Nahkan luomista

Loppuviikosta palovammat alkoivat kutista julmetusti. Ymmärsin kuitenkin olla raapimatta, ettei iho vaan mene rikki ja tulehdu. Ilman aloegeeliä en olisi tilannetta kestänyt. Siinä on muuten oikeasti hyvä tuote, jos sattuu rikkomaan ihonsa auringossa.

Perjantain muuttosessio oli fyysisesti rankka. Kun pääsin kuuden jälkeen kotiin, söin, otin lasillisen punaviiniä ja sammuin nojatuoliin. Noin kymmenen maissa heräsin, kun unissani kyhnytin rintamustani ja tunsin sormenpäissä jotain kosteata. Ne auringonpolttamat olivatkin todella pahoja, pieniä rakkoja koko rintamus täynnä ja nyt ne sitten pienestä raapimisesta puhkeilivat. Ihmekös olin kipeä alkuviikosta!

Kävin suihkussa, hölväsin vielä kerran palaneet kohdat aloegeelillä ja tänä aamuna olikin sitten nahkan luomisen vuoro. Ihonkuorinta tapahtui liuskoina. Minun on pakko varoa aurinkoa entistä tehokkaammin, koska ihoni vaan ei kestä sitä. Pitää muistaa olevansa hämärän lapsi.

Muutto on sujunut paremmin kuin alku antoi ymmärtää. Uusi toimistomme näyttää tuoreelta ja valoisalta. Vain jotkut värit kummastuttavat, niin kuin esimerkiksi aulatilan omituinen kolmilapainen sohvahässäkkä, josta naamakirjassa annettiin kommentteja, että joku on pissinyt sen päälle tai että sohva sijaitsee jonkun maapallokerhon takahuoneessa. Siniviherkellertävä rumilus tuo mieleen elävästi 70-luvun, sekö nyt taas on sisutuksessa muotia? Vai onko niin, etten ymmärrä sisustussuunnittelijoiden korkeata älyn lentoa?

Ensimmäiseen hakemaani paikkaan en päässyt haastatteluun, mutta äsken tekaisin uuden hakemuksen seuraavaan paikkaan. Jotain on tehtävä ennen kuin kuolla kupsahdan seisovilta jaloiltani stressin ja työn ylenpalttiseen määrään. Hankin tosin tällä viikolla työmotivaatiota lisää tilaamalla synttäreiden jälkeisen matkan lentoliput, Keski-Eurooppa kutsuu. Nyt vielä pitää löytää loma-asunto, koska hotelliin en tahdo. Tahdon päästä tekemään ruokaostoksia paikallisten kanssa.

Anna kyynelten tulla*

Rakas päiväkirja,

Eilinen oli kuvottava päivä. Minulla oli liian paljon töitä. Kolmen minulle määrätyn työn lisäksi se muuttopuolikas vei voiton kaikista - vaikka jo tiistaina oli projektipäällikkö yrittänyt viestiä ympäristöömme, että antaisivat minulle työrauhan. Eivät sitten antaneet ja suma seisoi, kun tämä jätkä vaan makasi. Siinä kukaan ei antanut armoa, lähinnä vain ihmettelivät, kun en kyennyt.

Olen seisonut, juossut, kumarrellut ja venynyt. Olen rikkonut jäseneni, selkäni, vaatteeni, kenkäni(!), ihoni ja lihakseni. Kynnet ovat aavistus menneestä, samoin itsetunto. En ole voinut pukeutua ihmisvaatteisiin, koska hikeä riittää. Mikään muu en tunnu olleen riittävää.

