Väärentäjien sukua ja huonetta

Jossain iltapäiväläpyskässä oli kysely teineille, kuinka he huijaavat vanhempiaan. Mietin hetken omaa nuoruuttani ja jouduin toteamaan, että ainoa, missä silloin huijasin, olivat allekirjoitukset. Mielestäni ei vanhemmilleni kuulunut, millaisen numeron sain todistuksesta (hyvän tai kiitettävän) tai milloin olin poissa koulusta. Niinpä kategorisesti allekirjoitin sellaiset dokumentit aivan itse. Jopa niin hyvin, etteivät he olisi erottaneet minun tekelettäni omasta alkuperäisesta allekirjoituksestaan. Muissa asioissa ei tarvinnut huijata, minä vain ilmoitin, mitä aion tehdä (liftaaminen, festarit, tupakointi ja kotibileet) enkä kuunnellut vastaanväitteitä. Kyllä minä tiesin pitää huolen itsestäni.

Samaa tein töissä. Väärentelin tarpeen tullen esi-ihmeen ja parin muun huollettavan allekirjoitukset tarvittaviin dokumentteihin. He tietysti tiesivät asiasta ja välillä jopa jälkikäteen ihailivat töitteni jälkiä.

Ottoveljen allekirjoitus on hankala, sellainen epämääräinen sotku. Hankala väärennettävä, koska siinä kuitenkin on omat erityispiirteensä, vaikka hän kivenkovaa väittää allekirjoituksensa joka kerta olevan erilainen. Hah, sanon minä, vaikea, mutta ei ylitsepääsemätön ja tein sopivan valtakirjan, hänen luvallaan tietenkin, kun ei se avoin asianajovaltakirja yhteen paikkaan kelvannut. Jos olisi ollut viitseliäisyyttä, asian olisi tietysti voinut viedä vaikka Kuluttaja-asiamiehelle, kyllä avoimen pitäisi joka paikkaan kelvata.

Hain niin jännittävään työllistämiskoulutukseen, etten varmasti pääse, koska minulla ei ole alasta minkäänlaista kokemusta. Mutta eikös sitä koulutukseen haeta juuri oppimaan? Vai onko se niin kuin parissa aikaisemmassa opiskelussani on tapahtunut, että valmis olin jo mennessäni, mutta paperi piti saada? Siinä tapauksessa minulla tuskin toivoa on, mutta olenpahan kokeillut. Hulluhan ei ole se, joka pyytää.

Sitten paimenen piiraan tekoon. Tai oikeastaan mökkipiirakan. Lapsi tulee taas tänään ja tuo tyttöystävän mukanaan. Söpöä.

Kirje joulupukille

Rakas joulupukki,

Ole kiltti ja tuo meidänkin naapurilähiöömme Liiterikauppa. Tuossa ihan naapurissa olisi ketjukaupan vieressä tyhjä liiketila, jossa oli aikaisemmin toinen ketjukauppa. Molemmat samanlaisia ketkuja. Meillä asuu naapurustossa paljon pienituloisia lapsiperheitä, syrjäytyneitä, juoppoja, narkkareita ja työttömiä. Ei meillä ole varaa suomalaisiin kauppoihin! Liiterikaupassa on paljon parempia päivittäistavaratarjouksia ja muutenkin alhaisempi hintataso. Kaljaakin myyvät halvemmalla, juopot kiittävät.

Ihanaa joulun odotusta!

toivottaa

-kummitus-

***
Toivottavasti joulupukki lukee kirjeeni ja olen ollut riittävän kiltti, että hän toteuttaisi toiveeni. Lähin saksalaisketjun paikka kun löytyy 4 km päästä, 8 km on pikkuisen turhan pitkä matka kävellä, kun kunto on näinkin huono. Julkisilla toki pääsisi, mutta kun se maksaa, eur 1,84 suuntaansa (joo, kokeilin, ei siellä ihan 1,15 h aikana käy, eli kaksi lippua pitäisi ostaa). Polkupyörälläkin pääsisi, mutta nyt en ihan oikeasti enää tarkene ja liukastelu pelottaa, kun olen kuitenkin jo huteroituva naisihminen, jonka päässä vippaa välillä.

