Kävelykerho ratsastaa jälleen

Pitkästä aikaa olimme kävelemässä ystäväni kanssa. Kävelyn lisäksi tulee puhuttua oleellisia asioita, perkaamme jonkun verran myös työasioita. Suurin osa puheenaihesta kuitenkin koskee henkilökohtaisia asioita. Olen vähän ihmeissäni, miten kollegani on muuttunut ystäväksi. En ole pitänyt itseäni kai kovin tutustumisen arvoisena ihmisenä, hämmennyn joka kerta, kun joku tahtoo oikeasti kuunnella, mitä minulla on kerrottavaa.

Puolitoista tuntia raikkaassa alkusyksyn raikkaudessa puhdisti päätä eilisen höyryistä. Ei sillä, että olisin tehnyt mitään ihmeellistä. Tein pizzaa, join pari lasillista viiniä ja katsoin Burleski-elokuvan. Onneksi telkkarista tulee välillä jotain sellaista, jota minäkin voin katsoa, harmitonta hömppää. Tänä aamuna vaan harmitti, kun huomasin, että ykkösellä olisi samaan aikaan tullut uusi jakso Lewisia. Onneksi on Yle Areena.

Ystäväni lupasi värvätä miesystävänsä kuskiksi synttärijuhlapäivänä. Hän itse tulee avuksi alkujärjestelyihin. Saattaa olla, että hyvinkin saamme ne ajoissa tehtyä ja kerkeän jopa laittautumaan ennen juhlia. Minulla oli jo yhdessä vaiheessa pieni epätoivon poikanen päällä, kun mietin, että miten kerkeän tehdä kaiken ja ketä voin pyytää avuksi. Asioilla taitaa sittenkin olla tapana selvitä.

Nyt pitäisi löytää vielä hyvä pulled pork-resepti. Saa vinkata, kiitos.

Lääkärin määräyksestä - autotyttö tunnustaa

Parantaja, paranna itsesi. Niinhän minä sitten tein. Tuleen ei enää kannata jäädä makaamaan ja aikakin oli varattu pari viikkoa sitten.

Ensin jolkkasin ulkoiseen hoitoon. Siellä hiottiin jalat ja pärstä. Olin nirvanassa, en nukkunut, mutta ei kaukana ollut. Kokeilin vaihtoehtoista meikkiä, se oli ruma, en vaan osaa käyttää poskipunaa, kun muutenkin olen varsin verevä. Sen lisäksi silmien lähelle laitetut tuotteet saivat minut itkemään sillä minuutilla, kun ulos läksin 1,5 hölväämisen jälkeen. Varpaissa on turkoosi väri ja mukaan ostin vielä rasvan, jonka neito kertoi auttavan kovettumiin. Katsotaan nyt sitten.

Henkinen puoli parantui (unohtui?) Hankalan rosoisessa seurassa. Mies on unelma, mutta niin kuin unelmat yleensä, saavuttamaton, ja todellisuus olisi todennäköisesti täynnä tuubaa. Pieninä annoksina herkullinen, suurina annoksina hapan tunkisi läpi. Mopopoikia pitäisi määrätä ihmisille (naisille ainakin) suoraan mielipuolilääkkeiden sijaan. Minä kyllä koko ikäni melkein olen pitänyt enemmän autoista, niissä on mukavampi istua (maata, sanoo Jope Ruonansuu minussa).

Tänään tukka saa paremman kuosin. Sitten olen valmis. En tiedä mihin, mutta tiedän, mitä en tahdo. Sekin on jo paljon.

Kylmä ja kova ihminen

Minä olen kaiken pahan alku ja juuri. Olen se, jota kenenkään ei pitäisi lapseksensa saada. En soita, vaikka toinen tekisi kuolemaa. Enkä todellakaan mene käymään, ei ole häntäkään minun sairasvuoteeni ääressä näkynyt. Sanon suoraan, että ei kiinnosta. Minua ei lahjota. Ei nyt eikä kakarana.

Ja se vesi, joka silmistäni valuu, on kaipuuta. Olisi minustakin kiva ollut, jos minulla olisi ollut vanhemmat ja kaikkea. Kuolkoon, saatana, niin kuin on elänytkin. Niin aion kuolla minäkin. Samalla tavalla minä itken kaipuuta häissä ja perhetapahtumissa, jos en julkisesti, niin piilossa kuitenkin. Joskus vaan olisi kaivannut jotain sellaista inhimillistä.

Mutta onneksi olen hyvä oppimaan apinoimalla.