Sitten se tapahtui, kaikkein noloin asia, mitä ihmiselle voi sattua, romahdin lounasaikaan. Aloin vänistä ruokapöydässä. Luojan kiitos, paikalla oli vain kaksi kollegaa. Molemmat olivat aika hiljaisia, kun nyyhkyttelin lihapulliini. Viivyin ruokalassa 15 minuttia, söin kolme lihapullaa, ruoka ei mennyt alas. Yritin taas huumorin kautta selitellä oloani, kun kollega totesi, että kohta nauran koko tilanteelle. Sain puserrettua suustani, että toivottavasti jonain päivänä nauran koko firmalle, kuvittelen sen olleen pahaa unta.

Olihan siitä se hyvä puoli, että sillä välillä kun riehuin kellarissa, pyyhin kyyneleitäni, kasasin naamaani ja koitin ryhtyä ihmiseksi, hän oli omalla esimerkillään antanut ymmärtää, että nyt tarvitaan hätäryhmää, ja kuinka ollakaan, pakkaamista en ollutkaan tekemässä vain minä, vaan kuuden henkilön ryhmä. Sitten alkoi tapahtua. (Olipas tuossa pitkä lause, äidinkielen opettajani ei olisi pitänyt. Hyi, tuhma.) Asiat edistyivät, minä kerroin, mitä tehdään ja samalla tein. Sattui sinne ja tänne, mutta aina jaksaa paremmin, kun on ihmisiä. Minä ainakin olen hankalissa tilanteissa ryhmäihminen, autan ja taivun. Asia erikseen olisi ollut, jos oikeasti olisin saanut tehdä rauhassa asiat eikä minua olisin vedetty sinne ja tänne muutaman viikon ajan.

Sitten tulivat muuttomiehet, kaikki oli kesken, pahasti tietenkin. Arvelin, että nyt viimeistään tulee satinkutia. Eipä tullutkaan, koska olen kiva seuraihminen ja heidätkin puhuin ympäri (olin jo rauhoittunut). Päinvastoin, sain neuvoja ja apua - jälleen kerran. Hyvää tavaraa meni hukkaan niin paljon, että viherpiipertäjä minussa kierrättää seuraavat sata vuotta tyhmän töllön sovitusta, mutta minkäs voit. En vaan anna sitä(kään) itselleni koskaan anteeksi, etten kerennyt kierrättää.

Ilta venyi ja vanui, koko työpäivä oikeastaan, Tapahtuihan siellä paljon muutakin, mutta kun en jaksa jaanata kaikesta. Taisin pilata puhtoisen imagoni, kun alkoholin perään huutelin. Kun kotiin pääsin, onneksi yksi ystävä rakkahin sattui olemaan kuulolla. Tunnin puhelun jälkeen ymmärsin, että voin, rakastan ja tahdon kuunnella muitakin. Tulee hyvä olo, kun tajuaa, että meillä kaikilla on ongelmamme, vaikkei niitä aina muistaisikaan. Olen onnekas, minulla on vielä kavereita.

***
*Lainauksesta kiitos Philipille. Siinä jälleen kirja, joka pitäisi lukea uudelleen.

Punanahka

Lauantaina oli roolipeliterapian paikka. Parin kuukauden tauon jälkeen pääsin muistelemaan, mitä yhdeksännen tason superihminen telepaatti/ entertainer -hahmoni voi. Olemme muutaman pelikerran ajan pyörineet jossain omituisessa avaruusaluksessa, jossa rinnakkaistodellisuudet kohtaavat aina, kun ponkaisemme jostain ovesta sisään. Meillä ei taida juuri olla toivoa ulospääsystä aivan heti, parempi jatkaa eteenpäin. Taistelujakin on seuraavalla kerralla luvassa, olin ymmärtävinäni pelinjohtajan vihjauksen.

Mutta kyllä hyvä ruoka on hyvää! Kuuden maissa iltasella grillasimme erilaisia makkaroita, maisiä, tomaattimozzarellapalleroita sekä halloumia. Tein salaatin varhaiskaalista, keltaisista luumutomaateista, punaisesta paprikasta, oliiveista, fetajuustosta sekä tsatsikista. Vähän niin kuin coleslaw, vaikkei se sitä ollut nähnytkään. Mutta sopi hyvin grillituotosten kanssa.