Työttömyys vaikuttaa talouteeni. Kyttään aktiivisesti hintoja, mutta oikeita vaihtoehtoja ei ole, kaikki lähikauppani ovat äs-ryhmän paikkoja, ei tässä kamalasti siviilit juhli. On kalliita ja vielä kalliimpia hintoja. Sen lisäksi saa vielä olla tarkkana punaisten lappujen tuotteita ostaessaankin, huomasin, kun perjantaina ostin olevinaan halvennuskanaa. Maksoin siitä täyden hinnan ja vielä sipulinipun hinnan kaupan päälle. Tänään on mentävä kuitin ja kanapaketin kannen kanssa tekemään reklamaatiota, sipulinippujakaan ei ole ollut enää myynnissä reiluun pariin kuukauteen.

Tämä onnea on, eikä särkyä voi*

Henkinen la(a)ma jatkuu, mutta jos nyt edes yrittäisin. Sen verran heräsi ajatuksia, kun luin Kauppalehden artikkelin onnellisuudesta. Taidan tarjoilla teille katsauksen itseeni, kas, kehenkäs muuhun?

Avaa lompsasi

Kun olin varoissani, lahjoitin pieniä summia keräyksiin. Suuriin minulla ei silloin ollut varaa ja nyt ei niihin pieniinkään, ennen kuin korvaukset alkavat juoksemaan. Myös ystäväni tietävät, että mielelläni tarjoan heille kaikenlaista pientä hyvää, mikäli se vain on mahdollista.

Rohkeasti päin tuulta

Kokemuksia on tullut hankittua. Viime vuosina kun olen vähän rauhoittunut, olen myös seestynyt. Mielestäni seestyminen on ollut minulle hyvästä, mutta ehkäpä jos taustalla ei olisi niitä hullunrohkeita temppuja, en osaisi arvostaa arkista puurtamistakaan. Minusta arjessa ja rutiineissa ei ole mitään vikaa, vai onko niin, että ne ovat minulle melkoinen seikkailu kaiken kohkaamisen jälkeen?

Altistu siniselle

Hehe, pahimpina unettomuusaikoina meditoidessani unta itselleni ajattelin vaaleansinistä. Sitten laskeuduin pitkin vihreätä niittyä alas laaksoon, missä solisevan joen rannassa oli riippumatto. Jäin riippumattoon makaamaan, kuuntelin puron solinaa, aurinko paistoi lehvien välistä siniseltä taivaalta… Yleensä tuossa vaiheessa olin täydessä unessa. Jos en sinne saakka päässyt, en saanut myöskään unta. Sininen ei ole lempivärini, silmätkin ovat harmaat. Mutta henkistä sinisilmäisyyttä elämässäni on riittänyt.

Illat ovat ihania, etenkin sellaiset siniset, kun taivaalle alkavat tähdet syttyä. Sitä näkee turhan harvoin kaupungissa.

Heitä roskiin mielipiteesi

Olen tunnettu itsepäisyydestäni. Pidän varsin vahvasti oman mieleni, mutta ajan myötä olen lakannut kiistelemästä ihmisten kanssa. Mieluusti kuuntelen muiden kannan ja jopa myöntelen, mutta se ei tarkoita, että vaihtaisin omaa mielipidettäni minnekään. Koska minä olen aina oikeassa, tai ainakin melkein aina, tai joskus ainakin. Mutta riitelemään en enää jaksa ryhtyä kuin erikoistilanteessa, todella harvoin. Luulenpa, että tällä neuvolla kuitenkin tarkoitetaan enemmän ”eipäs-juupas”- räyhän ylläpitoa, riitely vie energiaa. Ja usein on aivan turhaa, ihmiset pitävät mielipiteistään kiinni sitä vahvemmin, mitä enemmän niitä vastustetaan.

Väsyttämällä, ei väkisten, sanoisin minä.

Veisaa ilosanomaa

Hmph, kun muistelen tuntemiani kristittyjä, he eivät kovin onnellisilta vaikuta. Mutta onhan minullakin suomenuskoni ja aina kun palvon uskontoni mukaisesti luontoa, nautin siitä ja voin paremmin. Mahtaa hyvinkin olla totta.