Pikku pakko

Tällä viikolla olen töissä huomannut, että minun on pakko ryhtyä etsimään töitä. Siis ihan oikeasti. Tilanne on, mikäli mahdollista, huononemassa entisestään. Vaikka miten olisivat kivat työkaverit ja mielenkiintoisia tehtäviä, niin kun ne lisääntyvät päivä päivältä, niin alan pikkuhiljaa taas hyperventiloida. Sen lisäksi koen kamalia omatunnon tuskia, kun tiedän olevani lähiaikoina paljon poissa, pitäisi pitää niitä saldovapaita pois ja sitten vielä vähän kesälomaa ja lomarahalomaa. Miten ihmeessä kollegat selviävät, kun koko porukallakin tahtoo olla vaikeata rämpiä päivä läpi?

Kotona olen ottanut rauhallisesti. Pyykkipäivää, uuden kännykän päivittämistä (nyt jo! ja arvatkaa kestikö se!) ja telkkarin tuijottamista. Yle ykkösellä tulee muuten taas blondille sopivaa ohjelmaa: Murdochin murhamysteerit. Voisin jopa suositella. Kanadassa on varmaan minulle melkein yhtä sopivaa kuin Englannissa. Ainoa huono puoli on niiden eteläinen hullu naapuri. Mutta niitä nyt toisaalta riittää kaikilla, meilläkin on omamme idässä.

Tenniskyynärpääni alkaa pikkuhiljaa parantua. Vaan on se sitkeä vaiva. Parin lomaviikon jälkeen pystyin vihdoin jättämään tuen pois. Viikonloppuna sain siihen ystävältä akupunktiokuurin, jolla olikin minuun erittäin suotuisa vaikutus. Pitäisi varmaan kokeilla akupunktiota muuhunkin vaivaan, etenkin henkisiin. Veikkaan, että saisin avun niihinkin. Mie oon tällainen henkinen ihminen, katsokaas, henkinen p*skaläjä?

Rapuja, riemua, kuplajuomaa ja kauppoja

Mistä tietää, etten ole enää nuorukainen? Tietysti siitä, että kahden päivän rumuaminen vaatii kolmen päivän tokenemisen. Eikä asiaa mitenkään auttanut maanantainen ylipitkä työpäivä. Ei edes liikkumaan jaksanut lähteä, se olisi saattanut auttaa, mutta nojatuoli rakasti enemmän.

Mutta kivaa oli! Rapujuhlissa oli riemukasta, seuraava päivä vertaansa vailla. Suunnitelmat muuttuivat matkan varrella, mutta kaikkea kivaa tuli tehtyä. Ostoksia, hyvää ruokaa, maukkaita juomia, mielenkiitoisia ihmisiä. Ystävä löysi kengät ja minä punaisen nahkalaukun, Hakaniemen hallista tarttui kaikkea pientä kivaa tapas-dinnerille ja Juttutuvassa kävimme elpymässä napostelulautasen ääressä juuri ennen kuin sade alkoi. Huomasin pääni omaavan ilmapuntarimaisia ominaisuuksia, meinasi lyödä migreenillä, kun ilmanpaine laski. Tunnin päiväunet kuitenkin pelastivat tilanteen.

Tällä kertaa en onnistunut ruuan kanssa täydellisesti, kasvisbulgurista tuli liian suolaton ja kasvikset jäivät hivenen liian koviksi. Onneksi muut eväät korvasivat vahinkoa (juustoja, salamia, mustekalaa, savulohta, marinoituja oliiveja, paprikoita ja chilejä). Etkoilla muuten tuli  nautittua jälkiruuaksi samppanjaa. Marilynkin kuulemma tykkäsi Piperistä. Juoma kävi hyvin yhteen mansikoiden, suklaan ja Anthraxin kanssa. Musiikki on mukava asia, totesimme, siitä se ajatus sitten lähti, kun rumusimme lauantaiehtoon rokkibaareja. Ystävät ovat kullan arvoisia, uusiin ihmisiinkin kannattaa tutustua, vaikka sitten pienimuotoisilla ex tempore-jatkoilla.

Uni on ollut melkoisen katkonaista ja vähäistä. Arvaahan tuon, tänä aamunakin herätys oli jo viiden maissa. Mutta tästä on taas hyvä lähteä kohti seuraavia seikkailuja, sitähän tämä elämäni tuntuu olevan, itse järjestettyjä ongelmia ja hankaluuksia, en laske itseäni helpolla elämänhalussani. Kynttilä palaa välillä molemmista päistä.