Yhdeksän maissa iltasella en enää jaksanut kotiini kävellä tai edes julkisilla matkustaa. Tilasin taksin, pesin naamani, simahdin jo ennen kymmentä. Ja nukuin yhden kokonaisen yön! Ihmeellinen tunne! Teki hyvää. Olin kiitollinen.

Sen verran lapsuus- ja nuoruusaika edelleen vaikuttavat mielikuvaani itsestäni, että en koe olevani mitenkään haluttu ystävä tai seuralainen, lapsena roolini oli nimittäin hylkiön. Niinpä minua joka kerta ihmetyttää, kun joku oikeasti hakeutuu seuraani ja tahtoo ystävystyä kanssani. Olen suorastaan naurettavan kiitollinen. Minusta se on edelleen ihmeellistä, että joku jaksaa kuunnella minua eikä puukota heti selkään tilaisuuden tullen.

Nyt kun kollegani, jonka kanssa aloitin kävelyharrastuksen, on pyrkinyt aivan vapaaehtoisesti laajentamaan ystävyyttämme myös muille elämän alueille, olen ollut suorastaan ihmeissäni. Hän muun muassa vapaaehtoisesti tarjoutui synttäreiden jälkeen suunnittelemalleni matkalle seuraksi, olisi valmis jopa säästämään sinne osan lomastaan. Että sen kun kerron minne tahdon mennä, hän tulee mielellään mukaan. Minä olin jo totuttautumassa ajatukseen, että yksinhän minä lähden, koska kukaan tuskin siihen aikaan vuodesta enää lomailee.

Sunnuntain vietimme kävelykerhon kanssa jaloillamme Hietsun kirppiksellä. Kollegalla on pahemmanlaatuinen hamstrausongelma, kallis maku sekä vaihteleva paino. Nyt hän vihdoin oli ottanut itseään niskasta kiinni ja kerännyt kaapeistaan useamman vuoden saaliin vaatteita, jotka eivät enää olleet pariin vuoteen mahtuneet päälle. Roudasimme kirppikselle ainakin seitsemän Iikkean kassillista erittäin hyväkuntoista tavaraa. Vaikka olimme paikalla kello hyvissä ajoin, emme kerenneet edes saada kuin puolet vaatteista esille, kun naislauma hyökkäsi kimppuumme. Kuhinaa kesti aina puolille päivin saakka. Sen jälkeen oli jäljellä edelleen hyvää tavaraa, mutta kokoelman jalokivat olivat jo vaihtaneet omistajaa. Ja erittäin edullisesti, täytyy ystävän kunniaksi sanoa, hän vain tahtoi tavaroista eroon.

Onneksi olimme viisaasti varanneet eväät ja erinäisiä nesteitä mukaamme. Vesi nimittäin välillä lensi päästä, kun mylttysimme tavaroita pöydille. Olin hölvannyt rinnan, niskan, kaulan ja käsivarteni aurinkorasvalla, mutta eihän se tietenkään mukaan lähtenyt. Niinpä kotiin päästyäni sain huomata, että rapumainen väri hiipi jokaiseen paikkaan, joka oli ollut auringolle alttiina.

Viime yö oli aika kipeä nukkua, niitä on varmaan vielä pari luvassa, ennen kuin palovammat paranevat. Kuvittelin, että olisin saanut unta myös viime yönä, koska olin kuukahtamassa seisaalleni jo kahdeksan maissa iltasella, kun olin saanut tekemäni kaalilaatikon uunista ja syötyä (ruoka on ruma, mutta herkullinen). Se vaan ei onnistunut, päässä pyörivät jo työasiat, valpastuin jo neljän maissa aamuyöstä. Kuumuutta riitti. On ihan hyvä, että tällä viikolla viilenee, töissä odottavat viimeiset pakkausurakat.