Lataa unta kaaliin

Tästä olen sataprosenttisen samaa mieltä. Jos vielä tähän työttömyyteen liittyisin unettomuus, alkaisin tappaa ihmisiä tai itseni. Uni on erittäin tärkeä!

Lyhennä työmatkaasi

Kun nyt saisi töitä, se minut onnelliseksi tekisi. Mutta silloin kun töitä oli, työmatkani on aina kestänyt yli puoli tuntia, normaalisti 40 minuuttia suuntaansa, mutta välillä meni tuntikin. Ei se minua yleensä häirinnyt. Vain VR:n talvisekoilut saivat verenpaineeni nousemaan pari kertaa huippulukemiin.

Jos työmatka olisi ollut se optimi, parikymmentä minuuttia, varmaan talviaikaan ja pimeällä olisin ollut pirteämpi.

Hanki kymmenen ystävää

Ei nyt ehkä kymmentä hyvää ole, mutta sinne päin. Koitan olla rasittamatta ketään ystävistäni liikaa, mutta tiedän, että hädän tullen löytäisin varmasti kymmenen puhelinnumeroa, johon soittaa. Kyllä he minut lunastaisivat pois putkasta, veisivät sairaalaan tai lainaisivat kympin, jos oikein paha hätä tulisi.

Ilman ystäviä en olisi jaksanut.

Mene naimisiin

Parisuhde olisi ihana asia, mutta ilmankin elää. Sitä paitsi naimisiinmeno osoittautui elämäni pahimmaksi virheeksi. Minulle se ei ollut onnellisuutta lisäävä asia, mutta kunnon parisuhde varmasti olisi. Sellaisen vielä joskus tahtoisin.

Edelleen harmittelen, että suurin osa naisista on kiinnostuneita vain miehistä. Voi kun olisi joku keino käännyttää meidät ihanat ihmiset vaikka biseksuaaleiksi, niin voisimme pariutua toistemme kanssa. Hyvät miehet nimittäin tuppaavat olemaan varattuja tai homoja.

Yritä edes

Totta. Ei aina aurinko paista, mutta silti kannattaa kätkeä se norsun sukupuolielin sisäänpäin. Itsekin kerään itseni lähes päivittäin ja koitan etsiä jotain hyvää elämästäni. Yleensä sitä löytyykin, enemmän kuin muistinkaan. Tuskan ja ahdistuksen puiminen vain lisää tuskaa.

Toki niitä märinähetkiäkin kannattaa silloin tällöin pitää, mutta itse ainakin mieluusti suren suruni itsekseni. Ilo on jaettavaa, suruni toivoisin pystyväni hautaamaan aivan privaatisti.

*Otsikosta kiitokset kyldyyriyhtye Kake Singersille. Hyi kamala ja hui olkoon, kaikenlaista sitä ihmisen päässä pyöriikin.

Rapsakka keli

Kävin eilenaamulla taas nolaamassa itseni yhdessä työhaastattelussa. Siinä vaiheessa kun minulle esitettiin ensimmäinen kysymys toisella kotimaisella, tiesin, että peli oli menetetty. Toki vastasin ruotsiksi, mutta sen verran haparoivaa oli, että kun seuraava kysymys tuli mukaosaamallani englannilla, takeltelin jo siinäkin. Sen jälkeen alamäki oli valmis, etenkin kun kuulin, että haastatteluun oli kutsuttu kuusi muutakin ehdokasta, eiköhän heistä joku sopiva monilahjakkuus löydy.

Viime yönä unessani opetin yhtä ystävääni jarruttamaan moottorilla. Se osoittautui oikeaksi taidoksi, kun edellämme alkoi heittelehtiä säiliöauto, joka ajoi syvään ojaan ja me pelastuimme sitä ennen niukasti jäämästä heittelehtivän perävaunun alle. Sen sijaan soitto hätänumeroon ei onnistunut millään. Unien logiikan mukaan osaan siis taidon, joka pelastaa minut ja pari läheistäni, mutta en saa pelastettua koko maailmaa. Mutta omat uneni olen saanut pelastettua, nukun nykyään 7 - 8 h parin heräämisen tekniikalla, mutta en valpastu kuin harvoina öinä. Olen saanut uneni takaisin! Mitä tästä opimme, työttömyys ei stressaa niin paljon kuin työ, ei ainakaan vielä.