Rapurapurallaa

Tänään on vuoden ainoiden rapujuhlien paikka. Ja minä kun jo pelkäsin omien kinkereideni sotkevan koko aikataulun, mutta hyvin kävi. Pika-aikataululla lukkoon lyöty päivämäärä sopi suurimmalle osalle sakkia, tänään taas schnapsi maistuu ja rapu pääsee hännästään. Onneksi normaalimalliin mukana on myös muuta syötävää, koska kuka hullu niiden saksiheebojen kanssa jaksaa seurustella loputtomiin. Kova on kavereiden palttoo (paitsi että sekin on vaihdellut vuosittain).

Minun osuuteni menusta on alkukeitto ja punaviini. Kunpa pääsisin ajoissa lähtemään töistä, että saisin rauhassa rakennella keiton. Varmaa tosin ei vielä ole sekään, että mikä keitto kattilastani ilmestyy. Aikaahan toki on vielä monta hyvää tuntia.

Tilasin itselleni Norjan kielen kurssin lokakuulle, lentoliput nimittäin. Olen päättänyt, että sitäkään vähää en jää tuleen makaamaan, mitä tähän saakka olen siellä virunut. Elettävä on nyt, koska todennäköisesti muutaman vuoden päästä ei enää pysty. Ja kuten taisin jossain vaiheessa todeta, en ole käynyt kuin yhdellä työreissulla Norjassa ja siinä ei paljon tullut maata nähtyä. Nyt ehkä näen ainakin yhden paikkakunnan ja kaksi lentokenttää. Heheh. Lippujen hinta oli muuten samaa luokkaa kuin junapiletit Pohjoisempaan Suomeen.

Nykyisen työpaikan porukan kanssa vietimme keskiviikkona läksiäisiä. Mukana porukassa oli myös entisen esihenkilöni/ huollettavani. Kyllä hän ainakin siihen malliin vihjailee, että voi hyvinkin olla, että minulle vuoden päästä ukset yltäkylläisyyden, maidon ja hunajan maahan aukenevat. Siihen saakka on räpisteltävä nykyisessä - ja mikäs siellä räpistellessä, kun siellä on oikeastaan aika kiva olla. Työtä riittää edelleen aivan tolkuttomasti, mutta nyt jo voin jakaa sitä muillekin. Itselleni on luvassa lisähommia kahdelta taholtakin, ensin on vaan saatava delegoitua vanhoja vähän pois käsistä. Jotenkin ihmeellistä, kun minuun luotetaan näin paljon ja uskotaan, että osaan hoitaa asiat. Itse olen sen tiennyt aikaisemminkin, mutta nyt se on vihdoin selvinnyt muille.

Elämä vaikuttaisi sujuvan. Pitääkö tässä ryhtyä odottamaan taivaan tipahtamista niskaani vai nauttia vauhdin hurmasta?

First world problem - White whine

On aikoihin eletty. Viikonloppuna heräsin siihen, että Sokoksen verkkokaupassa on Joe Blascon meikkivoide tarjouksessa. Se kun on riittävän vahva tökötti piilottamaan katkenneet verisuonet naamastani. Samalla sitten tilasin yhden huulirajauskynän ja yhden paitapuseron. Eilen kävin lunastamassa saaliin pakettiautomaatilla, paita lähtee tänään takaisin, se oli liian suuri!

Ei, en ole laihtunut. En vaan koskaan aikaisemmin ole ostanut Zizzi-merkkisiä tuotteita. Näyttää siltä, että ei tarvitsekaan. Tai ainakin käyn ensin kaupassa kokeilemassa, että mikä koko minulle oikein pitäisi olla. Kieltämättä tällä kertaa kuvassa valehteli kaikki: malli, väri ja koko. Mutta kun olisi tehnyt mieli laittaa päälleen jotain muuta kuin aina iänikuista mustaa, ei vaan käynyt niin tällä kertaa. Onneksi nykyään myös ostosten palauttaminen on helppoa, vie vaan töihin ja antaa postipoijjaan huolehtia loput.

Pitäisiköhän nyt ryhtyä jo ahdistumaan siitä, että mitä helkkaria aion laittaa päälleni synttärijuhliini? Tai tiedänhän minä, farkut ja jonkun luottopaidan. Siinä se. Ehkä ostan uudet kengät, koska kenkiä nykyään löytyy. Sitä paitsi annoin kesällä yhdet kengät juuri eteenpäin ystävälle, kun ne minulle olivat hivenen liian pienet. Hänelle siis sopivat.