Jotenkin ihmeellista, miten elämäni paranee vanhetessani. Välillä pelottaa, että eihän tämä voi näin jatkua. Että kohta taas paskaa osuu tuulettimeen. Mutta suurimmn osan ajasta olen onnellinen ja tyytyväinen asioiden tilaan. Vietän tasapainoista elämää - suurimman osan ajasta ainakin. Hankala on oikeastaan ainoa epätasapainon aiheuttaja, mutta eiköhän siitäkin ongelmasta vielä eroon päästä. Mutta nyt olen kiitollinen kaikesta; töistä, ystävistä, iästä, terveydestä - ja seksistäkin. Toteaa hedonisti ja ryhtyy etsimään työvaatteita sekä hölväämään rintamustaan aloeveralla.

Kyllä se osaa, jos se tahtoo

Minua on hemmoteltu. Blondin sydän viedään ruualla, etenkin jos mies tekee sitä. Aamu alkoi munakkaalla, jonka teki alaston kokki. Hankala osaa olla aika ihana, enkä minä onneton osaa pitää näppejäni erossa tyypistä. Tässä ei hyvin käy, sanokaa minun sanoneen. Mutta olipa ihanan rentouttava perjantai ja lauantaiaamu, musiikkia, puhetta ja lakanoiden rutistelua.

Onneksi tänään palataan perusteltuun päiväjärjestykseen, Menen naapurilähiöön leikkimään roolipeliä. Grillaamistakin lienee luvassa. Tästä tulee vielä hyvä päivä. Huomenna taas lupauduin ystävän kanssa kirpputoriseuraksi. Eväät mukaan ja päivänvarjo. Minä en tahdo palaa.

 Työ - aarrghhh. Purin vähän sydäntäni Hankalalle. Hän osaa kuunnella ja olla komentoimatta, kun ei tilannetta vaan kukaan voi parantaa. Ainoa lääke on aika (- and a good shag).

Sähkönsinisiä ajatuksia ( - räpsii aivoissa?)

Tilasin ajan gynekologille. Loppuu kärsiminen, kun kerta Ylen sivuillakin kerrotaan, että ei ole pakko, mieluummin hormoneja kuin muita uniavusteita. Minä olen nyt siinä pisteessä, että kohta vedän mitä vaan, mikäli ei jotain helpotusta asiaan tule. Voi olla, että pian vedän jotakuta turpaankin, jos ei tule kuin tunnin pätkinä unihiekkapöllähdyksiä. Hintaa yksityisellä käynnille tulee kuulemma 150 - 200 euroa, mutta nyt olen valmis maksamaan mitä tahansa, että pysyn järjissäni ja jaksan tehdä töitä.

Töissä on käynnissä seuraava suuri myllistyskierros. Uusia työntekijöitä tulee ovista ja ikkunoista, vuokraamme toisen mokoman lisätilaa. Pääsen haastattelemaan uusia kollegoita. Sen lisäksi päähuollettavani tiputti sellaisen paukun, että ei paljon paremmasta väliä. Tilanne saattaa muuttua myös minun kohdaltani erittäin mielenkiintoiseksi. Mutta tästä kaikesta myöhemmin, koska mitään ei ole vielä julkistettu. Isoja, jopa yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita on liikkeellä.

Eilen tein lähes 10-tuntisen työpäivän. Muutto lähestyy ja suma seisoo. Minulla eivät pian jalat kosketa maata. Enkä minä nyt muuten kätisisi, ellen jo tähän saakka olisi tehnyt aika ravakasti töitä. Onneksi en ottanut firman puhelinliittymää! Harkitsen ostoslistalle puujalkaa, papukaijaa, silmälappua ja käsikoukkua, sitten karkaan merille. Mutta sitä ennen kokeilen Davidin parantavaa voimaa. Mitähän jännää tänään tapahtuu töissä?