Ensimmäinen viikko veljentyttären kanssa takana, hänestä ei paljon harmia ole. Todenäköisesti kestän loput seitsemän ihan kunnialla. Siivota vain pitää, sen verran hän mylttyää tavaroidensa kanssa, kun kaappitilaa ei tosiaan enempää löytynyt kuin se yksi. Osa tavaroista on edelleen olohuoneen nurkassa. Pedin korjasin kuitenkin pois, kun hän kertoi ensi viikolla saapuvansa vasta tiistaina. Tänään tartun imuriin, olen aivastellut pian aiivoni tietokoneen näytölle. Samoin pitää hakea veljen lähettämä reititin, että pääsemme yhtä aikaa kiinni nettiyhteyteeni.

Aamulla olin saanut ensimmäisen liukkausvaroituksen. Viime syksynä se pelasti minut monesti. On kuulkaas paljon varovaisempi, kun lähtee aamusella ulos, kun on lukenut varoittavan tekstarin. Eikä tee vääriä kenkävalintoja, tai ainakin jos lähtee hippakengissä, tietää olla ekstravarovainen. Minä kun rakastan kenkiäni, niin en aina niitä valitse kelien mukaan. Kerjään siis ongelmia.

Kun ei muuta sanottavaa ole

..niin laitetaan sitten valokuvia. Taattua kännykkälaatua.

Pääkallomies on poikenna kylässä.

Vettä on enemmän kuin keväällä.

Kuvat on otettu parilla kävelyretkellä, toinen taisi olla lokakuun alussa. Maisemat kuvastelevat kovin sielunmaisemaani, värityskin on yhtä ankea. Mutta ruksi seinään, olen löytänyt itseni raahustelemasta ympäriinsä. Minä liikun sittenkin!

Sähköinen aamu

Joka kerta kun maksan sähkölaskuni, pyörittelen henkisesti silmiäni. Summa ainakin minun kohdallani on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Joku tahkoaa kunnolla rahaa. Hupaisintahan asiassa on se, että käyttömääräni ovat erittäin kohtuulliset, vaikkakin nyt nousseet, kun olen kotona kaiken aikaa, mutta silti 120 - 130 kwh kuukaudessa. Puolet laskusta muodostuu sähkönsiirtomaksusta, huhhuh. Minulla ei oikeastaan ole mitään käytännön mahdollisuutta edes pienentää laskua, koska siirtomaksuun en voi vaikuttaa.

Tämä huomio sähköisti aamuni. Pisti suorastaan vihaksi hetkellisesti. Nyt kun olen aikani taas puuskuttanut ja puhissut, on pakko vain hyväksyä asia, kun sille ei mitään voi. Kilpailutuskaan en kovin kummoisia säästöjä enää tuo, kun olen jo nyt alueen edullisimman toimijan asiakkaana.

Eilenaamulla taas nauratti, kun herättyäni tarkastin puhelimen ja tuntemattomasta numerosta oli saapunut tekstiviesti, jossa toivotettiin blondille hyvää nimipäivää. Tässä maailmassa on vain yksi henkilö, joka kutsuu minua Ursulaksi. Se sama tyyppi askarteli ja hakkasi aikoinaan selkääni tatuoinnin, mustan lohikäärmeen 30-vuotislahjaksi. Hymyilytti ja sielussa läikähti lämmin tunne. Hän on jo omalla tahollaan vakiintunut, mutta näköjään muistelelee silloin tällöin vanhaa tyttöystävää, mikäs siinä, kivahan se on, että muistaa. Meillä oli hauskaa yhdessä.

