Sukulaisvierailu

Perjantaina rakentelin evästä, katsoin telkkaria ja tyhjensin yhden pullollisen kuohuviiniä. Onneksi ymmärsin omaa parastani, menin unille jo puolen yön aikaan. Niinpä lauantaiaamuna kun lenkkikaveri soitti, että joko mennään, olin valmis kuin lukkari sotaan. Aurinko paistoi ja mieli oli kevyt.

Lintueläinten kokoontumisajot

Ensimmäistä kertaa tulimme muuttaneeksi reittiä, kun tahdoin nähdä uusia puolia Helsingistä. Se olikin hyvä ratkaisu. Maisemat olivat kauniita, eikä tuulikaan vaivannut, vaikka meren- ja joenrantaa tallustelimmekin, ennen kuin käännyimme tuttuun ja turvalliseen metsään.

Loppumatkasta tuli vähän kiire, kun vatsa alkoin toimia. Kuuluvat kurahdukset enteilivät suurta alkuräjähdystä, joten jouduin lopettamaan kävelyretken kesken ja kirmaamaan bussilla kotiin. Sanotaanko niin, että ajoitus oli kohdallaan. Hetkeäkään en enää olisi viihtynyt housuissani. Kerkesin kuitenkin tupakoivan Iineksen kuvata, olen sitä ihaillut joskus bussin ikkunasta.

Iltapäivällä sain lähes kaiken valmiiksi, ennen kuin veli, vaimonsa ja veljentytär avopuolisoineen saapuivat kylään. Ruokaa olin luvannut ja sitä tarjosin, sopivat ruokajuomat mukaanlukien. Haiskaa oli, me emme mitään maanhiljaisia ole, vaikka niin kuin veljeni sanoi, se ei meille luontaista lapsuudesta olekaan. Veljeni sanoin vanhempamme eivät koskaan nauraneet yhdessä tai yhtä aikaa. Siinä voi olla totuuden hiven, ja sieltähän se minunkin ylimääräinen vakavuuteni tulee.

Mutta lauantai-iltana vakavuudesta ei ollut tietokaan, kun vielä baarikierrokselle läksimme. Muutaman juottolan jälkeen saatoimme veljen vaimoineen hotellille. Nuoret lähtivät vielä omille teilleen (kyseessä tosin oli jo toinen nuorisojoukko, kälyni veljentytär ystävänsä kanssa, heki olivat liittyneet seurueeseen jossain välissä) ja minä taas omille retkilleni ja retkiltä kotiin.

Sunnuntaina väsytti. Ei sille mitään voi. En vaan jaksa. Oikeastaan väsyttää vieläkin, onneksi edes tänään pääsin pyykkitupaan. Alkoi puhtaiden aluvaatteiden kasa oudosti pienentyä. (Henkisellä puolella on joku outo apeus menossa, mutta mene tiedä, siihen ei kannata takertua, tekee vielä pesän.)

Lappapuuroastialla

Vara-Imelda täällä, hei! Olen jostain syystä ihastunut viime aikoina kovin marjapuuronpunaiseen. Huomaako sen?

Brandos, mon amour - Neosens Rococo - Fantasy Rocaille V

Ei muuten noistakaan kengistä uskoisi, että koko on 42. Mukana tuli vaihtonauhat ja toiset korkolaput. Suutarillehan näiden kanssa on mentävä pikapuoliin, ettei pilaa ihania trumpettikorkojaan.

Terveisiä työterveyshuollosta

Oikeastaan olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Olo on taas ollut sellainen, ihan niin kuin pari numeroa liian suuri sisäkumi olisi sullottu pieneksi käyneen halkeilevan ulkopinnoitteen sisään. Väkisten. Se taas on aiheuttanut huiputusta, pientä hedaria ja epäsuomalaista rytmiä sydämen sykkeeseen. Syy löytyi, kun verenpaineeni mitattiin ensimmäisen kerran 1,5 vuoteen. Verenpainelääkitys menee uusiksi.