Musiikin riemua

Ihanaa, että minulla on ystävissäni ihminen, joka ehdottelee minulle keikkoja, joita en itse välttämättä huomaisi. Tai joille ei tulisi lähdettyä itsekseen. Eilinen Melrosen keikka Virgin Oilissa oli taas sellainen herätys, että hyvää teki ihmisen sielulle. Ja miten mukava oli ennen keikkaa haastella kuulumisia! Keikan aikana nimittäin ei paljon voinut. Välissä oli pöytä ja pojat soittivat suhteellisen kuuluvasti.

Jos ensimmäinen biisi on Patti Smithin Rock´n´roll Nigger, niin keikka ei voi alkaa huonosti! Vanhat Melrose-klassikot kulkivat komeasti ja uusia biisejäkin tuli ainakin neljä. John Doe julkaistaan naamakirjasivujen mukaan 6.6. Jossain vaiheessa keikkaa kuuntelin saundia ja mietin, että on se ihmeellistä, miten jykevän ja monipuolisen metelin kolme ihmistä saakin aikaan. Kuulosti kuin siellä olisi ollut isompikin pumppu lavalla veivaamassa.

Jos vanha Melrose kiinnosti, suosittelen lämpimästi tutustumaan myös tähän uuteen, kypsyneeseen bändiin. Hyvää viiniä, paranee vanhetessaan!

Sitten kuulumisia töistä, siitähän te tahdotte toki lukea. Aarrrrggggghhh! Minulla on lauantain talkoopäivän jälkeen yli 30 saldotuntia. Yksin olen tehtävää hoitanut kolme viikkoa. Naurattaa (ettei itkettäisi), kun joka aamu kuvittelen, että tänään teen niitä töitä, joita varten minut on firmaan palkattu, aamupäivällä kuvitelmani romuuttuvat, keikun epätoivon partaalla, iltapäivällä teen ihmeitä ja selviän päivästä suhteellisen kuivin jaloin. Opin niin paljon uutta joka päivä, että pää pian hajoaa. Kilahtanut olen vasta yhden kerran, kun yksi ääliö, ei kun kollega, tuli väkättämään minulle itsestäänselvyyksiä. Mutta huomatkaa, en purrut, enkä lyönyt, karjahdin vain.

Lauantaina onneksi sain alakerran arkistot suhteellisen siedettävään kuntoon. Samoin muutamia paikkoja yläkerrassa, mutta sen minä vaan sanon, että kun tämä kuukausi on ohi, olen vanhentunut vuosikymmenen. Varsinainen muuttohetki pelottaa, en oikein luota projektipäällikön huomiokykyyn ja mietin, että mitä uskallan sanoa ja miten kovasti, että hän ymmärtäisi tarkoitukseni. Kai se on vaan pakko, muuten muutosta tulee pannukakku.

Työergonomia tulee paranemaan huomattavasti uudessa toimipisteessämme. Sinne nimittäin saadaan kaikille sähköpöydät, pääsen taas seisoskelemaan, kuten tein edellisessä elämässä paljon. Työmatka lyhenee hivenen. Siinäpä hyvät asiat olivatkin. Hakemaani toimeen hakuaikaloppu huomenna, toivon todellakin tulevani huomioiduksi. Mutta jos en tule, etsin lisää. Nimittäin rajat ne olivat Neuvostoliitollakin aikanaan.

Kaiken valtakunnan tarpeita

Illalla töistä tullessani mietin, että polkkaanko vai tiskaanko. Tiskasin. Kun vanhin tiski on kahden viikon takaista, ja aina on vaan otettu uusi kippo tai kuppi, keko alkaa olla varsin massiivinen. Olenhan minä teille aikaisemminkin maininnut, että minussa on asuntosäästäjän vikaa. Aion korjata tapani ihan lähiaikoina (minulla on suuri suunnitelma, muutun ihmisenä). Nyt jääkaapin vaihto vielä räjäytti potin, kukaan ei olisi tahtonut nähdä, mitä oli tapahtumassa pohjimmaisille astioille.