Se tatuointi muuten pitäisi käydä korjauttamassa, kunhan varaa on. Reunat ovat alkaneet fuskata vanhalla naisella. Onneksi paikka on sellainen, ettei sitä tarvitse itse katsella, lapojen väli ei edes pilkota työpaitojen kauluksesta. Yhdessä pohdiskelimme, mikä olisi sille paras paikka, mikä ei rupistuisi ja venyisi, vaikka kokoni kasvaisikin vuosien saatossa. Silloin olin sairaslomalla, minulta oli leikattu kitarisat ja olin todella kipeä, en syönyt pariin viikkoon kuin jugurttia, nälkä kurni suolistossa.

Mikä unohtui?

Kävin ääneni heittämässä, turha enää kalastella sitä. Äänestystapahtuma vaan sai minut hämmentymään. Ovella nimittäin virkailija tarkasti paperini ja yllätti minut kysymyksellä, että tiedänhän ehdokkaani numeron. Häkeltyneenä vastasin tietäväni ja kysyin vastakysymyksen, että miksi hän sen tahtoo tietää. Herra virkailija tokaisi, että kun heillä on vain Helsingin piirin numerot äänestyskopeissa. Siihen minä taas totesin olevani ihan ehta helsinkiläinen, että olin ollut jo yli 17 vuotta. Asiaa ei sen enempää spekuloitu, kunhan loin muutaman Iltalypsyn karjakkokatseen omalaatuiseen höpöttäjään, annoin ääneni ja poistuin.

Kotona sitten ryhdyin tutkimaan passiani, että mikä oli saanut hänet kuvittelemaan, etten olisi Helsingistä, kun tiesin, että passin myöntänyt viranomainenkin on Helsingin poliisi. Sitten mää sen vasta hokasin, syntymäpaikkana on Pohjoisen Suomen pieni kunta mlk. Ilmeisesti se ja perusepäsiisti (turkoosi collegetakki, farkut ja nilkkurikumikengät sekä punainen reppu) saivat herran epäilemään pääkaupunkikelpoisuuttani. Kiittäisi onneaan, etten avannut sanaista arkkuani ennakkoäänestystilassa sen enempää, meinasin jo ryhtyä mekkaloimaan. Todennäköisesti hän seuraavan "maalaisen" kanssa jo mietti omaa replikointiaan tarkemmin.

Muutama viikko sitten kävin omasta mielestäni irtisanomassa Ottoveljen puhelinliittymän Elisalla. Jonotin melkein tunnin heidän Itäkeskuksen toimistossaan. Minulla oli esittää valtakirja ja tiedot hänen liittymästään. Nyt Ottoveli oli sitten tarkistanut jotain tietoa vanhalta sim-kortiltaan ja huomannut, että siellähän on täysi rouminki päällä. Kun otin yhteyttä Elisan asiakaspalveluun, heillä ei ole minkään valtakunnan merkkiä, että olen käynyt paikalla saatikka irtisanonut liittymän. Korvissa alkoi suhista, otsaan kasvoi miehen sukupuolielin ja sappi nousi suuhun.

Ensi viikolla matkaan siis uudelleen itään, tällä kertaa vaadin Elisan turhantoimitukselta tai loanheittopisteeltä KIRJALLISEN varmistuksen, että liittymä on irtisanottu. Itse asiassa sitä jäin jo ihmettelemään viimeksikin, kun en saanut asiasta minkään valtakunnan lippua tai lappua. Mitä tästä opin, KAIKESTA pitää jäädä jälki, minun kannattaisi asioida vain kirjallisesti eri tahojen kanssa.

Tänään kuitenkin aion toipua minua vaivanneesta räkätirskutaudista, lämmitän saunan, teen sienilasagnen ja korkkaan punaviinipullon. Kaiken tämän ystävän seurassa. Onneksi on ystäviäkin, eikä vain pelkkiä asikaspalvelijoita, virkailijoita ja vihollisia. Sitä ennen vietän kuitenkin tunnin Poirotin seurassa. Ja sitä ennen jatkan Joe Hillin Sarvet kirjan lukemista, kirjahyllyssä odottaa toinenkin herran teos, Sydämen muotoinen rasia. Olen aina pitänyt ns. kauhukirjallisuudesta, vaikken voi edes kuvitella katsovani kauhujuttuja telkkarista. Lukemista pystyy jotenkin säätelemään eikä taustalla ole kauhumusiikkia ja tehosteääniä.