Jumalauta, mie en kerkeä edes sitä viittäkymmentä täyttämään, kun elimistö päättää tehdä stopin! Hyvä uutinen toki on, että veriarvoni ovat erinomaiset, kolestroli kurissa ja verensokerinp*rkele ennallaan, vähän koholla. Ei paljon. Ei lisänappeja vieläkään. Voitin isäni siinä lajissa ainakin vuodella - ja hän kuitenkin edelleen keikkuu elävien kirjoissa, on saanut pitää sekä näkönsä että jalkansa. Ja ajokortin, jota ihmettelen suuresti, mutta toisaalta ilman sitä hän erakoituisi täysin.

Naureskelin, että keski-ikäisen sinkun tunnistaa siitä, että hän ei suinkaan mieti, mikä tulisi olemaan hänen talvilomakohteensa, vaan mistä saisi edullisesti hyvän verenpainemittarin. Minulle kyllä ehdotettiin, että voisin mitata verenpaineeni aina Pirsma-kaupassa käydessäni, mutta totesin siihen, että henkilökunta varmaan alkaisi epäillä, kun ensin istuisin hierovassa tuolissa 15 minuuttia ja sitten alkaisin "testata" verenpainemittareita pari kertaa viikossa. Kyllähän sen oman hankinta on ihan perusteltua, en minä tästä nuorene, eikä verenperimä muutu. Pitää vain lukea ensiin arvosteluja ja sitten tarjouksia. Eikös ne tule tarjoukseen viimeistään isänpäivän punttuussa, siihenhän ei enää pitkä aika ole? Sitä paitsi parempi ostaa nyt kuin työttömänä, sitten minä taas taannun, ahdistun ja erakoidun.

Kävelykaveri (kollega) paljasti puolihuolimattomasti seikan, jota olin jo uumoillut. Koko lafka lomautetaan joulun aikaan kahdeksi viikoksi. Onneksi siinä vaiheessa ovat tulleet työssäolopäivät jo umpeen, että saan ammattiyhdistyksen puoleen kääntyä. Tosin karanteenihan siinä taas tulee, en varmaan saa kuin korkeintaan viikolta korvauksen lomautuksesta, mutta onhan se parempi kuin ei mitään. Ihan hyvä muistutus, pitää ryhtyä jatkamaan paikanhakemista. Vaikka tuskin se mitään hyödyttää, minua vähän pelottaa, että mihin tämä maailma on menossa. Tai ei edes vähän, vaan aika helevatisti.

Tapoin yhden astiallisen tomaatinrankoja parvekkeelta. Sinne jäi vielä toinen. Jospa sen saisin raivattua viikonloppuna. Silloin on tosin tulossa veli perheineen kylään. Mutta eiväthän he yöksi jää. (Yritän selitellä itselleni, että aikaa on, eikä minun toinne heittäytyä vihannekseksi, vaikka miten mieli tekisi.)

Suljin oven

Eilen illalla alkoi viluttamaan, ensimmäistä kertaa koko syksynä. Niinpä suljin parvekkeen oven. Vielä pitäisi karsia sieltä tomaatinrangat biojätteeseen ja huonekasvit sisälle. Siivotakin varmaan pitäisi. Pestä vaikka matto. Mutta katellaan, vielä on kesää jäljellä. Tai sitten syksyä. Voi olla, että ovenkin avaan uudelleen, minä kun rakastan viileässä nukkumista. Saattaa olla, että suljen vain parvekelasit, niiden kanssa en nimittäin jaksanut askarrella eilen illalla, kun ne tomaatinvarretkin olivat tiellä.

Nostin d-vitamiiniannostuksen 20sta 40ään mikrogrammaan. Pimeys alkaa taas hiipiä leveysasteillemme.

Vikonlopun merkittävimpiä tapahtumia oli marathonpuhelu ystävän kanssa. Onneksi molemmilla oli aikaa haastella. Oma mieli koheni, kun sai jutella. Ja kai se toinenkin olisi sanonut, jos pahalta tuntuu jaaritella. Opin hänestäkin jotain uutta. Toinen merkittävä tapahtuma oli lenkkikaverin tutustuttaminen sienestämiseen, todella varovaisesti, bongasin nimittäin lenkkipolkumme vierestä pieniä orakkaita ja kantarelleja sen verran paljon, että hänkin innostui napsimaan niitä mukaansa. Hyvä hyvä, kihisin itsekseni, vielä minä hänestä metsäretkikaverin koulitsen. Ensi vuonna viimeistään.