Jääkaappi on massiivinen, voi olla, että muutan sinne asumaan kesällä. Pakastin taas on rääpäle. Eihän sinne mahdu kuin jääpaloja, muutama hassu käntty ja hätävarajäätelö, -jättikatkaravun pyrstöt, -maggara ja -pinaatit. Väärin, niin väärin, sanoo hamsteri ja pelkuri minussa. Mutta elän senkin asian kanssa, koska olen joustava ja mukautuva - ja sitten tapan kaikki loppupelissä.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin vain kahdesti, nukuin melkein heräkellon kilkatteluun. Minullahan on stressi, tajusin. Ei tämä ehkä keski-ikää olekaan. Tai sitten tämä on molempia. Tein töissä ihmeitä ja sain hallitusmateriaalin kasaan, oon kone. Mutta rikkinäinen ja yskivä kone, koska sen päälle kannoin vielä reilun 50 muuttolaatikkoa odottamaan korkeaan polviasentoon töihin saapuvaa rahvasta. Vai ylhäisöstäköhän pitäisi puhua? En kestä työtilannetta, en kestä sen ajattelemista, mutta juma, että menevät työpäivän tunnit nopeasti! Kunhan tämä show on ohi, minä revin vaikka paperia, että jotain tuhoa saan aikaan. Viime yönä ei unihiekan jakelussa armahdettu samalla tavalla.

Maanantaina rakentelin yhden työhakemuksen. En muistanut tallentaa sitä, että minua syletti. Tein sen toistamiseen eilen tiskaamisen päälle. Toisella kertaa onnistuin, jeesukset tallentavat (jesus saves) ja korjasin pari kardinaalimokaakin sieltä. Pyörin omituisissa voitonriemun ja pelon sekaisissa tuntemuksissa, vaikken todennäköisesti pääse edes haastatteluun, koska olen vanha, eikä kukaan täyspäinen minua enää tahdo. Toisaalta ymmärrän, että olen aika uskomattoman hyvä työssäni, ihan niin kuin silloin opiskeluaikoina jo arvelin. En vaan osaa todistaa sitä kenellekään muulla kuin työllä, en osaa puhua, enkä myydä itseäni. Mutta eikö kukaan muu vihaa niitä firmojen omia rekrytointisivuja? Niiden logiikka on aina erilainen ja aina saat keksiä mitä mielikuvituksellisempia tapoja saada itsesi julkituoduksi. Etenkin jos teet hakemusta pienellä läppärin ruudulla ja olet sokea pöllö. Onko pöllöille missään omaa sivua?

Hankala on pakkosoittanut minulle Volbeatia niin paljon, että olen koukussa. On hänessä sitten jotain hyvääkin, sen lisäksi että minut juomaan panee*. Olihan tuo jo aikakin, että tanskalaisiin taas hurahdin! Edellinen oli DAD - ja siitä on jo aikaa.

Olen kai ajatellut lopettaa tyypin tapailemisen, koska en näe siinä kovinkaan paljon hyvää. Kai. Justiinsa joo, voisinkohan ryhtyä käyttämään ajattelemiseen aivoja? Voisiko joku antaa minulle yksityiselämässä käytettävät ajatteluvälineet?

***
* Kari Suomalais-tribuutti. Muistan yhden stripin, joka menee jotenkin näin:
- Vaimoni minut juomaan panee.
- No, onhan hänessä sitten jotain hyvääkin.
Herra on yhtä ambivalentti kuin Picasso silmissäni, mikä h*levetti siinä on, että rakastun piirtäviin sovinisteihin, vaikken tahtoisi? Hirveän vaikeata pitää ja tajuta, millainen p*skiainen toinen on. Miksi se on niin vaiketa normielämässäkin?

Minun pitää lakata kiroilemasta, se on rumaa.