kunnes kuului vain pientä pihinää. Onneksi mihinkään ei satu paljon, vähän kurkkuun. Kuumettakaan ei ole, vain sellainen yleismaailmallinen väsymys. Sitä se vähissä vaatteissa ympäri kyliä rymyäminen viikonloppuna teetti. (Omahoitajalle naureskelin, että olen nyt täydellistä tyttöystäväainesta; hiljainen ja halukas, mutta olen kuulema jo muutenkin sellainen. <3 On se ihana ihminen.)

Luvassa oleva koulutus vaikuttaa hyvältä. Nyt vain on löydettävä yritys, joka tahtoo minut opiskelemaan ammattiin. Kouluttaja tosin kysyi luvan saako hän lähetellä cv:täni yrityksiin yhteen toiseenkin koulutukseen liittyen. Miksipä ei, sanoin minä. Parempihan se on, jos on kaksi saumaa yhden sijasta. Nyt voin ottaa rauhallisemmin kesän ajan, mitään tuskin tapahtuu ennen elokuuta.

Uuden verokortinkin tilasin. Veroprosenttini loppuvuonna tulee olemaan alle viisi. Oho. Eivät kyllä tulotkaan kovin kummoiset ole, mutta tulen toimeen. Todistusten muuttaminen pdf-fileiksi on edelleen vaiheessa. Ehkä käyn vain ottamassa kopiot kaikista ja lähetän tavallista etanapostia työttömyyskassaan.