Sain melkein tiskattua perjantain vierailun jäljet pois. Kaksi edellisen työpaikan kollegaa saapui kylään. Tarjosin Leelian lepotuolin lisäksi hyvää herkkuruokaa ja riittävästi juomia. Heillä raukoilla oli Ameriikan hallinto taas kiristänyt ruuvia kertaalleen reilun kierroksen, paikallisen hr-henkilön johdolla. Sääliksi kävi.

Kyllä ruotsalaiset osaavat! Luin Tim Davys-salanimellä kirjoitetun Amberville-dekkarin. Se oli taas niitä kirjoja, kun jo aloittaessaan tiesi, että harmittaa, kun kirja loppuu. Onneksi sille saattaa olla jatkoa luvassa, jollain engaldinkielisellä sivustolla mainittiin, että se olisi kolmiosainen sarja. Olisi nyt vaan, tämä lukisi kaikki osat mielellään. Jopa omistaisin ne.

Ei minulla nyt muuta

...kunhan huutelen. Pat Metheny on tulossa kylään.

Surku tulee puseroon, Jatsin paskaa kai se on, mutta ihanaa! (Poistin tanssiseurapyyntöni, ei tässä nyt kuitenkaan julkisesti tunnusteta, että yksin joutuu menemään. Taijjotain. )

Karvan verran - kolmen pinnin ihme

Tästä saattaa tulla mielenkiintoinen polkka.

Kaikkihan alkoi siitä, että ajattelin päälleni tehdä jotain, kun seuraavaan kampaaja-aikaan on aikaa. Pitkä aika. Jotenkin innostuin suolamuotoilujutuista, kun minullahan on sellainen julman pohjoismainen/ suomalainen yltiöohut hiuslaatu. Onneni toki on, että hiusta on tolkuttomasti. Ette kyllä usko, mutta sen lampaan nuoleman karvan sijaan minulla oli tuossa eräänäkin päivänä täydellinen kihara! Uskomaton tuote, plussaa plussaa plussaa! Got2b oli ensimmäinen, joka kätösiini osui. Neuvoni on, noudattakaa käyttöohjetta. Ei märkään, vaan lähes kuivaan tukkaan ja rutistelua.

Sitten kokeilin toista juttua. Sellaista, minkä opin, kun olin tuolla jossain ammatillisesti kiinnostavassa tilaisuudessa. Siellä opetettiin kolme nopeata tapaa tehdä kampaus pitkähköön tukkaan. Ensimmäinen vaikutti niin helpolta, että tuli tarve kokeilla. Pohjalle suositeltiin kiharaa, mitä minä en tietenkään tehnyt. Olisi ehkä kannattanut. Nyt jäivät latvat jäyhiksi jököttäjiksi.

Epäonnistunut kuva epäonnistuneesta ihmisraasusta. Mutta kokeilkaapa itse ottaa itsestänne kuvaa takaapäin.

Hiukset jaetaan kolmeen osaan, niiden alakertaan pannaan silikonilenksut (tosi alas). Sitten nypitään muutamia karvoja sieltä täältä, samalla ponihännät nousevat ylemmäs. Sen jälkeen törkkäät hengettömät läpi lenksuista ja kohti päänahkaa. Viimeistelet kampauksen. Helppoa muuten, mutta kuvan ottaminen ei. Kuten huomaatte, leukalinjani on katoamassa. Ihanaa, hamsteriposket odottavat tapahtumistaan. Enkä kikertänyt tukkaa silloin aluksi. Tämä oli vain testi, lupaan, että jos vain välineet ovat tarjolla, teen tämän kenelle tahansa ja lopputulos on on päätähuimaava - noh, näyttävä ainakin. Lyhyeen tukkaan en sitä tietenkään pysty kykenemään, en minäkään mikään jeesus ole. Ja lupaan opetella vesiputousletinkin saman tien. Se esiintyi kahdessa muussa mallissa, mutta se ei minulle enää käy, koska vanhuus.

Samaisessa tilaisuudessa kuvittelin ottavani jotain taidekuvia, joiden oli suoraan sanottuna tarkoitus olla vain yhden merkinnän ajanvietettä. En minä tietenkään muistanut mitään ilmoille laittaa. Enkä ole muistanut monta muutakaan, olen jopa tuhonnut ne puhelimestanikin. Minä sitä ihan aikuisten oikeasti olen idiootti, mutta etteköhän te jo siihenkin ole tottuneet.

Savolaisen supersankarin uusintavisiitti

Surullisen kuuluisa Vituixmän kävi taas viikonloppuna kylässä. Tahto oli altis ja mieli heikko, kun perjantaina töistä pois pääsin. Ajattelin, että jos ei tänään, niin huomenna ainakin olisin baareissa, turuilla ja toreilla. Vaan ei ollut madame Fortuna kanssani samaa mieltä. Perjantaina en jaksanut edes suihkuun raahautua, vaan menin hampaidenpesun jälkeen unille jo puolen yön maissa. Hyvin nukutti, kiitos.

Lauantain viimeinen auringonpaisteponnistus kutsui kävelemään, vaikka tiesin, että kävelykaverini oli lillumassa iloisesti Itämerellä. Yllätin itsenikin, pakkasin tekstiiliurheiluvermeet niskaan ja hyppäsin pusikkoon. Siellä sitä taas tuli kirmailtua tunnin verran, vielä kävin kaupparetkelläkin sen päätteeksi. Se tosin oli vähän noloa, kun urheilun lopettamisen jälkeen pääni alkaa valua nestettä. Vahvasti ja voimakkaasti. Mutta eipä väliä, nenäliinat on keksitty. Ja suihku, kun kotiin pääsin. Sen jälkeen oli kieltämättä aika euforinen olo, edelleen kyllä väitän, ettei se tule urheilusta, vaan suihkusta.

Minullahan oli useampiakin vaihtoehtoja, kenen kanssa mennä katsomaan Ian Andersonin Thick as a Brick –keikkaa. Kaikki vaan peruuttivat saapumisensa syystä tai toisesta, onneksi on monipuolisesti musiikkia harrastava ystävä naapurissa, hän lähtee lyhykäiselläkin varoitusajalla, jos vain ei ole keksinyt muuta tekemistä. Ja meillä on aina hauskaa keikalla, rokkipoliisi-ironiaa tulee viljeltyä taajaan.

Keikka oli viihdyttävä ja nostalginenkin, mutta kamalaa oli kuulla, miten ikä syö ihmisen äänen! Onneksi huilua ei soiteta äänihuulilla ja hra Andersonin keuhkoissa ei mitään vikaa ole! Sen lisäksi nuori herra, Ryan O´Donnell, oli todella hyvä laulaja, olisi melkein saanut laulaa kakkososassakin enemmän, koska tuska tuli, kun kuuli Ian-sedän huokuvan. Bändi oli tiukka, kellontarkkaa soitantaa kaikin puolin, mutta improvisaatiota ei kyllä sillä stagella nähty. Tuskinpa ne / me keski-ikäiset sitä olimme tulleet hakemaankaan, kerrankin nimittäin tunsin itseni suorastaan nuoreksi keikalla.

Siellä olisivat lähibaarit varmaan kerrankin olleet täynnä oikeanikäistä herraseuraa, niin mitä teen minä? Menen tietysti kotiin potemaan migreeniä keikan jälkeen. Jotta se siitä. Minut on tuomittu sooloseksiin ja parittomaan elämään. Tai siunattu, mene tiedä, sen verran huono tuuri on ollut näiden parisuhdeviritysten kanssa kautta aikain. Onneksi oli edes viihdyttävä roolipeli-iltapäivä luvassa sunnuntaille, muuten olisi suorastaan saattanut kiukustuttaa. Paljon sitä ihminen tahtoo, mutta vähän saa aikaan, kun oikein kunnolla kompastuu elämä-nimisen jutun kiemuroihin.